Kitobni o'qish: «Kuninkaan mies», sahifa 22

"Ja mitä ei master Lee odota?" tiedusti Kaarlo, ja hänenkin sävyssään oli huomattavaa vakavuutta.

Taaskin yritti Albert vastata, vaan ei saanut sanoiksi pitemmälle kuin: "Toivoisin, jos teidän majesteettinne suvaitsee – " Siihen hän uudestaan pysähtyi, sillä syvä ja peritty kunnioitus hallitsijaa kohtaan ja hänen vastoinkäymistensä ansaitseman vieraanvaraisuuden tajunta estivät häntä ilmaisemasta ärtyneitä tunteitaan.

"Ja mitä eversti Albert Lee toivoo?" tiukkasi Kaarlo äskeiseen kuivahkoon ja kylmäkiskoiseen tapaansa. "Ei vastausta? No, minä toivon, että eversti Lee ei näe tyhjässä pilassa mitään perheensä kunnian loukkausta, koska se kaiketi olisi kehno kohteliaisuus hänen sisarelleen, isälleen ja hänelle itselleen, puhumattakaan Kaarlo Stuartista, jota hän nimittää kuninkaakseen; ja minä odotan, ettei minua tulkittaisi ylen tylysti, oletettaisi kykeneväni unohtamaan, että mistress Alice Lee on uskollisen alamaiseni ja isäntäni tytär sekä oppaani ja varjelijani sisar. No, hei, Albert", hän lisäsi äkkiä palaten luontaiseen avomieliseen ja kursailemattomaan sävyynsä, "sinä unohdat, kuinka kauvan olen oleksinut vieraalla maalla, missä miehet, naiset ja lapset haastavat keimailua aamusta yöhön ilman mitään muuta ajatusta kuin ainoastaan kuluttaakseen aikaansa; ja minä taasen unohdan, että sinä olet vanhanaikaista englantilaista polvea, Sir Henryn oman sydämen mukainen poika, etkä ymmärrä leikinlaskua sellaisista asioista. Mutta pyydänkin sinulta anteeksi, Albert, vilpittömästi, jos olen todella pahastuttanut sinua." Niin sanoen hän ojensi kätensä eversti Leelle. Tuntien hiukan liian pikaisesti tulkinneensa kuninkaan pilapuheen pahemmin päin tämä suuteli sitä kunnioittavasti ja yritti sovittaa virhettään.

"Ei sanaakaan – ei sanaakaan", esti hyväluontoinen prinssi, nostaen katuvan saattolaisensa ylös, kun tämä tahtoi polvistua; "me ymmärrämme toisemme. Sinä jonkun verran pelkäilet Skotlannissa hankkimaani lemmenseikkailijan mainetta; mutta vakuutan sinulle, että tahdon olla sellainen tomppeli kuin sinä tai eversti-serkkusi voitte haluta mistress Alice Leen läsnäollessa ja suoda keikailuni, jos minulta sellaista liikenee, ainoastaan sille sievälle pikku palvelustytölle, joka tarjoili illallispöydässä – jollet sinä sattumalta ole omaksi hyväksesi anastanut yksinoikeutta hänen puhutteluunsa, Albert."

"Yksinoikeus siihen kyllä on, vaikkei minulla, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, vaan Joceline Joliffella, puistonkaitsijalla, jota meidän ei sovi pahastuttaa, koska olemme jo näin pitkälle luottaneet häneen ja voimme joutua sellaiseen tilanteeseen, että meidän on uskottava kaikki asiamme hänen tietoonsa. Luulen puolittain, että hän jo epäileekin, kuka Louis Kerneguy todellisuudessa on."

"Tepä olette valloittavaa väkeä, te Woodstockin kosiomiehet", sanoi kuningas nauraen. "Jos nyt päähäni pälkähtäisi, kuten ranskalainen ehdottomasti menettelisi sellaisessa tapauksessa, paremman puutteessa haastella koreita puheita kuurolle akalle, jonka näin keittiössä, niin varmaankin ilmoitettaisiin minulle, että häneen on tohtori Rocheclifiellä ehdoton yksinoikeus?"

"Minua ihmetyttää teidän majesteettinne hyväntuulisuus", virkkoi Albert, "kun päiväkauden vaarojen, väsymyksen ja tapaturmien jälkeen jaksatte tuolla tavoin huvitella".

"Kamaripalvelija toisin sanoen toivottaa, että hänen majesteettinsa lähtisi makuulle? – No, pari sanaa vakavammista asioista, ja sitten olemme valmiit. Olen ollut täydellisesti sinun ja Rochecliffen ohjattavana – olen vaihtanut täksi kertaa valepukuni naisellisesta miespuoliseksi ja Hampshireen menemättä poikennut tänne. Vieläkö pidät sitä viisaampana menettelynä?"

"Luotan suuresti tohtori Rochecliffeen", vastasi Albert, "jolle tuttavuus hajallisten puoluelaistemme kanssa toimittaa mitä tarkimpia tietoja. Ylpeily väliensä laajuudesta ja hänen juoniensa ja vehkeittensä mutkikkuus teidän majesteettinne palveluksessa onkin hänelle ihan elämänsä ravintona, mutta tohtorin älykkyys vetää vertoja hänen turhamaisuudelleen. Pidän sitäpaitsi Joliffea tuiki taattuna. Isästäni ja sisarestani en tahtoisi virkkaa mitään; silti en suotta laajentaisi tietoa teidän majesteetistanne pitemmälle kuin on ehdottomasti välttämätöntä."

"Onko sopivaa minun", virkkoi Kaarlo miettivästi, "pidättää täyttä luottamustani Sir Henry Leeltä?"

"Teidän majesteettinne kuuli, miten hän oli järkkymäisillään hengettömäksi illalla – ei käy laatuun ilmoittaa hänelle äkillisesti sanomaa, joka tavattomasti kiihdyttäisi häntä."

"Totta kyllä; mutta olemmeko turvassa punatakkien vierailulta – niitä on Woodstockissa kuten Oxfordissakin?" kysyi Kaarlo.

"Tohtori Rochecliffe huomauttaa hyvinkin sattuvasti", vastasi Lee, "että on paras istua tulen lähellä, kun hormi savuaa, ja että kun Woodstock vastikään oli takavarikoitsijani hallussa ja sotamiehiä vieläkin oleksii lähistöllä, sitä epäillään vähemmin ja tutkitaan huolimattomammin kuin etäisempiä soppia, jotka saattaisivat näyttää lupaavan parempaa turvallisuutta. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "Rochecliffe on kuullut kummallisia ja tärkeitä uutisia asiain tilasta Woodstockissa, ja ne ovat varsin suotuisia teidän majesteettinne piileskelylle palatsissa parin kolmen päivän aikana, kunnes keritään järjestää purjehdustilaisuus. Parlamentti tai laiton valtioneuvosto oli lähettänyt tänne takavarikon toimeenpanijoita, jotka heidän paha omatuntonsa – kenties joidenkuiden uskaliaiden kavalierien kirjeitten avulla – säikytti pois palatsihuvilasta, ja heillä ei liene suurtakaan halua tulla takaisin. Ja lisäksi vielä peloittavampi anastaja Cromwell on myöntänyt eversti Everardille valtuuden palatsihuvilan hallitsemiseen, ja hän on käyttänyt sitä ainoastaan toimittaakseen enonsa tänne takaisin, itse pitäen vartiota pikku kauppalassa, jottei Sir Henryä häirittäisi."

"Mitä! Mistress Alicen eversti!" kummeksui kuningas. "Se kuulostaa pahalta, sillä jos hän pidättääkin muut loitolla, niin etkö luule, master Albert, että hänelle ilmestyy satakin asiaa päivässä, poikkeillakseen itse tänne?"

"Tohtori Rochecliffe sanoo", vastasi Lee, "että Sir Henryn ja hänen sisarenpoikansa sopimus velvoittaa jälkimäisen pysyttelemään poissa palatsihuvilasta, ellei häntä kutsuta. Isäni muuten saatiinkin suostutetuksi lainkaan siirtymään Woodstockiin melkoisen työläästi; hänen taivuttamisekseen oli voimakkaasti vedottava niihin hyviin tuloksiin, joita se saattaisi tuottaa teidän majesteettinne asialle. Mutta olkaa varma siitä, että hän ei hevillä lähetä kutsumusta everstille."

"Ja ole sinä varma siitä, että eversti tulee kutsumusta odottamatta", vakuutti Kaarlo. "Ihmiset eivät kykene arvostelemaan oikein, kun on kysymys heidän sisaristaan – he ovat liiaksi likeisiä maneetille, tunteakseen sen vetovoimaa. Everard ilmestyy tänne kuin valjakolla vedettynä – kahleet eivät häntä pidättäisi, saati lupaukset, – ja silloin me lienemme hiukan vaarassa."

"Toisin toivon", väitti Albert. "Ensiksikin tiedän, että Markham on sanansa orja; sitäpaitsi, jos mikään sattuma toimittaisi hänet tänne, saisin luultavasti vaivatta hänet uskomaan teidän majesteettinne Louis Kerneguyksi. Lisäksi on otettava lukuun, että vaikka serkkuni ja minä emme ole olleet hyvissä väleissä muutamaan vuoteen, en usko häntä kykeneväksi kavaltamaan teidän majesteettianne; ja lopuksi, jos näkisin vähintäkään vaaraa siitä, syöksisin miekkani hänen lävitseen, ennen kuin hän ehtisi panna toimeen aikomustansa, vaikkapa hän kymmenesti olisi tätini poika."

"On vielä vain muuan kysymys", virkkoi Kaarlo, "ja sitte vapautan sinut, Albert. Näyt ajattelevan, että olet itse turvassa etsinnältä. Saattaa niin olla; mutta missä hyvänsä muussa maassa tuo menninkäistarina, joka nyt kiertelee liikkeellä, toimittaisi tänne papit ja oikeudenpalvelijat tutkimaan jutun todenperäisyyttä sekä joukoittain joutilasta väkeä tyydyttämään uteliaisuuttansa."

"Mitä ensimäiseen mahdollisuuteen tulee, sir, niin me toivomme ja pidämme selvänä, että eversti Everardin vaikutusvalta estää mitään tutkistelua hetimiten tapahtumasta, jotta hänen enonsa perheen rauha säilyisi häiriintymättömänä. Toisekseen ei tänne tulle ketään ilman minkäänlaista valtuutta, sillä koko naapuristo rakastaa ja pelkää siksi suuresti isääni ja on sitäpaitsi niin kauhuissaan Woodstockin menninkäisistä, että pelko taltuttaa uteliaisuuden."

"Ylipäätään siis", päätteli Kaarlo, "turvan mahdollisuudet näyttävät suosivan sitä suunnitelmaa, jonka olemme omaksuneet, ja parempaa en voi toivoakaan tilassa, missä ehdoton varmuus ei tule kysymykseenkään. Piispa suositteli tohtori Rochecliffea mitä nerokkaimpana, rohkeimpana ja uskollisimpana Englannin valtiokirkon poikana; sinä, Albert Lee, olet kunnostautunut sadassakin kokeessa. Sinun huostaasi ja paikallistuntemuksesi varaan alistun, ja nyt laita aseemme kuntoon – elävänä en antaudu. En kuitenkaan voi uskoa, että Englannin kuninkaan poika ja valtaistuimen perillinen voisi olla määrätty vaaraan omassa palatsissaan ja uskollisen Lee-perheen vartioimana."

Albert Lee asetti pistoolit ja miekat valmiiksi heidän kumpaisenkin makuusijan viereen, ja hieman puolustellen otti Kaarlo haltuunsa tilavamman ja paremman vuoteen, huoaten mielihyvästä kuten ainakin ihminen, joka ei ollut viime aikoina saanut sellaista mukavuutta nauttia. Hän toivotti hyvää yötä uskolliselle saattolaiselleen, joka asettui kääntövuoteelleen, ja sekä hallitsija että alamainen olivat pian sikeän unen vallassa.

22. LUKU.
ALBERT LEE KIUSAANTUU

Pakolaisprinssi sai vaarankin uhatessa sen täydellisen levon, jota nuoruus ja uupumus tuottavat. Mutta nuori kavalieri, hänen oppaansa ja kaitsijansa, vietti rauhattomamman yön ja hätkähti tuon tuostakin kuuntelemaan, ollen tohtori Rochecliffen vakuutuksista huolimatta kiihkeä hankkimaan ympäristön olosuhteista vielä tarkempaa tietoa kuin hän oli voinut saada.

Hän nousi heti päivän valjetessa; mutta vaikka hän liikkui mahdollisimman hiljaisesti, häiriytyi vainotun prinssin uinahdus helposti. Hän kavahti vuoteeltaan ja kysyi, oliko mikään hätänä.

"Ei mikään, teidän majesteettinne", vastasi Lee. "AjatteIin vain teidän majesteettinne viimeöisiä kysymyksiä ja mitä eri mahdollisuuksia on olemassa teidän majesteettinne turvallisuuden joutumisesta vaaraan aavistamattomien sattumien johdosta. Senvuoksi aioin lähteä näin varhain sekä neuvottelemaan tohtori Rochecliffen kanssa että pitämään sellaista tähystystä kuin tulee paikassa, missä tällähaavaa talletetaan Englannin tulevaisuutta. Minun lienee pakko pyytää teidän majesteetiltanne oman turvallisuutenne nimessä, että hyväntahtoisesti alennutte telkeämään oven omalla kädellänne minun mentyäni."

"Äh, älä puhu majesteetille, taivaan tähden, hyvä Albert!" vastasi kuningas-poloinen, yrittäen turhaan saada osittain ylleen vaatteitaan, astuakseen lattian poikki. "Kun kuninkaan ihokas ja housut ovat niin riekaleina, että hän ei pysty sen paremmin löytämään tietä niihin kuin hän olisi kyennyt samoamaan Deanen metsän halki ilman opasta, niin totisesti pitäisi tulla loppu majesteetista, kunnes se sattuu pääsemään parempaan asuun. Sitäpaitsi on olemassa se mahdollisuus, että tuollaiset suuret sanat puhkeavat esille huomaamatta, kun likellä saattaa olla vaarallisia kuulijoita."

"Käskyänne totellaan", sanoi Lee, joka oli nyt saanut avatuksi oven. Kuningas oli laahustanut pitkin lattiaa surkean järjestymättömästi pukeutuneena telkeämään sitä hänen jälkeensä, ja niin läksi Lee, varoittaen häntä millään muotoa avaamasta kenellekään, ellei hän tai Rochecliffe puhuisi ulkopuolelta.

Albert läksi sitten etsimään tohtori Rochecliffen huonetta, joka oli tunnettu ainoastaan hänelle itselleen ja uskolliselle Joliffelle. Se oli eri aikoina suonut kätköpaikan tuolle vakaalle kirkonmiehelle, kun hänen rohkea ja puuhakas luonteensa oli taas johtanut hänet mitä laajaperäisimpiin ja uhkarohkeimpiin vehkeisiin kuninkaan hyväksi ja saanut vastapuolueen tiukasti etsiskelemään häntä. Viime aikoina oli häntä herjetty ollenkaan tavoittelemasta, sillä hän oli viisaasti vetäytynyt pois juontensa näyttämöiltä. Worcesterin tappion jälkeen hän oli kuitenkin ollut jälleen liikkeellä ja toimeliaampana kuin koskaan. Ystävien ja asiamiesten välityksellä hän oli ohjannut kuninkaan kulun Woodstockia kohti, vaikka hän vasta juuri tämän saapumispäivänä kykeni lupaamaan hänelle turvallisen vastaanoton ikivanhassa maahovissa.

Albert Lee oli kyllä kunnioittanut touhuavan ja juonittelevan kirkonmiehen lannistumatonta uljuutta ja kerkeätä neuvokkuutta, mutta hän ei mielestään ollut saanut tältä kylliksi varmuutta, vastatakseen muutamiin viimeöisiin kysymyksiin niin täsmällisesti kuin kuninkaan turvallisuuden kaitsijan olisi pitänyt kyetä. Hänen tarkoituksenaan oli nyt omakohtaisesti mahdollisuutta myöten tutustua noin tärkeän asian eri puoliin, kuten pitikin miehen, jolle oli joutumassa kovin suuri vastuu.

Hänenkään paikallistuntemuksensa olisi tuskin riittänyt löytämään tohtorin salaista kamaria, ellei hän olisi vainunnut tietänsä paistetun metsänriistan herkullisen hajun mukaan. Hän samosi pitkin pimeitä käytäviä, asteli ylös ja alas joitakuita varsin hyödyttömiä portaita, tunkeusi kaappien ja laskuluukkujen läpi, kunnes viimein päätyi jonkunlaiseen kaikkein pyhimpään, missä Joceline Joliffe palveli kelpo tohtoria juhlallisella linnunpaisti-aamiaisella; tähän kuului myös kolpakollinen rosmariinin vesalla hämmennettyä vehnäolutta, jota tohtori Rochecliffe piti mieluisampana kuin mitään väkeviä juomia. Hänen vieressään istui Bevis lakaisten lattiaa hännällään, kuolaten ja näyttäen herttaiselta, eineen tenhoisan tuoksun liikuttamana siinä määrin, että sen luontainen arvokkuus oli kerrassaan järkkynyt.

Asunnokseen oli tohtori varustanut kahdeksannurkkaisen kammion, jonka seinät olivat hyvin paksut; näiden sisään oli sommiteltu pääsyteitä, jotka johtivat monille suunnille ja olivat yhteydessä rakennuksen eri osain kanssa. Hänen ympärillään oli asekääryjä ja lähellään pieni tynnyri, joka nähtävästi sisälsi ruutia. Pöydällä oli useita paperikimppuja ja lappusia, joille oli merkitty monenlaisten salakirjoitusten selityskaavioita. Myöskin näkyi hänen vieressään pari kolme kuvamerkeillä piirreltyä paperisuikaletta, jotka Albert otaksui syntymähetken tähtiasennoista laadituiksi kohtalonennustuksiksi, ja muutamia koneistokaavoja, sillä tohtori Rochecliffe oli etevä keksijäkin. Huoneen irtaimistoon kuului niinikään monenlaisia työkaluja, naamioita, levättejä, salalyhty ja valikoima vaikeasti kuvattavia kapineita, joita tarvittiin vaarallisten aikojen uskaliaan vehkeilijän ammatissa. Pistipä myös silmään eri maiden kulta- ja hopearahoja sisältävä lipas, joka oli huolimattomasti jätetty auki, ikäänkuin olisi se ollut tohtori Rochecliffen vähäpätöisimpiä tavaroita, vaikka hänen olonsa yleensä ilmaisivat niukkoja elantosuhteita, kenties suoranaista köyhyyttäkin. Hengenmiehen lautasen vieressä oli raamattu ja rukouskirja sekä joitakuita arkkeja korjauslukua, kuten niitä ammatillisesti nimitetään, näköjään juuri painokoneesta tulleina. Hänen kätensä ulottuviin oli lisäksi asetettu vankka skotlantilainen väkipuukko, ruutisarvi ja musketti sekä sievä pari taskupistooleja. Tämän sekalaisen kokoelman keskellä tohtori istui syöden aamiaistaan hyvällä ruokahalulla, yhtä vähän välittäen ympäristönsä vaarallisuutta ilmaisevista varustuksista kuin työmies, joka on tottunut ruutitehtaan alituiseen uhkatilaan.

"Kas vain nuorta herraa", hän sanoi nousten seisaalle ja ojentaen kätensä, "oletko tullut murkinoimaan kanssani hyvässä toveruudessa vai tärvelemään ateriani tänä aamuna, niinkuin epäaikaisilla kysymyksilläsi jo illalliseni pilasit?"

"Haukkaanhan kanssanne peräti mielelläni", vastasi Albert, "ja jos suvaitsette, tohtori, tahtoisin tehdä muutamia kysymyksiä, jotka eivät tunnu aivan epäaikaisilta".

Niin sanoen hän istuutui ja autteli tohtoria varsin tyydyttävään suoriutumiseen sorsaparista ja tavikolmosesta. Bevis oli hyvin kärsivällisesti ja mielistelevän nöyrästi pysynyt alallaan ja sai nyt osuutensa vatkulista, joka oli tuotu hyvinvarustetun pöydän täydennykseksi, sillä useimpien jalorotuisten koirien tavoin se hyljeksi vesilintua.

"Annahan nyt siis kuulua, Albert Lee", virkkoi tohtori laskien alas veitsensä ja haarukkansa ja temmaten ruokaliinan kaulastaan heti kun Joceline oli vetäytynyt pois. "Sinä olet yhäti sama poika kuin ollessani opettajanasi. Et koskaan tyytynyt siihen, että sait kieliopillisen säännön, vaan kiusasit minua aina kysymyksillä, minkätähden sääntö kuului niin eikä toisin. Olit ylen utelias tiedoille, joita et kyennyt tajuamaan, niinkuin Bevis kuolasi ja vinkui sorsansiiven takia, jota se ei saanut syödyksi."

"Toivoakseni havaitsette minut järkevämmäksi, tohtori", vastasi Albert. "Ja muistanette myös, että minä en nyt ole sub ferula, vaan joutunut olosuhteisiin, joissa minulle ei sovi toimintaohjeeksi yhdenkään ihmisen ipse dixit, ellei oma arvostelukykyni tule vakuutetuksi. Ansaitsen täysin määrin hirsipuun ja teilauksen, jos mitään onnettomuutta johtuu minun huonosta hallinnastani tässä jutussa."

"Ja sentähden juuri tahtoisinkin, Albert, että uskoisit kaiken minun huostaani, sekaantumatta mihinkään. Sanot kyllä, että sinä et ole sub ferula; mutta sinun tulee muistaa, että sillaikaa kun olet taistellut sotakentällä olen minä juoninut kammiossani – että minä tunnen kaikki kuninkaan ystävien salaseurat ja lisäksi kaikki hänen vihamiestensä liikkeet, niinkuin hämähäkki tuntee seittinsä jokaisen silmuksen. Ajattele kokemustani, mies. Maassa ei ole ainoatakaan kavalieria, joka ei olisi kuullut vehkeilijä Rochecliffestä. Olen ollut toimeliaimmin järjestämässä kaikkea, mitä on yritetty viimeisten yhdeksän vuoden kuluessa – kyhännyt julistuksia, johtanut kirjeenvaihtoa, neuvotellut päällikköjen kanssa, hankkinut puoluelaisia, tilannut aseita, kerännyt rahoja, määrännyt kohtaamisia. Olin mukana läntisessä kapinassa sekä sitä ennen Lontoon jupakassa ja Sir John Owenin selkkauksessa Walesissa – sanalla sanoen melkein jokaisessa kuninkaan hyväksi haudotussa juonessa aina Tomkinsin ja Challonerin jutusta saakka."

"Mutta eivätkö kaikki ne juonet olleet onnistumattomia?" huomautti Albert; "ja eikö Tomkinsia ja Challoneria hirtetty, tohtori?"

"Kyllä, nuori ystäväni", vastasi tohtori vakavasti, "niinkuin on käynyt monille muillekin, joiden kanssa olen toiminut, mutta ainoastaan syystä että he eivät seuranneet neuvojani ehdottomasti. Et ole milloinkaan kuullut minua itseäni hirtetyksi."

"Se aika saattaa tulla, tohtori", arveli Albert. "Ruukku menee kaivolle – se sananlasku, kuten isäni sanoisi, on hiukan mahennut. Mutta minäkin luotan hiukan omaan arvostelukykyyni, ja niin suuresti kuin kunnioitankin kirkkoa en voi kerrassaan sitoutua umpimähkäiseen kuuliaisuuteen. Ilmoitan teille lyhyeen, mihin seikkoihin kaipaan valaistusta, ja teidän asiaksenne jää antaa se tai lähettää kauttani kuninkaalle sanoma, että te ette tahdo selittää suunnitelmaanne. Jos hän toimii minun neuvoni perusteella, niin hän siinä tapauksessa poistuu Woodstockista ja pyrkii jälleen ensimäisen aikomuksensa mukaisesti viivyttelemättä rannikolle."

"No niin", sanoi tohtori, "sinä epäluuloinen hirviö, tee tiedustuksesi, ja minä vastaan niihin, jos se käy laatuun mitään luottamuksia kavaltamatta".

"Ensiksikin siis – mitä on kaikki tämä tarinoiminen aaveista ja noituudesta ja ilmestyksistä? Ja pidättekö turvallisena hänen majesteetilleen oleskella talossa, jossa sellaisia todellisia tai keinotekoisia ilmiöitä tapahtuu?"

"Sinun täytyy tyytyä vastaukseeni in verbo sacerdotis – mainitsemasi seikat eivät tuota vähäisintäkään kiusaa Woodstockille kuninkaan asuessa täällä. En voi selittää pitemmälle, mutta tästä vastaan kaulani uhalla."

"Meidän on siis hyväksyttävä tohtori Rochecliffen takuu, että paholainen säilyttää rauhan meidän armollista hallitsijaamme kohtaan – hyvä", sanoi Lee. "Toinen seikka: tässä talossa hiiviskeli suuremman osan eilispäivää ja kenties nukkuikin täällä joku Tomkins – katkera independentti ja kirjurin tapainen kuningasmurhaaja Desboroughilla, sillä koiralla. Mies on hyvin tunnettu – nurjamielinen kiivailija uskonnon asioissa, mutta yksityisissä harrastuksissa kaukonäköinen, viekas ja yhtä toimekas kuin kukaan noista konnista."

"Ole varma siitä, että me käytämme tuota mieletöntä kiihkouskoa hänen ilkeän viekkautensa harhaannuttamiseen. Lapsikin voi taluttaa karjua, jos älyää kiinnittää narun elukan kärsärenkaaseen", vastasi tohtori.

"Te saatatte pettyä", epäili Albert. "Tänä aikana on ilmestynyt monia sellaisia kuin tuo mies; heidän käsityksensä hengellisestä ja ajallisesta maailmasta ovat niin erilaisia, että muistuttavat karsaasti katsovan miehen silmiä, joista toinen vinossa ja vääntyneenä ei näe muuta kuin nenän pään, mutta toinen päinvastoin tähystää tiukasti ja terävästi kaikkialle, mihin sen huomio suuntautuu."

"Mepä panemme tilkun ummistamaan parempaa silmää", tuumi tohtori, "ja hän saa tarkkailla ympäristöä ainoastaan vajavalla näkimellään. Tiedätkös, tuo mies on aina nähnyt suurimman määrän ilmestyksiä ja kaikkein kamalimmat aaveet; hänellä ei ole kissankaan rohkeutta sellaisissa seikoissa, vaikka hän on kylläkin rivakka puolestaan, kun näkee edessään kuolevaisia vastustajia. Olen asettanut hänet Joceline Joliffen hoivaan; tämä kun oikein ahtaa häneen sektiä ja kummitusjuttuja, ei hän kykenisi tietämään, mitä tapahtuu, vaikka julistaisit kuninkaan hänen läsnäollessaan."

"Mutta minkätähden pidetään sellaista miestä täällä lainkaan?"

"Älähän huoli, hän edustaa sotamajailua jonkunlaisena arvoisain herrojensa lähettiläänä, ja me olemme turvassa kaikelta tunkeilulta niin kauvan kuin he saavat täydelliset tiedot Woodstockista Taatun Tomkinsin välityksellä."

"Tunnen Jocelinen rehellisyyden hyvin", sanoi Albert, "ja jos hän voi saada minut vakuutetuksi siitä, että hän pystyy tarkoin pitämään silmällä sitä miestä, tahdon sikäli luottaa häneen. Hän ei tosin tiedä, kuinka paljon on pelissä, mutta jo minunkin henkeäni uhkaava vaara riittää kyllä kannustamaan hänet valppaaksi. – No niin, minä jatkan: Entä jos Markham Everard tulee tänne vastuksiksemme?"

"Meillä on hänen sanansa poissaolon vakuutena", vastasi Rochecliffe, "ystävän välityksellä annettu kunniasana. Pidätkö luultavana, että hän rikkoo sen?"

"Katson sen hauelle mahdottomaksi", vastasi Albert, "ja arvelen lisäksi, estä Markham ei käyttäisi pahoin mitään tietoonsa osuvaa. Mutta Jumala kuitenkin varjelkoon meitä joutumasta näin peräti kalliissa asiassa sellaiseen pakkoon, että meidän olisi luotettava kehenkään, joka on koskaan esiintynyt parlamentin puolella!"

"Aamen!" toivotti tohtori. "Ovatko epäilyksesi nyt vaiennettuja?"

"Minulla on vielä moite lausuttavana", ilmoitti Albert, "sitä hävytöntä hurjastelijaa vastaan, joka kavalieriksi itseänsä kehuen työntyi seuraamme eilen illalla ja voitti puolelleen isäni sydämen tarinalla Brentfordin valtauksesta, jota se veijari ei kaiketikaan ole edes nähnyt."

"Sinä erehdyt hänestä, hyvä Albert", vastasi Rochecliffe. "Roger Wildraken tunsin vielä äskettäin ainoastaan nimeltä, mutta hän on herrasmies, sai lainopillisen kasvatuksen ja kulutti omaisuutensa kuninkaan palvelukseen."

"Tai pikemmin paholaisen", nurkui Albert. "Tuollaiset miehet saavat säädyllisen väen inhoamaan pelkkää kavalierin nimeäkin, kun he ovat sotilaallisten tapojensa vallattomuudesta vajonneet joutilaiksi mässäileviksi hylkiöiksi, jotka temmeltävät ja rosvoilevat pitkin maata, rähisevät syrjäisissä oluttuvissa ja salakapakoissa ja ilmaisevat tulista kuningasmielisyyttään karkeilla sadatuksilla ja päihtyneellä urheudella."

"Voi, se on liiankin totta!" huokasi tohtori; "mutta mitä muutakaan voisit odottaa? Kun korkeammat ja sivistyneemmät säätyluokat hajoitetaan ja eroittamattomasti sekaannutetaan alempiin yhteiskunnallisiin kerroksiin, ne helposti menettävät etevämmyytensä arvokkaimmat piirteet siveyskäsitysten ja käyttäytymistapojen yleisessä sekamelskassa – ihan niinkuin kourallinen hopeamitaleita hankautuu tärviölle ja muuttaa väriänsä, jos niitä ravistellaan halpain vaskikolikkojen seassa. Itse kaikkein suuriarvoisinkaan mitali, jota me kuningasmieliset niin halukkaasti kantaisimme ihan sydäntämme lähinnä, ei kenties ole tyyten välttynyt huonontumiselta. Mutta puhukoot siitä asiasta muut kielet kuin minun."

Albert Lee vaikeni syvään mietintään, kuultuaan nuo Rochecliffen huomautukset. "Tohtori", hän virkkoi, "ihmiset yleensä myöntävät, – jotkut sellaisetkin, jotka ajattelevat teidän saattaneen toisinaan hiukan liian puuhakkaasti hommata miehiä vaarallisiin toimiin – "

"Antakoon Jumala anteeksi niille, joilla on niin väärä mielipide minusta!" tokaisi tohtori.

" – että te kuitenkin olette tehnyt ja kärsinyt kuninkaan puolesta enemmän kuin yksikään alanne edustaja".

"Siinä he tekevät minulle vain oikeutta", arveli tohtori Rochecliffe, "silkkaa oikeutta".

"Olen sen vuoksi taipuvainen jättäytymään teidän mielipiteenne varaan, jos kaikki lukuunottaen arvelette turvalliseksi meidän jäädä Woodstockiin."

"Se ei ole kysymyksenä", huomautti jumaluusoppinut.

"Ja mikä sitten on kysymyksenä?" tiedusti nuori soturi.

"Voidaanko osoittaa mitään turvallisempaa menettelyä. Minua surettaa sanoa, että kysymyksen täytyy olla pelkkää suhteellista vertailua. Ehdoton turvallisuus on joka taholla mahdoton, surkeata kyllä. No, minä sanon, että Woodstock nykyisen saartonsa ja vartioimisensa perusteella on verrattomasti suotavin kätköpaikka."

"Riittää", mukautui Albert; "luovutan teille sen pulman, koska tuntemuksenne on tuollaisissa tärkeissä asioissa likeisempi ja laajempi kuin minun voi olla, puhumattakaan iästänne ja kokemuksestanne".

"Siinä teet hyvin", vastasi Rochecliffe, "ja jos muut olisivat toimineet yhtä suuresti epäillen omaa tietämystänsä ja luottaneet päteviin henkilöihin, olisi aikakausi hyötynyt enemmän. Täten ymmärrys sulkeutuu varustukseensa, ja äly vetäytyy korkeaan torniinsa." (Hän katseli itsetyytyväisen näköisenä ympärilleen.) "Viisas mies näkee myrskyn tulon ja piiloutuu."

"Tohtori", sanoi Albert, "palvelkoon ennakkonäkemyksemme muita, paljoa kallisarvoisempia kuin on kumpainenkaan meistä. Sallikaa minun kysyä teiltä, oletteko tarkoin punninnut, pitäisikö tärkeän hoidokkimme jäädä perheen seuraan vai vetäytyä johonkin salaisempaan rakennuksen soppeen."

"Hm!" tuumi tohtori hyvin miettiväisenä. "Luullakseni hän on parhaiten turvassa Louis Kerneguynä, pysytellen visusti sinun likelläsi – "

"Pelkään käyvän välttämättömäksi", lisäsi Albert, "että minä vakoilen hiukan ulkosalla ja näyttäydyn jollain etäisellä paikkakunnalla, jottei tultaisi hakemaan minua täältä ja löydettäisi jalompaa riistaa".

"Älähän keskeytä minua – pysytellen visusti sinun likelläsi tai isäsi seurassa, Victor Leen huoneessa tai sen lähellä, hän kun pääsee sieltä vaivattomasti pujahtamaan pakoon, jos vaara uhkaa. Tämä suunnitelma näyttää minusta toistaiseksi parhaalta; toivon saavani tietoja aluksesta tänään – viimeistään huomenna."

Albert Lee jätti hyvästi toimeliaalle, mutta itseluuloiselle miehelle, kummeksien ajatuksissaan, että tällainen salajuonittelu oli tohtorille käynyt nähtävästi mieliurheiluksi kaikesta siitä huolimatta, mitä runoilija on sanonut salaliiton sommittelemisen ja suorittamisen välitaivalta ahdistavista kauhuista.

Tohtori Rochecliffen pyhäköstä palatessaan hän kohtasi Jocelinen, joka tavoitti häntä huolestuneesti. "Nuori skotlantilainen herrasmies", ilmoitti metsän väri ja salamyhkäisenä, "on noussut vuoteeltaan, ja kuullessaan minun astuvan ohitse hän kutsui minut huoneeseensa".

"No, käyn tapaamassa häntä pian", vastasi Albert.

"Ja hän pyysi minulta vereksiä liinavaatteita ja pukineita Ja katsokaas, sir, hän tuntuu ihan semmoiselta mieheltä, joka on tottunut näkemään kuuliaisuutta, niin että minä annoinkin hänelle puvun, joka osui olemaan läntisen tornin vaatekomerossa, ja muutamia senmukaisia liinavaatteita teidän varastostanne; ja laittauduttuaan kuntoon hän käski minun osoittaa tietä Sir Henry Leen ja nuoren neidin puheille Olisin huomauttanut jotain, sir, teidän paluunne odottamisesta, mutta hän nykäisi minua hyväntuulisesti tukasta – hänessä kun onkin kerrassaan kummallista leikkisyyttä – ja sanoi minulle, että hän oli master Albert Leen vieras eikä vanki. Ajattelin kyllä, että te voisitte pahastua minulle, kun toimitin välineet hänen liikkuakseen talossa ja kenties joutuakseen sellaisten näkyviin, joiden ei pitäisi saada hänestä tietoa – mutta mitäs minä hänelle osasin pulittaa?"

"Sinä olet järkevä mies, Joceline, ja oivallat aina, mitä sinulle neuvotaan. Se nuorukainen ei ole meidän kummankaan holhottavissa, pelkään – mutta meidän on sitä tyystimmin huolehdittava hänen turvallisuudestaan. Vartioitsethan tarkoin sitä urkkivaa taloudenhoitajaa?"

"Uskokaa hänet vain minun huomaani – siltä taholta älkää mitään peljätkö. Mutta voi, sir, soisinpa, että meillä olisi se nuori skotlantilainen jälleen vanhoissa ryysyissään, sillä se ratsastuspukunne, joka hänellä nyt on yllään, on komistanut hänet ihan eri mieheksi."

Uskollisen saattolaisensa sävystä Albert näki, että tämä aavisteli, kuka skotlantilainen paashi todellisuudessa oli. Hän ei kuitenkaan katsonut soveliaaksi myöntää alustalaiselle noin tärkeätä seikkaa, ollessaan varma hänen vaitiolostaan yhtä hyvin, jos häneen avoimesti luotettiin täyteen määrään asti tai annettiin jäädä oman otaksumisensa varaan. Tuskallisin ajatuksin hän läksi Victor Leen huoneeseen, jossa Joliffe sanoi hänen tapaavan koolla seurueen. Hänen laskiessaan kätensä ovenrivalle sai naurun kaiku hänet melkein hätkähtämään, niin oudosti se oli epäsoinnussa hänen omien mietteittensä epäilyn ja alakuloisuuden kanssa. Hän astui sisälle ja tapasi isänsä peräti hyvällä tuulella naureskelemassa ja vilkkaasti juttelemassa nuoren hoidokkinsa kanssa, jonka ulkonainen olemus oli tosiaan niin suuresti muuttunut parempaan päin, että tuntui vaikealta käsittää, miten yön lepo, siistiytyminen ja kunnollinen vaateparsi saattoivat aivan lyhyessä ajassa luoda niin edullisen vaihdoksen. Sitä ei kuitenkaan voitu lukea pelkän puvun ansioksi, vaikka silläkin tosin oli tuntuva osuus. Ei ollut mitään loistokasta niissä vaatekappaleissa, joita Louis Kerneguy – yhä mainitaksemme häntä valenimellään – nyt käytti. Hänellä oli yllä vain harmaasta verasta tehty ratsastusasu, hiukan somisteltu hopeanauhoilla, silloisen maalaisjunkkarin kuosiin. Mutta se sattui sopimaan hänelle hyvin ja suhtautumaan miellyttävästi hänen varsin tummaan hipiäänsä, olletikin kun hän nyt liikkui ryhdikkäänä eikä ainoastaan käyttäytynyt hyvätapaisena herrasmiehenä, vaan hienosti sivistyneenäkin. Hänen käynnissään oli kömpelö ja vaivainen nilkutus vaihtunut jonkunlaiseksi laahustukseksi, joka tehosi pikemmin mielenkiintoisena kuin rumana, kun se saattoi olla näinä vaarallisina aikoina seurauksena haavasta. Ainakin se oli niin hieno ilmaus asianomaisen hellittämättömästä samoamisesta kuin sievistelevinkään jalkamies olisi voinut tavoittaa.