Kitobni o'qish: «Émile eli Kasvatuksesta»

ESIPUHE

Aloin kirjoittaa tätä miete- ja havaintokokoelmaa, joka kaipaa järjestystä, melkeinpä yhtenäisyyttäkin, hyödyttääkseni erästä hyvää ja arvostelukykyistä äitiä.¹ Alkusuunnitelmanani oli ainoastaan muutaman sivun pituinen kirjoitelma; mutta kun aineeni vasten tahtoani tempasi minut mukaansa, tämä kirjoitelma huomaamattani paisui kokonaiseksi teokseksi, joka epäilemättä on liiankin suuri siihen nähden, mitä se sisältää, mutta liian pieni käsittelemäänsä aineeseen nähden. Olin kauan kahden vaiheilla, julkaisisinko sen, vai en, ja usein olen tullut sitä kirjoittaessani ajatelleeksi, ettei vielä se, joka on kyhännyt muutamia lentokirjasia, ole kykenevä kirjaa kirjoittamaan. Turhaan koeteltuani teostani parannella, luulen olevani velvollinen julkaisemaan sen tämänkuntoisena, sillä pidän tärkeänä, että yleinen huomio kääntyy näihin kysymyksiin; enkä luule, vaikka esittämäni aatteet olisivatkin tehottomat, kokonaan hukanneeni aikaani, jos niiden kautta toisissa herätän hyviä aatteita. Miehen, joka syrjäisestä asemastaan levittää kirjoituksia yleisöön, ollen vailla ylistelijöitä ja hengenheimolaisia, jotka niitä puolustaisivat, ja tietämättä edes mitä niistä ajatellaan tai sanotaan, ei tarvitse pelätä, että jos erehtyy, hänen erehdyksiään hyväksytään tutkimatta.

En aio puhua paljoa hyvän kasvatuksen tärkeydestä; en myöskään aio pitkään viipyä todistelemassa, että nykyään käytännössä oleva kasvatus on huono. Tuhannet muut ovat sen tehneet ennen minua, eikä minun ollenkaan tee mieli täyttää kirjaa seikoilla, jotka kaikki tuntevat. Tahdon vaan huomauttaa, että ammoisista ajoista on yleisesti moitittu käytännössä olevaa kasvatustapaa ilman, että kukaan olisi ehdottanut parempaa. Vuosisatamme kirjallisuus ja tiede tähtää melkoisesti enemmän hajoittamiseen kuin rakentamiseen. Käytetään arvostelijan mahtipontista kieltä; mutta sen, joka tekee uusia ehdotuksia, tulee asettaa puheensa toisin ja tavalla joka eroaa oppineisuuden ongelmista. Huolimatta siitä, että on julaistu koko joukko kirjoitelmia, joiden yksinomainen tarkoitus muka on yhteishyödyn saavuttaminen, on kuitenkin unhotettu kaikista hyödyllisin seikka, nimittäin ihmisten kasvattamistaito. Aineeni oli vallan uusi, huolimatta siitä, että jo Locke sitä oli kirjassaan käsitellyt, ja pelkään suuresti, että niin on oleva vielä senkin jälkeen, kun minä olen julaissut kirjani.

Emme ollenkaan tunne lapsen luontoa; siitä muodostamiemme väärien käsitteiden nojalla joudumme, kuta pitemmälle koetamme päästä, yhä kauemmaksi harhateille. Viisaimmatkin henkilöt käsittelevät etupäässä sellaista, mikä on tärkeätä täysikasvuisten tietää, ottamatta huomioon sitä, mitä lapset kykenevät ymmärtämään. He hakevat aina lapsessa täysikasvuisen ominaisuuksia, ajattelematta millainen lapsi on, ennenkuin se kehittyy aikaihmiseksi. Juuri tätä lapsen tilaa olen mitä uutterimmin tutkinut, jotta voitaisiin hyötyä huomioistani, vaikkapa koko metodini olisikin haaveellinen ja väärä. On mahdollista, että olen suuresti erehtynyt sen suhteen, mitä pitää tehdä, mutta luulen tarkanneeni sitä alaa, johon meidän on kohdistaminen toimintamme. Tutkistelkaa siis aluksi paremmin oppilaitanne; sillä varmaankaan ette heitä ollenkaan tunne. Jos siis tässä tarkoituksessa luette tätä kirjaa, luulen teillä voivan olla siitä jotakin hyötyä.

Mitä tulee siihen kirjani osaan, jota tullaan sanomaan systemaattiseksi, mutta joka oikeastaan vaan kuvaa luonnon kulkua, niin se on enimmin antava lukijalle aihetta epäilyksiin; ja tältä puolen myös epäilemättä tehdään hyökkäys minua vastaan ja ehkäpä syystäkin. Pidetään kirjaani pikemmin uneksijan kasvatusta koskevina haaveiluina kuin kasvatusta käsittelevänä tutkimuksena. En mahda sille mitään. En esitä toisten aatteita, vaan omiani. Minun katsantokantani on vallan erilainen kuin muiden ihmisten; jo aikoja sitten on minua siitä moitittu. Mutta riippuuko siis omasta vallastani muuttaa katsantotapaani ja aatteitani? Ei suinkaan. Minun vallassani on vaan karttaa oman arvostelukykyni ja aatteideni liiallista ihailua ja välttää sitä luuloa, että minä muka olisin viisaampi kaikkia muita ihmisiä; minä voin ainoastaan olla ehdottomasti luottamatta vakaumukseeni, mutta en voi sitä hylätä; siinä kaikki, minkä voin tehdä ja minkä teen. Jos siis joskus puhun ehdottomaan tapaan, se ei tapahdu siinä tarkoituksessa, että tyrkyttäisin mielipidettäni lukijalle; tahdonhan vaan hänelle lausua oman ajatukseni. Minkätähden esittäisin epäilyksen muodossa sellaista, jota omasta puolestani en ollenkaan epäile? Lausun tarkalleen ne ajatukset, jotka liikkuvat mielessäni.

Vapaasti esittäessäni mielipiteitäni, en suinkaan kuvittele niitä yleispäteviksi, minkä vuoksi aina mainitsen perusteeni, jotta niitä voitaisiin punnita ja minua niiden mukaan arvostella: mutta vaikka en ollenkaan aio itsepintaisesti puolustaa aatteitani, pidän itseäni kuitenkin velvollisena niitä julkaisemaan; sillä ne perusteet, joihin nojaan ja jotka eroavat muiden perusteista, eivät suinkaan ansaitse välinpitämättömyyttä. Ne ovat senlaatuisia, että niiden todellisuutta tai epäpätevyyttä on perin tärkeä tuntea, ja niihin perustuu ihmiskunnan onni tai onnettomuus.

Ehdottakaa vaan sellaista, mikä on toteutettavissa – tätä kuulen itselleni lakkaamatta toistettavan. Tämä on samaa, kuin jos minulle sanottaisiin: ehdottakaa sellaista, mitä jo tehdään; tai ainakin ehdottakaa jotakin hyvää, joka sopisi yhteen voimassa olevan pahan kanssa. Sellainen ehdotus on muutamassa suhteessa vielä paljoa eriskummallisempi kuin minun ehdotukseni, sillä tässä hyvän ja pahan sekoituksessa edellinen turmeltuu, ja jälkimäinen ei parane. Kernaammin minä puolestani kokonaan noudattaisin käytännössä olevaa menettelytapaa, kuin että vaan puoleksi omistaisin hyvän menettelytavan; siten ihmisessä olisi vähemmän ristiriitaisuutta; sillä hän ei voi samalla kertaa tavoitella kahta vastakkaista päämäärää. Isät ja äidit, mikä on toteutettavissa, on sama kuin mitä te tahdotte toteuttaa. Pitääkö minun vastata teidän tahdostanne?

Jokaisen ehdotuksen toteuttamiseen ryhdyttäessä tulee ottaa huomioon kaksi seikkaa: ensiksi ehdotuksen taattu oivallisuus, ja toiseksi mitenkä helppoa tai vaikeata sitä on toteuttaa.

Mitä tulee edelliseen näkökohtaan, takaa riittävästi ehdotuksen luotettavaisuuden ja toteutettavaisuuden se seikka, että se hyvä, minkä se sisältää, piilee itse asian laadussa, kysymyksessä olevassa tapauksessa esimerkiksi se, että ehdotettu kasvatustapa on sovelias ihmisluonnolle ja että se hyvin vastaa ihmissydämen vaatimuksia.

Jälkimäinen näkökohta riippuu erityisten asianhaarojen aiheuttamista suhteista, jotka asiaan nähden ovat satunnaiset, ja jotka siis eivät ollenkaan ole välttämättömiä ja jotka saattavat vaihdella äärettömiin. Niinpä joku kasvatustapa saattaa olla sovelias Schweitsissä, mutta sopimaton Ranskassa; toinen taas voi kelvata porvaripiireissä, mutta ei ylhäisissä. Kasvatustavan suurempi tai vähempi sopivaisuus riippuu lukemattomista eri seikoista joita on mahdoton määrätä muuten kuin erityisesti sovittamalla metodia eri maihin ja eri olosuhteisiin. Koska kaikki nämä erityissovittelut eivät oleellisesti kuulu aineeseeni, en Myöskään aio niitä käsitellä. Toiset tutkistelkoot niitä, jos haluavat, kukin silmällä pitäen sitä maata tai valtiota, joka on hänen silmämääränään. Minulle on tarpeeksi ainoastaan se tieto, että kaikkialla, missä ihmisiä syntyy, heitä voi kasvattaa ehdottamieni perusteiden mukaan ja että, jos heidät on saatu kasvatetuksi sellaisiksi kuin minä ehdotan, on paraiten hyödytetty sekä heitä että muita. Jos en saa tätä tehtävää toteutetuksi, niin epäilemättä olen väärässä; mutta jos sen toteuttaminen minulle onnistuu, olisi myöskin väärin minulta enempää vaatia, sillä enhän lupaakaan enempää.

ÉMILE ELI KASVATUKSESTA

ENSIMÄINEN KIRJA

Kaikki on hyvää, lähtiessään luojan käsistä: kaikki huononee ihmisen käsissä. Hän pakottaa toisen maan kantamaan toisen maan kasveja, toisen puun kantamaan toisen hedelmiä; hän sekoittaa ja saattaa pois luonnollisesta järjestyksestään eri ilmanalat, alkuainekset, vuodenajat; hän silpoo koiraansa, hevostansa ja orjaansa; hän mullistaa kaikki, rumentaa kaikki; hän pitää muodottomasta ja hirviömäisestä; hän ei tyydy mihinkään sellaisena, kuin luonto sen on tehnyt, ei edes ihmiseenkään; ihmisenkin hän välttämättömästi tahtoo oppikurilla taivuttaa kuin maneesi-hevosen; ihminenkin on taivutettava muodin mukaan kuten hänen puutarhansa puut.

Mutta ilman tätä kaikki kävisi vielä huonommin, eikä meidän sukumme tyydy puolinaisuuksiin. Asioiden nykyistilassa ihminen, joka syntymästään alkaen jätettäisiin omin neuvoin elämään muiden keskuudessa, olisi kaikista kunnottomin ja kurjin. Ennakkoluulot, vaikutuksenalaisuus, välttämättömyys, esimerkki ja kaikki ne yhteiskunta-laitokset, joihin olemme uponneet, tukahuttaisivat hänessä luonnon, antamatta mitään sijaan. Luonnon kävisi silloin kuin nuoren pensaan, joka sattumalta on ruvennut kasvamaan keskellä tietä, missä vaeltajat pian kuihduttavat sen työkkäämällä sitä joka taholta ja taivuttamalla sitä joka suuntaan.

Sinun puoleesi käännyn, hellä ja huoltapitävä äiti,² joka ymmärtäväisesti kyllä olet vetäytynyt pois valtatieltä ja turvannut kasvavan vesan ihmismielipiteiden ristiriitaisuuksilta. Kasvata ja kastele nuorta taimea, ennenkuin se kuihtuu; sen hedelmät ovat kerran tuottavat sinulle suloista iloa. Rakenna aikaisin suojaava kehys lapsesi sielun ympärille; joku toinen saattaa määrätä sen laajuuden, mutta sinun itsesi on pystyttäminen suojaava aituus.³

Kasvit voidaan jalostaa puutarhataidon avulla ja ihmiset kasvatuksella. Jos ihminen syntyisi suurena ja vahvana, hänen vartalonsa pituus ja hänen voimansa olisivat hänelle hyödyttömät siihen asti, kuin hän olisi oppimat niitä hyväkseen käyttämään; jopa ne olisivat hänelle vahingolliset, estäen toisia ajattelemasta hänen auttamistaan;⁴ ja jos hänet jätettäisiin omaan huostaansa, hän kuolisi kurjuuttaan ennenkuin olisi oppinut tuntemaan tarpeensa. Valitetaan lapsen avutonta tilaa; mutta ei oteta huomioon että ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon, ellei ihminen olisi alkanut elämäänsä ollen lapsi.

Synnymme heikkoina, tarvitsemme voimia; synnymme vailla kaikkea, ja tarvitsemme apua; synnymme typerinä ja tarvitsemme arvostelukykyä. Kaiken sen, mitä meillä ei ole syntyessämme ja mitä tarvitsemme täysikasvuisina, sen meille antaa kasvatus.

Tämän kasvatuksen tarjoaa meille joko luonto, ihmiset tai olot. Kykyjemme ja elintemme sisäinen kehitys johtuu luonnon kasvatuksesta; se tapa, jolla meitä opetetaan hyväksemme käyttämään tätä kehitystä, johtuu ihmisten antamasta kasvatuksesta; ja oma kokemuksemme, jonka saavutamme kaikesta siitä minkä kanssa tulemme kosketuksiin, on olojen kasvatuksen tulos.

Jokaista meitä siis kasvattavat kolmenlaiset opettajat. Se oppilas, jossa näiden eri opettajien antamat opetukset ovat toisilleen ristiriitaiset, on huonosti kasvatettu, eikä koskaan saavuta sisäistä sopusointuisuutta; se taas, jossa ne tasasuhtaisesti yhtyvät ja tavoittelevat samoja tarkoitusperiä, yksistään saavuttaa päämääränsä ja elää johdonmukaisesti. Ainoastaan sellainen henkilö on hyvin kasvatettu.

Näistä kolmesta kasvatuslajista luonnon suorittama ei ollenkaan riipu meistä ja olojen matkaansaama ainoastaan erityisissä suhteissa; ihmisten antama kasvatus on ainoa, jota todella voimme hallita, mutta ainoastaan puutteellisesti; sillä kukapa voisi toivoa voivansa kokonaan ohjata kaikkien niiden henkilöiden puheita ja tekoja, jotka ympäröivät lasta?

Kasvatus on siis taito, ja sentähden on melkein mahdotonta, että se tuottaisi hyvää tulosta, kun ne olosuhteet, joiden sopusuhtaisuus on välttämätön sen menestymiselle, eivät ole kenenkään ihmisen vallassa. Korkeintaan saattaa noudattamalla tarkkaa huolellisuutta enemmän tai vähemmän lähestyä päämäärää, mutta jotta se todella saavutettaisiin, siihen vaaditaan perin suotuisaa onnea.

Mikä on tämä päämäärä? Se on, kuten juuri on osotettu, luonnon asettama kasvatus. Koska kolmen erilaisen kasvatuksen yhteisvaikutus on väittämätön, jotta täydellinen tulos saavutettaisiin, niin on meidän sovittaminen nuo kaksi kasvatuslajia sen kolmannen mukaan, joka ei ole vallassamme. Mutta kenties tällä luonto sanalla on liian epämääräinen merkitys; täytyypä siis koettaa sitä tässä lähemmin määritellä.

Luonto, näin meille sanotaan, ei ole muuta kuin tapa.⁵ Mitä tämä merkitsee? Eikö kenties ole tapoja jotka ainoastaan pakollisesti omistetaan ja jotka eivät koskaan tukahduta luontoa? Onpa kyllä, ja sellainen on esimerkiksi kasveilla, jotka on taivutettu pois pystysuorasta asennostaan. Taas vapaaksi päästetty kasvi tosin pysyy koukistuneena, joksi se on pakotettu vääntymään; mutta sen neste ei kuitenkaan silti ole lakannut virtaamasta alkuperäiseen suuntaansa, ja jos se yhä jatkuvasti versoo, se palaa pystysuoraan asentoonsa. Samoin on inhimillisten taipumuksien laita. Niin kauvan kuin ihminen on saman tilan alaisena, saattaa hänessä olla sellaisia taipumuksia, jotka johtuvat tavasta, vaikka ne eivät ollenkaan olisi luonnon mukaisia; mutta niinpian kuin tämä tila muuttuu, tapa lakkaa ja luonto palaa. Kasvatus ei suinkaan ole muuta kuin tapa. Mutta on olemassa ihmisiä, jotka unhottavat ja menettävät saamansa kasvatuksen, toisia taas, jotka sen säilyttävät. Mistä johtuu tämä erilaisuus? Jos rajoittaa käsitteen "luonto" luonnonmukaisiin tapoihin, voipi välttää tätä käsitteiden sekaannusta.

Synnymme vaikutteille alttiina ja syntymästämme alkaen meitä ympäröivät esineet meihin eri lailla vaikuttavat. Heti kun, niin sanoaksemme, tajuamme aistimuksiamme, herää meissä taipumus joko tavoittelemaan tai pakenemaan niitä esineitä, joista ne ovat aiheutuneet, ensin mikäli ne ovat meille mieluisia tai vastenmielisiä, sitten mikäli huomaamme sopusuhtaisuutta olevan tai puuttuvan meidän ja näiden esineiden väliltä ja lopuksi mikäli luulemme niiden vastaavan sitä onnen ja täydellisyyden käsitystä, jonka järki meille antaa. Tämä taipumus laajenee ja vahvistuu siinä määrin kuin tulemme vaikutteille enemmän alttiiksi ja kuin valistumme; mutta tapojemme pakosta ja mielipiteidemme vaikutuksesta se myöhemmin muuttuu enemmän tai vähemmän. Ennen tätä muuttumista se on se meissä piilevä ominaisuus, jota sanon luonnoksi.

Tämän alkuperäisen taipumuksen mukaan pitäisi kaikki järjestää; ja tämä kävisi päinsä, jos nuo kolme kasvatuslajia olisivat ainoastaan erilaiset, mutta mitä tehdä, kun ne ovat ristiriitaiset keskenään, kun esim. tahdotaan kasvattaa joku ihminen toisia eikä häntä itseään varten. Silloin on sopusointu mahdoton. On näet pakko vastustaa joko luontoa tai yhteiskuntalaitoksia, kun tulee kehittää joko ihminen tai kansalainen; sillä molempia ei voi yhdellä haavaa tehdä.

Jokainen pienois-yhteiskunta, kun se on rajoitettu ja hyvin kokoonpantu, erkanee suuresta yhteiskunnasta. Jokainen isänmaanystävä on ankara ulkomaalaisille; nämä ovat hänen silmissään pelkkiä ihmisiä, jopa vallan tyhjänarvoiset.⁶ Tätä epäkohtaa ei voi välttää, mutta se ei kuitenkaan ole varsin tuhoa tuottava. Pääasia on se, että kohtelee hyvin niitä henkilöitä, joiden keskuudessa elää. Ulkomaalaisia kohtaan spartalainen osottautui kunnianhimoiseksi, saidaksi ja väärintekeväksi; mutta hänen omien muuriensa sisällä vallitsi omanvoitonpyytämättömyys, oikeudellisuus ja sopu. Älkää luottako niihin kosmopoliitteihin, jotka teoksiinsa hakevat kaukaa velvollisuuksia, joita halveksien kieltäytyvät täyttämästä omaan ympäristöönsä nähden. Sentapainen filosofi pitää tataareista, päästäkseen naapureistaan pitämästä.

Luonnollinen ihminen muodostaa itsekseen kokonaisuuden; hän on numero-yksikkö, ehdoton kokonaisuus, joka suhtautuu ainoastaan itseensä ja vertaiseensa. Yhteiskunnallinen ihminen on pelkkä murtoluku, joka riippuu nimittäjästään ja jonka arvon määrää sen suhde kokonaislukuun, joka on yhteiskunta. Juuri parhaat yhteiskuntalaitokset enimmin saattavat ihmisen luonnosta poikkeavaksi, riistäen häneltä hänen ehdottoman olemuksensa ja antaen hänelle sijaan riippuvaisen, ja siirtäen minän yleis-yhteyteen, niin ettei mikään erityisyksilö enää pidä itseään kokonaisuutena, vaan yleis-yhteyden osana ja että sillä on pelkkiä yhteisrientoja ja -tunteita. Rooman kansalainen ei ollut Caius eikä Lucius, vaan pelkkä roomalainen. Jopa hän rakasti isänmaataan syrjäyttäen itsensä. Regulus esiintyi kartagolaisena, kun muka oli joutunut voittajiensa omaisuudeksi. Ollen muukalainen hän kieltäytyi ottamasta osaa Rooman senaatin istuntoihin; kartagolaisen täytyi se hänelle käskeä, ennenkuin hän sen teki. Hän paheksui sitä, että tahdottiin pelastaa hänen henkensä. Hänen vakaumuksensa pääsi voitolle, ja riemuiten hän palasi kuolemaan kidutuskuoleman. Tämä ei mielestäni suuresti ole niiden ihmisten kaltaista, jotka me tunnemme.

Lakedaimonilainen Phaidaretes pyrkii päästä kolmisatamiehisen neuvoston jäseneksi, mutta hylätään. Hän palaa ollen vallan iloissaan siitä, että Spartassa on ollut kolme sataa miestä, jotka ovat häntä etevämmät. Luulen hänen lausuntoaan vilpittömäksi, ja on syytä uskoa, että niin oli laita; siinä oikea kansalainen.

Eräällä spartalais-naisella oli viisi poikaa sodassa, ja hän odotti taistelu-uutisia. Helootti saapuu; vaimo kysyy vavisten, miten on käynyt. "Viisi poikaanne ovat kaatuneet taistelussa." – "Halpa orja, olenko kysynyt sinulta tätä!" – "Olemme voittaneet taistelun." – Äiti rientää temppeliin ja kiittää jumalia. Siinä oikea kansalainen.

Se, joka yhteiskuntajärjestyksen alaisena eläen tahtoo pysyttää etusijalla luonnolliset tunteensa, ei tiedä, mitä tahtoo. Ollen alati sisäisen ristiriidan valloissa hän ei koskaan ole oleva oikea ihminen eikä oikea kansalainen; hän ei ole kykenevä itselleen eikä muille hyvää aikaansaamaan. Hänestä on tuleva tuollainen tavallinen nykyaikaisilmiö, ranskalainen, englantilainen, poroporvari: sanalla sanoen ei yhtään mitään.

Sen, joka tahtoo olla jotakin, olla oma itsensä ja aina johdonmukainen, tulee toimia niinkuin puhuu, tulee aina varmasti tietää minkä päätöksen aikoo tehdä, lisäksi avoimesti se tehdä ja johdonmukaisesti panna täytäntöön. Tahtoisinpa nähdä sellaisen ihmeellisen ihmisen, jotta tietäisin, onko hän ihminen vai kansalainen, vai miten hän menettelee, ollakseen kumpaakin yhdellä haavaa.

Näistä kahdesta vastakohdasta johtuu kaksi toisilleen vastaista kasvatustapaa, joista toinen on julkinen, yhteiskunnallinen, ja toinen yksityinen, kotoinen.

Jos tahdotte saada käsityksen julkisesta kasvatuksesta, niin lukekaa Platon teos "Valtio". Tämä ei ole mikään valtio-opillinen teos, kuten luulevat ne, jotka arvostelevat kirjoja yksinomaan niiden nimen mukaan. Se on kaunein kasvatusopillinen tutkimus, mikä koskaan on kirjoitettu.

Kun tahdotaan viitata haaveiden maailmaan, mainitaan Platon kasvatusoppi. Jos Lykurgos vaan olisi pannut oman kasvatusoppinsa paperille, pitäisin sitä vielä haaveellisempana. Plato näet on vaan puhdistanut ihmissydäntä: Lykurgos riistänyt siltä sen luonnonmukaisuuden. Julkista kasvatusta ei enää ole olemassa eikä enää voi olla olemassa; sillä kun ei enää ole isänmaata, ei myöskään voi olla kansalaisia. Nämä kaksi sanaa isänmaa ja kansalainen ovat poispyhittävät uusista kielistä. Tiedän kyllä syyn siihen, mutta en tahdo sitä sanoa; se ei ollenkaan kuulu minun aineeseeni.

En pidä julkisena kasvatuksena sitä, jota tarjotaan noissa naurettavissa laitoksissa, joita sanotaan oppikouluiksi.⁷ En myöskään pidä sellaisena maailman kasvatusta, sillä se tavoittelee kahta tarkoitusperää, eikä saavuta kumpaakaan. Se ei kelpaa muuhun, kuin kasvattamaan kaksinaisia ihmisiä, jotka näennäisesti tekevät kaikki muita varten, mutta jotka itse teossa aina yksinomaan ajattelevat itseänsä. Ja kun tämä teeskentely on kaikkien yhteisomaisuutta, se ei kykene ketään pettämään. Se on siis pelkkää turhaa vaivaa.

Näistä ristiriitaisuuksista syntyy sekin, jota alati tunnemme sisässämme. Luonnon ja ihmisten ajamina eri teille ja pakotettuina jakamaan harrastuksemme eri suuntiin, käännymme keskitielle, joka ei vie meitä kumpaankaan päämäärään. Täten ollen koko elinaikamme taistelun ja epäröimisen alaisina päätämme elämämme, ilman että olemme päässeet sisäiseen tasapainoon, ilman että olemme voineet hyödyttää itseämme tai muita.

Jäljellä on siis vaan kodin tai luonnon kasvatus. Mutta mitä on muille sellainen ihminen, joka on kasvatettu yksinomaan itseänsä varten? Jos nuo kaksi kasvatuksen päämäärää, joita tavoitellaan, voitaisiin yhdistää yhdeksi ja näin poistaa ihmisluonnon ristiriitaisuudet, syrjäytettäisiin hänen onneltaan suuri este. Jotta voisi arvostella tämän mahdollisuutta, pitäisi nähdä ihminen vallan valmiiksi kehitettynä; olisi pitänyt tutkia hänen taipumuksiaan, nähdä hänen edistymistään ja seurata hänen elämänkulkuansa: pitäisi sanalla sanoen tuntea luonnonihminen. Luulen, että sittenkuin on luettu tämä kirja, on edistytty muutama askel tämänkaltaisten tutkimusten alalla.

Mitä tulee meidän tehdä kasvattaaksemme tällaisen erinomaisen ihmisen? Paljo, epäilemättä, nimittäin varoa ettei mitään tehtäisi. Kun on kysymyksessä vastatuuleen purjehtiminen, niin luovaillaan; mutta jos aallot ovat rajut ja jos tahdotaan pysyä paikoillaan, täytyy laskea ankkuri. Varo vaan nuori purjehtija, ettei ankkuritouvisi löyhdy, ettei ankkuri laahaa jäljessä ja päästä alustasi tuuliajolle, ennenkuin olet sitä huomannutkaan.

Yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, joka on tarkasti määrännyt jokaisen paikan, kukin on kasvatettava omaa paikkaansa varten. Jos joku erityistä paikkaansa varten kasvatettu henkilö jättää tämän paikkansa, hän ei kelpaa mihinkään. Kasvatus on hyödyllinen ainoastaan silloin, kun onni suosii vanhempien lapselleen valitsemaa kutsumusta; kaikissa muissa tapauksissa se on vahingollinen kasvatille, ainakin niiden ennakkoluulojen vuoksi, joita se on terottanut hänelle mieleen. Egyptissä, jossa pojan täytyi valita isänsä sääty ja ammatti, kasvatuksella ainakin oli varma päämäärä; meillä taas, missä eri säädyt ja ammatit yksistään ovat pysyviä, mutta niiden omistajat ja harjottajat lakkaamatta vaihtelevat, ei kukaan tiedä kasvattaessaan poikaansa omaan säätyynsä ja ammattiinsa, vahingoittaako hän häntä vai ei.

Luonnon järjestyksen mukaisesti kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset, ja heidän yhteinen kutsumuksensa on pelkästään olla ihminen; ken on hyvin kasvatettu sellaiseksi, täyttää hyvin kaikki siihen kuuluvat velvollisuudet. Määrättäköön kasvatti sotilaaksi, kirkonpalvelukseen tai tuomarinvirkaan, se on yhdentekevää. Ennen vanhempien määräämää kutsumusta luonto kutsuu itse ihmiselämään. Eläminen on se ammatti, jonka minä tahdon hänelle opettaa. Lopetettuaan minun antamani oppijakson hän ei ole oleva virkamies, ei soturi eikä pappi, sen myönnän; hän on oleva ennen kaikkea ihminen; hänellä on oleva kaikki ihmisen välttämättömät ominaisuudet, ja tarvittaessa hän on osaava niitä käyttää vallan yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä, ja vaikka kohtalon vaiheet saattavatkin hänet muuttamaan asemaansa, hän on aina oleva omalla paikallaan. Occupavi te, fortuna, atque cepi: omnesque aditus tuos interclusi, ut ad me aspirare non posses.⁸

Varsinaisena tutkimuksemme esineenä ovat ihmiselämän ehdot. Se meistä, joka parhaiten osaa kestää tämän elämän myötä- ja vastoinkäymiset, on mielestäni parhaiten kasvatettu; siitä seuraa, että oikea kasvatus tapahtuu vähemmin ohjekäskyjen kuin harjotusten muodossa. Koulunkäyntimme alkaa syntymästämme. Kasvatuksemme alkaa samalla hetkellä kuin elämämme; ensimäinen opettajamme on imettäjämme. Sanalla kasvatus (educatio) olikin vanhaan aikaan toinen merkitys, kuin minkä me sille annamme; se merkitsi lapsenhoitoa. Educit obstetrix, sanoo Varro; educat nutrix, instituit paedagogus, docet magister.⁹ Siis kasvatus, ohjaus ja opetus ovat kolme tarkoitukseltaan yhtä erilaista seikkaa kuin lastenhoitajatar, ohjaaja ja opettaja. Mutta näitä erotuksia on väärin käsitelty; saavuttaakseen hyvän kasvatuksen lapsen tulee seurata ainoastaan yhtä ohjaajaa.

Meidän tulee siis laajentaa näkökantaamme ja pitää oppilastamme ihmisenä yleensä, ihmisenä, joka on alttiina kaikille elämän vaiheille. Jos ihmiset syntyisivät kiinnitettyinä yhden maan maaperään, jos samaa vuodenaikaa kestäisi koko vuoden, jos kukin alati nauttisi samoja kohtalon etuja, voimassa oleva kasvatustapa olisi erityisissä suhteissa hyvä; lapsi, joka olisi kasvatettu omaa säätyänsä ja ammattiansa varten, joita ei koskaan vaihtaisi toisiin, ei voisi joutua kärsimään toisenlaisen aseman tuottamia epäkohtia. Mutta kun otamme huomioon ihmiselon vaihtuvaisuuden ja tämän vuosisatamme levottoman ja vilkkaan hengen, joka mullistaa jokaisen uuden sukupolven olot, niin saatammeko kuvitella mielettömämpää menettelyä kuin se, että kasvatetaan lapsi, kuin ei sen koskaan tarvitsisi astua ulos huoneestaan ja kuin sen alati täytyisi olla lähimpiensä ympäröimänä? Jos tuollainen poloinen astuu askeleenkin tasaisella maalla, jos hän astuu askeleenkin alemmaksi, hän on hukassa. Tuollainen kasvatustapa ei suinkaan opeta häntä kestämään kärsimyksiä, se päinvastoin harjottaa häntä niitä kahta kipeämmin tuntemaan.

Ajatellaan vaan lapsen suoranaista suojelemista; se ei riitä. Tulee opettaa sitä suojelemaan itse itseään varttuneena miehenä, kestämään kohtalon kolauksia, välttämään yltäkylläisyyttä ja voittamaan köyhyyttä, elämään, jos niin vaaditaan, Iislannin jääkentillä tai Maltan paahtavan kuumilla kallioilla. Turhaan olette varovainen suojellaksenne lastanne kuolemalta; sen täytyy kuitenkin kuolla; ja vaikka sen kuolema ei olisikaan seuraus hemmottelevasta huolenpidostanne, niin tämä huolenpito kuitenkin on väärältä kannalta otettu. Tärkeämpää kuin että estetään sitä kuolemasta on, että opetetaan sille elämisen taito. Eläminen ei ole hengittämistä, vaan toimimista; se on elintemme, aistiemme, lahjojemme ja kaikkien olemassa-olon tietoisuutta herättävien ominaisuuksiemme käyttämistä. Runsaimmin elänyt ei ole se, joka on elänyt kauimmin, vaan se, joka on tuntenut vahvimmin elämän tunnetta. Moni on haudattu satavuotiaana, mutta on ollut kuollut jo syntyessään. Parempi hänen olisi ollut kuolla nuorena, jos hän todella olisi siihen asti elänyt.

Koko viisautemme on orjamaisten ennakkoluulojen alaisuutta; kaikki tapamme osoittavat alistumista, epämukavuutta ja pakollisuutta. Yhteiskuntaihminen syntyy, elää ja kuolee orjuudessa; kun hän on syntynyt, hän nivotaan kapaloihin; kun hän on kuollut, hän suljetaan ruumisarkkuun; eläessään ihmisen hahmossa, hänet vangitsevat yhteiskuntalaitoksemme.

Sanotaan useiden kätilöiden puristelevan vastasyntyneen lapsen päätä antaakseen sille paremman muodon; ja tämä sallitaan! Päämme, sellaisina kuin ne lähtevät Luojan kädestä, muka ovat huonosti muodostettuja; kätilöiden muka pitää muovailla niitä ulkonaisesti ja filosofien sisällisesti. Karaibit ovat puolta onnellisemmassa asemassa kuin me.

Tuskin on lapsi lähtenyt äidin kohdusta ja tuskin se ehtii nauttia vapaudestaan saada liikuttaa ja ojentaa jäseniään, kun se uudelleen sidotaan. Se kapaloidaan, se pannaan loikomaan pää liikkumattomana ja jalat ojennettuina ja käsivarret puristettuina kylkiin; se kääritään kaikenlaisiin liinoihin ja siteihin, jotka eivät salli sen muuttaa asentoansa. Hyvä on vielä, jos ei sitä ole kapaloitu niin kireälle, ettei se voi hengittää ja jos on oltu kyllin varovaisia ja pantu se loikomaan kupeelleen, niin että ne nesteet, joiden tulee poistua suun kautta, pääsevät itsestään valumaan ulos; sillä lapsi ei edes ole niin vapaa, että voisi kääntää päätänsä sivulle helpottaakseen niiden valumista.¹⁰

Vastasyntyneellä lapsella on tarve ojentaa ja liikuttaa jäseniään, vapauttaakseen ne siitä jäykkyydestä, jonka alaisena, ikäänkuin kerään käärittyinä, niiden on ollut pakko niin kauvan pysyä. Ne tosin ojennetaan, mutta ne estetään liikkumasta; pääkin vangitaan myssyyn; tuntuu siltä kuin pelättäisiin lapsen näyttävän elonmerkkejä.

Näin jokaisen ruumiin sisäosien tarve päästä kehittymään ehkäistään estämällä se liike, jota tuo kehitys vaatisi. Lapsi ponnistelee lakkaamatta turhaan ja täten uupuvat sen voimat tai hidastuu niiden varttuminen. Äidin kohdussa sen oli vähemmin ahdas olla kuin kapaloissaan; en voi huomata mitä etua sillä on ollut syntymisestään.

Toimettomuus ja pakollisuus, jossa pidetään lapsen jäseniä, välttämättömästi häiritsevät veren ja muiden nesteiden kiertoa ja estävät lasta voimistumasta, kasvamasta ja vahingoittavat sen ruumiin rakennetta. Niillä seuduin, missä ei ryhdytä tuollaisiin luonnottomiin varokeinoihin, ihmiset ovat kaikki suuria, vahvoja ja sopusuhtaisesti kehittyneitä. Niissä maissa, missä lapset kapaloidaan, vilisee kyttyräselkäisiä, ontuvia, vääräsäärisiä, riisitautisia, raajarikkoja ja kaikenlaisia vaivasia. Pelätään lapsen ruumiin tulevan viallisiksi, jos annetaan sen vapaasti liikkua, ja sentähden kiireisesti puristetaan sen jäsenet kokoon, ja täten todella saatetaan se surkastumaan. Näyttää siltä kuin tahdottaisiin tehdä lapset hervottomiksi, niin etteivät ne voisi tulla raajarikoiksi.

Täytyy olettaa, että sellainen julma pakkotila vaikuttaa lasten mielentilaan ja luonnonlaatuun. Heidän ensimäinen tunteensa on tuskan ja kivun tunne; he kohtaavat estettä yrittäessään pienintäkin tarpeen vaatimaa liikettä; ollen onnettomammat kuin pahantekijä raudoissaan ne turhaan ponnistelevat, tuskaantuvat ja huutavat. Niiden ensi ääni, niin sanotaan, on itku? Tietysti; niitä kiihotetaan syntymästä alkaen; ensi lahjat, jotka niille annetaan, ovat kahleita; ensi kohtelu, joka niiden osaksi tulee, on kidutusta. Koska niillä ei ole mikään muu vapaana kuin ääni, niin miksi eivät ainakin sitä käyttäisi hyväkseen valittaakseen. Ne valittavat sitä kärsimystä, johon ne pakotetaan: jos teitä yhtä pahoin pideltäisiin, huutaisitte kovemmin kuin ne.

Mistä tämä järjetön tapa johtuu? Luonnottomasta asianhaarasta. Siitäperin kuin äidit, unhottaen ensimäisen velvollisuutensa, ovat jättäneet lastensa imettämisen toisten tehtäväksi, on sitten täytynyt uskoa ne palkatuille naisille, jotka täten joutuen vieraiden lasten äideiksi ja kuulematta luonnon ääntä sisällänsä ovat koettaneet päästä niin vähällä vaivalla kuin suinkin. Täytyisihän lakkaamatta pitää silmällä vapaana olevaa lasta; mutta kun se on hyvin nivottu kapaloihinsa, se työnnetään johonkin nurkkaan eikä välitetä sen huudoista. Kunhan vaan ei ole olemassa todisteita imettäjän huolimattomuudesta, kunhan pienokainen vaan ei taita käsivarttaan tai jalkaansa, niin mitä siitä on väliä, jos se kuolee tai jos siitä tulee heikko potilas koko elinajakseen? Sen raajat säilytetään eheinä ruumiin kustannuksella; ja sattui mitä sattui, niin imettäjä on syytön.