Taittoi häijy poika tuo Ruusun kankahalla; Ruusu pisti eikä suo — Eipä auta kaivut nuo, Jop' on valtans' alla. Pikku ruusu punainen, Ruusu kankahalla.
Sokkosilla
Sa rakas Lotta kulta, Miks kääntyy poies multa Ain' avosilmäs sun? Vaan silmät sitehessa, Sa heti, haetessa, Jo löysit – miksi? – juuri mun.
Sa tartuit kauloihini Ja pidit minust' kiini, Sun sylees kaaduin ma. Vaan, side silmist' poissa, Jo paljast' pilaa noissa! Sa naurain jätit sokkoa.
Hän riensi tänne, sinne, Eik' tiennyt vihdoin minne, Hänt' kaikki pilkkasi. Jos et suo lempeäs mulle, En selville ma tulle, Vaan sokkona jään iäksi.
Löydetty
Ma kerran salossa Kävelin, Noin suotta vainen Siell' kuljeksin.
Näin varjosessa Ma kukkasen, Kuin silmä kirkas, Kuin tähtinen.
Ma olin taittaa, Vaan kukka: No, Mun nääntymähän Sa poimitko?
Siis juurinensa Ma nostin sen Sek' omaan' huostaan Vein aartehen.
Hänt' turvapaikkaan Ma lasin. Siell' Hän viihtyy, kukkii Ain' yhä viel'.
Yhtäläiset yhteen
Nous kevätkukka Tuolt' alta maan, Nous varhain kaikessa Sulossaan. Tul' mehiläinen, Joi imien: — Nuot kahdet kuuluu Kai yhtehen.
Runottarein poika
Mait', metsä vieriellen, Mun virttäin viserrellen — Niin paikast' paikkahan! Ja tahdiss' kaikki liikkuu, Ja muodossa, näät, kiikkuu Kaikk' minuss' ainian.
Ma tuskin oottaa taidan Ens heinää luona aidan, Ens kevätkukkaista. Net laulelen ma silloin, Ja talvi tulee milloin, Viel' noita muistan ma,
Eip' estä lumi, halla, Ma laulan kaikkialla — Jo kukkii talvi tuo! Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo.
Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'.
Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan?
Itsepetos
Mun naapurilla vastapäät', Kas, liikkuu akutin! Hän varmaan kuunteleepi, näät, Jos jäin ma kotihin.
Ja luulevaisuus josko, min Ma näytin äskettäin, Ain' – kun sen nytpä pitääkin Viel' piilee syömessäin.
Vaan, voi, ei noita ollenkaan Mun kyyhkyin tuumaile! Nyt näen ma: iltatuuli vaan Hän verhoiss' leikitsee.
Läsnäolo
Kaikki ennustaa sua: Näyttäikse aurinko armas, Seuraat sa, toivon ma, pian.
Kedolla astutko sa, Olet sa ruusujen ruusu. Liljain liljakin myös.
Karkeloiss' liikut sa koska, Liikkuvat kaikki myös tähdet Kanssas ja ympäris sun.
Yö! siis olis nyt yö! Nytpä sun loistosi voittaa Loistoa kultaista kuun.
Hempeä, armas sa oot, Ja kukkaset, kuu sekä tähdet Palvelee, päivyt, vaan sua.
Päivyt! – Siis mullekin oo Luojana herttaisten päiväin: Elo ja iäisyys siin'!
Joen rannalla
Te laulut, muinoin rakkaat mulle, Pois unohduksen mereen jo! Teit' poika ei rakastetulle Eik' neiti enään laulelko.
Teiss' armastain oon lauleskellut, Vaan armas petti, näetsen: Teit' veteen olin kirjoitellut, Siis uppokaat myös vetehen.
Meren tyyni
Vesissä mi tyyni tuima! Meri nukkuu unissaan; Huolissa jo tähtää laivur Yhä suljaa pintaa vaan. Mitään tuulta ei niin mistä Kuolon rauha kauhea! Valta-aavikolt' ei pistä Esiin ei niin lainetta.
Onnellinen matka
Vaan sumut jo särkyy, Jo selvenee taivas, Ja Eolo kahleens' Jo irralleen saa. Jo tohisee tuulet, Ja laivuri puuhaa: Sa joudu! Sa joudu! Jo halkeepi aalto, Jo lähestyy kauka; Jo näkyvi maa!
Kukkien tervehdys
Sull' kukat, joit' oon poiminut, Tuhat tuokoot terveisii! Ma usein oon kumartunut, Oi tuhat kertaaki, Net vasten syöntäni painellut Sata tuhat kertaaki!
Vaan koskapa Näin kultani ma, Tuoll' kammioss', Noin matalass' tuoss', Noin kätkössä Juur päivyestä, Minn' koko mailma aava se Jäi kaikki koristuksine!
Kevätlaulu
Läp' peltojenko, Vai niitulla jo, Puitten varjossa, Missä kulkevi kultain? Sanoppas sa! Tavannut armaan' En kotona, Hän siis varmaan On ulkona. Kauniisti kukkii Kaikk' keväillä; Armaani astuu Leppeänä. Tuolla rannalla ain', Missä suudelman sain, Ensimmäisen tuon kai, Näen ma jotai! Onko hän se, vai?
Rauhaton rakkaus
Miss' sateet sinkuu, Miss' vihurit vinkuu, Läp' usman rotkoin, Läp' sumujen notkoin, Ain' e'espäin, sa, Ilman levotta!
Ennen ma orjaksi Itseni antaisin, Kuin tätä ääretönt' Iloa kantaisin. Tunne tää, syöntä Syömeen mi luopi, Oi mitkä huolet, Tuskat se tuopi.
Minne paeta jo? Erämaihinko? Kaikki turhaan vain: Elon kruunu ain', Onni rauhatta Oot, rakkaus, sa!
Vuorilinna
Tuolla ylhäällä kalliolla Vanha linna kohoopi, Jossa porttien, muurein takaa Muinoin ritarit väijyili.
Tuhaks poltetut ompi portit Kaikki kuollut ja rauhaisa; Noita muureja rauenneita Juuri kiipeän halki ma.
Tässä, kas, oli muinoin kellar Täpö täynänsä viiniä vaan; Eip' enään pottuinensa Sinne piikanen laskeukkaan.
Eip' etehen vierahitten Enään aseta pikaria, Eikä pyhäksi atriaks sitten Täytä papille pullonsa.
Ei pojalle haluavalle Kulausta suo käytäväss', Eikä ota lahjastansa Sulot kiitokset vastaan täss'.
Sillä kaikki, katot ja hirret, Paloi ammoin jo poroksi, Ja käytävät, kappelit, portaat Ovat muuttuneet raunioksi.
Vaan koska kanteleineen Ja pulloine kultani Näin vuorelle valossa päivän Ma nousevan luokseni,
Silloin kuolosta elo ja riemu Näät äkkiä kohosi, Ja kaikki kuin muinoin taasen Kävi juhlallisesti.
Ol' kuin ylpeille vierahille Suojat aavat ois valmiina, Kuin jos lähestyis pariskunta Noilta uhkeilta ajoilta.
Kuin jos pappi, arvokkaasti Jo seisoen kappelissa, Kysyis: Haluutteko toisianne? Mepä hymyillen vastaan: Jaa!
Ja ympäri sulot laulut Aina syömehen tunkeupi; Häävieraitten asemesta Kaiku liittomme todisti.
Ja, illan tultua, koska Kaikki vaipuvi unehen, Loi kallioon hehkuva päivä Vielä säteensä viimeisen:
Siellä poika piikoinensa, Herroinahan hohtaa net, Eip' puutu toiselt' lahjat, Eikä toiselta kiitokset.