Iphigeneia Tauriissa

TOINEN KOHTAUS

Orestes.

ORESTES (herää horroksistaan ja nousee). Viel' yksi! tarjoo Lethen veestä mulle sa virvoituksen viime kylmä malja! Huuhdottu povestani pois on pian elämän kouristus, ja vitkaan vierii, unessa unhon lähteen, henkeni luo varjovaltain, usmiin ikuisihin. Levätä levossanne viileässä maan pojan suokaa, paljon-harhailleen! – Min kuiskeen kumman kuulen puista? Mikä hälinä hämäryyttä halkoo? Uutta tulevat katsomaan he vierastansa! Mik' on tuo parvi, uljas niinkuin koottu kuningasheimo, iloinen ja kirkas? Rauhaisna käyvät nuoret, vanhat, miehet ja vaimot; jumal-kaltaisilta varjot vaeltavaiset näyttävät. He ovat sukuni kanta-isät! – Atreus kulkee Thyesteen kera, tyynnä haastain, pojat hypellen leikkii heidän ympärillään. Tääll' eikö vihan mieltä enää ole? Sammuiko kosto niinkuin taivaan päivä? Siis olen tervetullut minäkin ja tohdin käydä jonoon juhlalliseen. Oi terve, taatot! Ma oon Orestes, sukunne mies olen viimeinen! te minkä kylvitte, niitti hän: kiroa kantaen kulki kuoloon. Mut keveämmät tääll' ovat kuormat: oi, ottakaa hänet piirihinne! – Sa kunnon Atreus, sa Thyestes: tääll' irti ollahan vainostamme. – Miss' olet taatto, min kerran vain näin elämässä? – Sa ootko isä? Emoa saatatko ystävänä? Kätensä tarjota Klytaimnestra sinulle voiko? Orestes silloin myös tohtii lausua: Katso poikaasi – On tullut poikanne! Tervehtikää! Maan päällä tervehdys murhan varman meill' oli merkkinä heimossamme; yön tuolla puolenpa iloa pitää nyt vanhan Tantalon suuri suku. Te mulle huudatte: tervetullut! Otatte seuraanne minut! Viekää luo minut harmajan kantataaton! Miss' on hän, että ma näkisin hänet, pään kalliin, kunnian-arvoisan, mi jumalain kera neuvotteli. Te näytte empivän? pois te käännytte? Mit' on tää? Kärsiikö jumal-uhmaaja? Voi mua! Vaskisin kahlein kiinni nuo takoneet ovat Ylivoimaiset sankar-rintahan tuskat tuimat.

KOLMAS KOHTAUS

Orestes. Iphigeneia. Pylades.

ORESTES. Te täällä myöskin? Siis terve sulle, oi sisko! Viel' on Elektra poissa. Jumala laupias nuolin vienoin pian lähettää hänet myöskin kuoloon. Sua säälin, ystävä raukka, vain! Käy myötä, käy Manan valtiasta, me, uudet vierahat, tervehdimme.

IPHIGENEIA. Te sisarukset taivaan laajan, jotka valoa yön ja päivän saatatte luo ihmislasten, jotka ette tohdi tuonelle loistaa, meitä auttakaa! Ylitse kaiken, min maa, taivas tarjoo, rakastat veljeäsi, Artemis, ja kasvos neitseelliset käännät kaihoin hiljaisin puoleen ikivalkeutensa. Ah, ainoaa, ah, myöhään-löytämääni äl' yöhön, raivoon hulluuden sa jätä! Ja täytetty jos tahtos on, mi tänne salasi mun, jos hänen kauttaan mulle, hänelle kautta mun, sa avun aioit, kironsa kirvoittaos, ettei meiltä menisi pelastuksen aika kallis!

PYLADES. Tunnetko meidät ynnä lehdon pyhän ja valon, jok' ei vainajille loista? Käsvarsi ystävän ja siskon pitää lujasti sun viel' elämässä. Tartu vankasti meihin! Emme varjoja me ole. Huomaa, mitä haastan! Toinnu, kokoa voimas! Hetket kalliit ovat, pakomme määrää langat hennot, joita kutovan näyttää hyvä kohtalotar.

ORESTES (Iphigeneialle). Vapaalla suo mun sydämellä noutaa sylistäs ilo puhdas ensi kerta! Jumalat, jotka valta-valkeassa pimeät pilvet käytte murtamahan, ja armon-ankaroina suotte sateen, anotun kauan, kanssa ukkosen ja myrskyn maalle hurjin virroin vuotaa; mut kohta siunaukseksi muutatte maan lasten pelon, jähmetyksen jäisen riemuksi, kiitokseksi äänekkääksi, kun pisaroissa lehtipuun taas tuoreen uus päivä tuhatvärein välkähtää ja Iris kirjokaunis käsin kevein viimeisten pilvein hunnun harmaan poistaa sylissä siskoni myös suokaa minun, povella ystäväni, nauttia lahjoista taivaan mielin kiitollisin! Jo kiro kirpoo, sydän tää sen sanoo. Katoovat kostottaret, kuulen sen, taas Tartaroon ja taakseen kiinni lyövät he vaskiportit kaukojylinällä. Maa tuoksuu henkeä jo heilimöivää, mua kutsuu kummuiltansa etsimään elämän riemua ja urhotöitä.

PYLADES.

Kallista aikaa älkää laiminlyökö!

Ilomme täys Olympoon nouskoon vasta purjeita pullistavan tuulen kera.

Tulkaatte! Tarpeen täss' on neuvot nopsat.

NELJÄS NAYTOS

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Iphigeneia.

IPHIGENEIA. Jos jumalaiset miettivät lapselle maan paljon pulmia ynnä aikovat hälle riemusta tuskaan ja tuskasta riemuun syvästi-järkyttävän ylimenon: he kasvattavat liki kaupunkia tai kaukorannalla ystävän vakaan, että hetkinä hädän hällä myös apu oisi. Jumalat Pyladesta siunatkaa, ja kaikkea, mit' aikoneekin milloin! Sodassa on hän käsivarsi miehen ja neuvostossa vanhan kirkas silmä. Näät hänen sielunsa on tyyni; säilyy ainainen pyhä rauhan aarre siinä, ja ajelehtivalle tarjoaa sen syvyyksistä lohdun hän ja neuvon. Erotti veljestä hän mun; näät tuohon ma yhä tuijotin, enk' onneheni omaani voinut uskoa, en häntä sylistäin päästänyt, en tuntenut myös liki liikkuvaisen vaaran uhkaa. Tuumaansa täyttääkseen nyt rantaan meren he käyvät, missä laiva miehinensä, salattu lahteen, merkkiä vain vartoo. Antoivat suuhun sanan viisaan mulle ja opettivat, kuinka kuninkaalle ma vastaan, kun hän viestin laittaa, vaatii mun jouduttamaan uhria. Ah! huomaan, mun täytyy johdettavaks alistua kuin lapsen. Tottunut en liene vilppiin, en viekkaudella mitään saamaan. Voi! voi valhetta! Ei vapauta se rintaa kuin sana totuudessa lausuttu; ei lohduta se, tuskan tuottaa sille, ken salaa takoo sen, ja taapäin kimpoo kuin nuoli, kääntämättä jumal-käden, ja viuhahtaen ampujaansa iskee. Murhetta murhe ajaa rinnassani. Kentiesi tempaa julma kostotar taas veljen maalla vihkimättömällä tään rannan? Kenties heidät keksitähän? Minusta tuntuu, aseellisten kuulen jo astuntaa! – Kas, nopein askelin kuninkahalta viesti saapuu. Lyö mun sydämeni, sielu sekoo multa, kun kasvot miehen nään, jot' täytyy minun nyt sanoin valheellisin kohdata.

TOINEN KOHTAUS

Iphigeneia. Arkas.

ARKAS.

Papitar, uhriasi kiirehtäös!

Kuningas vartoo, odottaa myös kansa.

IPHIGENEIA. Virkaani seuraisin ja viittaustas, jos este arvaamaton astuis ei välille mun ja työni täyttämisen.

ARKAS.

Mik' estää käskyä voi valtiaan?

IPHIGENEIA.

Vain sattuma, min yli meill' ei valtaa.

ARKAS. Se lausu, että viestin nopsan vien: hän päättänyt on kumpaisenkin kuolon.

IPHIGENEIA. Jumalat sit' ei vielä päättänehet. Vanhempi näistä miehistä on syypää sukunsa vereen vuodatettuhun. Siks häntä vainoo kostotarten seura, niin, itse sisätemppelissä tarttui hänehen turma, läsnäolollaan saastutti paikan puhtaan hän. Nyt riennän ma neitoineni, kuvaa Artemiin meressä vilppahassa huuhtoen, salaisen toimittamaan vihki-uhrin. Hiljainen olkoon, häiritsemätön se saatto.

ARKAS. Riennän, kuninkaalle esteen tään uuden kerron; sinä työtäs pyhää äl' ennen ala kuin hän sallii sen.

IPHIGENEIA.

Tää koskee papitarta vain.

ARKAS. Myös tietää tulevi kuninkaan näin kumma seikka.

IPHIGENEIA.

Neuvonsa, käskynsä ei muuta mitään.

ARKAS. Näön vuoksi usein tiedustellaan mieltä maan mahtavain.

IPHIGENEIA. Sit' ällös vaadi, mikä ois pakko kieltää mun.

ARKAS. Äl' epää, mikä on hyvää, hyödyllistä.

IPHIGENEIA. Myönnyn, jos et viivy.

ARKAS. Leiriin sanan saatan pian ja yhtä pian vastauksen tuon. Oi, jospa viestin vielä saisin viedä, mi kaikki päästäis pulmat meille pahat: totellut neuvoa et ystävän.

IPHIGENEIA.

Min voin, sen mielelläni tein.

ARKAS. Sa muutat viel' aikaan oikeahan mielesi.

IPHIGENEIA.

Se ei nyt kerran ole vallassamme.

ARKAS.

Sa katsot mahdottomaks vaivaloista.

IPHIGENEIA.

Ja toivomaasi mahdolliseks sinä.

ARKAS.

Niin tyynnä kaikki uskaltaa siis aiot?

IPHIGENEIA.

Jumalten käteen jättänyt sen olen.

ARKAS. Ihmistä auttaa inhimillisesti on tapa heidän.

IPHIGENEIA.

Heitä tottelen.

ARKAS. Omassa kädessäs on kaikki. Vaatii vain valtiaamme sydän suuttunut vieraille noille kolkon kuoleman. Menoista julmista jo ammoin kansa ja veren uhreista on vierautunut. Niin, moni, jonka nurja kohtalo maan oudon rantaan ajoi, tunsi itse, kuin jumal-kaltaisina ihmiskasvot herttaiset kohtaa raukkaa eksyväistä, mi harhaelee muukalaista merta. Ah, meistä voimaasi pois älä käännä! Helposti täytät täällä alkamasi: näät missään majaa itselleen ei tee nopeemmin lempeys, mi ihmismuodoin taivaasta astuvi, kuin siellä, missä uus kansa, synkkä, kesytön, täys voimaa, uljuutta, arkaa aavistusta, yksin yleten kantaa kuormaa ihmis-elon.

IPHIGENEIA. Mun älä sieluani järkytä, et liikuttaa voi sitä mieles mukaan.

ARKAS. Niin kauan kuin on aika, säästetä ei sanan hyvän kerrantaa, ei vaivaa.

IPHIGENEIA. Näet vaivaa itse, tuskaa tuotat mulle, molemmat turhaan: siispä jätä minut!

ARKAS. Avuksi juuri anon tuskiasi: ne ystävinä hyvää neuvovat.

IPHIGENEIA. Voimalla sieluuni ne käyvät käsin, karkoita eivät vastenmielisyyttä.

ARKAS. Tunteeko sielu kaunis mieltä nurjaa, kun hyvän työnsä jalo tarjoo mies?

IPHIGENEIA. Niin käy, jos jalo kiitokseen ei tyydy, vaan multa vaatii sopimattomia.

ARKAS. Ken lempeä ei tunne, puutu hältä ei koskaan sana puolustuksen. Kerron, mit' tääll' on tapahtunut, ruhtinaalle. Oi, jospa toistaisit sa sielussasi, sua kohtaan kuinka jalo on hän ollut tulostas asti tähän päivähän!

KOLMAS KOHTAUS

Iphigeneia.

IPHIGENEIA (yksin). Ma tunnen povessain: tuon miehen puhe minulta mielen käänsi äkkiä toiseksi aivan. Kauhistun! – Kuin nousee nopea vuoksi, yltään kalliot jo huuhtoo, kuivat rannan hiekall' äsken, niin riemun virta multa äsken kattoi sydämen kaiken. Käsivarsin kannoin ma mahdotonta. Tuntui taas kuin pilvi ois vieno ympäri mun piirittänyt, ja maasta nostanut mun tuudittaakseen unehen tuohon, jonka kulmilleni kevyen seuloi Artemis, kun käsin hän pelastavin kauas kantoi mun. Veljeeni äsken voimall' ainoalla tää sydän tarttui; hänen ystävänsä vain neuvot kuulin; paisui eespäin sielu vain heitä auttaakseen. Kuin pursimies kernaasti kallioille saaren karun selkänsä kääntää, niin mun taakseni jäi Tauris. Nyt mun jälleen herättänyt tuon miehen uskollisen ääni on; ma muistan, että jätän ihmisiä myös tänne. Kaksinkerroin vilppiä vihata alan. Sydän, tyynnä pysy! Nyt horjutko? Nyt epäiletkö? Jättää sun tulee yksinäisen vankka pohja! Taas laivassa, taas lainehilla, kantaa sua kuohut keinuvat: et maailmaa, et itseäsi tunne tummaa, arkaa.

NELJÄS KOHTAUS

Iphigeneia. Pylades.

PYLADES. Miss' on hän, että sanoin nopsin hälle ma pelastuksen riemuviestin veisin?

IPHIGENEIA. Täss' seison suruisana, vartovana varmuutta lohdun, mulle lupaamasi.

PYLADES. On terve veljesi! Me paasipohjaa tuon rannan vihkimättömän ja hiekkaa kuljimme reippahasti keskustellen; jäi taakse huomaamatta lehto pyhä. Ja aina iki-ihanampana nuoruuden kaunis, liekki kutripään tuon ympärillä paloi; hehkui silmä uljuutta, toivoa, ja sydän vapaa ilohon aivan antautui ja haluun sua auttaa, auttajaansa, ynnä mua.

IPHIGENEIA. Siunattu ollos, ja sun huuliltasi, niin hyvää haastaneilta, älköön soiko ikinä ääni kärsimyksen, tuskan!

PYLADES. Enemmän tuon; näät tapa onnen tulla kuin ruhtinaan on runsas-saattoisen. Myös toverit me löysimme. He laivaa lahdessa piiloittivat, vartovina ja surren istuivat. He veljesi näkivät, nousivat ja riemuin kaikki he palavasti häntä pyysivät aluksen lähtöä jo jouduttamaan. Jokainen koura kaipaa airoa; maatuuli itse, kaikkein havaitsema, samalla nosti siiven hennon suihkeen. Siks joutukaamme, templiin johda minut, sen pyhäkköön, suo toivojemme määrään mun käydä käsin kunnioittavin! Pois yksin kantaa kuvan Artemiin mun voivat hartiani harjoitetut; ma kuinka kaipaan taakkaa toivottua!

(Käy kohti temppeliä viimeisten sanain aikana eikä huomaa, että Iphigeneia ei seuraa häntä; kääntyy vihdoin.)

Sa seisot, emmit – virka! – vaikenet. Näyt hämmentyvän. Uusko turma uhkaa taas onneamme? Lausu! Kuninkaalle sovitun, viisahan liet sanan viedä sa antanut?

IPHIGENEIA. Niin olen, ystäväni. Kuitenkin olet suuttuva. Jo oli näkösi mulle mykkä soima! Saapui kuninkahalta airut, sanoin hälle, mink' olit mulle suuhun pannut. Näytti hän hämmästyvän, vaati, ensin että ois kuningasta kuultava ja hälle tää uhri outo ilmoitettava; nyt tässä varron häntä palaavaksi.

PYLADES. Voi meitä! Uusi vaara päämme päällä siis häilyy! Pappis-oikeutees miks et viisaasti verhoutunut?

IPHIGENEIA. Verhona en sitä koskaan käyttänyt ma ole.

PYLADES. Näin perikatoon, kaunis sielu, saatat sa meidät kaikki. Miks en miettinyt tätäkin pulmaa eeltäpäin ja sua myös siitä opettanut suoriamaan!

IPHIGENEIA. Mua yksin soimaa, syy on mun, sen tunnen Mut kohdella en toisin voinut miestä, ken järkevästi, vakavasti vaati, mik' oikeaksi myöntää täytyi mun.

PYLADES. Nyt seikat synkistyvät; silti emme saa viivytellä, emme hätiköiden myös itseämme ilmi antaa. Tyynnä sa varro viestin palaamista, seiso lujana, tuokoon, mitä tuoneekin! Näät moisen uhrin toimi kuuluu yksin neitseelle templin eikä kuninkaalle. Ja jos hän vaatii miehen nähdä vieraan, mi kantaa kuormaa hulluuden, se epää, kuin säilyttäisit meitä molempia kätkössä templin. Aikaa voita, että paeta voimme, viedä aarteen pyhän käsistä kansan raa'an, arvottoman. Apollo merkit parhaat meille antaa, ja ennen kuin me ehdon täytämme, hän jumalaisen täyttää lupauksensa. Orestes vapaa, terve on! – Oi viekää, suotuisat tuulet, hänen myötään meidät te vuorisaareen, missä jumalan on paikka; sitten Mykeenaan, se että eläisi, liedestä taas sammuneesta iloiten nousis isäin-jumalat, ja tuli kaunis heidän kartanoissaan palaisi! Sun on kätes ensin heille uhraava yrtit kultamaljakoista. Sa jälleen onnen saatat taloon tuohon, sovitat kiron, seppelöitset uusin elämän-kukin kurjat omaisesi.

IPHIGENEIA. Kun sua kuulen, kallehin, niin kääntyy kuin kukka aurinkoa kohti mieli minulta, koskettama sanas säteen, suloista lohdutusta päin. Kuink' armas on puhe varma vakaan ystävän! Sen voimaa taivahaista yksinäinen vait ikävöi ja hiljaa riutuu. Kypsyy näät vitkaan hälle ajatus ja päätös sopessa sydämen; ne kellittäisi keveesti läsnäolo ystävän.

PYLADES. Hyvästi! Kumppaneita vartovia nyt nopeasti rauhoittamaan käyn. Palajan pian; täällä salaa tarkkaan sun viittaustas takaa kallioiden. – Sa mitä mietit? Yli otsas vapaan sumea kulkee surusaatto juuri.

IPHIGENEIA. Se anteeks suo! Kuin pilvi päivän tiessä, niin ohi sieluni käy murhe kevyt ja arkuus.

PYLADES. Älä pelkää! Paulaksemme löi liiton lujan pelko vaaran kanssa; toistensa on ne tovereita.

IPHIGENEIA. Jalo on murhe tää, mua varoittaa se, että en pettäis vilpistellen valtiasta; hän toinen taattoni on ollut.

PYLADES. Miestä pakenet, joka veljes tappaa tahtoo.

IPHIGENEIA.

Mies sama mulle hyvää teki.

PYLADES. Hädän ei käsky liene kiittämättömyyttä.

IPHIGENEIA.

Se sitä lie; sen puolustaa vain hätä.

PYLADES.

Jumalten eessä, ihmistenkin varmaan.

IPHIGENEIA.

Ei eessä sydämeni.

PYLADES. Ylpeyttä salaista liian tuima tunto on.

IPHIGENEIA.

En tutki, tunnen vain.

PYLADES. Jos itses tunnet sa oikein, kunnioitat itseäsi.

IPHIGENEIA. Vain puhdas sydän ilo itselleen voi olla.

PYLADES. Hyvin temppelissä säilyit. Elämä muovaa meidät lempeämmiks itselle, muille; sinäkin sen opit. Niin oudosti on ihmisheimo tehty, punottu niin on monipuoliseksi, puhtaana, kirkkahana että kukaan ei itsekseen, ei kera muiden pysy. Mut itseänsä tuomita on turhaa. Inehmon lähin, ensi velvoitus on tietään käydä, tarkata; näät harvoin hän oikein arvioi, mit' on hän tehnyt, ja mitä tekee, tuskin koskaan oikein.

IPHIGENEIA.

Mun miltei taivutat.

PYLADES. Ei tarpeen tässä lie taivutus, kun vaalinvaltaa ei. Tie yks on vain, mi auttaa veljes, sinut ja minut; epäiletkö käydä sitä?

IPHIGENEIA. Oi, suo mun empiä! Et itse tyynnä niin väärin tekis vastaan miestä ketään, min hyvyys sitoi kiitosvelkaan sun.

PYLADES. Jos sorrumme, sua epätoivon soima kovempi vartoo. Näkyy, ett'et ole sa turmaan tottunut, kun päästäksesi pahasta suuresta et sanaa vilpin ees pientä tahdo uhrata.

IPHIGENEIA. Josp' oisi minulla miehen sydän! Aikeen uljaan kun kätkee se, on kuuro kaikille äänille muille.

PYLADES. Turhaan mieles vaappuu. Nyt käskee hädän vaskikoura; sen vakava viittaus on laki ylin, jot' itse taivaan vallat tottelevat. Vait hallitsevi ikikohtalon pimeä sisar. Minkä kuorman sulle hän määrää, kanna! Mitä käskee, tee! Muun tiedät. Pian palajan ma tänne pyhästä kädestäsi ottamaan onnemme kauniin otsalehden.