Kitobni o'qish: «Ontto neula»

ENSIMMÄINEN LUKU

Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi, erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä vai ulkoa puiston pimennoista.

Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista maisemaa – ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.

Äkkiä sama ääni… Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka täyttivät linnan läntisen sivustan.

Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.

"Raymonde… Raymonde…"

Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.

"Raymonde… sinäkö siinä? Kuulitko?"

"Kyllä… vai niin, sinä et nuku?"

"Koira kai minut herätti… jo pitkän tovin olen ollut valveilla. Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"

"Neljän vaiheilla."

"Kuule… salissa ihan varmasti kävelee joku."

"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."

"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."

"Herra Daval on täällä myös…"

"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"

He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko? Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa, kirahti tukahtuneesti.

"Katso tuonne… mies… suihkulähteen luona…"

Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi kainalossaan hyvin suurta esinettä – he eivät kyenneet erottamaan, mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti. Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.

"Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.

"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän vasempaan. Ellei…"

Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan. Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen, kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa tietä kuin edeltäjänsäkin.

Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:

"Meidän täytyy huutaa… huutaa apua…"

"Kuka tulisi apuun? Isäsi… mutta entä jos siellä vielä on montakin miestä… ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"

"Me… me voisimme ilmoittaa palvelusväelle… sinun soittojohtosi vie niiden huonekertaan…"

"Niin, voimmehan… hyvä että muistit… kun vain ehättäisivät ajoissa!"

Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.

He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.

"Minua pelottaa… minua pelottaa…" hoki Suzanne.

Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä, huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia, päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku murhattu…

Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen käsivarressaan.

"Ei, ei, älä jätä minua yksin… minua pelottaa…"

Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi heille syvään ja katosi.

Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky. Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.

"Isä!… Isä rakas!… Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän suunniltaan säikähtäneenä.

Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella äänellä:

"Älä ole peloissasi… minä en ole haavoittunut. Mutta Daval… Elääkö hän? Veitsi… Veitsi?"

Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo kelmeydellään kuolema.

Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana, varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.

"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen…"

"Ei, Victor, hän nousee… mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi päästä ulos ainoastaan sitä kautta."

Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.

"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"

"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa… mies on saanut mitä sietääkin."

"Pitäkää häntä silmällä täältä."

"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan on avoin ruohokenttä…"

"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.

"Ettehän toki mene tuonne, neiti?"

"Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan… minulla on yksi panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan…"

Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:

"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa, neiti…"

Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman minuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi ja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut sen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle portaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita ja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa nähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.

"No?" tiedusti hän.

"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.

"Pikku veräjä?"

"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."

"Mutta täytyyhän hänen…"

"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä rosvo käsissämme."

Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.

"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."

He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty. Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot. Etsintä oli turha.

Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.

Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.

Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa, kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria. Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden edustajia.

Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa, kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja Varangevillen kylien lomasta.

Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen, vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse, apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.

Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli mahdoton päästä pakoon.

Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa. Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi de Bobadilla.

Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:

"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan ole tähän saliin kohdistunut."

"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.

"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."

"Kenties hän ei ehtinyt…"

"Sen saamme nähdä."

Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten hän avasi kammion oven.

Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena. Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello, kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille paperilehdille oli räiskynyt verta.

Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan juuressa näkyi pieni haava.

"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi pisto riitti."

"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.

"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä. Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."

Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan, mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:

"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä puvussa… kuten nyt… sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä: 'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin vievä ovi, ilmestyi mies… heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja, herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."

"Ja sitten?"

"Sitten… en tiedä enempää… makasin pyörryksissä. Tointuessani Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."

"Ette epäile ketään?"

"En."

"Eikä teillä ole vihamiehiä?"

"Ei minun tietääkseni."

"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"

"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa. Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja – sen sanon kernaasti – uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."

"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi toki olla aihe."

"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"

"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"

"Ei."

"No?"

"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin mukanaan."

"Mitä siis?"

"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat kivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen kulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka kannettavanaan."

"Neitoset…"

"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta asti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella heitä."

Serkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju ja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja miehekkäämpi – ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin kauniimpi – kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa niissä.

"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?"

"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita."

"Entä kolmas?"

"Hän lähti täältä tyhjin käsin."

"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?"

"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan sanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta."

"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?" kysyi tuomari Suzanne de Gesvresiltä.

"Kyllä… en…", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, "minusta hän näytti keskikokoiselta ja solakalta".

Herra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt saavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.

"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö – salissa tavattu – joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta henkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista vieneen tavaroita… joskin ne vielä ovat täällä jäljellä."

Herra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse sanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään; sitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi sanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa, puutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien Dieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.

Hän jatkoi:

"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän ammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?"

"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle, vasempaan luostarikäytävästä."

"Mutta nousi taas jaloilleen?"

"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku veräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin tänne pitämään haavoittunutta silmällä."

Albert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan tuloksen:

"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut paeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska siinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli. Siis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä verrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä."

"Se on minun vakaumukseni."

"Ja myöskin teidän, neiti?"

"Niin."

"Ja samaten minun", lausui Victor.

Nimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:

"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten aloitettuja tutkimuksia."

"Kenties meitä lykästää paremmin."

"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille Rue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista ilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin."

"Etsinnän ala", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla olevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan muurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin mittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun Ambrumésyn luostarin raunioita.

Tallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta. Kahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta. Luostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut merkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä voinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten oli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin ja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit penkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden hautakivien alta, ja siinä kaikki.

Tutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata kappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika ja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine koristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut ylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli sisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari; mitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän sisällekään päässyt?

Tutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin sisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja hyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle solatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi goodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin kiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua. Tutkintotuomari arveli:

"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan."

"Mahdotonta!" huudahti Victor. "Olin jo veräjällä silloin kun neiti ja Albert vielä näkivät hänet."

"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella, kolmatta mahdollisuutta ei ole."

"Hän on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.

Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita. Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää, Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.

"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.

"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."

"Ajurille!"

"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi, oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."

"Millaiset ajopelit?"

"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."

"Ja minä päivänä?"

"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."

"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"

"Lakki ostettiin tänä aamuna."

"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä ennen ostettu."

"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."

Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.

"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet, jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"

Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle. Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.

"Ajuri —?"

"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten…"

"Sitten?"

"Poistunut."

"Vaunuineen?"

"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen hattunsa ja kauhtanansa."

"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"

"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."

"Lakin?"

"Niin… keltaisen nahkalakin."

"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."

"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."

Nimismies nauraa tirskui.

"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä. Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on puijannut meitä perusteellisesti."

"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul. "Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä karkua!"

"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.

"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."

"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin kauhtanan taskusta."

"Minkä kauhtanan?"

"Ajurin."

Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:

"Voi neitiä, jos on surmannut isännän."

Tämä herätti melkoista hämmästystä.

"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.

"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton. Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön, koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat", lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos…"

Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.

"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"

"Rouenin lehdessä."

"Onko teillä valtuuskorttia?"

"On tässä."

Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.

"Entäs te?"

"Minä?"

"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."

"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari… miten sattuu…"

"Teidän valtuuskorttinne?"

"Sellaista minulla ei ole."

"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"

"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa vakinaisille jäsenille."

"Ja te?"

"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai hyljätään, miten milloinkin."

"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne…"

"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole minkäänlaisia."

"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"

"Minulla ei ole mitään ammattia."

"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"

"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä… vieläpä yksi rikollisistakin."

Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan vivahdustakaan.

Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:

"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"

"Saatoittehan toivoa, että…"

"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin, herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan…"

Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:

"Riittää jo pila. Nimenne?"

"Isidore Beautrelet."

"Asemanne?"

"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."

Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.

"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen…"

"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero…"

"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul. "Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."

"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."

Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot, ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:

"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä: 'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"

Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:

"Mitä te täällä teette?"

"Minä… kartutan tietojani."

"Siihen tarjoutuu lyseoita… omanne."

"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun 23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."

"Entä sitten?"

"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."

"Isänne?"

"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."

"Tekoparralla varustettuna?"

"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja. Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu, että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."

Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi varuillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla äänellä:

"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?"

"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana tällaisessa jutussa… ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä piirteitä…"

"… tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte suuren arvon."

"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä mitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän niin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen muodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi."

"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi… vähempi vauhti riittäisi, nuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku ratkaisunne arvoitukseen?"

"En suinkaan", vastasi Beautrelet nauraen. "Mutta minusta tuntuu ilmenevän muutamia kohtia… missä ei ole mahdoton muodostaa itselleen mielipidettä… ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee vain tehdä johtopäätöksiä."

"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin tietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en tiedä mitään."

"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra tutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että tosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä."

"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät teidän mielestänne oman selityksensä?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut merkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan."