Kitobni o'qish: «Lucrezia Borgia»

VICTOR HUGO.
LUONNOS HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN, LUOMISTAAN JA ARVOSTELIJOISTAAN

Joseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen poikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa. Victor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena hän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden maiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen mielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa palatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat kahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun Napoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi nuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan vanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä Val-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin hoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen vapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia kirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta, Lucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa puutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi värivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät luonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen mielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.

Kun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen ohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen kouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja harrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa näytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla. Vuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on kirjoittanut sanat: "Je veux être Chateaubriand ou rien." [Tahdon olla Chateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin kantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan. Heidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan runoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa julkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa Ranskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina vuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin kilpailuihin, joista sai kunnianimen "maître des arts".

Hugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua kirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä heräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat kyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja Napoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki vapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile Gautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan kuvauksen: "Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä kuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä samanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili voimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni. Hurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat juopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin löydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan jälleen löydetty runous." (Histoire du Romantisme).

Victor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli kirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli "Le petit Cénacle", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä ryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: "Pieneen huoneeseen, jossa ei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria ja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä viidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti päivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein yllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin korvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin puhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet siten vaan tulivat kahta mahtavammin esille."

Vuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa "Odes", jonka nojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen eläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan kaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen jättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit. Hänen ensimäiset romaaninsa Han d'Islande ja Bug-Jargal ilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen kirjallinen merkkiteos on näytelmä Cromwell (1827), jota ei sen ilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri merkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin katkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen väliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin johtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin Alfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile Gautier, Prosper Mérimée, y.m.

Seuraava Hugon näytelmistä oli Marion De Lorme, joka ilmestyi 1828, mutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden 1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella menestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen vuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman Les Orientales ja yhden Hugon etevimmistä proosateoksista Dernier jour d'un condamné, jossa hän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän teoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.

Helmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa tuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli Hernani näytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen siinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä ensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen koululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre contemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta vilkasvärisiä kuvauksia.

Hugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin hänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa sisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun suuren romaaninsa Notre-Dame de Paris ja runoelman Feuilles d'automne.

Kokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä, nimittäin Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo. Kaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana draamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä Claude Gueux, erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman Chants du Crépuscule. Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä tuottaa runomittaisen näytelmän Ruy Blas ja lyyrilliset runosarjat Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres. Kesäkuun 2 päivänä hän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi hän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.

Nyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi saanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen kirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen "kuolemattoman" joukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies olisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi häntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen taipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n näyttämöllä hänen draamansa Les Burgraves, jota kohtasi mitä täydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon äsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat runoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän ajatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti haihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.

Hugo, joka vuoden 1830:n jälkeen oli ollut perustuslaillisen monarkian puolustaja, muuttui vuoden 1849 vaiheilla tasavaltalaiseksi, jona hän senjälkeen aina pysyi. Kun Napoléon III vuonna 1851 vangitutti tasavaltalaisia, yhtyi Hugo tulevan keisarin vastustajiin, ja hänen oli pakko lähteä maanpakoon. Haettuaan turvaa ensin Belgiasta, missä sitä ei rohjettu hänelle myöntää, hän siirtyi Jerseyhen, ja sieltä anglo-normandilaiselle Guerneseyn saarelle. Täällä hän rakennutti itselleen linnan, jonka suojamuuria valtameren aallot huuhtelivat. Täällä hän eli, huolimatta armahduksesta, aina vuoteen 1870, jolloin keisarivalta raukesi. Täällä hän ihaili merta, ja sai sen tyhjentymättömistä tunnelmista mitä monipuolisinta inspiratsionia luomilleen.

Jerseyssä syntyivät hänen Châtiments runonsa (1853), jotka sinkoilivat satiirin nuolia keisarikunnan miehiä vastaan, ja Guerneseyssä kolme vuotta myöhemmin runokokoelma Contemplations, jonka runoista moni jo oli paljoa aikaisemmin syntynyt. Taas kuluu kolme vuotta kunnes hänen historiallis-symbolistinen runosarjansa Légende des Siècles ilmestyy. (Sen toinen osa julkaistiin 1877 ja kolmas osa 1883.) Niinikään kolmivuotisen työn jälkeen ilmestyy jättiläisromaani Les Misérables, vuonna 1865 runot Les chansons des rues et des bois ja seuraavana vuonna romaani Les Travailleurs de la mer.

Kolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen vuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka räikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan L'année terrible. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma L'art d'être Grand-Père (1877), joka sisältää useita Hugon runouden helmiä, ja jylhä näytelmä Torquemada (1882). Siinä huomattavimmat Hugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.

Victor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman ennustuksensa mukaan, hän meni pois "ruusujen vuodenaikana". Hänen maalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa häntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja tuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet suuremmoisemmat.

Luonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän oli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja siihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että hän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin pikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä, jolle ranskalainen antaa nimen "le tact". Mutta vastapainona näille epäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan kaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan perheeseensä.

* * * * *

Tämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon tavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän kiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.

On kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan, j.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen aatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän filosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen merkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena Hugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen harvinainen taitonsa nähdä ja piirtää selvä, taiteellisesti vaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen kompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä seikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen katse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen suurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan ominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen kirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin teoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin edustaja ja johtaja hän oli.

Harvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä tunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä luomista.

Hugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan hänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja draamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän huolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja politikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista runopurttaan, on oikea runoilija.

Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan Les voix intérieures lausuu Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä. – Onneton se, sanoo hän, joka ei sitä kuule! – Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä, monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa, mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.

Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika on draaman aika – vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole inhimillisesti kaunista, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."

Epattomaisuus – groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta, häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan suuntaan – siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa. Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja, vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää vastakohtaisuutta – groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon tavoin – kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.

Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset, jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen, paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut, että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä. Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä esimerkkinä.

Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.

* * * * *

Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: Victor Hugo avant 1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852. Nämä teokset tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m. oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen suinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen muuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan silmissä heikkenee.

Täydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus: Victor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota rajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman ankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja runouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin laiminlyönyt.

Etevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni Émile Faguet'n koelma sarjassa "Dix" – neuvième Siècle; Ferdinand Brunetièren tutkielmat teoksessa "L'Evolution de la poésie lyrique en France au dix-neuvième siècle" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus teoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa tasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja mieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää Ch. Renouvier kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen Renouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla filosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau vakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja voimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin läheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa myöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein pelkkiä sanoja ja "loci communes". Milloin hän on mitä synkin ja ehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen vahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana on Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; "tällainen syvä uneksiminen" – lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue Sociologique' – "on luontainen useimmille neroille, joita heidän ajatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan hallita." Théophile Gautier'n nimellä Histoire du Romantisme kootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja huomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän kertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos Victor Hugo raconté par nu témoin de sa vie. Se tuntuu olevan suuressa määrin Hugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa kirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä avomielinen nimi "Wahrheit und Dichtung", jos nimittäin panemme merkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti voittopuolella. Gustave Lansonin Hugo-tutkimus sisältyy hänen Ranskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko Hugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä haittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista antavat hyviä arvosteluja A. Royer teoksessa: Histoire du Théâtre contemporain ja Pierre Nebout tutkimuksessa: Le drame romantique.

Jalmari Hahl.