Kitobni o'qish: «Alhambra»

DAVID WILKIE'LLE

Herraseni!

Te muistanette, että me, yhdessä vaeltaissamme muutamissa Hispanian kaupungeissa, erittäinkin Toledossa ja Sevillassa, näimme jyrkästi silmäänpistävän sekoituksen arabialaista ja göthiläistä rotua, jäännöksen Maurilaisten ajoilta, ja että meitä, useammin kuin kerran, hämmästytti seikat ja tapaukset kaduilla, jotka muistuttivat meille muutamia paikkoja "Tuhat yksi yötä" nimisessä satukokouksessa. Te silloin kehoititte minua kirjoittamaan jotain, mikä valaisisi näitä omituisuuksia, "jotain Harun al Rashidi'seen kirjoitustapaan," mikä maistuisi Arabian höysteeltä, johonka kaikki olot Hispaniassa ovat tuhraantuneita. Tätä nyt muistutan teille, osoittaakseni, että te tavallanne olette edesvastauksen alainen tästä teoksesta, johon olen laatinut muutamia luonnon mukaan piirrustettuja "Arabeskeja" ja kansantaruihin perustuvia kertomuksia, jotka enimmäkseen ovat kirjoitetut oleskellessani eräässä tämän niemimaan enimmin Maurilais-Hispanialaisessa linnassa.

Teille omistan nämät lehdet, niiden hupaisten kohtausten muistoksi, jotka yhdessä olemme kokeneet tässä seikkailusten maassa, ja todisteeksi kunnioituksestani teidän persoonallisia omaisuuksianne kohtaan, jota suurempaa ei ole muuta kuin ihastukseni teidän taidonlahjoihinne.

Teidän ystävänne ja matkakumppaninne, kirjantekijä.

Matkustus

Keväällä 1829 lähti tämän kirjoittaja, jonka uteliaisuus oli Hispaniaan saattanut, käymään Sevillasta Granadassa, yhdessä erään ystävän kanssa, joka oli jäsenenä Venäjän lähettikunnassa Madridissa. Sattumus oli saattanut meidät yhteen toisistaan sangen kaukaisista maista maan päällä, ja jonkunlainen luonteen ja mielipitein yhtäläisyys saatti meidät yhdessä vaeltelemaan Andalusian ihastuttavissa vuoritienoissa.

Jos nämät lehdet joskus tulevat hänen silmäinsä eteen, minne hyvänsä hänen tarkoitusperänsä hänet vienee, joko hän oleskelee hovin loistoisissa saleissa, taikka rauhallisemmassa seurassa katselee luonnon todenperäisempiä ihanuuksia, muistuttakoot ne hänelle matkamme seikkaisia kohtauksia ja samalla herättäkööt hänen sielussaan muiston eräästä ystävästä, jonka muistista ei aika eikä etäisyys milloinkaan ole haihduttava hänen jaloja omaisuuksiansa ja ihastuttavaa käytöstänsä.

Ja tässä, ennenkuin matkalle lähdemme, suvaitkoon lukija että minä, aineen valmistuksen vuoksi, ennakolta panen tähän muutamia oivalluksia Hispanian maisema-näkymöistä ja matkustuslaadusta Hispaniassa. Monen tekee mieli ajatella Hispaniata suloiseksi eteläiseksi maaksi, hekumallisen Italian kaikella uhkealla luonnolla kaunistetuksi. Kuitenkin se on, paitse joitakuita meren luona olevia maisemia, enimmäksi osakseen synkkää, surullista maata, täynnä röhmyisiä vuoria ja pitkiä metsättömiä, sanomattoman hiljaisia ja yksimuotoisia lakeuksia, jotka ovat kuin Afrikan autiot ja kamalat tienoot. Se mikä vielä enentää tätä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, on laululintuin täydellinen puute, joka on luonnollinen seuraus lehdikkoin ja puroin puutteesta. Korppikotkan ja tavallisen kotkan nähdään kyllä vuorenkukkulain vaiheilla lentelevän ja laukuillen kohoavan noiden pitkäin lakeutten ylitse, ja arkoja, kesuttomia kalkkuunaparvia hiipii kanervikkokankailla; mutta noita tuhansia pikkulintusia, jotka niin suuresti elähyttävät luontoa muissa maissa, tavataan vaan muutamissa Hispanian maakunnissa, ja näissä olletikin niissä hedelmä- ja puutarhoissa, jotka ovat asukasten huoneiden ympärillä.

Sisämaakunnissa saapi matkustaja monasti vaeltaa avarain tienoiden kautta, jotka ovat milloin viljeltyjä vainioita, niin pitkältä kuin silmä kantaa, milloin vihannoitsevia niittyjä, milloin paljaita ja ankarasti vaikuttavan auringon paahtamia. Jo vihdoin keksii hänen silmänsä kylän jollain jyrkällä kukkulalla tahi röhmyisellä vuorenrinteellä, jonkun vartijatornin rapistuneine tornineen ja jäännöksineen, joka muinoisina aikoina oli linnoitus, suojaksi keskinäisissä sodissa tahi Maurilaisten hyökkäyksiä vastaan rakettu; sillä vielä nytkin on useimmissa Hispanian tienoissa rahvaan kesken tapana keräytä keskinäiseen puolustukseen, noiden tiheässä liikkuvain rosvojoukkoin tähden.

Mutta vaikka iso osa Hispaniata puuttuu lehtoin ja metsäin kaunistusta, ja huolellisemman ja kauneutta tarkoittavan viljelyksen armaampaa suloisuutta, on kuitenkin sen luonto jaloa ja ylevää laatua, joka osaksi korvaa tuon puutteen. Se eräässä katsannossa osoittaa kansanluonnetta, ja minusta on kuin paremmin ymmärtäisin tuon ylpeää, terästyneen, kohtuullisen ja raittiin Hispanialaisen, hänen miehuullisen jäykkyytensä vaivoissa ja vastuksissa ja hänen ylenkatseensa ventomielisiä nautintoja kohtaan, kun olen oppinut tuntemaan sen maan jossa hän asuu.

Paitse tätä on Hispanian luonnon yksinkertaisissa, jäykissä piirteissä jotain, mikä täyttää sielun jaloilla ja ylevillä tunteilla. Molemmat Castiliat ja La Manchan äärettömät lakeudet, jotka ulottuvat niin pitkälle kuin silmä voi ottaa, ihmetyttävät meitä juuri paljaudellaan ja äärettömyydellään, ja niissä on jotain samaa kuin valtameren juhlallisessa suuruudessa. Matkustaissamme näissä äärettömissä erämaissa, silmä keksii siellä täällä jonkun kuljeksivan karjalauman, jota yksi ainoa paimen kaitsee, liikkumaton kuin kuvapatsas, ja varustettu hoikalla sauvalla, joka niinkuin keihäs kohoaa ilmaan; taikka näemme pitkän jonon hevos-aasia hiljaa liukuvan nummea pitkin, kuin kameelilauma erämaassa; taikka jonkun yksinäisen paimenen, väkipyssyllä ja pistinpuukkosella varustetun, niinkuin ryövärin hiipivän lakeudella. Näin on itse maan luonteessa, näin kansan tavoissa, puvussa ja näössä jotain Arabialaista. Yleinen epävakuus maassa näkyy siitä yleensä vallitsevasta tavasta että käydään aseissa. Paimenta kedolla, isompain karjalaumain kaitsijoita lakeuksilla ei tavata koskaan pyssyttöminä ja puukottomina. Varakkaampi maanmies uskaltaa harvoin likimmäiseen kauppalaan ilman trabuco'ttansa (eräänlainen lyhyt pyssy), ja kenties on hänellä vielä muassaan jalan kulkeva palvelija pyssy seljässä, ja pienimmällekin matkalle lähdetään varustuksilla, jotka ovat samanlaiset kuin partioretkelle sodassa lähdettäissä.

Siksipä matkustetaankin Hispaniassa, vaarain tähden joiden alttiina matkustaja yhteisillä maanteillä on, tavalla joka, vähemmässä määrässä, on yhtäläinen kuin Itämaiden karavaanien. Arrieros eli ajomiehet kokoontuvat isompiin joukkoihin ja lähtevät määräpäivinä matkaan, isoina laumoina ja hyvästi varustettuina, jonka ohessa sattumoisiin tavatut matkustajat monasti lisäävät heidän lukumääräänsä ja voimaansa. Tällä tavalla, joka on hyvin yhdenlaista kuin tapa oli vanhempina aikoina, käydään maassa kauppaakin. Aasin-ajajat, nämät maan oikeutetut partiolaiset, ovatkin ne jotka pitävät yleisiä kauppa-yhdistyksiä voimassa, vaeltaen tämän niemimaan halki Pyrenean vuorilta ja Asturian vuoritienoilta Alpuxarras vuorille, Serrania de Rondalle ja aina Gibraltarin porteille asti. He elävät visusti ja kohtuullisesti; heidän karkeasta verasta tehdyt alforjas (satulapussit) sisältävät heidän niukat ruokavaransa, yksi satulankoljussa rippuva nahkapullo heidän viininsä tahi vetensä, heidän lähtiessään noille jylhille vuorille ja suurille lakeuksille. Yksi maahan levitetty aasinloimi on aasin-ajajan vuode yöllä, ja kuormasatula hänen pään-alustansa. Hänen lyhyt mutta siro ja vankka ruumiinrakennuksensa osoittaa voimaa; hänen ihonsa on tumma ja ahvettunut; hänen silmänsä uskalias, mutta levollinen, paitse kun joku äkkipikainen mielenliikutus häntä elähyttää; hänen käytöslaatunsa on luonteva, miehuullinen ja kohtelias, eikä hän koskaan sivuuta matkustajaa juhlallisesti tervehtämättä: "Dios guarde à Usted! Va Usted con Dios, Caballero!" Jumala varjelkoon teitä, Jumala olkoon teidän kanssanne, herraseni!

Koska näiden ihmisten koko tavara usein on niissä pakoissa eli tukuissa joita he aasinseljässä kuljettavat, heillä on aseensa aina käsillä, satulaan sidottuina ja hurjaan puolustukseen milloin hyvänsä valmiina. Mutta heidän suurempi lukumääränsä turvaa heidät isommilta rosvojoukoilta, ja yksinäinen, kantapäästä kiireesen asti aseilla varustettu, bandolero (maantien rosvo), häilehtii Andalusialaisella hevosellaan niinkuin merirosvo matkavartiolla varustetun laivan vaiheilla, tohtimatta heitä hätyyttää.

Hispanian hevosaasin-ajajalla on ammentamaton varasto lauluja ja kertomarunoja (balladeja), joilla hän karkoittaa ikävyytensä alinomaisilla matkustuksillaan. Nuotit ovat luonnonmukaiset ja mutkattomat, hyvin harvoilla vaihteluilla. Näitä he laulavat isolla äänellä, pitkillä loppuvetäyksillä, kahden-reisin istuen hevosaasin seljässä, joka näyttää laulua hyvin vakaisena kuuntelevan ja askelillaan pitää tahtia nuotin mukaan. Nämät laulut ovat usein vanhoja romantilaisia taruja Maurilaisista, legendoja, rakkauden lauluja, taikka, tavallisemmin, joku viisu jostain rohkeasta salakuljettajasta tahi uskaliaasta bandolerosta; sillä salakauppiaat ja rosvot ovat runollisia sankareita Hispanian alhaisemmassa, väestössä. Monasti laaditaan aasinajajan laulu yhtäkkiä, ja tarkoittaa jotain paikallisnäkyä tahi tapausta matkalla. Tämä suorasta päästä kokoonpanemisen ja laulamisen lahja on yleinen Hispaniassa, ja sen sanotaan perintönä kulkeneen Maurilaisilta. Omituisesti haaveellinen huvitus on näiden lauluin kuunteleminen niissä autioissa ja yksinäisissä tienoissa, joita ne selittävät, hevosaasin kellon kilinän, niinkuin tavallista on, niitä saatellessa.

Vaikutuksen mitä ihanimman tekee niinikään aasin-ajajain kohtaaminen jossain vuorensolassa. Ensin kuulet esimmäisten hevosaasien kellot, jotka yksijonoisella kilkutuksellaan keskeyttävät hiljaisuuden noilla korkeilla ylängöillä; taikka kenties aasin-ajajan äänen, joka kiivoittaa laiskaa eli juonittelevaa aasia, taikka äänensä kaikella voimalla laulaa jotain vanhaa romansia. Lopuksi näet hevosaasien verkalleen vaeltavan jyrkkää vuorensolaa pitkin, milloin laskeuten äkkijyrkkiä kallioita alas, näkyen jyrkkänä ylennyksenä taivaankantta vasten, milloin kiiveten louhisesta kolosta ylös. Näiden lähetessä näet heidän moniväriset koristeensa, villatupsunsa, silkkihipsunsa ja satulaloimensa; ja niiden mennessä ohitse antaa trabuco myttyin ja satulan takana matkustajalle aina merkin tien vaarallisuudesta.

Vanha kuningaskunta Granada, jonka alueelle kohta astumme, on Hispanian vuorisimpia seutuja. Suuret Sierras, eli vuoriharjanteet, ihan pensaattomat ja puuttomat, monivärisestä marmorista ja harmaasta kivestä kirjavat, kohottavat auringon paahtamat kukkulansa tummansinistä taivaanlakea kohti; kuitenkin löytyy näiden jyrkänteiden alla ihanasti vihannoitsevia hedelmällisiä laksoja, joissa autiot ja ihanat seudut ikäänkuin taistelevat ylivallasta, ja kalliokin on pakoitettu antamaan viikunoita, orangseja ja sitruuneja ja koristumaan myrtti- ja ruusupensailla.

Kun näissä jylhissä vuorensolissa näkee kaupunkeja ja kyliä, muureilla ja maurilaisilla linnoituksilla ympäröittyjä ja, kuin kotkan pesät, kallioiden sekaan rakettuja, taikka vartijatornien jäännöksiä noilla korkeilla vuorenkukkuloilla, palajaa ajatus vastustamattomasti Kristittyin ja Maurilaisten ritarillisiin taisteluihin ja tuohon romantilaiseen otteluun Granadan valloittamisesta. Matkustaja, kulkiessaan näiden korkeiden Sierrain yli, on usein pakoitettu astumaan ratsailta ja taluttamaan hevostansa ylös ja alas noita jyrkkiä ja epätasaisia polkuja, jotka ovat kuin rikkinäisiä portaita. Välistä mutkistelee tie huikaisevia jyrkänteitä pitkin, ilman mitään käsipuuta alla olevaa syvyyttä vasten, ja menee sitten jyrkkiä, synkkiä ja vaarallisia rinteitä alas. Monasti täytyy ruotustaa röhmyisten barrancoin eli notkelmain kautta, jotka ovat talvitulvista syntyneitä ja salakuljettajain synkkiä polkuja; jonka ohessa yleensä tuo merkillinen risti, ryöväyksen ja murhan muistomerkiksi johonkin yksinäiseen paikkaan tien varrella kiviraunioon pystytettynä, muistuttaa matkustajalle että hän nyt on rosvoin piilopaikoissa, kenties tällä hetkellä jonkun väijyvän bandoleron tähystäväin silmäin esineenä. Monasti, ahtaiden, koukertelevain laksoin kautta pyrkiessään, hän kavahtaa käheästä mylvinästä ja näkee päällänsä, jollain vihannalla paikalla vuorella, lauman Andalusian sonneja, jotka ovat noihin hurjiin tappeluihin kentärellä aiottuja. Ihmisestä tuntuu kamalalta nähdessään noita hirmuisia eläviä, jotka kesuttomassa villiydessä, hirveällä voimalla varustetut, kuljeksivat laidunpaikoilla, jotka ovat nähneet niiden syntyvän, melkein peräti harjaumattomina ihmisiä näkemään: ne eivät tunne ketään muuta kuin yksinäisen paimenen, joka heitä vahtaa; eikä tohdi hänkään aina heitä lähestyä. Näiden sonnien synkeä mylvinä ja niiden uhkaavainen katsanto, kun ne kallioilta katsovat alas, lisäävät tuon jylhän seudun kamaluutta ja oneutta.

Minä olen, huomaamattani, viehtynyt laveammin, kuin olin aikonut, kuvaamaan Hispaniassa matkustajaa kohtaavia esineitä; mutta kaikkein tältä niemimaalta seuranneiden muistoin muassa on jonkunlainen romantilaisuus, joka on kuvas-aistille kallis ja unhottumaton.

Oli ensimmäinen päivä Toukokuuta, jona matkakumppanini ja minä lähdimme Sevillasta matkalle Granadaan. Me olimme tehneet kaikki tarpeelliset valmistukset matkallemme, joka oli tehtävä vuoristen tienoiden kautta, jossa tiet tuskin ovat parempia kuin hevosaasin-ajajien polut ja tavallisesti ovat rosvoin tähden rauhattomia. Kalliimmat kalumme olimme lähettäneet edeltäkäsin arriero'jen (ajomiesten) muassa; me pidätimme luonamme ainoastaan vaatteemme, välttämättömimmät tarpeemme ja rahaa matkalla tehtäviin maksuihin; paitse näitä otimme rahaa omaan mukaamme, taitaaksemme hätätilassa tyydyttää rosvot, jos meitä hätyytettäisiin, ja pelastaa itsemme siitä julmasta kohtelusta, joka aina odottaa liian varovaista ja tyhjäkätistä matkustavaista. Pari vankkaa oritta olimme vuokranneet meille itsellemme, kolmannen vähäistä kuormaamme varten ja myös erään jäykän ja vahvan, Biscayasta olevan, noin kaksikymmen-vuotiaan talonpojanrengin käytettäväksi, jonka piti opastaa meitä vuoriteiden sokkeloiden kautta, hoitaa hevosiamme, olla väliaikoina passarinamme ja joka aika suojelus-vartijanamme; sillä hänellä oli hirmuinen trabuco eli ratsupyssy muassaan, jolla hän aikoi puolustaa meitä rateroja, (vaanivia rosvoja) vastaan; hän puhui aina suuresti kerskaten tästä aseestansa, vaikka minun, kyllä vähäksi kunniaksi johtajallemme, täytyy tunnustaa, että se aina rippui laahaamattomana hänen satulansa takana. Kuitenkin oli hän rehellinen, iloinen ja hyväluontoinen poika, satuja ja sananlaskuja täynnä, samoin kuin paras kaikista aseenkantajista, kuuluisa Sancho, jonka nimen me hänelle annoimmekin; ja vaikka me kohtelimme häntä tuttavuudella kuin toveria ainakin, hän oikean Hispanialaisen tavalla yhtäkaikki ei rattoisimmallakaan mielellä ollessaan silmänräpäykseksikään rikkonut kunnioittavaisen soveliaisuuden vaatimuksia.

Näin varustauneina ja tällaisen palvelijan kanssa lähdimme nyt matkalle, päättäen tehdä matkamme niin hupaiseksi kuin mahdollista. Kun tällaisella mielialalla ollaan, mikä matkustajalle on tämä Hispania, jossa viheliäisinkin ravintola on täynnä seikkailuksia kuin noiduttu linna, ja jokainen atria kuin uroteko! Valittakoot muut säännöllisten teiden puutetta, kallishintaisia hotelleja ja niiden mukavuuksien kaipuuta joita sievennykseen ja jokapäiväisyyteen kehkeynyt maa tarjoaa. Minä pidän parempana tuon vaivaloisen kiipeilemisen vuorilla, tuon kuljeksivaisen seikkaisen vaeltaja-elämän, nuot teeskentelemättömät, vieraanvaraiset, vaikka puoli-hurjat tavat, jotka tekevät tämän romantilaisen Hispanian niin omituisen ihastuttavaksi.

Meidän ensimmäinen yöpaikkamme tarjosi meille huvituksen tätä laatua. Me tulimme päivän laskettua erääsen vähäiseen kaupunkiin vuoristossa, väsyttävän matkustuksen perästä avaran, aution lakeuden poikki, jossa useat sateenroikat olivat meidät läpimärjiksi kastelleet. Ravintolassa oli joukko Miqueletes nimellä tunnettuja jalkaisin metsästäjiä, jotka samoilivat tienoossa rosvoja kiini ottamassa. Muukalaiset, jommoiset me olimme, olivat tässä syrjäisessä kaupungissa outoja nähdä; isäntämme, yhdessä kahden tahi kolmen puheliaan, ruskeihin kaapuihin puetun kumppanin kanssa tutkivat passejamme muutamassa posada'n (ravintolan) nurkassa, jolla aikaa eräs Alguazil (kaupungin palvelija) lampun himeässä valossa teki muistoonpanoja kirjaansa. Passimme olivat ulkomaankieliset ja saattivat heidät pulaan, mutta aseenkantajamme Sancho kävi heille heidän tutkimisessaan avuksi, ylistäen meidän persooniamme Hispanialaisen kaikella suuripuheisuudella. Sillä välin olivat muutamat aulisti annetut sikarrit voittaneet kaikkein sydämet puolellemme, ja tuota pikaa oli koko seura täydessä liikkeessä näyttääkseen meitä tervetulleiksi. Itse Corregidorikin kävi meitä tervehtimässä, ja emäntämme kantoi suurella komulla sisään ison, ruovosta kudotulla istuinpaikalla varustetun nojatuolin, näin mahtavan miehen mukavuudeksi. Patrullin päällysmies söi illallisen meidän kanssamme; hän oli vilkas, puhelias ja iloinen Andalusialainen, joka oli ollut sotaretkellä Etelä-Amerikassa ja jutteli urotekojaan sodassa ja rakkauden asioissa, paljolla leveäpuheisuudella, vilkkaasti liikehtien ja salamielisesti silmäillen. Hän sanoi meille, että hänellä oli luettelo kaikista rosvoista Hispaniassa, arveli voivansa nuuskia käsiinsä jokaisen heistä heidän lymypaikoistaan ja tarjosi meille yhtä sotamiehistään suojelukseksi. "Yhdessä on kyllä suojelemaan teitä, Sennores; rosvot tuntevat minut ja minun mieheni; ei tarvitse muuta kuin että yksi nähdään heistä, niin kauhistus leviää koko Sierralle." Me kiitimme häntä tarjouksestaan, mutta vakuutimme häntä samaan laatuun, että me hirvittävän aseenkantajamme suojelemina emme peljänneet kaikkiakaan Andalusian ladroneja (ryöväreitä).

Tämän kerskurin kanssa illastellessamme kuulimme kitarrilla soitettavan ja kastanjisilla napsutettavan, ja heti sen jälkeen äänistön, joka lauloi erästä kansan-nuottia. Isäntämme oli nimittäin koonnut kaikki laulajat, kaikki soittoniekat ja kaikki maaseudun kaunottaret lähiseudulta, ja mentyämme kartanolle, tarjousi meille kohtaus tosi-hispanialaiseen laatuun iloinen. Me istuimme ravintolan porttikäytävään, yhdessä isännän, emännän ja patrullin päällysmiehen kanssa; kitarri kulki kädestä käteen, mutta eräs lystillinen suutari oli oikeastaan itse Orpheus tällä paikalla. Hän oli iloinen veitikka, viikset suunnattoman suuret ja mustat, ja takinhihat aina kyynärpäähän asti ylöskäännetyt; hän käytteli kitarriaan erinomaisella taitavuudella ja lauloi pieniä rakkaudenlauluja, luoden merkillisiä sivusilmäyksiä naisiin, joiden lemmikki hän silminnähtävästi oli. Sitten tanssi hän katsojain suureksi huviksi yhden fandangon muutaman Andalusian tytön kanssa. Mutta ei yksikään naisista vetänyt vertoja isäntämme kauniille tyttärelle Pepitalle, joka oli puikahtanut pois muuttamaan vaatteitaan tätä tilaa varten ja oli koristanut päänsä orjantappuran ruusuilla, ja nyt teki tehtävänsä oivallisesti yhdessä volerossa erään nuoren, kauniin rakuunan kanssa. Me olimme käskeneet isäntämme antaa viiniä ja virvokkeita runsaasti kulkea seuran seassa; mutta vaikka siellä oli monenlaisia sotamiehiä, hevosaasin-ajajia ja maanmiehiä, niin ei yksikään heistä liiaksi nautinnut. Kohtaus oli tosiaankin maalarin esineeksi omansa: tuo kuvan-ihana ryhmä tanssivia, nuot puolittain sota-asussa olevat jalkajääkerit, nuot talonpojat ruskeissa kaapuissaan; tuo vanha, laiha, lyhyellä, mustalla levätillä huoliteltu kaupungin-palvelija niinikään, johon koko tämä lystillinen seura ei näyttänyt tekevän vähintäkään vaikutusta, ja joka loukossaan yhä jatkoi kirjoittamistaan ison vaskilampun himeässä valossa, jonka lampun olis sopinut olla Don Quixotten päivinä oleskelemassa.

En aiokaan säännöllistä päiväkirjaa kirjoittaa enkä siis kuvailla joka päivän erinäisiä kohtauksia, retkeillessämme noilla kukkuloilla ja noissa laksoissa, noilla rämeillä ja vuorilla. Me matkustimme juuri kuin oikeat salakuljettajat, pidimme hyvänämme mitä eteemme sattui, niin mieluiset kuin tukalatkin kohtaukset, sekaantuen kaikkiin kansanluokkiin ja säätyihin, joiden kanssa kävimme jonkunlaiseen kulkulais-kumppanuuteen. Tämä onkin oikea matkustuslaatu Hispaniassa. Koska tiesimme ruokakammion ravintoloissa tavallisesti olevan huonon ja koska myös tiesimme ne paljaat maisemat, joiden kautta matkustajan monasti on kulkeminen, niin olimme, matkalle lähtiessämme, olleet niin varuisat, että olimme antaneet aseenkantajamme hyvästi varustaa alforja'nsa (satulapussinsa) kylmällä ruoalla ja täyttää ison botansa, (nahkapullonsa) aina kaulaan asti valiolla viinillä Valdepennas'ista. Koska nämät sotavarat olivat sotaretkellemme paljoa tarpeellisemmat kuin yksin hänen trabuconsakin, niin käskimme hänen tarkasti pitää niitä vaarilla, ja minä tahdon tehdä hänelle sen oikeuden, ettei hänen kaimansakaan, hyvästä ruokahalustaan niin mainio Sancho, olis käynyt hänestä edelle huolellisena muonamestarina. Ja vaikka sekä hänen alforjansa että botansa varoja aikatavasta ja oikein oiva lailla käytettiin, näytti niillä yhtähyvin olevan se kummallinen omaisuus etteivät koskaan tyhjenneet, sillä meidän vaarinpitävä aseenkantajamme pani aina kaikki mitä iltaisistamme ravintoloissa jäi jäljelle suurella huolellisuudella talteen seuraavaksi päiväksi.

Kuinka ylellisiä atrioita me nurmella nautimme, jonkun joen tahi lähteen reunalla, noiden varjoisain puiden alla! Ja kuinka suloiset sietas (ruokanukahukset) nurmelle levitetyillä kaapuillamme!

Me levähdimme eräänä päivänä puolenpäivän aikana, nauttiaksemme täänkaltaista atriata. Me olimme eräällä pienellä ihastuttavan vihriällä, kunnailla ympäröityllä, öljypuita kasvavalla niityllä. Kaapumme olivat erään jalavan alle, lorisevan puron partaalle, levitettyinä. Hevosemme olivat syömään liejattuina, ja Sancho toi alforjansa voitollisen näköisenä. Ne sisälsivät meidän neljäksi päiväksi varustetut ruokavaramme, jotka kuitenkin olivat saaneet melkeän lisän illalla sitä ennen eräästä hyvin varustetusta ravintolasta Antequerassa. Aseenkantajamme veti esiin nuot erinäiset ruoka-aineet, yhden toisensa perään, mutta eipä näyttänytkään päähän pääsevän. Ensiksi tuli paistettu vohlanlapa, sitten kokonainen peltopyy, iso, paperiin kääritty kappale suolattua kapaturskaa, jäännös liikkiötä, sitten vielä puolinainen kananpoika muutamain sämpyläin kanssa, ja kaikkein viimeiseksi, hujan hajan, orangseja, viikunoita, rusinoita ja saksanpähkinöitä. Botansakin oli hän varustanut oivallisella Malagan viinillä. Joka kerta kun hän veti uuden palan ruokakammiostaan, hän riemastui meidän iloisesta hämmästyksestämme, heittäysi pitkäkseen nurmikolle ja nauroi että oli nikahtua. Ei mikään riemastuttanut meidän teeskelemätöntä matkakumppaniamme niin paljon, kuin että häntä hyvän ruokahalunsa tähden vertasimme Don Quixotten kuuluisaksi aseenkantajaksi Sanchoksi. Hän tunsi hyvästi vaeltavan Ritarin historian ja, samoin kuin useimmat Hispanian alhaisemmasta väestä, hän täyttä totta uskoi sen tositapaukseksi.

"Kaikki nämät tapahtuivat kumminkin jo aikoja sitten, Sennor?" sanoi hän minulle muuanna päivänä, kysyvästi katsoen minuun.

"Aikoja sitten," vastasin minä.

"Minä uskallan sanoa enemmän kuin tuhat vuotta tätä ennen?" jatkoi hän epäilevällä katsannolla.

"Minä uskallan sanoa, ei sitä vähempää."

Aseenkantaja oli tyytyväinen.

Atrioidessamme ja naurellessamme yksinkertaisen aseenkantajamme hulluttelemisille, läheni meitä yksinäinen vaeltava kerjäläinen, melkein kuin pyhiin-matkustajan näköinen. Hän näytti joksikin elähtäneeltä mieheltä; harmaapartainen, sauvaan nojaava, vaikkei ikä vielä ollut hänen päätänsä kumarruttanut; kookas varreltaan, joka osoitti jalon ruumiinrakennuksen jäännöstä. Hän oli puettu pyöreään Andalusian hattuun, lammasnahka röijyyn, nahkahousuihin, säärystimiin ja varvikkaisin. Hänen vaatteensa, vaikka vanhat ja paikatut, olivat siistit, hänen liikentönsä miehuulliset ja hän puhutteli meitä tuolla vakaisuudella ja kohteliaisuudella, joka on niin edullinen merkillisyys Hispanian alhaisemmissa kansanluokissa. Me olimme tällaiselle vieraalle myötäisellä mielialalla ja annoimme hänelle oikullisesta laupiudesta moniaita hopearahoja, viipaleen hienoa nisuleipää ja pikarillisen valiota Malagaamme. Hän otti ne vastaan kiitollisuudella, mutta ei liehittelevällä kohteliaisuudella. Hän maisteli viiniä, piti sitä aurinkoa kohti, jolla aikaa äkkipikainen hämmästys näkyi hänen kasvoissaan, tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa ja sanoi: "Moneen vuoteen en ole juonut tämmöistä viiniä! Se on sydäntä vahvistava juoma näin vanhalle miehelle." Sitten katseli hän tuota kaunista leivän viipaletta: "bendito sea tal pan!" (siunattu olkoon tällainen leipä), sanoi hän ja pisti sen pussiinsa. Me kehoitimme häntä syömään tällä paikalla. "Ei, sennores!" vastasi hän; "viini on minun juotava taikka jätettävä, mutta leipä tulee minun ottaa kotiini ja jakaa omaisteni kanssa."

Sanchomme katsahti meihin kysyväisesti, ja koska hän silmistämme näki meidän vastauksemme, antoi hän vanhukselle muutamia aika paloja atriastamme, sillä ehdolla kumminkin että hänen piti istua meidän kanssamme ja syödä kunnon lailla.

Hän istui hetikohta vähän etäälle meistä ja alkoi syödä verkalleen ja tavalla, joka olis sopinut hidalgo'lle (aatelismiehelle). Paitse tätä osoitti tämä vanhus mittamääräisyyttä ja tyyntä mielenmalttia, joka pani minut ajattelemaan, että hän muinoin oli nähnyt parempiakin päiviä: hänen lauselmissaan, vaikka ne olivat mutkattomat, oli välistä jotain kuvailevaista ja runollista. Minä luulin häntä joksikuksi köyhtyneeksi herrasmieheksi. Minä erehdyin; kaikki tämä käytös ei ole muuta kuin Hispanialaisen luontoperäistä kohteliaisuutta, ja sitä runollista käännöstä ajatuksissa ja lauselmissa, jonka usein tapaamme tämän mielevän kansan alhaisemmissa luokissa. Viisikymmentä vuotta tätä ennen, näin kertoi hän meille, oli hän ollut lammaspaimenena, mutta nyt oli hän ilman palvelusta, ja hyljättynä. "Nuorra ollessani," sanoi hän, "ei voinut mikään saattaa minua levottomaksi eli murheelliseksi; aina olin minä terve, aina iloinen; mutta nyt olen yhdeksänkahdeksatta vuotias ja kerjäläinen, ja mieli alkaa lannistua."

Kuitenkaan ei hän ollut tavallinen kerjäläinen: vasta hiljakkoin oli hätä pakoittanut hänet tähän halventavaan yritykseen, ja hän antoi mieltä liikuttavan kuvauksen kilvoituksestaan näljän ja ylpeyden välillä, kun puute hirmuisuudessaan ensin kävi häntä väkevämmäksi. Hän palasi Malagasta, rahattomana, ei ollut kotvaan aikaan mitään maistanut ja kulki erästä suurta lakeutta pitkin Hispaniassa, jossa vaan harvassa ihmisiä asui. Miltei nälkään nääntyneenä valitti hän hätäänsä erään venta'n (maaseudun ravintolan) ovella. Perdon usted por Dios, hermano! (Suokaa anteeksi, Jumalan tähden, veikkoseni!) tuli vastaukseksi, – tavallinen tapa Hispaniassa käskeä kerjäläisiä pois. "Minä menin sieltä," sanoi hän, "suuremman häpeän kuin näljän kanssa, sillä sydämeni oli vielä suurellinen. Niin tulin eräälle korkea-ahteiselle, syvälle ja vikevälle virralle ja tunsin mieleni tekevän heittäytä siihen: mitäpä varten mokoma vanha, epäkelpo raukka, kuin minä olin, tarvitsikaan elää? Mutta seisoessani joen partaalla muistin Pyhän Neitsyen ja menin tieheni. Minä pyrin eteenpäin, kunnes näin erään maantalon, vähän matkaa tieltä, ja menin ulkopuolisesta kartanonportista sisään. Ovi oli kiini, mutta kaksi nuorta Sennoraa istui akkunassa. Minä lähenin ja anoin almua: —Perdon usted por Dios, hermano! ja akkuna suljettiin. Minä hoippuroitsin ulos kartanosta, mutta nälkä voitti minut ja epätoivo valtasi sydämeni. Luulin jo viimeisen hetkeni tulleeksi, panin portin viereen makaamaan ja peitin pääni, kuollakseni. Vähän ajan perästä tuli talon herra kotiin: nähtyänsä minun portin vieressä makaavan, paljasti hän pääni, sääli harmaita hiuksiani, otti minut asuntoonsa ja antoi minulle ruokaa. Tästä näette, Sennores, että meidän aina tulee luottaa Pyhän Neitsyen suojelukseen."

Vanhus oli kotimatkalla syntymäpaikkaansa, Archidonaan, joka oli lähiseudussa jyrkän röhmyisen vuoren kukkulalla. Hän osoitti tämän paikan vanhan Maurilaisen linnoituksen jäännöksiä. "Tuossa linnassa," sanoi hän, "asui eräs Maurilainen kuningas, siihen aikaan, kun sodat riehusivat Granadassa. Kuningatar Isabella hätyytti sitä lukuisalla sotajoukolla, mutta kuningas katseli linnastaan pilvien seassa alas ja nauroi hänen vihastukselleen. Sitten ilmestyi Pyhä Neitsyt kuningattarelle ja vei hänet ja hänen sotajoukkonsa vuorelle, erästä salaista polkua myöten, josta ei koskaan sitä ennen ollut tietty mitään. Maurilainen, nähtyään hänen tulevan, hämmästyi, syöksähti hevosensa kanssa jyrkältä kalliolta alas ja musertui mäsäksi. Hänen hevosensa jäljet," sanoi vanhus, "näkyvät vieläkin kallion reunalla. Ja katsokaapa, sennores, tuolla on tie jota myöten kuningatar ja hänen sotajoukkonsa menivät ylös. Te näette sen, kuin nauhan, nousevan vuoren kuvetta ylös, mutta mikä siinä on ihmeellistä on se, että vaikka sen etäältä näkee, se likemmä tultua katoaa."

Luultu tie, jota hän osoitti, oli epäilemättä joku hietainen ura vuoressa, joka näytti ahtaalta ja kapealta etäälle, mutta leveni ja kävi epäselväksi likempää katsoen.

Vanhuksen sydämen viinistä ja kestityksestä lämmettyä alkoi hän kertoa meille historiata eräästä aarteesta, jonka tuo Maurilainen kuningas sotaretken aikana oli jälkeensä jättänyt. Vanhuksen oma asunto oli juuri linnan perustuksen vierellä. Kirkkoherra ja notario näkivät kolmasti unta tästä aarteesta, ja menivät kaivamaan unessa osoitetulle paikalle. Hänen oma vävynsä kuuli heidän kuokkainsa ja lapioidensa mukseen yöllä. Mitä he löysivät ei kukaan tiedä; heistä tuli yhtäkkiä rikkaat, mutta salaisuuden he pitivät omanaan. Näin oli tämä vanhus kerran ollut onnen ovea likellä, mutta oli tuomittu pysymään iäti poissa saman katon alta sen kanssa.

Olen havainnut, että taruja Maurilaisten kätkemistä aarteista, jotka ovat niin yleiset Hispaniassa, on enimmin kaikkein köyhimmissä kansaluokissa. Juuri tällä tavalla armas luonto lohduttaa mielikuvatuksilla todellisuuden puutteessa. Janoinen uneksii lähteitä ja juoksevia virtoja; nälkäinen komeita atrioita, ja köyhä kätketyltä aarteita; ei kenelläkään ole kuvas-aisti rikkaampi ja väkevämpi kuin kerjäläisellä.