Kitobni o'qish: «Veljekset: Talvinen tarina», sahifa 17

KAHDESTOISTA LUKU

Matka erämaahan

(Jatkoa.)

Mountainin kertomuksessa, sellaisena kuin se Sir William Johnsonille ja lordille kerrottiin, oli tietysti kaikki retken alkupuolta koskevat yksityisseikat jätetty pois ja asiat yleensä esitetty ikäänkuin ennen masterin sairastumista ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Viimeisen päivän kertoja kuvaili varsin tärisyttävällä tavalla; kertojaa itseäänkin puistatti muistellessaan tapahtumia, ja sen aseman kautta, missä olimme, saman erämaan rajalla, ja niistä erityisistä syistä, joita kullakin oli osanottoon, hän sai heti kuulijansa puolelleen. Se mitä Mountainilla oli kerrottavaa, ei muuttanut ainoastaan lordi Durrisdeerin maailmaa, vaan vaikutti oleellisesti Sir William Johnsoninkin matkasuunnitelmiin.

Mielestäni on tästä tehtävä lukijalle tarkempaa selkoa. Albanyyn oli saapunut huhuja, joitten sisällys oli kovin huolestuttava; puhuttiin sellaista, että intiaaneilla oli sotasuunnitelmia, ja Sir William, joka oli diplomaattisissa suhteissa intiaanien kanssa, kiiruhti tuohon autioon maahan, vaikka talvi oli jo ovella, tukahduttaakseen vaaran, ennenkuin se ehti laajemmalle levitä. Täällä rajamailla hän huomasi lähteneensä matkaan liian myöhään, ja nyt oli miehen, joka yleensä ei ollut niinkään uskalias kuin varovainen, tehtävä vaikea valinta. Hänen suhtautumistaan noihin tatuoituihin sodankävijöihin voi verrata siihen asemaan, mihin lordipresidenttimme Culloden joutui, kun ylämaan päälliköt alkoivat kapinoida; hän nimittäin oli ainoa terveen järjen edustaja, ja ainoastaan hänen vaikutuksensa kautta voitiin saada aikaan rauhaa ja kohtuutta, jos sellainen yleensä oli mahdollista. Siinä tapauksessa, että hän palaisi kotiin, joutuisi ehkä koko alue intiaanisodan kamalasti runtelemaksi – taloja poltettaisiin, matkustajia vangittaisiin ja metsien asujat kokoilisivat inhoittavia saaliitaan, ihmisten päänahkoja. Toisaalta voi helposti ymmärtää, ettei hänellä ollut suurtakaan halua kulkea kauemmaksi pohjoiseen, edetä syvemmälle erämaahan niin pieni joukko mukanaan, vieden rauhan sanomaa sotaisille villeille, joita jo ilahdutti tulevan taistelun mahdollisuus – tällaista äärimmäistä toimenpidettä hän tietysti vältti.

"Olen tullut liian myöhään", sanoi hän useaan kertaan, ja saattoi sitten vajota syviin ajatuksiin, pää peitettynä käsiin ja rauhattomasti liikutellen jalkojansa.

Kun hän tuosta asemasta kohotti päänsä ja katsoi meihin, lordiin, Mountainiin ja minuun, jotka istuimme tiheässä ryhmässä leirin ulkoreunaan sytytetyn nuotion ympärillä, puhkesi hän puhumaan: "Herra lordi, sanon teille aivan suoraan, etten tiedä, miten menettelisin. Pidän kovin tärkeänä etenemistä, mutta en katso mitenkään sopivaksi, että kauemmin nautin teidän seurastanne. Emme ole ehtineet vielä kauas vesireitiltä, joten epäilemättä voi lähteä paluumatkalle etelään päin joutumatta erityisemmin vaaralle alttiiksi. Ettekö te ja herra Mackellar halua ottaa yhtä venhekuntaa ja palata Albanyyn?"

Lordi oli kuunnellut Mountainin kertomusta silmät kiusallisen kiinteästi kertojaan luotuina, ja oli jo ennen jutun päättymistä vaipunut aivan kuin uneen. Hänen ulkonäössään oli jotakin kammottavaa, jotakin, mikä minun silmissäni ei ollut oikein ihmisen kaltaista; kasvot olivat laihat, tummat ja vanhan näköiset, suu murheen vääristämä; hammasrivi pilkisti alituisesti esiin; silmäluonten reunat olivat veripunaiset ja silmämunat näyttivät pullistuvan ulos. En voinut katsella häntä tuntematta ilkeää ärsytystä, mikä tosin onkin useimmiten pääasiallisin tunteemme, kun joku, josta pidämme, sairastuu. En voinut olla huomaamatta, että muut tuskin saattoivat sietää häntä läheisyydessään – Sir William vältti hänen seuraansa, Mountain arasteli hänen katsettaan, pysähteli ja änkytteli sen vuoksi kertoessaan. Mutta kun lordi kuuli tämän ehdotuksen, näytti hän jälleen toipuvan lamaannuksestaan.

"Albanyynko?" kysyi hän selvästi ja kuuluvasti.

"Niin, ei ainakaan kauas sieltä", vastasi Sir William. "Lähempänä ei löydy paikkaa, jossa olisitte varmassa turvassa."

"Ei minua ollenkaan huvita kotiinpalaaminen", sanoi lordi. "En minä pelkää – intiaaneja", lisäsi hän yht'äkkiä.

"Jospa minä voisin sanoa samoin", vastasi Sir William hymyillen; "ja jos kellään olisi mahdollisuutta niin sanoa, niin olisin kai minä se. Mutta teidän on otettava huomioon se vastuunalaisuus, joka minua painostaa, sekä se seikka, etten mitenkään voisi antaa itselleni anteeksi, jos sallisin teidän jatkaa matkaa nyt, kun olotilamme on käynyt näin vaaranalaiseksi, ja teidän asianne – jos teillä mitään sellaista on ollut – on tullut päätökseen, mikäli saamistamme surullisista perheuutisista kuuluu. Minä joutuisin huonoon huutoon, jos sattuisi jokin ikävä tapaus."

Lordi kääntyi Mountainin puoleen. "Mistä hän oli kuolevinaan?" kysyi hän.

"En ymmärrä mitä lordi tarkoittaa", vastasi kauppias, pysähtyen hämmästyneenä puuhissaan (hän hoiteli paria pahannäköistä kylmänhaavaa).

Hetkiseksi näytti lordi käyvän aivan sanattomaksi, mutta sitten hän jotenkin kiivaasti toisti kysymyksensä: "Minä kysyn, mistä hän kuoli. Minä pidän sitä suorana kysymyksenä."

"En minä tiedä mikä oli syynä hänen kuolemaansa", sanoi Mountain. "Ei sitä Hastiekaan tiennyt. Hän näytti aivan luonnollisesti riutuvan ja lopuksi heittävän henkensä."

"Niin, siinäpä se on!" huudahti lordi Sir Williamin puoleen kääntyen.

"Minä en voi seurata teidän kunnia-arvoisuutenne ajatuskulkua", vastasi Sir William.

"No niin", sanoi lordi, "kysymyksessä on perintöasia; poikani arvoonpääsylle voidaan asettaa esteitä, ja kun sanotaan, ettei ole selvää tietoa miehen kuoleman syystä, niin voi syntyä monenlaisia epäluuloja."

"Mutta perhana soikoon, mieshän on haudattu!" huudahti Sir William.

"Sitä minä en koskaan usko", vastasi lordi väristen. "Minä en sitä koskaan usko!" huudahti hän taas ja hypähti ylös. "Näyttikö hän kuolleelta?" kysyi hän Mountainilta.

"Kuolleeltako?" toisti kauppias. "Kalpealta hän näytti. Mutta mitä te mietitte? Minähän sanon, että loimme multaa hänen päällensä."

Lordi tarttui Sir Williamin takkiin. "Sitä miestä sanotaan kyllä minun veljekseni", sanoi hän, "mutta selvää on, ettei hänen laitansa koskaan ollut oikein."

"Laita ollut oikein?" kysyi Sir William. "Kuinka tuo on ymmärrettävä?"

"Hän ei ole tästä maailmasta", kuiskasi lordi. "Ei hän, eikä se musta perkele, joka häntä palvelee. Minä olen pistänyt miekkani hänen lävitsensä", huusi hän. "Minä olen tuntenut miekan kahvan kolahtavan hänen kylkiluihinsa, ja lämpimän veren ruiskahtavan vasten kasvojani kerran toisensa jälkeen, kerran toisensa jälkeen!" toisti hän, tehden kuvaamattoman liikkeen kädellään. "Mutta kuollut hän ei ole sittenkään", sanoi hän, kuuluvasti huokaisten. "Miksi uskoisin hänet nyt kuolleeksi? Sitä en usko, ennenkun näen hänen silmäini edessä mätänevän", sanoi hän.

Sir William katsoi minuun kulmakarvat koholla. Mountain unohti haavansa ja tuijotti suu auki.

"Lordi hyvä", sanoin minä, "rauhoittukaahan toki." Mutta kurkkuni oli niin kuiva ja järkeni niin pysähdyksissä, etten enempää saanutkaan sanotuiksi.

"Ei", sanoi lordi, "hän ei tietystikään voi minua ymmärtää. Mackellar kyllä voi; hän tietää kaikki ja on nähnyt hänet pistettävän maahan kerran ennenkin. Tämä Mackellar, se on oiva palvelija, Sir William; hän kaivoi miehen maahan omin käsin – hän ja vanhus – kahden hopeakynttilän valossa. Tuo toinen on palveleva henki, hän on tuonut sen Coromandelista mukanaan. Minä olisin sen mielelläni teille kertonut hiukkasta ennemmin, Sir William, mutta nuohan olivat oikeastaan perheasioita." Viimeiset sanansa hän lausui murheellisesti ja samalla rauhallisesti, ja hänen mielensä näytti selviävän sekaannuksestaan.

"Voitte itse tehdä johtopäätöksenne tästä kaikesta", sanoi hän. "Veljeni sairastuu, kuolee ja haudataan, niin he juttelevat, ja se näyttää varsin yksinkertaiselta. Mutta minkä vuoksi palveleva henki kääntyi takaisin? Käsitätte itse varsin hyvin, että tuo seikka kaipaa selvittelyä."

"Heti paikalla, lordi hyvä, olen teidän käytettävänänne", sanoi Sir William, nousten seisaalle. "Ehkä saan sitä ennen puhua pari sanaa teidän kanssanne, mr. Mackellar."

Samalla hän alkoi kuljettaa minua leiristä pois; routainen maa rusahteli askeltemme alla, ja huurteiset puut seisoivat tiheinä ympärillämme, aivan kuin tuona kauhun yönä rannan pensaistossa. "Niin, tuo on tietysti selvää hulluutta", sanoi Sir William niin pian kuin olimme päässeet kuulomatkan ulkopuolelle.

"Niin, luonnollisesti", sanoin minä. "Mies on hullu. Sehän on selvää."

"Käskenkö siis ottaa hänet kiinni ja sitoa?" kysyi Sir William. "Teen sen, jos vain te suostutte. Jos hänen juttunsa on pelkkää mielipuolenlorua, niin se on varmaan viisainta."

Katselin maahan, katselin taakseni leiriin, missä nuotiot loimusivat, katselinpa ympäröitsevään metsään ja vuorillekin, mutta yhteen suuntaan en uskaltanut katsoa, Sir Williamin kasvoihin.

"Sir William", sanoin minä vihdoin. "En pidä lordia oikein viisaana, enkä ole pitänyt enää pitkiin aikoihin. Mutta hulluudessakin on asteita, ja olisiko hänelle tehtävä väkivaltaa – sitä, Sir William, en minä ole mies päättämään", sanoin minä.

"Kyllä minä päätän", sanoi hän. "Tosiasioita minä vain haluan tietää.

Oliko tuossa lörpötyksessä pienintäkään totuuden tai järjen rahtua?

Epäröittekö?" kysyi hän. "Tuleeko minun käsittää asia niin, että te olette kysymyksessä olevan miehen kerran ennen haudannut."

"En haudannut", sanoi hän. Samassa minä vihdoinkin rohkaisin itseni ja sanoin: "Sir William, mahdotonta olisi saada teidät käsittämään tämä asia, kertomatta teille pitkää historiaa, jolla on suuri merkitys tähän perheeseen nähden. Jos välttämättä niin tahdotte, niin kerron sen teille, olkoonpa että menettelisin väärinkin. Sen verran sanon joka tapauksessa, ettei lordi ole niin mieletön kuin puheesta voisi luulla. Te olette onnettomuudeksi joutunut tekemisiin kovin omituisen asian kanssa."

"En ollenkaan halua saada tietoa teidän salaisuuksistanne", vastasi Sir William, "mutta tahdon puhua suuni puhtaaksi, vaikka tulisin epäkohteliaastikin käyttäytyneeksi, ja tunnustan suoraan, ettei minua kovinkaan huvita nykyinen matkaseurani."

"Siitä minä en suinkaan tahdo teitä soimata", sanoin minä.

"En ole pyytänyt teiltä moitetta enkä kiitosta", vastasi Sir William. "Haluan vain päästä teistä vapaaksi, ja siinä tarkoituksessa jätän käytettäväksenne venheen miehistöineen."

"Sehän on kohtuullinen tarjous", sanoin minä asiaa aprikoituani. "Mutta sallikaa minun lausua sananen toiselta näkökannalta. Meissä elää luontainen uteliaisuus saada tietää tämän asian oikea laita; minussa itsessäni on sellaista tunnetta ja lordissa silminnähtävästi liiankin paljon. On arvoitus, miksi hindu palasi takaisin."

"Se on minunkin ajatukseni", keskeytti Sir William, "ja kun nyt lähden niille maille, aion tutkia asian perinpohjin. Olkoon mies mennyt kuolemaan herransa haudalle, kuten koira, tai muista syistä sinne palannut, joka tapauksessa on hänen henkensä suuressa vaarassa, ja minä aion pelastaa hänet, jos vain suinkin voin. Ei suinkaan teillä ole hänestä mitään pahaa sanottavaa?"

"Ei mitään, Sir William", vastasin minä.

"Entäs tuo toinen?" kysyi hän. "Tietysti minä kuulin mitä lordi sanoi; mutta kun hänen palvelijansa osoittaa niin suurta uskollisuutta, täytynee minun otaksua hänessä olleen hienojakin ominaisuuksia."

"Älkää minulta sitä kysykö!" huudahdin minä. "Helvetin liekitkin voivat olla hienoja. Minä olen tuntenut hänet parikymmentä vuotta, ja aina vihannut, aina ihaillut ja aina orjamaisesti pelännyt häntä."

"Nyt näyttää siltä, kuin taaskin yrittäisin saada tietoa salaisuuksistanne", sanoi Sir William, "mutta uskokaa minua, siihen minulla ei ole ollenkaan halua. Riittää, kun sanon tahtovani nähdä haudan ja, jos mahdollista, pelastaa hindun. Voitteko näillä ehdoilla ottaa houkutellaksenne lordin palaamaan Albanyyn?"

"Sir William", virkoin minä, "sanon teille kuinka asia on. Te ette nyt näe isäntääni edullisessa valossa; teistä näyttänee omituiselta, että minäkin voin hänestä pitää, mutta sen teen, enkä aivan yksinäni. Jos hänen pitää takaisin Albanyyn, täytyy sen tapahtua väkivalloin ja silloin on mennyttä hänen järkensä, ehkäpä henkensäkin. Tämä on vakaa uskoni, mutta minä olen vallassanne ja valmis tottelemaan, jos otatte kantaaksenne vastuunalaisuuden."

"En tahdo vähintäkään vastuunalaisuutta; sitähän minä juuri kaikin voimin koetan välttää", huusi Sir William. "Te tahdotte jatkaa matkaa kanssani; no niin, se tapahtukoon! Minä pesen käteni kaikesta."

Samassa hän käännähti korollaan ja antoi käskyn valmistautua lähtemään eteenpäin: lordi, joka oli risteillyt läheisyydessä, tuli heti luokseni.

"Kuinka käy?" kysyi hän.

"Niinkuin tahdotte", vastasin minä. "Te saatte nähdä haudan."

Kun joukossamme oli miehiä, joille seudun matkasuunnat olivat selvät, saimme helposti tietoomme masterin haudan paikan; se näet sijaitsi kohdassa, jota erämaassa käytettiin matkan viittana, eräällä korkealle kohoavalla, omituisenmuotoisella selänteellä, josta monta virtaa syöksyy alas Champlain-järveen. Senvuoksi voitiinkin lähteä suoraan sinne käsin, tarvitsematta seurata paenneitten verisiä jälkiä, ja voitiin kuudessatoista tunnissa marssia matka, johon he sinne tänne harhaillen olivat kuluttaneet yli kuusikymmentä. Venheemme me jätimme vartioitaviksi virralle; odotettavissa oli, että palatessamme tapaisimme ne kiinni jäätyneinä. Se pikku varasto matkatarpeita, jonka otimme mukaamme retkelle, käsitti, paitsi lukematonta joukkoa nahkoja, joiden tuli suojella meitä pakkaselta, myöskin ison määrän lumikenkiä, joiden avulla aioimme siirtyä eteenpäin odotettavissa olevan lumen pudottua. Tapa, millä me etenimme, osoitti paljon pelkoa olevan matkassa; marssia johdettiin sotilaallisella varovaisuudella, ja yöleirin paikka valittiin ja vartioitiin mitä huolellisimmin. Tämänlaatuinen syy sai meidät matkamme toisena päivänä pysähtymään, ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä määräpaikastamme. Yö oli tulossa, ja paikka, johon olimme saapuneet, näytti erinomaisen sopivalta lujaksi leiriksi meidän kokoiselle joukolle. Niinpä käskikin Sir William (äkkinäisen mielijohteen vaikutuksesta) meidän pysähtyä.

Edessämme kohosi se korkea vuorijono, jota kohden koko päivän olimme luovineet. Aina varhaisesta aamusta alkaen olivat sen kimaltavat huiput olleet silmämääränämme kulkiessamme läpi tasaisen alangon, jonka läpi juoksi vuolaita virtoja ja joka oli täynnä kiviä, toinen toistaan suurempia. Huiput kimalsivat hopealta, sillä kohta kun tulimme hiukankin ylemmäksi, satoi lunta joka yö; metsässä ja tasangolla taas oli maa vain vähän roudassa. Koko päivän oli taivas ollut ilkeän sumun peitossa; aurinko pääsi sen läpi paistamaan vain himmeästi, kuin kultaraha; koko päivän puhalsi vasempaan poskeemme purevan kylmä tuuli, mutta puhdasta ja keveätä oli hengittää. Illan lähestyessä tuuli vaimeni, pilvet hajaantuivat ja katosivat, kun ei tuuli enää uusia kuljetellut; auringolla, laskiessaan taaksemme, oli jonkinmoinen talvinen hohto, ja vuorten valkenevat särmät punertuivat sen kuolevassa kajossa.

Oli pimeä, ennenkuin pääsimme illastamaan; me söimme äänettöminä, ja ateria oli tuskin ohi, kun lordi jo hiipi nuotion luota leirin ulkoreunaan. Minä riensin hänen jälkeensä. Leiripaikka oli korkealla; sieltä näki yli jäätyneen järven, joka pisimmältä kohdaltaan saattoi olla peninkulman pituinen; ympärillämme lepäsi aaltomainen metsämaa, yläpuolellamme kohosivat valkoiset vuoret, ja vieläkin korkeammalla kirkkaan taivaan laella purjehti kuu. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ei oksa liikahtanut, ja ympäröivä hiljaisuus hukutti kuulumattomiin leiristämme lähtevän hälynkin. Nyt, kun ei paistanut päivä eikä puhaltanut tuuli, tuntui ilma melkein lämpimältä kuten heinäkuunyönä – omituinen aistimus-erehdys, sillä maa, ilma ja vesi olivat pakkasesta särkymäisillään.

Lordi (eli se olento, jota yhä nimitin hänen kalliilla nimellään) seisoi pidellen toisella kädellään kyynärpäätä, toisella leukaansa ja tuijotteli eteensä metsään. Minun katseeni liukui samaan suuntaan ja lepäsi melkein mielihyvin tuolla laajalla huurteisella honkatantereella, joka milloin kohosi kuuvaloisiksi kunnaiksi, milloin hävisi pienten laaksojen varjoon. Tässä aivan lähellä, mietin minä, lepää vihamiehemme haudassaan; hän on nyt mennyt sinne, missä paha ei enää vahingoita; ne jäsenet, jotka ennen olivat niin sulavasti liikkuneet, piilivät nyt ainaisesti maan povessa. En voinut olla ajattelematta häntä tavallaan onnelliseksi; olihan hän vapaa elämän tuskista ja kiusoista, sielun jokapäiväisestä silvonnasta ja siitä alituiseen muuttuvasta tapausten virrasta, joka on uitava yli, jos tahtoo välttää häpeää ja kuolemaa. En voinut olla ajattelematta, kuinka hyvä oli saada päätökseen tämä pitkä matka, ja siten johduin kiinnittämään huomioni lordiin. Sillä eikö lordikin ollut kuollut? Eikö hän ollut silvottu soturi, joka turhaan toivoi kuolemaa, joka virui tappotantereella vihollisten pilkkana? Muistossani hän eli hyvänä ihmisenä, viisaana, jokseenkin ylpeänä, isäänsä kohtaan ehkä liiaksikin velvollisuudentuntoisena, rouvaansa kohtaan ylenmäärin lempeänä, miehenä, joka osasi puhua ja vaieta, miehenä, jonka kättä oli ilo pusertaa. Äkkiä sai sääli minut syvään huokaamaan; olisin voinut ääneen itkeä ajatellessani hänen entisyyttään ja nähdessäni hänet siinä edessäni. Seisoessani aivan hänen vieressään kirkkaassa kuuvalossa minä rukoilin hänelle vapahdusta tai sitten itselleni voimaa pysyä lujana rakkaudessani häneen.

"Jumalani", rukoilin minä, "tässä mies, miesten parahin minua ja itseään kohtaan, ja nyt minä alan häntä kammota. Ei hän pahaa ole tehnyt, ei ainakaan ennenkuin surut hänet mursivat; mutta hänen kunnioitettavia haavojansa me vain alamme kammota. Oi, peitä se, oi, päästä hänet pois, ennenkuin häntä vihaamme!"

Tällaiset ajatukset täyttivät vielä mieleni, kun yht'äkkiä kajahti ääni yössä. Se ei ollut kovin kuuluva, eikä lähtenyt aivan läheltä, mutta niin pitkällisen ja syvän hiljaisuuden keskeltä kaikuen se sai leirin jalkeille kuin torventoitotus. Ennenkuin ehdin henkäistä, oli Sir William jo vieressäni ja useimmat muut kerääntyivät hänen taakseen, tarkasti kuulostellen. Katsellessani heitä yli olkani olin näkevinäni heidän poskillaan kalpeuden, joka ei ollut kuuvalosta kotoisin, ja kuutamon säteet, jotka kimallellen heijastuivat toisten silmistä ja jäivät varjoina lepäämään toisten kulmain alle (heidän nostaessaan ja kumartaessaan päätänsä), loivat joukkoon omituisen vilkkaan ja pelonsekaisen ilmeen. Lordi oli etunenässä; hän kumartui hiukan kohottaen kättään aivan kuin hiljaisuuden merkiksi: hän näytti jähmettyneen kiveksi. Ääni kuului yhä, se toistui lakkaamatta, nopeasti ja säännöllisesti.

Äkkiä Mountain alkoi puhua; hän kuiskasi kuuluvasti ja katkonaisesti, kuten ihminen, joka pääsee taakan alta. "Nyt minä tiedän", sanoi hän, ja kun me kaikki käännyimme häntä kuulemaan, niin hän lisäsi: "Hindu on varmaankin tiennyt piilopaikan. Hän se on – hän kaivaa aarretta maasta."

"Niin tietysti!" huudahti Sir William.

"Kuinka tyhmää, ettemme sitä heti älynneet."

"Eräs seikka siinä vain on ihmeellinen", jatkoi Mountain, "ääni kuuluu aivan kuin entisen leirimme paikkeilta. Ja toiseksi, en käsitä kuinka mies on ehtinyt ennen meitä, ellei hänellä ole siipiä!"

"Ahneudella ja pelolla on siivet", huomautti Sir William.

"Mutta se lurjus on meidät säikäyttänyt, ja minä haluan maksaa hänelle samalla mitalla. Mitä tuumitte, hyvät herrat, lähdemmekö kuuvalossa otusta ajamaan?"

Ehdotukseen suostuttiin; alettiin piirittää Secundraa, joka yhä oli työssään; muutamia Sir Williamin intiaaneja kiiruhti edeltäpäin matkaan, ja jätettyämme leiriin lujan vartioston lähdimme mekin liikkeelle pitkin epätasaista metsämaata; routainen maa ratisi, joskus jääkin risahti rikki askeltemme alla. Päämme päällä taas oli honkametsän himmeys ja kuun kellertävä kajo. Tiemme vei notkelmaan; sinne laskeutuessamme kuulimme äänen vain heikosti, ja kohta se häipyi kokonaan. Notkelman toinen reuna oli avonaisempi, siellä näkyi vain jokin honka siellä täällä, ja ylt'ympäri makasi maassa isoja kallionlohkareita, jotka heittivät pikimustan varjon. Ääni alkoi kuulua selvemmin; me voimme kuulla raudan kirahtelun ja saimme selvemmän käsityksen siitä, kuinka raivoisan nopeasti kaivaja käytti työkaluaan. Kun lähenimme notkelman reunaa, lensi pari lintua yöpuultaan; ne leijuivat kuin tummat haamut kuuvalossa; ja seuraavassa silmänräpäyksessä me voimme suoraan puujonon välitse nähdä omituisen näytelmän.

Pieni, metsien ympäröimä ylätasanne, jonka takaa, näköpiirin rajalta välkkyivät valkoiset vuoret, lepäsi kirkkaassa kuutamossa. Kömpelöitä talouskaluja, jollaiset ovat metsässä-asujan ainoa omaisuus, makasi maassa siellä täällä, mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Jokseenkin keskipaikoilla oli huurteesta kimalteleva teltta; sen avoimen aukon kautta näkyi sisällä vallitseva pimeys. Tuon pienen tasanteen toisella kulmalla makasi jotakin, mikä näytti ihmisruumiin hajonneilta jäännöksiltä. Oli selvää, että me olimme tulleet Harrisin leirin paikalle; tuolla makasivat heidän paetessaan poisheittämänsä tavarat; tuossa teltassa oli master heittänyt henkensä, ja edessämme makaava jäätynyt raato oli juopon suutarin ruumis. Traagillisen tapauksen näyttämö vaikuttaa aina tärisyttävästi katselijaan; me tulimme sellaiselle paikalle näin pitkän ajan kuluttua, ja kun nyt huomasimme sen lepäävän muuttumattomana ja yhtä autiona kuin ennenkin, niin kylmäverisimmänkin täytyi tuntea liikutusta. Ja kumminkaan ei meitä tämä näky muuttanut kivimaiksi, vaan teki sen eräs toinen, jota melkein olimme odottaneet: Secundra seisoi nilkkaa myöten entisen herransa haudassa. Enimmän osan vaatteistaan hän oli heittänyt yltään, mutta sittenkin olivat hänen laihat käsivartensa ja olkapäänsä aivan hiessä ja kimaltelivat kuuvalossa; hänen kasvoillaan kuvastui pelko ja jännitys; hänen kuokaniskunsa seurasivat nopeasti toisiaan, ja routaisella maakamaralla näkyi hänen varjonsa, joka hullunkurisesti vääristellen toisti hänen kiivaita liikkeitänsä. Meidän tullessamme kohosi pensaikosta yölintuja, jotka heti jälleen laskeutuivat alas, mutta Secundra ei toimessaan kuullut eikä huomannut mitään.

Minä kuulin Mountainin kuiskaavan Sir Williamille: "Hyvä Jumala! Hän on haudassa! Hän kaivaa ruumista ylös." Me olimme kaikki tehneet saman johtopäätöksen, mutta sittenkin minua puistatti, kun kuulin asian julkilausuttavan. Sir William hätkähti kovin.

"Sinä kirottu haudan häväisijä!" huusi hän. "Mitä sinä teet?"

Secundra hypähti, hän kuului hengästyneesti huudahtavan, kuokka putosi hänen käsistään, ja hän tuijotti hetkisen liikkumattomana puhujaan. Seuraavassa hetkessä syöksyi hän nuolen nopeasti metsään vastaisella puolella, ja taas seuraavassa hän nosti päättävästi kätensä ylös, mistä näki, että hän oli tehnyt päätöksensä, ja alkoi kävellä takaisin.

"No niin, te tulla, te auttaa – " yritti hän sanoa. Mutta nyt oli lordi astunut Sir Williamin viereen. Kuuvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, eikä Secundra ollut vielä saanut sanoja suustaan, kun hän jo näki ja tunsi herransa vihamiehen. "Hän!" kiljaisi hindu, löi kätensä yhteen ja vaipui väristen maahan.

"No, no!" sanoi Sir William. "Ei kukaan meistä tee sinulle pahaa, jos olet viaton; jos taas olet syypää, ei auta yrittääkään paeta. Annappas kuulua, mitä sinulla on tekemistä täällä hautojen ja hautaamattomain ruumiitten keskellä."

"Te ette murhaaja?" kysyi Secundra. "Te kunniallinen mies? Te näkee minun olla rauhassa?"

"Kyllä minä puolustan sinua, jos olet syytön", vastasi Sir William.

"Sen olen sanonut, enkä ymmärrä, miksi sitä epäilet."

"Kaikki murhaajat", huusi Secundra, "sentähden! Hän tappaa – murhaaja", osoittaen Mountainia; "ne kaksi vuokramurhaajaa", osoittaen lordia ja minua – "kaikki hirsipuumurhaajia. Oo! Minä näen kaikki nuorassa. Nyt minä mennä pelastaa sahib; hän näkee te nuorassa. Sahib", jatkoi hän, hautaa osoittaen, "hän ei kuollut. Hän haudassa, hän ei kuollut."

Lordi äännähti, liikahti likemmäksi hautaa ja seisoi siihen tuijottaen.

"Haudattu eikä kuollut!" huudahti Sir William. "Mitä juttua se on?"

"Katso, sahib", sanoi Secundra, "sahib ja minä yksin murhaajien kanssa; koettaa paeta, ei koskaan pääse. Koettaa sitten tämä keino; hyvä keino jos lämmin maa, hyvä keino Intiassa; täällä paha, kylmä maa, ei helppo tietää. Nyt tulkaa aivan pian; auttakaa, tehdä tuli, auttakaa hieroa."

"Mitä tuo olento haastelee?" huusi Sir William. "Päätäni pyörryttää."

"Minä teille sanon, minä hänet hautaan elävänä", sanoi Secundra. "Minä hänet opetan niellä kieli. Nyt tulkaa aivan pian; kaivaa hänet ylös, hän ei paljon sairas. Tehdä tuli."

Sir William kääntyi lähimpäin miesten puoleen: "Sytyttäkää nuotio", sanoi hän. "Minun osani on joutua tekemisiin mielipuolen kanssa."

"Te hyvä mies", sanoi Secundra. "Nyt minä kaivaa sahib ylös."

Samassa hän taas astui hautaan ja alkoi uudelleen uutterasti kuokkia. Lordi seisoi kuin maahan naulattuna, minä taas pysyttelin hänen vieressään, peljäten, en tiennyt itsekään mitä.

Routa ei ollut vielä ehtinyt syvälle maahan. Sen vuoksi hindu heittikin pian pois kuokkansa ja alkoi lapioida multaa käsin. Puhvelinnahkaturkin yhtä reunaa alkoi näkyä, sitten näkyi hänen sormiensa lomassa hiustukko; vielä hetkinen ja kuuvalo lankesi johonkin valkoiseen. Nyt Secundra hetkeksi polvistui, raaputti varovasti kynnellään ja puhalteli suu supussa. Kun hän väistyi syrjään, näin minä masterin kasvot aivan paljaina. Ne olivat kalman kalpeat, silmät ummessa, korvat ja sieraimet täytettyinä, posket sisäänpainuneet, nenä terävä kuin kuolleella. Mutta vaikka hän oli maannut useita päiviä maassa, ei hän vielä ollut alkanut mädäntyä. Kaikkiin meihin teki omituisen vaikutuksen se, että hänen huulensa ja leukansa olivat mustan parran peitossa.

"Jumalani!" huusi Mountain, "hän oli sileä kuin lapsi, kun hänet hautasimme!"

"Sanotaan, että kuolleitten hiukset kasvavat", sanoi Sir William hiljaisin, värähtävin äänin.

Secundra ei välittänyt mitään siitä, mitä me puhelimme, kaivoi vain kuin katukoira löyhää multaa. Masterin puhvelinnahkaturkkiin kääritty ruumis tuli yhä enemmän näkyviin. Kuu paistoi kirkkaasti, ja ympärillä seisovain varjot, heidän kumarrellessaan eteenpäin, kuvastuivat masterin kasvoille, jälleen kadoten. Tuo näky piti meitä kamalan kauhun vallassa. En uskaltanut katsoa lordin kasvoihin, mutta koko tänä aikana en huomannut hänen vetävän henkeänsä. Taempana eräs miehistä (en tiedä kuka) puhkesi jonkunmoiseen nyyhkytykseen.

"No", sanoi Secundra, "te auttaa minut nostaa hänet pois."

Ajan kulumisesta ei minulla ole minkäänlaista käsitystä. Meni ehkä kolme tuntia, ehkäpä viisikin, joina hindu yritti elämää palaamaan herransa jäseniin. Sen vain tiedän, että oli vielä yö, ja ettei kuu ollut vielä laskenut, joskin se matalalta heitti pitkiä varjoja yli tasangon, kun Secundra yht'äkkiä huudahti tyytyväisenä. Kumartuessani nopeasti eteenpäin olin minäkin huomaavinani muutosta haudasta kaivetun jääkylmillä kasvoilla. Heti sen jälkeen näin hänen silmäluontensa värisevän, pian hän ne avasi kokonaan, ja minuun sattui kahdeksan päivää maassa maanneen vainajan tuijottava katse.

Että nämä elonmerkit esiintyivät, siitä voin tehdä valani. Kuulin toisilta, että hän silminnähtävästi ponnisti puhuakseen, että hänen hampaansa näkyivät parran sisästä, ja että hänen otsa-nahkansa rypistyi aivan kuin tuskallisessa kuolonkamppailussa. Tuo voi olla mahdollista; minä en sitä tiedä, minun mieltäni kiinnitti muu. Samassa hetkessä näet, jona kuolleen silmät aukenivat, syöksyi lordi Durrisdeer maahan, ja kun minä nostin hänet siitä, oli hän kuollut.

Päivä nousi, eikä vieläkään saatu Secundraa luopumaan turhista ponnistuksistaan. Sir William jätti johdettavakseni pienen komennuskunnan ja lähti eteenpäin heti päivän koitteessa. Hindu istui yhä hieroen kuolleen jäseniä ja henkien hänen suuhunsa. Olisi voinut luulla sellaisen puuhan saavan kiveenkin elämää, mutta paitsi tuota yhtä hetkeä, joka toi lordi Durrisdeerille kuoleman, pysyi masterin synkkä henki poissa murtuneesta multaverhostaan, ja puolenpäivän tienoissa oli uskollinen palvelija vihdoin koettanut kyllikseen. Hän oli aivan rauhallinen.

"Liian kylmä", sanoi hän, "hyvä tapa Intiassa, ei hyvä täällä." Sitten hän pyysi hiukan ruokaa, söi ahnaasti heti kun hänelle tarjottiin ja vetäytyi viereeni nuotion luo. Syötyään hän heittäytyi pitkäkseen ja vaipui uneen kuin pieni lapsi. Muutamia tunteja myöhemmin hän vielä nukkui, ja minun täytyi herättää hänet ottamaan osaa kaksoishautajaisiin. Hänen laitansa oli nyt sama joka suhteessa; hän näytti yht'äkkiä ja yhdellä voimainponnistuksella voittaneen sekä isännän kuoleman synnyttämän surun että pelkonsa minua ja Mountainia kohtaan.

Eräs jäljellejääneistä miehistä osasi hakata kiveen, ja ennenkuin Sir William palasi meitä noutamaan, oli erääseen kallionlohkareeseen saatu piirretyksi seuraava kirjoitus, joka muodostanee sopivan lopun kertomukselleni:

J. D

 
Skotlantilaisen aatelisarvon perijä,
Kaikkien tieteitten ja taiteitten mestari,
Ihailtu Euroopassa, Asiassa, Amerikassa, sodassa ja rauhassa.
Villien metsästäjäin teltoissa ja kuningasten linnoissa,
Lepää nyt, niin paljon opittuaan, tehtyään ja kärsittyään,
Unohdettuna tässä.
 

H. D

 
Hänen veljensä.
Kuoli, kärsittyään eläessään alituisen ja ansaitsemattoman
kovan onnen iskuja,
Melkein samalla hetkellä,
Ja nyt lepää yhdessä haudassa
Veljensä ja vihamiehensä kanssa.
 

Hänen vaimonsa ja eräs vanha palvelija pystyttivät rakastaen

ja kunnioittaen tämän muistomerkin molemmille.