Kuninkaan mies

3. LUKU.
INDEPENDENTTI TULEE TALOON

Joseph Tomkins ja metsänvartija Joliffe olivat jonkun aikaa vaiti, seistessään katselemassa pitkin polkua, jota myöten Ditchleyn ritari ja sievä Alice-neiti olivat kadonneet puiden taa. Sitte he epäillen tuijottivat toisiinsa niinkuin tuskin tietäen, olivatko he vihamielisellä vai ystävällisellä kannalla keskenään, ja kumpainenkin oli ymmällä, miten alottaisi keskustelun. He kuulivat ritarin viheltimen kutsuvan Bevisiä; mutta vaikka kelpo koira äänen kuullessaan käänsi päätänsä ja heristi korviaan, ei se kuitenkaan totellut kutsua, vaan nuuski yhä Joseph Tomkinsin kaavun liepeitä. "Sinä taidatkin olla eto elävä", virkkoi metsänvartija, uuteen tuttavaansa katsoen. "Olen kuullut puhuttavan miehistä, jotka osaavat varastaakseen taikoa sekä koiria että hirviä."

"Älä huoli minun ominaisuuksistani, ystävä", huomautti Joseph Tomkins, "vaan muista täyttää herrasi määräys".

Joceline ei heti vastannut, mutta viimein hän ikäänkuin välirauhan merkiksi painoi virkasauvansa pään maahan ja nojasi siihen, lausuessaan karskisti: "Sitkeä vanha ritarini ja sinä olitte siis miekkasilla ehtoopäivähartaudeksi, herra saarnaaja. Hyvä sinulle, etten ehtinyt paikalle ennen kuin säilät olivat tauonneet sälisemästä, muutoin olisin kumautellut iltamessua kallostasi."

Independentti hymyili yrmeästi, vastatessaan: "Ei, ystävä, se on hyvä itsellesi, sillä milloinkaan ei olisi suntio saanut parempaa palkkaa läppäyksistään. Miksi kuitenkaan olisi sotaa meidän välillämme tai minun käteni nousisi sinun kättäsi vastaan? Sinä olet vain halpa työläinen, joka teet herrasi määräyksen mukaan, eikä minua ollenkaan haluta, että omaa vertani tai sinun vuotaisi tämän asian johdosta. Käsittääkseni piti sinun jättää rauhallisesti haltuuni Woodstockin niin sanottu palatsi – vaikka Englannissa ei nyt ole yhtään palatsia, ei, eikä ilmesty tulevaisinakaan päivinä, ennen kuin saamme astua Uuden Jerusalemin palatsiin ja pyhäin hallitus alkaa maan päällä."

"Varsin hyvin alotettu jo, Tomkins-veikkonen", arveli kaitsija. "Ei paljoakaan puutu, ettette jo olojen tänälläänkin ollen ole kuninkaita, ja Jerusalemistanne en kyllä tiedä, mutta Woodstock on sievä pesämuna alkuun. – No, käytkö ketaroillesi – lähdetkö liikkeelle – oletko sonnustautunut?"

"Hm – enpä tiedä", epäröi Tomkins. "Minun täytyy varoa väijytyksiä, ja olen täällä yksinäni. Sitäpaitsi on nyt parlamentin määräämä ja armeijan hyväksymä suuri kiitospäivä – myöskin saattavat vanha mies ja nuori nainen haluta korjata mukaansa joitakin vaatteitaan ja yksityistä omaisuuttaan, enkä soisi olevani siinä heidän tiellään. Jos siis tahdot tehdä luovutuksen huomisaamuna, niin se tapahtukoon omien saattolaisteni ja sen presbyteriläisen kauppalanvanhimman läsnäollessa, jotta siirto tulee toimitetuksi todistajien nähden. Jos sitävastoin ei olisi mukanamme ketään – sinä vain luovuttaisit ja minä ottaisin haltuuni – niin Belialin miehet saattaisivat sanoa: Kas vain, Taattu Tomkins on ollut edomiitti – kunnon Joe on menetellyt kuin ismaelilainen, nousten ylös varahin ja jakaen saaliin niiden kanssa, jotka palvelivat Miestä – niin, jotka käyttivät leukapartaa ja vihreätä nuttua ikäänkuin muistoksi Miehestä ja hänen hallituksestaan."

Joceline tähtäsi terävät tummat silmänsä soturiin tämän puhuessa, ikäänkuin yrittäen keksiä, oliko toisen mieli todella vilpitön vai ei. Sitte hän ojensi kaikki viisi sormeaan raappimaan tuuheata tukkatöyhtöä niinkuin se toimenpide olisi ollut tarpeellinen hänen kyetäkseen tekemään päätöksensä. "Tämä kuulostaa kaikki kauniilta, veikkonen", hän virkkoi; "mutta minä sanon sinulle suoraan, että tuolla talossa on muutamia hopeisia kolpakkoja ja lautasia ja juomakannuja sekä muuta sellaista säilynyt yleisestä puhdistuksesta, joka toimitti kaikki pöytähopeamme sulatusastiaan ritarimme hevosmiesten pääsemiseksi ratsaille. Jos nyt et ota näitä tallestani, niin voin joutua pulaan, koska voitaisiin luulla, että minä olen niiden lukumäärää vähentänyt. Kun siis olen niin rehellinen mies – "

"Kuin koskaan kehvelsi riistaa", tokaisi Tomkins; "ei, minä olin sinulle velkaa keskeytyksen".

"Anna tulla vain", vastasi metsänvartija; "jos onkin saattanut uroshirvi joutua onnettomuuteen minun polullani, niin ei se ole suinkaan sattunut epärehellisessä mielessä, vaan pelkästään varjellakseni vanhan muorini pannua ruostumasta. Mutta mitä hopeisiin kulhoihin, haarikoihin ja sen sellaisiin tulee, niin olisin yhtä mieluusti juonut sulatetun hopean kuin varastanut siitä tehdyn astian. En siis soisi kohtaavani moitosta taikka epäluuloa tässä asiassa. Ja senvuoksi, jos tahdot kapineet luovutetuiksi heti paikalla, niin se käy mainiosti laatuun – ja jos et, niin vapauta minut syystä."

"Niinkö vain?" tuumi Tomkins; "ja kuka minut puhdistaa, jos he näkisivät aihetta ajatella mitään kadonneeksi? Eivät ainakaan korkeasti kunnioitettavat valtuutetut, joille tämä kruununtalo tavaroineen on kuin heidän omaansa; sentähden on meidän, kuten sanot, toimittava visusti tässä asiassa. Talon lukitseminen ja jättäminen olisi yksinkertaisten aivojen työtä. Mitä sanot siitä, että viettäisimme yön siellä? Silloin ei voida mihinkään kajota meidän molempien tietämättä."

"Ka, mitä siihen tulee", vastasi kaitsija, "niin pitäisi minun olla majassani järjestämässä oloja vähääkään mukaviksi vanhalle ritarille ja Alice-neidille, sillä vanha Joan-muorini on hiukan höperö ja osaa tuskin pitää huolta. Ja sentäänkään en totta puhuakseni millään ilveellä mielisi nähdä Sir Henryä nyt illalla, koska tämänpäiväinen tapaus on paisuttanut hänen sappensa ja suittaa sattua, että hän on tavannut tuvassa jotakin, mikä tuskin on omiaan lauhduttamaan sitä."

"On vahinko", pahoitteli Tomkins, "että noin vakavan ja kunnollisen näköinen herrasmies on tuollainen ilkimielinen kavalieri ja että hän muiden samanlaisten kyiden tavoin on varustanut kiroukset ihan kuin vaatetuksekseen".

"Jolla hän ei kuitenkaan tahdo verhota todellista mielialaansa", pisti kaitsija irvistäen. "Mutta kuka voi sitä auttaa? Sen tekee käyttö ja tottumus. Jos nyt sinä itse ihan ruumiillisesti äkkiä joutuisit kisariu'un juurelle, kun kaikki notkeat maurintanssijat leiskuisivat sen ympärillä iloisen huilun ja kapularummun tahdissa, kilisevin kulkusin ja liehuvin nauhoin, pojat teiskaroiden ja nauraen, tytöt hyppien kunnes voisit nähdä missä tulipunainen sukkanauha kiinnittää vaaleansiniset sukat, niin luulenpa, että joku luontaista seuranhalua tai vanhaa tapaa ja tottumusta muistuttava tunne pääsisi voitolle sinunkin yksivakaisuudestasi, ystävä, ja sinä sinkauttaisit ruman huippuhattusi yhtäänne ja tuon verenjanoisen pitkän säilän toisaanne sekä tepastelisit niinkuin Siko-Nortonin kollot, kun porsaat soittavat uruilla."

Independentti käännähti tuimasti kaitsijaan ja vastasi: "Mitä nyt, vihreänuttu? Mitä puhetta tämä on miehelle, jonka käsi on aurankurjessa? Neuvon sinua kammitsoimaan kielesi, jotteivät kylkiluusi maksaisi sakkoa."

"Ei, älähän minulle ole korskea, veikkonen", sanoi Joceline. "Sinun pitää muistaa, että edessäsi ei ole viidenseitsemättä ikäinen ritari, vaan mies yhtä sisukas ja riuska kuin olet itsekin – ehkäpä pikkusen runsaamminkin – nuorempi ainakin – ja miksi olisitkaan niin ähmissäsi tanssiriu'usta? Soisinpa tunteneesi erään Phil Hazelklinen näiltä tienoin – hän oli paras maurintanssija Oxfordin ja Burfordin välillä."

"Sen suurempi häpeä hänelle", vastasi independentti; "ja minä toivon hänen nähneen harhatiensä ja toimittautuneen – niinkuin hän helposti saattoi, jos oli rivakka – soveliaaksi parempaan seuraan kuin pyyntimiesten, hirvenvarkaitten, kevytkenkäisten rehentelijäin, turmeltuneiden räyhääjäin, vimmaisten kiistaa jäin, ilvehtijäin ja teeskentelijäin, irstailijain ja huikentelevani naikkosten, hupsujen ja viulunvinguttajain sekä kaikenkarvaisten lihallisten huvittelijain kirjavaan joukkoon".

"No, hengästyitpä parahiksi", vastasi kaitsija, "sillä tässä nyt seisomme Woodstockin kuuluisan tanssiriu'un edessä".

He pysähtyivät niittyaukiolle, jota kauniisti reunustivat isot tammet ja sykomorit. Muuan puu kohosi metsän kuninkaana hiukan erillään toisista ikäänkuin karttaen minkään kilpailijan läheisyyttä. Sen haarat olivat typistyneitä ja käiveräisiä, mutta mahtava runko osoitti vielä, millaisen jättiläiskoon saattaa metsän hallitsija saavuttaa herttaisen Englannin lehdoissa.

"Tuota sanotaan Kuninkaan tammeksi", selitti Joceline. "Woodstockin vankimmatkaan ihmiset eivät tiedä sen ikää; kerrotaan Henrikillä olleen tapana istua sen alla kauniin Rosamondin kanssa katselemassa tyttöjen tanssia sekä kylän poikasien kilpajuoksua ja painia vöistä tai lakeista."

"En sitä ollenkaan epäile, ystävä", sanoi Tomkins; "hirmuhallitsija ja portto olivat sovelias suosijapari sellaisille turhuuksille".

"Sanohan mitä sanot, veikkonen", vastasi kaitsija, "kunhan annat minunkin puhua suoraan. Tuossa kohoaa tanssiriuku, kuten näet, puolen nuolenampuman päässä Kuninkaan tammesta keskellä niittyä. Kuningas antoi kymmenen killinkiä Woodstockin verotuloista uuden valmistamiseen vuosittain sekä tarkoitukseen sopivaan puun metsästä. Nyt se on käyristynyt ja kuivunut ja vääntynyt kuin kuihtunut orjantappuran vesa. Nurmikin aina niitettiin lyhyeksi ja tasoitettiin sileäksi kuin samettiviitta – nyt se on karkea ja rehoittaa heinikkona."

"No niin, ystävä Joceline", huomautti independentti, "mutta mitä mielen ylennystä lähti tästä kaikesta? Mitä opin hyötyä saattoi johtaa huilusta ja kapularummusta? Taikka onko koskaan ollut mitään viisauden tapaista säkkipillissä?"

"Voit kysyä paremmin koulutetuilta sitä", tuumi Joceline; "mutta minun mielestäni eivät ihmiset voi aina alla vakavia ja hattu silmille painettuna. Nuori neitonen tulee nauraneeksi niinkuin hento kukka puhkeaa kukoistukseen – niin, ja poikanen pitää hänestä siten sitä paremmin, ihan niinkuin sama herttainen kevät, joka saa nuoret linnut piipattamaan, panee yksivuotiaat metsävuohen vasikat hyppimään. On tullut pahempia päiviä siitä saakka kun reimat vanhat ajat ovat hävinneet: sanonpa sinulle, että niinä juhlapäivinä, joista teikäläiset pitkämiekkaiset ovat tehneet lopun, olen nähnyt tällä vehmaalla aukiolla kuhisevan iloisia impiä ja reippaita miehiä. Vanha kunnon kirkkoherra itsekään ei pitänyt syntinä tulla tuokioksi katselemaan, ja hänen juhlallinen messupaitansa ja liperinsä piti meidät kaikki hyvässä järjestyksessä ja opetti meidät supistamaan rattomme järkeviin rajoihin. Saatoimmehan ehkä laskettaa mehevän pilan tai kilistää ystävällisen pikarin kertaalleen liian usein, mutta se tapahtui hilpeällä mielellä ja hyvässä naapuruudessa. Niin, ja jos sattui koitos karttusilla tai rivakka nyrkkeilyerä, niin se suoritettiin pelkässä rakkaudessa ja ystävyydessä; ja parempi jotkut kuivat iskut pöhnäpäissä kuin ne veriset toimet, joita meillä on ollut raittiissa totisuudessa siitä saakka kun presbyterin lakki kohosi piispan hiipan yläpuolelle ja me vaihdoimme kunnolliset kirkkoherramme ja oppineet tohtorimme, joiden saarnat olivat vahvistettuja niin paljolla kreikalla ja latinalla, että itse paholainenkin olisi voinut joutua ymmälle, kankureihin ja rajasuutareihin sekä muihin sellaisiin saarnastuolin tarjokkaihin kuin – kuin kuulimme tänä aamuna – se ihan kirpoaa kieleltäni."

"No, ystävä", virkkoi independentti, jonka kärsivällisyyttä olisi tuskin voinut aavistaa näin suureksi, "en riitele kanssasi opinkäsitysteni halveksimisesta. Jos korvaasi niin suuresti kutittaa kapularummun pärinä ja maurintanssin leiskunta, niin eihän totisesti ole luultavaa, että sinulle maukkaasti maittaisi terveellisempi ja järkevämpi ruoka. Mutta menkäämme palatsihuvilaan, jotta voimme ryhtyä asioihimme ennen auringon laskua."

"Oikein, ja se saattaa olla viisasta useammastakin syystä kuin yhdestä", myöntyi kaitsija, "sillä palatsihuvilasta kiertelee juttuja, joista ihmiset ovat käyneet pelokkaiksi majailemaan siellä yöseen aikaan".

"Eikö tuolla vanhalla ritarilla ja hänen tyttärellään ollut tapana asua siellä?" kysyi independentti. "Niin minulle ilmoitettiin."

"Kyllä, kyllä he asuivat", kertoi Joceline; "ja heidän pitäessään hauskaa taloutta luisti kaikki mainiosti, sillä mikään ei karkoita pelkoa niinkuin hyvä olut. Mutta sitte kun parhaat miehemme menivät sotaan ja saivat surmansa Nasebyn taistelussa, tuntui jäljelle jääneistä palatsihuvila yksinäisemmältä, ja vanha ritari on nähnyt palkollistensa suuressa määrin luopuvan hänestä; niin, hitto, kenties häneltä viime aikoina myös on puuttunut hopeita tallirengin ja lakeijan palkanmaksuun."

"Voimallinen syy huonekunnan vähenemiseen", huomautti soturi.

"Aivan oikein, juuri niin", vastasi kaitsija. "Puhuttiin askelista, joita yösydämenä kuultiin isolta lehteriltä, ja äänistä, jotka puoleltapäivin kuiskailivat lattiamattoisissa kamareissa; ja palkolliset käyttivät verukkeenaan, että nuo ilmiöt säikyttivät heidät pois. Mutta minun kehnon arvostelukykyni mukaan oli asianlaita se, että kun Martinpäivä ja helluntai saapuivat tuottamatta penninkään palkanlyhennystä, vanhat palkolliskuoriaiset alkoivat ajatella ryömimistä muualle ennen kuin pakkanen heidät jähmetyttäisi. Ei mikään paholainen ole niin kammottava kuin se, joka tanssii taskussa, missä ei ole ristin riunaa torjumassa sitä."

"Huonekuntanne supistui siis vähiin?" tiedusti independentti.

"Niin totisesti teki", kertoi Joceline. "Mutta pidimme me kymmenkunnan koolla, kun ottaa lukuun palatsihuvilan kuoriaiset ja ajometsän vihreät toukat, sellaiset kuin on nöyrin palvelijasi tässä. Me pysyimme koolla kunnes havaitsimme kutsumuksen lähteä aamuratsastukselle yhtäänne tai toisaanne."

"Worcesterin kaupunkiin", tulkitsi soturi, "missä teidät rusennettiin niinkuin syöpäläiset ja lehtimadot ainakin?"

"Voit puhua mielesi mukaan", vastasi kaitsija; "minä en milloinkaan väitä miestä vastaan, joka on saanut pääni vyönsä alle. Selkämme ovat muuria vasten, muutoin et sinä olisi täällä."

"Ei, ystävä", sanoi independentti, "sinä et pane mitään vaaraan vapailla puheillasi ja tuttavallisuudellasi. Voin olla bon camarado hyvälle soturille, vaikka olen kilvoitellut hänen kanssaan juuri päivänlaskuun saakka. Mutta tässä nyt olemmekin palatsihuvilan edustalla."

Heidän edessään kohosi vanha goottilainen rakennus, säännötön muodoltaan ja eri aikoina muuteltu mikäli englantilaisten hallitsijain oikut johtivat koettelemaan Woodstockin ajometsän hauskutuksia ja tekemään omaksi mukavuudeksi sellaisia parannuksia kuin kunkin aikakauden lisääntyvä ylellisyys vaati. Rakennuksen vanhimman osan oli perimystieto nimittänyt Kauniin Rosamondin torniksi; se oli hyvin korkea ja kapea, ikkunat kaidat ja seinät jykevän paksut. Tornista ei ollut mitään aukkoa maahan tai minkäänlaista kulkukeinoa, sillä aliosa oli jokseenkin kauvas ylös pelkkää tukevaa kiviliitosta. Vanhojen tietojen mukaan kerrottiin, että torniin oli päästy ainoastaan eräänlaista pientä nostosiltaa myöten, joka voitiin mielinmäärin laskea pienestä lähellä tornin huippua sijaitsevasta holviaukosta toisen samaan tapaan rakennetun tornin hammasharjalle. Tämä oli kahtakymmentä jalkaa matalampi ja sisälsi ainoastaan kiertoportaat, joilla oli niinenään Woodstockin Lemmentikkaat, syystä että kerrottiin Henrikin kulkeneen rakastajattarensa kamariin nousemalla noita portaita tornin huipulle ja sitte käyttäen nostosiltaa.

Tätä perimystietoa oli kiivaasti vastustanut Woodstockin entinen kirkkoherra tohtori Rochecliffe, joka väitti, että Rosamondin torniksi sanottu rakennelma oli vain sisempi varustus eli linnoitus, johon linnan herra tai haltija saattoi peräytyä kaikkien muiden turvapaikkojen pettäessä, sitte joko pitkittääkseen puolustustansa tai pahimmassa tapauksessa tinkiäkseen kohtuulliset antautumisen ehdot. Vanhoihin tarinoihinsa viehättyneet Woodstockin asukkaat eivät pitäneet tästä uudesta tavasta selitellä niitä mitättömiksi, ja sanotaanpa, että jo esittelemämme pormestari kääntyi presbyteriläiseksi pelkästä halusta kostaa kirkkoherran epäilyksille tässä tärkeässä asiassa, pitäen mieluisampana luopua kirkollisista menoista kuin hartaasta uskostaan Rosamondin torniin ja Lemmentikkaisiin.

Muu osa huvilapalatsia oli melkoisen laaja ja eri vuosisadoilta peräisin. Siihen kuului sikermä pikku pihoja, joita rakennukset ympäröitsivät; nämä olivat keskinäisessä yhteydessä joko sisäpuolelta tahi pihojen yli mennen, ja usein molemmin tavoin. Rakennusten vaihteleva korkeus ilmaisi, että ne olivat olleet yhdistettävissä ainoastaan sillä porraskäytävien moninaisella paljoudella, joka piti esi-isiemme raajoja voimistelussa kuudennellatoista ja aikaisemmilla vuosisadoilla ja näyttää toisinaan olevankin yksinomaan siihen tarkoitukseen varusteltu.

Tämän säännöttömän rakennuksen vaihtelevat ja moninaiset julkipuolet olivat, kuten tohtori Rochecliffellä oli tapana sanoa, kerrassaan juhlaherkkua rakennustaiteelliselle muinaistutkijalle, niissä kun varmasti oli näytteitä jokaisesta olemassa olleesta tyylistä, Anjoun Henrikin puhtaasta normannilaisesta asti aina Elisabetin ja hänen seuraajansa puolittain goottilaiseen ja puolittain klassilliseen yhdistelmään saakka. Niinpä olikin kirkkoherra itse yhtä suuresti kiintynyt Woodstockiin kuin koskaan Kauniin Rosamondin Henrikki, ja kun hänen tuttavuutensa Sir Henry Leen kanssa salli hänen pistäytyä kaikin ajoin kuninkaalliseen palatsihuvilaan, oli hänellä tapana viettää päiväkausia vaelluksilla vanhoissa suojamissa, tutkien, mittaillen, tarkastellen ja keksien oivallisia syitä rakennustaiteellisille erikoisuuksille, jotka luultavasti vain johtuivat goottilaisen taiturin oikullisesta mielikuvituksesta. Mutta ajan suvaitsemattomuus ja levottomuus olivat häätäneet vanhan muinaistutkijan hänen palkka virastaan, ja hänen seuraajansa Nehemia Holdenough olisi pitänyt sokaistuneiden ja verenhimoisten paavilaisten saastaisen veistotaiteen ja rakentelun perusteellista tutkimista samaten kuin vanhojen normannilaisten hallitsijani huikentelevien lempijuttujen historiallista seulomistakin tuskin paljoakaan parempana kuin Bethelin vasikkain kumartamista ja synnin maljasta maistelemista. – Palaamme kertomuksemme tolalle.

"Täällä on", virkkoi independentti Tomkins, huolellisesti silmäiltyään rakennuksen julkipuolta, "montakin harvinaista muinaisen pahuuden muistomerkkiä, tässä harhanimisessä kuninkaallisessa huvilapalatsissa. Totisesti riemastuu sydämeni suuresti, kun näen sen hävitetyksi, niin, maan tasalle poltetuksi ja tuhan heitetyksi Kedronin puroon tai muuhun jokeen, jotta maa puhdistuu sen muistosta eikä enää johdu ajattelemaan sitä kataluutta, jolla heidän isänsä ovat syntiä tehneet."

Kaitsija kuunteli häntä salaisesti suuttuneena ja alkoi harkita itsekseen, eikö nyt heidän seistessään mies miestä vastaan ja ilman joutuisan väliintulon mahdollisuutta hänen tullutkin virkavelvollisuutensa kannalta kurittaa kapinallista, joka käytti noin solvaisevaa kieltä. Mutta onneksi johtui hänen mieleensä, että tappelun täytyi olla epätietoinen – että aseiden etu oli häntä vastaan – ja olletikin että hänen mahdollinen menestyksensäkin rynnistyksessä tapahtuisi ankaran jälkilaskun uhalla. On myös myönnettävä, että independentissä oli jotakin niin hämärää ja salaperäistä, niin kolkkoa ja vakavaa, että kaitsijan avomielisempää sydäntä ahdisti, ja jos se tunne ei suorastaan peloittanut häntä toimettomaksi, piti se hänet ainakin epäröivällä kannalla vieraaseen nähden. Hän katsoi siis viisaimmaksi kuten turvallisimmaksikin isännälleen ja itselleen karttaa kaikkia kiistan aiheita ja oppia tietämään paremmin, kenen kanssa oli tekemisissä, ennen kuin otti hänet ystäväksi tai vihamieheksi.

Palatsihuvilan iso portti oli lujasti teljetty, mutta käyntiveräjä avautui Jocelinen nostaessa säppiä. Edessä oli lyhyt kymmenen jalan mittainen käytävä, jonka sisäpään oli entiseen aikaan suojaristikko sulkenut, samalla kun kumpaiseltakin sivulta avautui kolme ampumareikää; näistä saattoi hätyyttää tunkeutuvaa uskalikkoa, joka ensimäisestä veräjästä suoriuduttuaan siten joutui alttiiksi kiivaalle tulelle, ennen kuin pääsi suoriutumaan toisesta. Mutta tuon nostoristikon koneisto oli vahingoittunut, joten se nyt pysyi hievahtamattomana, kuroittaen kyllä runsailla rautahampailla varustettua leukaansa, mutta kykenemättä pudottamaan sitä ryntääjän tielle.

Tola oli siis selvä palatsihuvilan suureen suojamaan eli ulompaan eteiseen. Pitkin tämän pitkän ja hämärän huoneen koko pituutta ulottui lehteri, jota oli vanhoina aikoina käytetty soittoniekkojen ja laulajien esiintymispaikaksi. Sen kumpaisellakin sivulla oli kömpelöt portaat, jotka oli tehty kokonaisista jalan vahvuisista nelikulmaisista pölkyistä, ja kumpaiseenkin kulmaan oli etuvartijaksi asetettu normannilaisen jalkaväensoturin patsas, päässä avoin kypäri, joka paljasti niin tuimat kasvonpiirteet kuin maalarin nero oli kyennyt sommittelemaan. Niiden varuksina oli nahkakölteri eli sotisopa, keskikohdaltaan nauloilla lujitettu pyöreä kilpi sekä jalkoja ja nilkkoja koristavat ja suojelevat puolisaappaat, jotka jättivät paljaiksi polvet. Nämä puiset vartijat pitelivät isoa miekkaa tai nuijaa niinkuin palvelusvuorollaan seisovat sotilaspäivystäjät. Synkän suojaman seinillä osoitti moni tyhjä koukku ja haarukka paikkoja, mistä kauvan voitonmerkkeinä talletut aseet oli sodan ahdingossa vielä kerran otettu alas tekemään palvelusta taistokentällä niinkuin veteraanit, jotka äärimäinen vaara kutsuu jälleen otteluun. Toisissa ruosteisissa kiinnikkeissä näkyi vielä niiden hallitsijain metsästysmuistoja, joille palatsihuvila oli kuulunut, sekä niiden pyyntiritarien, joiden huostaan se oli aikojen kuluessa ollut uskottuna.

Suojaman taustalla pistäysi jyhkeä, raskas kivinen takka kymmenen jalan verran seinästä, koristettuna monilla tunnuksilla ja Englannin kuninkaallisen huoneen vaakunoilla. Nykyisessä kunnossaan se ammotti kuin hautaholvin kaareva suu tai saattoi kenties olla verrattavissa sammuneen tulivuoren kraateriin. Mutta mahtavien järkäleiden ja koko ympäristön tummuus osoitti, että oli ollut aika, jolloin se kohotti suunnattoman lieskansa loimuamaan ylös jättimäiseen hormiin, samalla kun pölläytteli monia savupilviä iloisten vieraitten yli, joiden kuninkuus tai aateluus ei tehnyt heitä kyllin herkiksi närkästymään moisesta pikku haitasta. Näistä tilaisuuksista oli talon muistelmana, että kaksi vankkurillista puita oli säännöllisenä polttomääränä puolipäivästä iltasoittoon asti, ja räiskyvien halkojen kannattelemiseen liedellä rakennetut parilat eli koirat, joiksi niitä sanottiin, olivatkin muovattuja niin kookkaiden jalopeurain muotoisiksi, että tarinaan tosiaan oli aihetta. Hormikatoksen sisäpuolella oli pitkiä kivilavitsoja, joille hallitsijani sanotaan toisinaan asettuneen kamalasta kuumuudesta huolimatta ja huvikseen karistelleen hirven sisälmyksiä hehkuvalla hiilloksella omin kuninkaallisin käsin, ja onnellinen oli silloin se hovilainen, jota pyydettiin maistamaan kuninkaallisen ruuanlaiton tuloksia. Perimystieto oli tässäkin kerkeä mainitsemaan, mitä hilpeitä pistopuheita – sellaisia kuin voitiin vaihtaa ruhtinaan ja ylimyksen kesken, – oli lasketeltu niissä iloisissa kemuissa, joilla Mikonpäivän metsästys lopetettiin. Se tiesi myös tarkalleen selittää, missä Tapanikuningas istui parsiessaan omaa ruhtinaallista säärystään, ja muisti useimmat vanhat kujeet, joilla hän oli ilvehtinyt pikku Winkinille, Woodstockin vaatturille.

Enin tällainen karkea hulluttelu kuului Plantagenetien aikoihin. Kun Tudorin hallitussuku tuli valtaistuimelle, tämän edustajat olivat säästeliäämpiä kuninkaallisen läsnäolonsa suhteen ja juhlivat suojanassa ja kamareissa paljoa sisemmällä, luovuttaen uloimman suojaman herrasmiesten henkivartiolle. Tämä hoiteli siellä vuorojaan ja vietti yönsä mässäyksessä ja ratossa, väliin johtuen tästä hirmuisiin tarinoihin ilmestyksistä ja taikuuksista, kunnes jotkut sellaisetkin kalpenivat, joiden korvissa ranskalaisen vihamiehen torvi olisi törähtänyt yhtä hauskasti kuin kutsu metsälle.

Joceline osoitteli paikan omituisuuksia synkälle kumppanilleen lyhyemmin kuin me olemme niitä maininneet lukijalle. Independentti näytti ensimältä kuuntelevan hyvinkin harrastavana, mutta heitti huomaavaisuutensa äkkiä syrjään ja lausui juhlallisesti: "Tuhoudu, Babylon, niinkuin herrasi Nebukadnetsar on tuhoutunut! Hän on kulkuri, ja sinusta pitää tulla autio paikka – niin, ja erämaa, – niin, suola-aavikko, missä jano ja nälkä vallitsee."

"Niitä riittänee molempia täksi yötä", huomautti Joceline, "jollei kelpo ritarin ruokakammio ole hiukan täysinäisempi kuin tavallisesti".

"Meidän tulee huolehtia aineellisista mukavuuksistamme", sanoi independentti, "mutta oikealla ajalla, kun velvollisuutemme ovat täytetyt. Minne nämä ovet johtavat?"

"Tuo tuolla oikealla", vastasi kaitsija, "johtaa niin sanottuihin valtiohuoneisiin, joita ei ole käytetty sitte kun vuonna 1639, kun hänen siunattu majesteettinsa – "

"Mitä ihmettä!", keskeytti independentti jyrisevällä äänellä; "mainitsetko sinä Kaarlo Stuartia siunaavana tai siunattuna? Varo siitä annettua julistusta."

"En tarkoittanut mitään pahaa", vastasi kaitsija, hilliten taipumuksensa kiivaamman vastauksen antamiseen. "Minun alani käsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita. Mutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä kuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä hän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille – "

"Hiljaa, ystävä", varoitti independentti, "muutoin luulen sinut tuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden mielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden sovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo Stuartin huoneet?"

"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja riuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä kaikkia."

"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?"

"Ei", vastasi Joceline, "Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa – asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat valtiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime vuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa vasemmalla."

"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että alaspäin?"

"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri tarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen", selitti kaitsija. "Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan holveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä."

"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin", sanoi independentti. "Ovatko ne soveliaassa kunnossa?"

"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt kehnommin varustettu", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin nopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: "joten sen täytyy kelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle".

Hän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan huoneita kohti.

Tähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten, joka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä olivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin ulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin nelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta tultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten sijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala eri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin kolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen pääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui tulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten ulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri valiolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä miestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja kuivakiskoiseen tapaan – luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska aikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja ulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle piirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut ja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat kuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.

Hän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä taiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai luostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia kantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai pesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta saattoi eroittaa sanat: "Lee Victor sic voluit".¹¹ Suoraan vastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet, joiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen vastasivat muotokuvan esittämiä.

Maalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus herättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli sitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija ei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan kavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli hyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko hän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle käsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen hänessä joitakin muita aatoksia.

Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin. Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla. Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä, kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.

Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika teki mahdolliseksi.