Faqat Litresda o'qing

Kitobni fayl sifatida yuklab bo'lmaydi, lekin bizning ilovamizda yoki veb-saytda onlayn o'qilishi mumkin.

Kitobni o'qish: «Viidakkopoika»

Shrift:

MOWGLIN VELJET

 
    Chil sääksi tuo nyt yön, min luo
      Mang yökkö irralleen —
    pois karjan vie jo kylätie:
      me käymme liikkeeseen.
    On hetki yön, ja uljaan työn
      saa kynsi, hammas ain'.
    Nyt saaliin, hoi, se saada voi,
      ken pitää Viidan Lain!
 
Yölaulu Viidakossa.

Eräänä hyvin lämpimänä iltana heräsi Seeoneen ylämaassa isä Jolkka kello seitsemän seuduissa päivälevoltaan, raappi itseään, haukotteli ja yksitellen oikoili raajojansa, häätääkseen käpälistä unisen tunnun. Emo Jolkka lojui iso harmaa kuono valahtaneena neljän huppelehtivan, vinkuvan penikkansa poikitse, ja kuu paistoi sisälle luolaan, missä he kaikki asustivat. "Augrh!" urahti isä Jolkka, "on aika käydä taas metsälle"; ja hän oli aikeissa hypätä alas mäen kuvetta, kun pieni tuuheahäntäinen varjo lyyhähti kynnyksen yli ja inui: "Onnea matkalle, oi hukkain päämies; ja menestystä ja lujia valkeita hampaita jalosukuisille lapsillenne, jotteivät konsanaan unhota nälkäisiä tässä maailmassa."

Tunkeutuja oli shakaali – Tabaqui, tähteenlipoja – , ja Intian sudet halveksivat Tabaquita syystä että tämä juoksentelee koiruuksissa, juoruilee ja järsii riepuja ja nahankappaleita kylän rikkaläjiltä. Mutta pelkäävätkin ne häntä, sillä Tabaqui on enemmän kuin kukaan muu viidakossa herkkä menettämään järkensä, ja silloin se unohtaa milloinkaan pelänneensä ketään, juoksennellen metsässä ristiin rastiin puremassa kaikkea tiellensä sattuvaa. Tiikerikin pinttää piiloon pikku Tabaquin hulluna kiertäessä, sillä hulluus on villin eläimen häpeällisin onnettomuus. Me nimitämme tautia vesikauhuksi, mutta he ovat sen nimeksi antaneet dewanee'n – hulluuden – ja pakenevat.

"Astu siis sisälle ja katso", vastasi isä Jolkka jäykästi; "mutta täällä ei ole ruokaa".

"Sudelle ei", intti Tabaqui; "mutta näin halvalle olennolle riittää kuiva luu juhla-ateriaksi. Onko meistä, gidurlog'ista [shakaalikansasta], valitsijoiksi ja nirsoilijoiksi?"

Hän tepasteli luolan taustalle ja löydettyään kauriin luun, mihin oli vielä jäänyt hiukan lihaa, istuutui vireästi rouhimaan sen päätä.

"Kiitos ja kunnia tästä hyvästä ateriasta", hän kehui huuliansa nuoleskellen. "Ovatpa jalosukuiset lapsenne kauniita! Noin suuret silmät! Ja noin nuoria vielä! Niinpä niin, olisihan minun pitänyt muistaakin, että kuningasten lapset ovat miehiä alun pitäin."

Nähkääs, Tabaqui tiesi yhtä hyvin kuin kuka tahansa, ettei ole mitään niin pahaenteistä kuin lasten kiitteleminen niiden kuullen; ja häntä huvitti nähdä emo ja isä Jolkan kiusaantunut katsanto.

Tabaqui istui hiljaa, ilkikuristansa nauttien, ja virkahti sitten pahansuovasti:

"Shere Khan, Iso Itse, on muuttanut metsästysaluettansa. Hän aikoo nousevana kuukautena käydä riistansa tästä ylämaasta, niin kertoi hän minulle."

Shere Khan oli Waingunga-joen partailla kahdenkymmenen mailin päässä oleksiva tiikeri.

"Hänellä ei ole mitään oikeutta", – aloitti isä Jolkka vihaisesti – ', "Viidakon Lain kautta hänellä ei ole mitään oikeutta vaihtaa olosijojaan ilman asianmukaista varoitusta. Pelottaa mokoma jok'ainoan otuksen kymmenen mailin alalta, ja minun – minun täytyy näinä päivinä hankkia saalista kahden edestä."

"Hänen äitinsä ei häntä suotta nimittänyt Lungriksi [Nilkuksi]", puuttui rauhallisesti puheeseen emo Jolkka. "Häneltä on syntymästään saakka yksi jalka ollut rampa. Senpä vuoksi hän on pyytänyt pelkkää karjaa. Waingungan kyläläiset ovat häneen vihastuneet, ja hän on tullut tänne vihastuttamaan meidän kyläläisiämme. Ne sitten penkomaan häntä kauttaaltaan viidakosta hänen ollessaan tipo tiessään, ja meidän on lapsinemme lähdettävä pakosalle, kun ruoho sytytetään palamaan. Olemmepa totisesti kovin kiitollisia Shere Khanille!"

"Kerronko hänelle teidän kiitollisuudestanne?" kysyi Tabaqui.

"Ulos!" ärähti isä Jolkka. "Ulos pyyntiin herrasi matkassa. Olet jo tehnyt kylliksi kiusaa yhden yön osalle."

"Minä menen", taipui Tabaqui tyynesti. "Voitte kuulla Shere Khanin alhaalta tiheiköstä. Olisin voinut säästää itseltäni viestin vaivan."

Isä Jolkka kuunteli, ja pikku joelle viettävän laakson pohjukasta nousi kuivaa, vihaista, marmattavaa vinkunan tuherrusta, jota pistelee tiikeri silloin kun ei ole saanut siepatuksi mitään eikä piittaa vaikka koko viidakko saa tämän tietoonsa.

"Hölmö!" tuhahti isä Jolkka. "Aloittaakin yön urakan moisellac menoamisella! Luuleeko hän meidän kauriitamme lihavien Waingunga-mulliensa laisiksi?"

"Hst. Ei se tän'iltana pyydä mullia eikä kaurista", arveli emo Jolkka. "Ihmistä se." Vinkuna oli vaihtunut pörräävän kehräämisen tapaiseksi ja tuntui tulevan joka ilmansuunnalta. Se ääni se hämmennyttää ulkosalla nukkuvia puunhakkaajia ja mustalaisia, toisinaan juoksuttaen heidät suoraa päätä tiikerin syliin.

"Ihmistä!" kertasi isä Jolkka kokonaan paljastaen valkeat hammasrivinsä. "Huh! Eikö riitä vesikuopissa kovakuoriaisia ja sammakoita, hänen tarvitsemattansa syödä ihmistä ja vielä meidän maallamme!"

Viidakon Laki, joka ei koskaan syyttä säädä mitään, kieltää kaikki pedot syömästä ihmistä muulloin kuin tappamisen tapahtuessa lasten opastamiseksi tappamisen taidossa, ja silloinkin on pyytäminen toimitettava oman lauman tai heimon metsästysalueen ulkopuolella. Todellisena syynä tähän on se, että ihmispyynti ennemmin tai myöhemmin saattaa paikalle norsujen selässä ratsastavia valkeita miehiä pyssyineen sekä satoja ruskeita miehiä, joilla on matkassa gongeja [rumpuja], raketteja ja soihtuja. Silloin kärsii jokainen viidakon asukas. Pedot itse mainitsevat keskenänsä syyksi sen, että ihminen on kaikista elollisista heikoin ja suojattomin, joten on urheilun kannalta sopimatonta koskea häneen. Sanovat myös – ja totta se onkin – että ihmisensyöjät käyvät kapisiksi ja menettävät hampaansa.

Kehrääminen paisui äänekkäämmäksi ja päättyi tiikerin hyökkäyksen täysikurkkuiseen "aaarh!" – karjaukseen.

Sitten pääsi Shere Khanilta ulvahdus – epätiikerillinen ulvahdus. "Hän on iskenyt harhaan", huomautti emo Jolkka. "Mikä siellä onkaan hätänä?"

Isä Jolkka juoksi muutamia askelia ulos ja kuuli Shere Khanin ryteikössä piehtaroiden ähisevän ja morajavan vimmastuneesti.

"Sillä hölmöllä ei ole ollut sen enempää älyä kuin syöksähtää puunhakkaajain leirituleen ja polttaa jalkansa", murahti isä Jolkka. "Tabaqui on hänen matkassaan."

"Jokin tulee ylös mäkeä", virkkoi äiti Jolkka kipristäen toista korvaansa. "Käypä valmiiksi."

Pensaat kahahtelivat hiukan tiheikössä, ja isä Jolkka painalsi lanteet alleen, valmiina hyppäykseen. Sitten, jos olisitte ollut katselemassa, olisitte nähnyt mitä ihmeellisimmän ilmiön – suden ehkäistynä keskellä hyppäystänsä. Hän ponnahti ilmaan ennen kuin huomasi minkä kimppuun oli hyökkäämässä, ja yritti sitten pysähdyttää vauhtiansa. Tuloksena oli neljän tai viiden jalan korkuinen kohtisuora hyppy ja putoaminen melkein paikalleen takaisin.

"Ihminen!" hän ärähti. "Ihmisen pentu. Katso!"

Ihan hänen edessään, pidellen matalasta oksasta, seisoi alaston ruskea lapsonen, joka hädin kykeni kävelemään – niin pehmoinen pikku palleroisen pahainen kuin on konsanaan yön selkään suden luolalle sattunut. Hän kohotti katseensa isä Jolkan kasvoihin ja nauroi.

"Onko se ihmisen pentu?" ihmetteli äiti Jolkka. "En ole sellaista koskaan nähnyt. Tuo se tänne."

Omia penikoitaan siirtelemään tottunut susi pystyy tarpeen tullen kantamaan munankin särkymättömänä suussaan, ja vaikka isä Jolkan leuat likistivät lapsen selän väliinsä, niin ei ainoakaan hammas ollut edes naarmua raapaissut, hänen laskiessansa pienokaisen alas penikkain joukkoon.

"Onpa se pieni! Ja niin alaston, ja – niin rohkea!" puheli emo Jolkka leppeästi. Lapsukainen tungeksi penikkain lomitse päästäkseen lämpöiseen turkkiin turvautumaan. "Ahei! Hän ottaa ateriansa toisten keralla. Ja tämä siis on ihmisen penikka. Onkopahan konsanaan ollut sutta, joka olisi saattanut kerskua ihmisen penikan löytyvän lastensa seassa?"

"Olen kuullut tuolloin tällöin sellaista sattuneen, mutta en koskaan meidän laumassamme enkä minun päivinäni", vastasi isä Jolkka. "Hän on kauttaaltaan karvaton, ja voisin hänet tappaa jalkani kosketuksella. Mutta katsos, hän tähyilee meihin eikä ole peloissaan."

Kuutamo sulkeutui luolan suulta, sillä Shere Khanin iso nelikulmainen pää ja hartiat työntyivät aukkoon. Tabaqui vikisi hänen takanaan: "Herra hyvä, herra hyvä, tänne sisälle se meni!"

"Shere Khan osottaa meille suuren kunnian", lausui isä Jolkka, mutta hänen silmänsä säihkyivät suuttumusta. "Mitä Shere Khan tarvitsee?"

"Saaliini. Ihmisen penikka tuli tätä kautta", vastasi Shere Khan. "Sen vanhemmat ovat pötkineet karkuun. Anna se minulle."

Shere Khan oli hyökännyt puunhakkaajanuotiolle, kuten isä Jolkka oli sanonut, ja korventuneet käpälät kirvelivät vimmaa herättäen. Mutta isä Jolkka tiesi, että luolan suu oli liian ahdas tiikerin päästä sisälle. Jo nytkin olivat Shere Khanin hartiat ja etukäpälät hervottomat tilan puutteesta kuten miehen, joka yrittäisi tapella tynnyrissä.

"Sudet ovat Vapaa Kansa", väitti vastaan isä Jolkka. "He ottavat määräyksensä lauman Päältä eivätkä miltään riimukyljeltä karjanraastajalta. Ihmisen pentu on meidän – tappaaksemme, jos tahdomme."

"Teidän tahtomisenne ja tahtomatta olemisenne! Mitä sinä siinä tahtomisistanne latelet? Kautta tappamani sonnin, pitääkö minun nuuskia röhötellä oikeudenmukaista riistaani sinun koiranluolastasi? Minä, Shere Khan, se puhun!"

Tiikerin karjunta täytti luolan ukkosjyrinällä. Emo Jolkka ravistihe irti penikoista ja hypähti esiin, silmät kahtena viheriänä kuuna pimeästä leimuten Shere Khanin säihkyviä silmiä vasten.

"Ja minä, Raksha [Demoni], se vastaan. Ihmisen pentu on minun, Lungri – minusta minun! Häntä ei tapetakaan. Hän saa elää juostakseen lauman mukana ja pyytääkseen lauman mukana; ja lopulta, kuulehan, sinä pienten alastomien pentujen ahdistaja – sammakonsyöjä – kalansurmaaja – hän metsästää sinua! Nyt lähdekin, taikka tappamani sambhurin kautta (minä en syö mitään nälänkuoliasta karjaa) sinä menet takaisin äitisi luo, sinä viidakon korvennettu peto, nilkumpana kuin olit maailmaan tullessasi! Pois!"

Isä Jolkka katseli kohtausta hämmästyneenä. Hän oli melkein unohtanut ne päivät, jolloin hän rehellisessä ottelussa viideltä muulta sudelta voitti itselleen emo Jolkan, kun tämä juoksi laumassa eikä ollut kohteliaisuudesta Demonin nimeä saanut. Shere Khan olisi saattanut tehdä tenän isä Jolkalle, mutta hän ei voinut ryhtyä vastustamaan emo Jolkkaa, jolla oli paikan edut puolellaan taistellakseen kuolemaan asti. Muristen peräytyi hän sen vuoksi luolan suulta ja huusi ulkoilmaan päästyänsä:

"Kukin koira haukkuu omalla kartanollaan! Saadaan nähdä, mitä lauma sanoo tästä ihmisenpentujen elättämisestä. Pentu on minun, ja minun hampaisiini hän lopuksi joutuu, te töyhtöhännät varkaat!"

Emo Jolkka heittäysi läähättäen penikkain keskeen, ja isä Jolkka virkkoi hänelle vakavasti:

"Shere Khan puhuu tämän verran totta. Penikka on näytettävä laumalle.

Tahdotko vielä pitää hänet, äiti?"

"Pitää hänet!" henkäisi toinen. "Hän tuli alasti, yöllä, yksinään, kovasti nälissään; kuitenkaan hän ei pelännyt! Katso, hän on jo työntänyt syrjään yhden minun lapsistani. Ja tuo rampa teurastaja olisi tappanut hänet ja pötkinyt Waingungalle, kyläläisten täällä kostoksi pöyhiessä kaikki pesämme! Pitää hänet! Pidänpä totisesti. Makaa alallasi, pikku sammakko. Voi sinua Mowglia – sillä Mowgli Sammakko olkoon nimesi – tulee aika, jolloin sinä metsästät Shere Khania niinkuin hän on sinua metsästänyt."

"Mutta mitähän sanoo laumamme?" aprikoitsi isä Jolkka.

Viidakon Laki määrää ihan tarkalleen, että susi saa naidessaan vetäytyä pois laumastaan; mutta niin pian kuin hänen penikkansa kykenevät koivilleen on hänen tuotava ne laumakäräjiin, joita yleensä pidetään kerran kuussa täyden kuun aikana, jotta toiset sudet sittemmin voivat ne todeta. Sen tarkastuksen perästä saavat penikat vapaasti juosta missä mielivät, ja kunnes ovat ensimmäisen kauriinsa tappaneet, ei mikään puolustelu kelpaa, jos täysikasvuinen lauman susi surmaa jonkun heistä. Rangaistus on kuolema, jos murhaaja löytyy; ja jos ajattelette hetkenkään, niin teidän täytyy käsittää, ettei voi toisin olla.

Isä Jolkka odotti, kunnes hänen penikkansa pystyivät hiukan juoksemaan, ja sitten hän laumakokouksen yönä vei heidät ja Mowglin ja emo Jolkan Käräjäkalliolle – kivenjärkäleiden ja paasien kattamalle mäelle, missä sata sutta saattoi piilotella. Akela, iso harmaa Yksinäinen Susi, joka johti koko laumaa voimalla ja viekkaudella, makasi omalla lohkarellaan pitkin pituuttaan, ja hänen alapuolellaan istui nelisenkymmentä kaiken kokoista ja näköistä hukkaa, aina mäyränkarvaisista veteraaneista, jotka kykenivät yksinään käsittelemään kaurista, nuoriin mustiin kolmivuotiaisiin saakka, jotka luulivat kykenevänsä. Yksinäinen Susi oli nyt vuoden ajan johtanut heitä. Hän oli nuoruudessaan kahdesti pudonnut sudenkuoppaan, ja kerran oli hänet piesty ja heitetty raatona makaamaan; hän siis tunsi ihmisten tavat.

Kalliolla puhuttiin peräti vähän. Penikat peuhtoivat ryhmänä keskellä kehää, jossa heidän vanhempansa istuivat, ja tuon tuostakin pistäysi joku vanhempi susi hiljaisesti jonkun penikan luo, silmäili häntä tarkoin ja palasi sitten äänettömin askelin paikalleen. Toisinaan joku emo työnsi penikkansa kauas ulos kuutamoon, ollakseen varma siitä, ettei häntä ollut jätetty huomioon ottamatta. Akela huuteli paadeltansa: "Te tunnette Lain – te tunnette Lain. Katsokaa tarkoin, oi sudet!" ja hätäilevät emot kertailivat: "Katsokaa – katsokaa tarkoin, oi sudet!"

Viimein – ja emo Jolkan niskaharjakset nousivat tämän hetken tullessa – isä Jolkka työnsi "Mowgli Sammakon", kuten häntä nimitettiin, keskukseen. Tämä istui siinä naurellen ja kuutamossa kimaltelevilla kivikristalleilla leikkien.

Akela ei edes kohottanut päätänsä käpäliltään, vaan pitkitti yksitoikkoista huutoansa: "Katsokaa tarkoin!" Louhikon takaa kuului kumajavaa karjuntaa – Shere Khanin ääni: "Pentu on minun. Antakaa se minulle. Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?" Akela ei korviansakaan höristänyt, ei muuta sanonut kuin: "Katsokaa tarkoin, oi sudet! Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on kenenkään muun kuin Vapaan Kansan käskyjen kanssa? Katsokaa tarkoin!"

Kuului jyrisevää murinaa monestakin kurkusta, ja muuan nuori neljännellä vuodellaan oleva susi sinkosi takaisin Shere Khanin kysymyksen Akelalle: "Mitä tekemistä Vapaalla Kansalla on ihmisenpenikan kanssa?"

Säätääpä Viidakon Laki, että jos on kiistaa penikan hyväksymisestä laumaan, niin häntä tulee puoltaa ainakin kahden laumaan kuuluvan paitsi hänen isoansa ja emoansa.

"Kuka puoltaa tätä penikkaa?" kysyi Akela. "Vapaassa Kansassa kuka puoltaa?" Ei kuulunut vastausta, ja emo Jolkka valmistaikse taisteluun, jonka tiesi viimeiseksensä, jos siitä taistelu koituisi.

Sitten ainoa muu olento joka saa ottaa osaa laumakäräjiin – Baloo, uninen ruskea karhu, joka opettaa sudenpenikoille Viidakon Lakia: vanha Baloo, joka saa kuljeskella missä mieli tekee, hän kun syö ainoastaan pähkinöitä ja juuria ja hunajaa – nousi takajaloilleen ja mörähti.

"Ihmisenpenikka – ihmisenpenikka?" hän sanoi. "Minä puollan ihmisenpenikkaa. Ei ole ihmisenpenikasta haittaa. Minulla ei ole sanojen lahjaa, mutta minä puhun totta. Juoskoon hän lauman mukana, ja pääsköön jäseneksi kuten toisetkin. Minä itse opetan häntä."

"Me tarvitsemme vielä toisen", huomautti Akela. "Baloo on puoltanut, ja hän on nuorten penikkaimme opettaja. Kuka muu puoltaa kuin Baloo?"

Musta varjo pudottausi kehään. Tulija oli Bagheera, Musta Pantteri, sysimusta kauttaaltaan, paitsi että pantterijuomut kuvastuivat eräänlaisina vivahduksina kuten kiiltosilkin kudos. Jokainen tunsi Bagheeran, eikä kenenkään mieli tehnyt satuttautua hänen polulleen, sillä hän oli kavala kuin Tabaqui, rohkea kuin villi puhveli ja hurjapäinen kuin haavoittunut norsu. Mutta ääni hänellä oli leppeä kuin metsähunajan tippuminen puusta, ja talja untuviakin pehmoisempi.

"Oi Akela ja te Vapaa Kansa", hän kehräsi, "minulla ei ole puhevaltaa kokouksessamme; mutta Viidakon Laki sanoo, että jos on tappamisen kiistaa uuden penikan suhteen, niin sen penikan elämä voidaan ostaa hinnan suorittamisella. Eikä Laki sano kuka saa hinnan suorittaa ja kuka ei. Olenko oikeassa?"

"Hyvä! Hyvä!" huudahtelivat nuoret sudet, jotka ovat aina nälissään.

"Kuulkaa Bagheeraa. Penikka voidaan lunastaa. Niin sanoo Laki."

"Tietäen ettei minulla ole oikeutta puhua täällä pyydän lupaanne."

"Puhu vain", myöntyi parikymmentä ääntä.

"Alastoman penikan tappaminen on häpeä. Sitäpaitsi hänestä voi kasvaneena koitua teille parempi otus. Baloo on puhunut hänen puolestaan. Minäpä Baioon sanaan lisään mullin, ja lihavan, vasta tapetun, ei puolta mailia täältä, jos Lain mukaan hyväksytte ihmisenpenikan. Onko se vaikeata?"

Kymmenet äänet hälisivät: "Mitä sillä on väliä? Hän kuolee talvisateisiin. Hän nääntyy auringon helteeseen. Mitä haittaa voisi meillä olla alastomasta sammakosta? Juoskoon lauman mukana. Missä mulli on, Bagheera? Otettakoon hänet laumaan." Ja sitten Akelan jyhkeä haukku huusi: "Katsokaa tarkoin – katsokaa tarkoin, oi sudet!"

Mowgli oli yhä syvästi kiintynyt kivileluihinsa eikä ollut millänsäkään, kun sudet yksitellen käväisivät häntä tähyämässä. Vihdoin he kaikki läksivät alas mäkeä mullin jakoon; jäljelle jäivät vain Akela, Bagheera, Baloo ja Mowglin omaiset. Shere Khan yhä karjahteli yön pimennossa, julmasti kiukuissaan siitä, ettei Mowglia ollut hänelle luovutettu.

"Niin, karju vain", ähitteli Bagheera viiksiensä pielestä; "tulee aika, jolloin tämä alaston olento panee sinut karjumaan toisella sävelellä, jos minä ihmistä vähänkään tunnen".

"Teko oli hyvä", arveli Akela. "Ihmiset ja heidän penikkansa ovat sangen viisaita. Hänestä saattaa aikanaan olla apua."

"Totisesti, apua silloin kun koituu kova tarvis; sillä kukaan ei voi toivoa iän kaiken pystyvänsä laumaa johtamaan", huomautti Bagheera.

Akela ei vastannut. Hän ajatteli hetkeä, joka on jokaisen lauman jokaisen johtajan edessä: jolloin voimat heikkenevät heikkenemistään, kunnes sudet hänet viimein surmaavat ja uusi johtaja tulee sijalle – vuorostaan surman saadakseen.

"Vie hänet", hän kehoitti isä Jolkkaa, "ja harjaannuta kuten Vapaan

Kansan jäsentä tulee".

Ja sillä tavalla Mowgli otettiin Seeoneen susilaumaan mullin hinnalla ja Baloon puoltolauseella.

Nyt teidän täytyy tyytyä hyppäämään kymmenen tai yhdentoista pitkän vuoden yli ja ainoastaan arvailemaan, millaista ihmeellistä elämää Mowgli susien seassa vietti. Jos se kaikki nimittäin kirjoitettaisiin historiaksi, niin kovinpa monta kirjaa siitä kertyisi. Pienoinen kasvoi penikkain mukana, vaikka nämä tietysti olivat täysikasvuisia susia melkein ennen kuin toinen oli lapsikaan. Isä Jolkka opetti hänelle elinkeinoon kuuluvat seikat ja mitä mikin viidakossa merkitsi, kunnes jokainen ruohon kahahdus, jokainen lämpöisen yöilman henkäys, jokainen hänen päänsä yllä liihottelevien pöllöjen äännähdys, jokainen puuhun tuokioksi laskeutuvan yökön kynnen raapaisu ja jokaisen lammessa hypähtävän pikku kalan jokainen pulahdus merkitsi hänelle ihan yhtä paljon kuin toimistotyönsä merkitsee liikemiehelle. Milloin ei opiskellut, hän istui päivänpaisteessa ja nukkui, ja söi ja nukkui taas; ollessaan pesun tarpeessa tai kuumissaan hän ui metsälammissa; ja hunajaa halutessaan (Baloo hänelle ilmaisi, että hunaja ja pähkinät olivat ihan yhtä maukasta syötävää kuin raaka liha) hän kiipesi sitä hakemaan, ja tässä oli Bagheera opastajana. Bagheeralla oli tapana lojua oksalla ja kutsua: "Tulehan, Pikku Veikko", ja ensimmältä Mowgli kapuili kuin laiskiainen, mutta heittelihe sittemmin oksalta oksalle melkein yhtä rohkeasti kuin harmaa apina.

Hän otti myös osaa laumakäräjiin, ja siellä hän havaitsi, että jos hän tiukasti tuijotti johonkuhun suteen, niin tämän oli pakko luoda katseensa toisaanne. Niinpä hän tuijotteli heihin huvikseen. Toisin ajoin hän poimi ystäviensä tallukoista pitkiä okaita, sillä sudet kärsivät kovasti piikeistä ja turkkiin tarttuneista takkiaisista. Öisin hän puikkelehti alas rinnettä viljelysmaille ja tähysteli hyvin uteliaana mökeissä asustavia kyläläisiä, mutta hän kaihtoi ihmisiä, sillä Bagheera osoitti hänelle viidakkoon niin ovelasti kätkettyä nelikulmaista salaluukulla varustettua laatikkoa, että hän oli vähällä astua siihen, ja selitti hänelle, että se oli loukku.

Enemmän kuin mikään muu miellytti häntä lähteä Bagheeran matkassa metsän pimeään, lämpimään sydämeen, nukkuakseen koko raukaisevan päivän ja yöllä katsellakseen, miten Bagheera suoriutui pyynnissään. Bagheera tappoi nälissään oikealta ja vasemmalta, ja samaten Mowgli – yhdellä poikkeuksella. Niin pian kuin hän iältään kykeni ymmärtämään, oli Bagheera selitellyt hänelle, ettei hän saisi konsanaan koskea karjaan, koska hänet oli mullin hengen hinnalla lunastettu laumaan. "Kaikki viidakko on sinun", oli Bagheera puhellut, "ja sinä saat tappaa kaikkea mihin voimasi pätevät; mutta lunastuksenasi olleen mullin tähden et saa kuuna päivänä tappaa tai syödä karjaa, yhtä vähän nuorta kuin vanhaakaan. Niin sanoo Viidakon Laki." Mowgli totteli uskollisesti.

Ja hän varttui, ja vantteraksi varttuikin, kuten ainakin poika, joka ei tiedä mitään opetuksia päähänsä ajettavan ja jolla ei ole maailmassa mitään muuta ajateltavaa kuin syöntiseikkoja.

Emo Jolkka mainitsi hänelle parina kertana, ettei Shere Khaniin sopinut luottaa ja että hänen täytyisi jonakuna päivänä surmata Shere Khan; mutta vaikka nuori susi olisi tuon neuvon alati muistanut, niin Mowgli sen unohti syystä että hän oli vain poika – sudeksi hän sentään olisi itseään sanonut, jos olisi osannut puhua mitään ihmiskieltä.

Shere Khan satuttautui aina hänen polulleen viidakossa, sillä sikäli kuin Akela oli vanhennut ja raihnaantunut, oli nilkku tiikeri tekeytynyt läheiseksi ystäväksi lauman nuoremmille susille, ja nämä seurasivat häntä tasataksensa rippeet; tämmöistä ei Akela ikinä olisi sallinut, jos olisi rohjennut ulottaa valtansa oikeihin rajoihin. Shere Khan mielisteli heitä ja kummaili, miten noin reimat nuoret pyydystäjät saattoivat tyytyä kuolevan suden ja alastoman ihmisenpenikan johdettaviksi. "Sanotaan", härnäili Shere Khan, "että te ette käräjillä uskalla katsoa häntä silmiin"; ja nuoret sudet murisivat niskaharjaksiaan pörhistellen.

Bagheeralla oli silmät ja korvat kaikkialla. Hän tiesi kaikesta tästä hiukan, ja pariin kertaan hän moniaalla sanalla muistutti Mowglille, että Shere Khan hänet jonakuna päivänä tappaisi. Mutta Mowgli naureskeli ja vastasi: "Minulla on lauma ja sinut; ja Baloo, niin laiska kuin onkin, saattaisi puolestani antaa iskun tai pari. Miksi pelkäisin?"

Eräänä hyvin helteisenä päivänä Bagheera sai uuden aistimuksen – jostakin kuulemastansa syntyneen. Kenties Sahi Piikkisika oli hänelle kertonut; ainakin hän virkkoi Mowglille viidakon syvimmässä kätkössä, pojan lojuessa pää Bagheeran kauniille mustalle taljalle painuneena: "Pikku Veikko, kuinka useasti olen sinulle sanonut, että Shere Khan on vihollisesi?"

"Niin monta kertaa kuin tuossa palmussa on pähkinöitä", vastasi

Mowgli, joka tietysti ei osannut laskea. "Entä sitten? Minua nukuttaa,

Bagheera, ja Shere Khan on pelkkää pitkää häntää ja äänekästä puhetta

– kuten Mor Riikinkukko."

"Mutta nytpä ei ole aika nukkua. Baloo tietää sen; minä tiedän sen; lauma tietää sen; ja hupsut, hupsut hirvetkin sen tietävät. Tabaqui myös on sinulle kertonut."

"Ho hoo!" ylvästeli Mowgli. "Tabaqui poikkesi pakeilleni äskettäin morkaten minua ihmisenpenikaksi ja kehnoksi multasienten penkojaksi; mutta minä sieppasin Tabaquita hännästä ja mojautin mokomaa kahdesti palmunrunkoon opettaakseni parempia tapoja."

"Tyhmästi tehty; sillä vaikka Tabaqui on ilkimys, niin hän olisi kertonut sinulle jotakin perin tärkeätä. Avaa nuo silmät, Pikku Veikko. Shere Khan ei uskalla tappaa sinua viidakossa; mutta muista, että Akela on elähtänyt ja pian tulee päivä, jona hän ei pysty kaatamaan kauristansa, ja silloin hän ei enää ole johtaja. Vanhuus myös vaivaa monia niistä susista, joiden katselmuksessa olit ensimmäistä kertaa käräjäpaikalle joutuessasi, ja nuoret sudet uskovat Shere Khanin opettamina, että ihmisenpenikalla ei ole sijaa laumassa. Ennen pitkää olet mies."

"Ja miksi ei mies juoksisi veljiensä matkassa?" kysyi Mowgli. "Olen viidakossa syntynyt. Olen noudattanut Viidakon Lakia, eikä ole sitä meikäläistä sutta, jonka käpälistä en ole okaa nykäissyt. Tokihan he ovat veljiäni!"

Bagheera oikaisihe täyteen mittaansa ja ummisti silmänsä puolittain.

"Pikku Veikko", hän sanoi, "tunnustelehan leukani alta".

Mowgli ojensi voimakkaan ruskean kätensä ja tapasi pienen paljaan täplän juuri Bagheeran silkkisen posken alta, missä kiiltävä karva kätki jättimäiset lihakset.

"Yksikään ei viidakossa tiedä, että minä, Bagheera, kannan tuota merkkiä – kaulahihnan jälkeä; ja kuitenkin, Pikku Veikko, olen ihmisten keskessä syntynyt, ja ihmisten keskessä emoni kuoli – kuninkaallisen palatsin häkeissä Oodeyporessa. Tämänpä takia minä sinusta käräjillä hinnan maksoin ollessasi pienoinen alaston pentu. Niin, ihmisten keskessä minäkin synnyin. En ollut viidakkoa milloinkaan nähnyt. Minua ruokittiin rautaisesta astiasta kankien takaa, kunnes eräänä yönä tunsin olevani Bagheera – Pantteri – enkä mikään ihmisen lelu, ja minä mursin lukon pahaisen yhdellä käpäläni iskulla ja säntäsin metsään. Ja koska olin oppinut ihmisten tavat, sukeusi minusta viidakossa kamalampi kuin Shere Khan. Eikö totta?"

"Kyllä", myönsi Mowgli; "koko viidakko pelkää Bagheeraa – kaikki paitsi Mowgli".

"Oh, sinä olet ihmisen penikka", sanoi Musta Pantteri hyvin hellästi; "ja ihan kuten minä palasin viidakkooni, samaten täytyy sinun lopulta mennä takaisin ihmisten luo, – niiden ihmisten, jotka ovat veljiäsi, – ellei sinua käräjillä surmata".

"Mutta minkätähden – minkätähden tahtoisi kukaan surmata minua?" tiedusti Mowgli.

"Katso minuun", oli Bagheeran vastaus; ja Mowgli tähysteli häntä vakaasti silmiin. Iso pantteri käänsi pois päänsä puolen minuutin kuluttua.

"Sen tähden", hän virkahti, siirtäen käpäläänsä lehtikasassa. "Minäkään en voi katsoa sinua silmiin, ja minä olen ihmisten keskessä syntynyt ja minä rakastan sinua, Pikku Veikko. Muut ne vihaavat sinua, kun heidän silmänsä eivät kykene kohtaamaan katsettasi; kun olet viisas; kun olet nykinyt okaita heidän jaloistaan – kun olet ihminen."

"En ole näitä seikkoja tiennyt", vastasi Mowgli jurosti; ja hän rypisti tuuheita mustia kulmakarvojaan.

"Mitä sanoo Viidakon Laki? Iske ensin ja sitten käytä kieltäsi. Jo huolettomuudestasi he sinut ihmiseksi tietävät. Mutta ole viisas. Sydämeni sanoo, että kun Akelalta kerran ei tappo luonnistu, – ja joka ajossa hänen käy tukalammaksi nitistää kauriinsa, – niin lauma kääntyy häntä ja sinua vastaan. Ne pitävät silloin kokouksen Käräjäkalliolla, ja silloin – ja silloin – mutta nytpä tiedän!" huudahti Bagheera jaloilleen hypähtäen. "Mene sinä pian alas laaksoon ihmisten mökeille ja ota tänne hiukan Punakukkaa, jota siellä kasvatetaan, jotta sinulla ratkaisevana hetkenä on voimakkaampikin ystävä kuin minä tai Baloo tai ne lauman jäsenet, jotka sinua rakastavat. Hanki Punakukkaa."

Punakukalla Bagheera tarkoitti tulta, mikään viidakon olento kun ei tahdo nimittää tulta oikealla nimellään. Jokainen peto tuntee kuolettavaa pelkoa sitä kohtaan ja keksii satoja tapoja sen kuvatakseen kautta rantain.

"Punakukkaa?" toisti Mowgli. "Sitä kasvaa hämärissä heidän mökkiensä seinustoilla. Kyllä haen."

"Siinä puhuu ihmisenpenikka", sanoi Bagheera ylpeästi. "Muista että sitä kasvaa pienissä ruukuissa. Hanki joutuin sellainen ruukku ja pidä sitä hallussasi tarpeen varalle."

"Hyvä!" tuumi Mowgli. "Minä lähden. Mutta oletko varma, oi Bagheerani" – hän pujotti käsivartensa komeaan kaulaan ja katsoi isoihin silmiin syvälle – "oletko varma siitä, että tämä kaikki on Shere Khanin työtä?"

"Minut vapauttaneen murtuneen lukon kautta, varma olen, Pikku Veikko."

"Sittenpä, minut lunastaneen mullin kautta, minä maksan tästä Shere Khanille kaiken saamani ja ehkä hiukan ylitsekin", vakuutti Mowgli; ja hän kapaisi pois.

"Sepä ihmistä. Ihmistä kaikki", jupisi Bagheera itsekseen, laskeutuen jälleen makuulle. "Hohoi, Shere Khan, ei ole ollut mustempaa ajoa kuin tuo sinun sammakonajosi kymmenen vuotta takaperin!"

Mowgli oli ehtinyt taivaltaa pitkät matkat metsää, samoten kiivaasti ja sydän kuumana. Hän saapui luolalle ilta-usvan noustessa ja henkäili syvään, alas laaksoon tähyillessään. Penikat olivat ulkosalla, mutta emo Jolkka, luolan taustalla, tiesi läähätyksestä, että hänen sammakkoansa jokin vaivasi.

"Mistä pulaa, Poju?" hän kysyi.

"On jonkun yökön lavertelua Shere Khanista", huusi toinen vastaukseksi. "Minä metsästän kynnetyillä kentillä tänä yönä"; ja hän painausi alas pensaikkoa laakson pohjukassa polvittelevalle joelle. Siellä hän pysähtyi, sillä hän kuuli metsästävän lauman ulvonnan, kuuli vainotun sambhurin ammumisen ja sitten mörähdyksen, kun kauris kääntyi päin vihollisiansa. Nyt kuului nuorten susien häijyjä, katkeria ulvahduksia: "Akela! Akela! Näyttäköön Yksinäinen Susi voimansa. Tilaa lauman johtajalle! Hyppää, Akela!"

Yksinäinen Susi kai hyppäsi ja iski harhaan, sillä Mowgli kuuli hänen hampaittensa loksahduksen ja sitten vingahduksen, kun sambhur kipeällä sorkallaan potkaisi hänet nurin.

Mowgli ei odottanut enempää, vaan juoksi edelleen, ja ulvahdukset heikkenivät takana hänen juostessaan vainiomäille, missä kyläläiset asuivat.

"Bagheera puhui totta", hän läähätti, lymytessään erään mökin ikkunan ääreen kasattuun rehuläjään. "Huominen päivä on Akelalle ja minulle yhteinen."

Sitten hän painoi kasvonsa tiukasti ikkunanruutuun ja tähysteli liedessä palavaa tulta. Hän näki mökkiläisen vaimon yöllä nousevan ylös syöttämään sitä mustilla kokkareilla; ja kun aamu tuli ja usvat levisivät valkeina ja kylminä, hän näki mökkiläisen pojan ottavan savella laastitun pajukorin, täyttävän sen punaisenhehkuvilla sysillä, pistävän sen vaippansa alle ja lähtevän tanhualle lehmiä hoitelemaan.

"Siinäkö kaikki?" tuumi Mowgli. "Jos penikka sen osaa tehdä, niin eipä siinä pelkäämistä"; hän siis harppoi nurkan taa poikaa vastaan, sieppasi ruukun hänen kädestään ja hävisi sumuun, pojan jollottaessa pelosta.

"Ne ovat hyvin minun näköisiäni", mietti Mowgli, puhallellen ruukkuun kuten oli nähnyt vaimon tekevän. "Tämäpä kuolee, ellen sille anna syötävää"; ja hän sirotteli punaiselle hiillokselle risuja ja kuivia kaarnankappaleita. Puolitiessä rinnettä hänet tapasi Bagheera, aamukasteen helmeillessä kuukristalleina hänen turkissaan.

Yosh cheklamasi:
12+
Litresda chiqarilgan sana:
28 sentyabr 2017
Hajm:
200 Sahifa 1 tasvir
Mualliflik huquqi egasi:
Public Domain

Ushbu kitob bilan o'qiladi