Iphigeneia Tauriissa

VIIDES KOHTAUS

Iphigeneia.

IPHIGENEIA (yksin). Pakko mun hänt' on seurata: nyt omaiseni vaarassa ovat, vaan ain aremmaksi, ah, oma kohtalo mun saa. Oi eikö tuo toivo pelastaa mun kaunis tule, min täällä yksin, hiljaa kasvatin? Oleva onko ikuinen tää kiro? Kohoova eikö koskaan heimo tää kanss' ole uuden siunauksen? Kaikki katoohan: kuihtuu elon voima kaunein, parahin onni sammuu. Miks ei kiro? Siis turhaan toivoin, tänne kätkettynä sukuni kohtalosta kauas, kerran kädellä, sydämellä puhtahalla pois pestä taattolani tahrat raskaat! Vaivasta ankarast' on tuskin veikko parannut sylissäni oudon-nopsaan, on tuskin lähestynyt laiva, kauan kaivattu, viemään isänmaahan minut, niin kuorman mulle kaksinkertaisen jo hätä mykkä vaskikourin painaa: pois kuva ryöstää kunnioitettu, minulle uskottu, mies pettää, jota elosta, olostani täällä kiitän. Oi, ettei heräis vastatahto vihdoin mun rinnassani! Viha titaanein, jumalten vanhain vaino teitä vastaan, olympolaiset, korppikotkan-kynsin poveeni hentoon tarttuis! Auttakaa, kuvanne sielussani pelastakaa!

Soi korvissani laulu vanha – olin sen unhottanut, halust' unhotinkin – vavisten neiet salliman sen lauloi, kun jumalista syöstiin Tantalos. He kera kärsi urhon ylvään; öinen povensa oli, villi virtensä. Sit' imettäjä lasna lauloi mulle ja sisaruksillein, sen muistan vielä.

 
Pelkää jumalia, ihmisten suku! He kantavat valtaa ikuisin käsin ja käyttävät sitä mielensä mukaan.
Pelkää enin, sa, jonka he nostavat! Vuorilla, pilvissä tuolit on valmiit ja kultaiset pöydät.
Syntyvi riita: syöstähän vieraat, herjatut, häväistyt kuiluihin synkkiin, ja vartovat turhaan, vankeina, tuloa tuomarin hurskaan.
Vaan ikijuhliin jumalat jäävät ympäri pöytäin. He vuorelta vuorelle kulkevat, huuruu rotkoista henki titaani-rintain tukahtuneitten kuin lemu uhrein tai kevyt pilvi.
Kääntävät silmän siunaavan jumalat pois koko heimoista; välttävät pojassa armaita kerran, vait puhuvaisia piirteitä taaton.
Soi salliman virsi; kuulevi kirottu kuilujen yössä, tuo harmaja, miettii heimoa, lastaan, ja päätänsä puistaa.
 

VIIDES NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Thoas. Arkas.

ARKAS. Mun hämmentyen myöntää täytyy, tiedä en kunne suuntaan suuttumukseni. Vangitko pakomatkaa valmistavat salassa? Papitarko auttaa heitä? Tuo huhu kasvaa, karttuu: laiva, joka molemmat heidät tänne kantoi, piilee johonkin lahdenpoukamaan. Ja hulluus tuon miehen, uhri tää, min tekosyynä pyhänä olla piti viipymyksen, ne vihaa nostaa, varokeinon vaatii.

THOAS. Nopeesti tänne tulkoon papitar! Te sitten tarkkaan tutkikaatte ranta kärjestä vuorten pyhään lehtoon saakka; sen syvyyksiä säästäkää, ja heidät viisaasti väijyen te vangitkaa; miss' ovatkin he, heidät kiinni saakaa!

TOINEN KOHTAUS

THOAS (yksin). Hirmuisna vaihtuu viha rinnassani: ensiksi häntä vastaan, jonka katsoin pyhäksi niin, ja sitten itseäni, min hyvyys, höllyys hänet vilppiin johti. Orjuuteen tottuu ihminen ja oppii helposti muita kuulemaan, kun hältä vain vapaus kaikki viedään. Joutunut isäini käteen raakaan jos hän oisi ja hänet säästänyt ois pyhä viha: iloinen ois hän ollut, oma vain jos elo säilyi, kiitollisna oisi osaansa taipunut ja veren vieraan uhrannut, nähnyt velvoituksen siinä, mik' oli pakko. Tuumaan julkeaan nyt hyvyyteni hänet houkuttelee. Itseeni liittää häntä toivoin turhaan; osaansa omaa vain hän valikoi. Hän mairitellen voitti sydämeni; nyt torjun sen: hän petoksella tiensä viekkaalla hakee, katsoo hyvyyteni vain omaisuudeks ylimuistoiseksi.

KOLMAS KOHTAUS

Iphigeneia. Thoas.

IPHIGENEIA.

Mua kutsut, kuningas! Mi tuo sun tänne?

THOAS.

Sa uhrin lykkäät; sano, miksi?

IPHIGENEIA.

Olen

Arkaalle kaikki selvään selittänyt.

THOAS.

Sinulta kuulla halaisin sen vielä.

IPHIGENEIA.

Suo jumalatar sulle aatos-ajan.

THOAS.

Tää aika itsellesi tärkki lie.

IPHIGENEIA. Jos paatunut on julmaan päätökseen sun sydämes, niin ei sun tulla pitäis! Kuningas, joka ihmisyyttä loukkaa, saa kyllin orjia työn huonon tekoon ja kiroon puolehen vuoks armon, palkan. Mut tahra hänt' ei tapaa itseään. Pilvessä raskaassa hän turmaa tuumii, ja hänen airuensa kylvävät pään päälle kurjain salamoita kuolon; hän taivas-tietään tyynnä käy kuin valta ikuinen, yltämätön, myrskyssä.

THOAS.

Pyhiltä huulilta soi laulu hurja.

IPHIGENEIA. Papitar ei, vaan Agamemnonin nyt tytär haastaa. Kunnioitit sanaa sa oudon; käskeä nyt ruhtinaan tytärtä tahdot? Ei! Ma tottelemaan jo nuorna opin, ensin vanhemmilta ja sitten Artemiilta. Kuuliaisna on vapain sieluni; mut taipumaan sanahan miehen kovaan, käskyyn raakaan, en siellä oppinut ma enkä täällä.

THOAS.

Sua laki vanha käskee, minä en.

IPHIGENEIA. Ahnaasti lakiin tartumme, jos aseen me siitä saamme intohimollemme. Lain toisen tunnen, vanhemman, tuon käskyn, jokainen vieras jolle pyhä on; se nyt mun vaatii sua vastustamaan.

THOAS. Lähellä sydäntäs nuo vangit näyttää olevan: unhottaa sun mieles myrsky ja sääli viisauden ensi käskyn, ett' ärsyttää ei pidä mahtavaa.

IPHIGENEIA. Puhunko, vaikenenko, aina tietää voit mitä mielessäni on ja pysyy. Sydäntä suljettua sääliin eikö saa muisto samallaisen kohtalon? Enempi eikö mieltä mun! Ma heissä nään itseni. Eess' alttarin ma itse vavissut olen, kuolo varhainen jo juhlallisna kaarsi polvistujan: jo välkkyi veitsi, poven puhkaista elävän tahtoi, silmä sammui, sydän kauhusta kiertyi – pelastuin. Min meille soi jumalat, sen suomaan velkapäät me emmekö lie kurjille? Sen tiedät, mun tunnet, pakottaa mua tahdot sentään!

THOAS.

Työs pyhä vaatii sen, ei valtias.

IPHIGENEIA. Somistamasta väkivaltaa lakkaa, mi naisen heikkoudesta iloitsee. Kuin mies ma olen vapaa synnyltäni. Jos poika Agamemnonin ois tässä ja hältä vaatisit sa kohtuutonta, ois hällä myöskin käsivarsi, miekka, povensa oikeutta puoltaa. Sanat aseeni mun on vain, ja miehen jalon sanoja naisen kuulla sopii.

THOAS. Kuulen enemmän niitä kuin sun veljes miekkaa.

IPHIGENEIA. Aseiden arpa vaihtuu sinne tänne; vähäksy vihollist' ei viisas mies. Avuttomaksi vastaan voimaa kovaa ei heikkoakaan luonto heittänyt: loi vilpin halun, keksi keinot hälle, hän väistyy, myöhästyttää, kiertää. Niin, on oikein, että vilppi voittaa voiman.

THOAS.

Mies viisas varailee ja torjuu vilpin.

IPHIGENEIA.

Ja sitä käytä sielu puhdas ei.

THOAS.

Sa malta, lausut oman tuomiosi!

IPHIGENEIA. Näkisit, kuinka taistelee tää sydän ens rynnäkköä pahan kohtalon, sen kouraa uljahasti torjuakseen. Siis suojatonna seison vastaan sua? Rukouksen kauniin, lehvän lempeän, naiskädessä mi väkevämp' on miekkaa, aseita miesten, hylkäät siis. Nyt millä siis puollan sisintäni? Ihmettäkö anelen Artemiilta? Voimaa eikö siis mitään syvyyksissä sydämeni?

THOAS. Vieraiden kohtalo sua surettavan liiaksi näyttää. Virka, keitä ovat ne, joiden vuoksi sielus rauha järkkyy?

IPHIGENEIA.

He ovat – luulen – Hellaan maasta ovat.

THOAS. Maamiehiäs? He varmaan herättivät palauksen kauniin kuvan sielussasi?

IPHIGENEIA (hetken vaitiolon jälkeen). Miehellä yksin tekoon suunnattomaan siis onko oikeus? Hän vainko painaa povelle valtavalle mahdottoman? Mikä on suurta? Mikä kertojalta alati toistavalta sielun huimaa? Työ eikö rohkein, minkä menestys ol' epävarmin? Leiriin vihollisen ken yöllä yksin hiipii, arvaamatta laill' liekin syöksyy, surmaa nukkuvat ja valvahtavat, vihdoin saaliin kanssa, vihollis-orhein, alta koston karkaa, hänt' yksin kiitetäänkö? Häntä yksin, mi tietä varmaa ylenkatsoo, käy uljaana kautta vuorten, metsäin, tahtoo vapauttaa seudun ryöväreistä? Meille siis eikö mitään jäänyt? Pakko onko nais-oikeutensa vieno jättää, olla kuin amazoni, raaka vasten raakaa, teilt' ottaa miekan oikeus ja kostaa verellä sorto? Nousee, laskee mulla nyt rinnassani tuuma rohkea. Jos pettää se, en soimausta suurta, en turmaa raskasta ma vältä. Sentään sen lasken polvillenne! Totuus jos teill' ohje mielen on, kuin kiitetään, se näyttäkää, mun kauttain kirkastakaa totuuden voitto! – Kuningas, oi kuule: taottu salainen on petos, turhaan sa kysyt vankeja, he poissa ovat, hakevat kumppaneitaan, joiden laiva rannassa vartoo. Heistä vanhempi, jonk' äsken täällä tauti kohtas ynnä taas jätti – on Orestes, veljeni, ja toinen hänen nuoruus-ystävänsä ja uskottunsa, Pylades. Apollo Delphoista heidät käskyin jumalaisin lähetti tänne kuvaa Artemiin pois ryöstämään ja hälle siskon tuomaan. Hän siitä kostotarten vainoomalle ja äidin vereen vikapäälle lupaa vapauden jälleen. Meidät, viime vesat suvusta Tantaloksen, kumpaisenkin käteesi nyt ma lasken: surmaa meidät – jos tohdit, tahdot.

THOAS. Uskot, että kuulee totuuden ääntä sekä ihmisyyden barbaari, raaka Skyythi, kun ei Atreus, helleeni, kuullut sitä?

IPHIGENEIA. Jokainen, jokaisen taivaan alla syntynyt, min rinnassa on elon lähde kirkas, sen kuulee varmaan. – Mitä mietit mulle, kuningas, mykkä sielun kuiluun saakka? Turmaako? Niinpä tapa ensin minut! Näät nyt ma tunnen, kun ei pelastusta meill' ole enää, hirmuvaaran, johon nuo rakkaat hätiköiden syössyt lien ma ehdoin tahdoin. Voi, ma nähdä heidät saan sidottuina! Millä katsehilla hyvästit sanoa voin veljelleni, ma jonka murhaan? Koskaan voi en enää armaihin silmihinsä katsoa!

THOAS. Näin petturit nuo kauan-kaivanneelle, helposti heitä uskovalle, hunnun kudotun taitavasti heittäneet pään yli ovat!

IPHIGENEIA. Ei! Ei, kuningas! Mua pettää voitais; mutta nämä ovat vakaat ja uskolliset. Muuksi heidät jos huomaat, surmaa heidät, hylkää minut, karkoita, rangaisten mun hulluuttani, rannalle synkän vuorisaaren minut! Mut jos tää mies on rakas veljeni, tuo kauan-ikävöity, päästä meidät, kuin siskon ollos veljen ystävä! Isäni kaatui kautta vaimon oman, tää kautta poikansa. Nyt toivo ainoo hän Atreun heimon on. Sa mennä salli mun mielin puhtain ynnä käsin puhtain syyt sovittamaan sukukunnan kurjan. Sanasi pidä! – Päästäväs mun vannoit, jos koskaan mahdollinen mulle paluu luo omaisteni ois; ja nyt se on. Kuningas ei, kuin halpojen on tapa, nolona myönny, että pääsis eroon vain anojasta, lupaa ei, min luottaa hän mahdottomaks. Silloin vasta tuntee arvonsa koko korkeuden, kun antaa hän anovalle onnen voi.

THOAS. Kuin tuli taistossa vettä torjuu, vihollistaan kihisten tahtoo kukistaa, niin torjuu mun rinnassani synkkä suuttumus sun sanojas.

IPHIGENEIA. Oi, salli armon kuin hiljaisen uhriliekin pyhän valon nyt nousta riemun seppelöimänä ja kiitoksen ja hymnilaulun hyvän!

THOAS.

Kuink' usein hellytti mun ääni tuo!

IPHIGENEIA.

Oi, kätes mulle rauhan merkiks anna!

THOAS.

Ajassa lyhyessä paljon vaadit.

IPHIGENEIA.

Ei tarvis miettiä, kun tekee hyvää.

THOAS.

Paljonkin! Näät myös hyvää seuraa paha.

IPHIGENEIA.

Pahaksi hyvän kääntää epäily.

Äl' enää arvele; min tunnet, myönnä!

NELJÄS KOHTAUS

Orestes, asestettuna. Edelliset.

ORESTES (näyttämön taakse puhuen).

Voimanne tehkää kaksinkertaisiksi!

Vain hetki vielä! Heidät torjukaa!

Tie mun ja siskon laivaan suojatkaatte viholliselta!

(Iphigeneialle, huomaamatta kuningasta.)

Tule! Joutuin! Vähän on aikaa pakoon. Oomme ilmi tulleet.

(Huomaa kuninkaan.)

THOAS (tarttuen miekkaansa). Mun läsnäollen kukaan kostamatta ei miekkaa paljasta.

IPHIGENEIA. Ei murhan kautta saa saastua tää templi Artemiin. Lepohon joukot käskekää ja kuulkaa sisarta, papitarta!

ORESTES. Lausu, ken meit' uhkaa?

IPHIGENEIA. Kuningasta kunnioittaa hänessä voit ja toista isääni. Anteeksi, veli; mut on lapsellinen tää sydän pannut koko kohtalomme käteensä hänen. Tunnustin ma tuuman, pelastin petoksesta sieluni.

ORESTES.

Hän suoko meille paluun rauhallisen?

IPHIGENEIA.

Mun vastata ei miekkas välke salli.

ORESTES (pistäen miekkansa huotraan).

Siis haasta! Huomaat, kuulen sanojasi.

VIIDES KOHTAUS

Edelliset. Pylades. Pian hänen jälestään Arkas.

Molemmat paljastetuin miekoin.

PYLADES. Ei viivytystä! Viime voimin sotii jo meikäläiset; vitkaan tungetaan päin merta heidät. Minkä löydän täältä ma ruhtinasten neuvottelun! Tämä pää kuninkaan on kunnioitettu!

ARKAS. Kuningas, tyynnä, niinkuin sulle sopii, päin seisot vainolaista. Rangaistu on pian uhkarohkeus; jo väistyy, jo sortuu joukkonsa, on laiva meidän. Vain sana lausu, ja se liekeiss' on.

THOAS. Käy, käske aselepo! Ykskään älköön ajalla haastelumme miekka nousko.

(Arkas pois.)

ORESTES. Sen hyväksyn. Käy, kallis veikko, jätteet väkeni kerää! Hiljaa vartokaa, min lopun töillemme suo vallat taivaan.

(Pylades pois.)