Kitobni o'qish: «Runoelmia»

I. LAULUJA, BALLADEJA Y.M

 
        Onni, minkä elo toi,
        Hyvä, paha, tässä soi.
 

Kankaan ruusu

 
    Näki poika ruususen,
    Ruusun kankahalla.
    Ol' niin nuori, kaunoinen,
    Poika luoksens iloiten
    Riensi joutumalla.
    Pikku ruusu punainen,
    Ruusu kankahalla.
 
 
    Poika virkkoi: Taitan sun,
    Ruusu kankahalla!
    Ruusu virkkoi: Pistän sun,
    Iäksi ett' muistat mun,
    Enp' oo valtas alla.
    Ruusu, ruusu punainen,
    Ruusu kankahalla!
 
 
    Taittoi häijy poika tuo
    Ruusun kankahalla;
    Ruusu pisti eikä suo —
    Eipä auta kaivut nuo,
    Jop' on valtans' alla.
    Pikku ruusu punainen,
    Ruusu kankahalla.
 

Sokkosilla

 
    Sa rakas Lotta kulta,
    Miks kääntyy poies multa
    Ain' avosilmäs sun?
    Vaan silmät sitehessa,
    Sa heti, haetessa,
    Jo löysit – miksi? – juuri mun.
 
 
    Sa tartuit kauloihini
    Ja pidit minust' kiini,
    Sun sylees kaaduin ma.
    Vaan, side silmist' poissa,
    Jo paljast' pilaa noissa!
    Sa naurain jätit sokkoa.
 
 
    Hän riensi tänne, sinne,
    Eik' tiennyt vihdoin minne,
    Hänt' kaikki pilkkasi.
    Jos et suo lempeäs mulle,
    En selville ma tulle,
    Vaan sokkona jään iäksi.
 

Löydetty

 
    Ma kerran salossa
    Kävelin,
    Noin suotta vainen
    Siell' kuljeksin.
 
 
    Näin varjosessa
    Ma kukkasen,
    Kuin silmä kirkas,
    Kuin tähtinen.
 
 
    Ma olin taittaa,
    Vaan kukka: No,
    Mun nääntymähän
    Sa poimitko?
 
 
    Siis juurinensa
    Ma nostin sen
    Sek' omaan' huostaan
    Vein aartehen.
 
 
    Hänt' turvapaikkaan
    Ma lasin. Siell'
    Hän viihtyy, kukkii
    Ain' yhä viel'.
 

Yhtäläiset yhteen

 
    Nous kevätkukka
    Tuolt' alta maan,
    Nous varhain kaikessa
    Sulossaan.
    Tul' mehiläinen,
    Joi imien: —
    Nuot kahdet kuuluu
    Kai yhtehen.
 

Runottarein poika

 
    Mait', metsä vieriellen,
    Mun virttäin viserrellen —
    Niin paikast' paikkahan!
    Ja tahdiss' kaikki liikkuu,
    Ja muodossa, näät, kiikkuu
    Kaikk' minuss' ainian.
 
 
    Ma tuskin oottaa taidan
    Ens heinää luona aidan,
    Ens kevätkukkaista.
    Net laulelen ma silloin,
    Ja talvi tulee milloin,
    Viel' noita muistan ma,
 
 
    Eip' estä lumi, halla,
    Ma laulan kaikkialla —
    Jo kukkii talvi tuo!
    Jo sekin kauno poissa,
    Ja suvi lehdikkoissa
    Mull' uudet riemut suo.
 
 
    Sill' tammen alla tuossa
    Kosk' nuoret nään ma koossa,
    Ma yllyttämään heit'!
    Jo jäykkä poika vierii,
    Ja tyly tyttö kierii
    Mun kuullen säveleit'.
 
 
    Te jotka siivet luotte
    Mun kantoihin ja suotte
    Mun yhä pyöriä vaan,
    Te runottaret, varmaan
    Myös mäkin luona armaan
    Tok' vihdoin rauhaa saan?
 

Itsepetos

 
    Mun naapurilla vastapäät',
    Kas, liikkuu akutin!
    Hän varmaan kuunteleepi, näät,
    Jos jäin ma kotihin.
 
 
    Ja luulevaisuus josko, min
    Ma näytin äskettäin,
    Ain' – kun sen nytpä pitääkin
    Viel' piilee syömessäin.
 
 
    Vaan, voi, ei noita ollenkaan
    Mun kyyhkyin tuumaile!
    Nyt näen ma: iltatuuli vaan
    Hän verhoiss' leikitsee.
 

Läsnäolo

 
    Kaikki ennustaa sua:
    Näyttäikse aurinko armas,
    Seuraat sa, toivon ma, pian.
 
 
    Kedolla astutko sa,
    Olet sa ruusujen ruusu.
    Liljain liljakin myös.
 
 
    Karkeloiss' liikut sa koska,
    Liikkuvat kaikki myös tähdet
    Kanssas ja ympäris sun.
 
 
    Yö! siis olis nyt yö!
    Nytpä sun loistosi voittaa
    Loistoa kultaista kuun.
 
 
    Hempeä, armas sa oot,
    Ja kukkaset, kuu sekä tähdet
    Palvelee, päivyt, vaan sua.
 
 
    Päivyt! – Siis mullekin oo
    Luojana herttaisten päiväin:
    Elo ja iäisyys siin'!
 

Joen rannalla

 
    Te laulut, muinoin rakkaat mulle,
    Pois unohduksen mereen jo!
    Teit' poika ei rakastetulle
    Eik' neiti enään laulelko.
 
 
    Teiss' armastain oon lauleskellut,
    Vaan armas petti, näetsen:
    Teit' veteen olin kirjoitellut,
    Siis uppokaat myös vetehen.
 

Meren tyyni

 
    Vesissä mi tyyni tuima!
    Meri nukkuu unissaan;
    Huolissa jo tähtää laivur
    Yhä suljaa pintaa vaan.
    Mitään tuulta ei niin mistä
    Kuolon rauha kauhea!
    Valta-aavikolt' ei pistä
    Esiin ei niin lainetta.
 

Onnellinen matka

 
    Vaan sumut jo särkyy,
    Jo selvenee taivas,
    Ja Eolo kahleens'
    Jo irralleen saa.
    Jo tohisee tuulet,
    Ja laivuri puuhaa:
    Sa joudu! Sa joudu!
    Jo halkeepi aalto,
    Jo lähestyy kauka;
    Jo näkyvi maa!
 

Kukkien tervehdys

 
    Sull' kukat, joit' oon poiminut,
    Tuhat tuokoot terveisii!
    Ma usein oon kumartunut,
    Oi tuhat kertaaki,
    Net vasten syöntäni painellut
    Sata tuhat kertaaki!
 

Suvella

 
    Maat, penkeret
    Kuink' kastehiset!
    Kaikk' kukkapäät
    Kuink' helmissä, näät!
    Kesk' puitten sää
    Kuin vireä tää!
    Kuink' valoss' kielin iloisin
    Nuot pikkulinnut semminkin!
 
 
    Vaan koskapa
    Näin kultani ma,
    Tuoll' kammioss',
    Noin matalass' tuoss',
    Noin kätkössä
    Juur päivyestä,
    Minn' koko mailma aava se
    Jäi kaikki koristuksine!
 

Kevätlaulu

 
    Läp' peltojenko,
    Vai niitulla jo,
    Puitten varjossa,
    Missä kulkevi kultain?
    Sanoppas sa!
        Tavannut armaan'
        En kotona,
        Hän siis varmaan
        On ulkona.
        Kauniisti kukkii
        Kaikk' keväillä;
        Armaani astuu
        Leppeänä.
    Tuolla rannalla ain',
    Missä suudelman sain,
    Ensimmäisen tuon kai,
    Näen ma jotai!
    Onko hän se, vai?
 

Rauhaton rakkaus

 
    Miss' sateet sinkuu,
    Miss' vihurit vinkuu,
    Läp' usman rotkoin,
    Läp' sumujen notkoin,
    Ain' e'espäin, sa,
    Ilman levotta!
 
 
        Ennen ma orjaksi
        Itseni antaisin,
        Kuin tätä ääretönt'
        Iloa kantaisin.
        Tunne tää, syöntä
        Syömeen mi luopi,
        Oi mitkä huolet,
        Tuskat se tuopi.
 
 
    Minne paeta jo?
    Erämaihinko?
    Kaikki turhaan vain:
    Elon kruunu ain',
    Onni rauhatta
    Oot, rakkaus, sa!
 

Vuorilinna

 
    Tuolla ylhäällä kalliolla
    Vanha linna kohoopi,
    Jossa porttien, muurein takaa
    Muinoin ritarit väijyili.
 
 
    Tuhaks poltetut ompi portit
    Kaikki kuollut ja rauhaisa;
    Noita muureja rauenneita
    Juuri kiipeän halki ma.
 
 
    Tässä, kas, oli muinoin kellar
    Täpö täynänsä viiniä vaan;
    Eip' enään pottuinensa
    Sinne piikanen laskeukkaan.
 
 
    Eip' etehen vierahitten
    Enään aseta pikaria,
    Eikä pyhäksi atriaks sitten
    Täytä papille pullonsa.
 
 
    Ei pojalle haluavalle
    Kulausta suo käytäväss',
    Eikä ota lahjastansa
    Sulot kiitokset vastaan täss'.
 
 
    Sillä kaikki, katot ja hirret,
    Paloi ammoin jo poroksi,
    Ja käytävät, kappelit, portaat
    Ovat muuttuneet raunioksi.
 
 
    Vaan koska kanteleineen
    Ja pulloine kultani
    Näin vuorelle valossa päivän
    Ma nousevan luokseni,
 
 
    Silloin kuolosta elo ja riemu
    Näät äkkiä kohosi,
    Ja kaikki kuin muinoin taasen
    Kävi juhlallisesti.
 
 
    Ol' kuin ylpeille vierahille
    Suojat aavat ois valmiina,
    Kuin jos lähestyis pariskunta
    Noilta uhkeilta ajoilta.
 
 
    Kuin jos pappi, arvokkaasti
    Jo seisoen kappelissa,
    Kysyis: Haluutteko toisianne?
    Mepä hymyillen vastaan: Jaa!
 
 
    Ja ympäri sulot laulut
    Aina syömehen tunkeupi;
    Häävieraitten asemesta
    Kaiku liittomme todisti.
 
 
    Ja, illan tultua, koska
    Kaikki vaipuvi unehen,
    Loi kallioon hehkuva päivä
    Vielä säteensä viimeisen:
 
 
    Siellä poika piikoinensa,
    Herroinahan hohtaa net,
    Eip' puutu toiselt' lahjat,
    Eikä toiselta kiitokset.