Tessin tarina

– Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.

Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.

– Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.

– Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.

Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:

– En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme – semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?

– Annan minä, ihan varmaan…

– Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys. Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni toisten hyväksi itse lankesin.

Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi tunniksi eräälle oudolle naiselle.

– Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan, sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?

Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.

– Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin – kovin oli kiusallista nytkin siitä puhua – ja tarinoidaan hauskemmista asioista.

– Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa minulle anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!

– Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!

– Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi, jollei vakavampikin.

– Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.

– Ei voi, ei, ei voi! – Hän hypähti ylös toivehikkaana. – Ei, ei se voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja nytpä sen kerron!

Hän istuutui jälleen.

He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi, punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti, niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.

VIIDES VAIHE

ERO

35

Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä, ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.

Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan. Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti; mutta sisällinen olemus oli toinen.

Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi. Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!

– Tess!

– Mitä, kultani?

– Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni, Tessini – ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.

– En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.

– Ja kuitenkin… Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi – Mikset tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta minä estin – nyt muistankin.

Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut. Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.

– Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.

Clare ei vastannut ja hän jatkoi:

– Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! Minä annan sinulle anteeksi, Angel!

– Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.

– Mutta sinä et anna minulle?

– Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!

Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun – nauruun, joka oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.

– Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua, armahda!

Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.

– Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti.

Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?

Clare pudisti päätään.

– Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin, olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi! Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.

– Sen kyllä tiedän.

– Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä. Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?

– Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.

– Kuka sitten?

– Toinen sinun haamussasi.

Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.

– Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.

Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme, mikä sai Claren vavahtamaan.

– Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.

Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki silmään, ja hän hyrskähti itkemään.

Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.

– Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni oli kadonnut. – Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää yhdessä?

– En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.

– En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen lupaa.

– Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?

– Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua kuolemaan.

– Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.

Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle. Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo vierähti Claren poskelle.

Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?

– Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.

Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten olivat he juoneet teetä samasta kupista.

Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.

Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.

Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan ison sillan poikki.

Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.

Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain uskollisesti perästä.

Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.

Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman huikaisevaa loistoa – juuri semmoisena kuin hän oli.

Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess ei voinut olla häntä puhuttelematta:

– Mitä olen tehnyt – mitä olen tehnyt? En ole sanonut sanaakaan, mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua luulet!

– Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan. Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä, kaikin mokomin koetan sitä välttää.

Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita, joista olisi ollut parempi olla vaiti.

– Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään.

– Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse olet rikkonut.

– Annatkos sitten minulle anteeksi?

– Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.

– Ja rakastat minua?

Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.

– Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä, eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään – antoivat anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!

– Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.

– Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.

Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin oli syntynytkin.

– Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian yhteyteen – sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!

– Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle – en mahda sille mitään.

– Sitä pahempi seudullekin.

Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.

He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen, sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa. Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan perästä se muistui hänelle mieleen.

Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:

– Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.

– En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare vastasi.

– Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt – häpeän vuoksi.

Ei ne sitten sinua syytä.

– Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene nukkumaan.

– Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.

He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä, mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.

Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.

Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.

Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt näyttikään!

Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan, sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.

Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle, laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi, että hän nukkui sikeästi.

– Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen hartioilleen, uinui huoletonna.

Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden yhtäläisyys.

Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.

Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka odottamattomia tapauksia voi sattua.

Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa, neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!

Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi, salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja silmäin kielen kanssa.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään räpäyttämättä.