Kitobni o'qish: «Kotona: Kuvaelma Itä-Suomesta»

I.
Tervolassa

Pakonalaiset

Jos jollakin meidän maakunnistamme on sellainen vaakunakilpi, jota heraldiikassa kutsutaan nimellä "armes parlantes", puhuva vaakuna, niin on sellainen varmasti Karjalalla: kaksi kättä heristävät siinä paljastettuja miekkoja toisiansa vastaan, punaisella pohjalla, taistellen kultaisesta herttuankruunusta. Kaksi käsivartta taisteli vuosisatoja Karjalan kultaisesta kruunusta, ja Karjala vuoti verta. Taistelu loppui v. 1721, ja voittaja vei maakuntamme vaakunan mukanansa; se riippuu nyt suuren valtaistuinsalin seinällä, valtaistuimen oikealla puolella, Kremlin keisarillisessa palatsissa. Taru kertoo, että, kun kerran eräs pyhiinvaeltaja-joukko oli saanut paavilta kourantäyden hiekkaa Circus maksimus'en arenalta ja pyhä isä näytti huomaavan, että pyhiinvaeltajat pitivät tätä muistoa jokseenkin, vähäpätöisenä, pusersi hän hiekkaa kourassaan, ja katso siitä tippui verta. Etelä-Karjalan maa on samoin kuin arenan hiekka saanut juoda verta ja huoata väkivallan ja vaivan alla. Juuri näistä yhteiskunnallisessa suhteessa surkuteltavista seuduista piirrämme muutamia pieniä kuvaelmia, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään selvästi valaisevat niitä kurjia olosuhteita, joissa täällä on eletty ja elettiin vielä noin miespolvi takaperin.

* * * * *

Noin 1870-luvun keskivaiheilla asui Kivennavan pitäjäässä, nimittäkäämme kylää vaikka Tervolaksi, talollinen Israel Pullinen vaimonsa ja ainoan poikansa kanssa. Vanha Israel oli kaikin puolin oikea karjalaisen talonpojan luonnekuva, pitkä, ryhdikäs, vilkassilmäinen ja kellertävähipiäinen. Hän oli vielä hyvä puhuja ja, niinkuin useat talonpoikamme, sanaseppä, hän taisi paljon vanhoja runoja, joka seikka suuresti lisäsi hänen arvoansa kansan keskuudessa. Sanalla sanoen hän oli kyläkunnan ylpeys, samalla kun hän oli kylän vanhin ja herrastuomari. Ja kuningas Kristofferin maanlain, jota vielä 1800-luvun alussa noudatettiin vanhassa Suomessa, tunsi hän tarkalleen, ainakin yhtä hyvin kuin sen aikuinen tutkinnon suorittamaton tuomari, jonka alueena oli niin avara kihlakunta, jollaista nykyjään tuskin löytyy enää yhtään koko Suomessa. Kylän vanhinna ja omituisessa kansallispuvussaan kelvollisena esiintymään ylhäisimmissäkin piireissä lähetti hänet G. M. Sprengtporten näinä levottomina aikoina milloin minkin pitäjään puolesta edustajana vakuuttamaan maamme mahtaville hallitsijattarille vanhan Suomen järkähtämätöntä uskollisuutta ja sitä onnea että tämä sai turvallisesti kuin karitsa levätä kaksipäisen kotkan siipien suojassa. Kunniamerkkejä ja hopeakannuja tuli palkinnoksi näistä hänen valtiollisista lähettilästoimistaan. Sanalla sanoen Israel Pullinen oli onnen suosikki. Varmaankin oli hänen syntymäpäivänänsä käki kukkunut, joka vanhain kertomusten mukaan ennustaa onnea; mutta käki on käki ja niinpä onnikin.

Joskin vanhassa Suomessa usein oli sotkuista tulla toimeen kuningas Kristoffer'in maanlailla, niin ei tämä kuitenkaan yksinään ollut sotkuisaa. Tosin oli Tsaari Pietari tuon tuostakin määrännyt, että kaikki saisi olla entisellään, että samaa hyvää järjestystä, joka vallitsi Ruotsin vallan aikana, noudatettaisiin vieläkin, mutta monessa suhteessa ei tämä käynyt laatuun. Tsaari Pietari oli leikannut yhden jäsenen erilleen, ja nyt tahtoi hän, että jäsenen tulisi elää itsenäistä elämää ja että veren tulisi virrata siinä yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Niinkauvan kuin vanhat veronkantomiehet, papit ja voudit elivät, tultiin jotensakin hyvin toimeen, mutta mistä otettaisiin sitte uusia voimia? Kirkon palvelijoista oli puute, milloin tulivat ne Suomesta milloin Virosta, mutta hulttioita ja juoppoja oli heidän joukossansa. Hän, joka tämän pienen kertomuksen aikana tulkitsi Herran lakia pitäjäässä, kuului jälkimmäisten joukkoon.

Eräänä sunnuntaina, vähää ennen Juhannusta, julisti pastorimme sellaisen kuulutuksen, että sanankuulijat luulivat hänen olevan, niinkuin usein valitettavasti ennenkin oli tapahtunut, hiukan humutuulella.

Paitsi kylän vanhinta Israel Pullista ja hänen perhettänsä, niin julisti pastori keisarillisen kuulutuksen kuuluvan, tuli kaikkien kylän asukasten valmistautua Mikonpäivän aikana muuttamaan Venäjälle, missä kukin talonpoika saisi niukan tiluksensa sijaan peltoa ja niittyä, metsää ja laidunmaata, leivän apua talvella ja siementä sen mukaan kuin hänellä oli perhettä syömässä. Ei kukaan saanut ottaa enempää mukaansa kuin mitä yksi hevonen jaksoi vetää. Loput olivat jätettävät vanhaan kotiin, niin kuului keisarinnan käsky. Mutta, vaikka ikävää on sanoa, oli pappi sillä kertaa kaikeksi onnettomuudeksi selvä, sillä kohta Juhannuksen jälkeen tuli sinne eräs virkamies, puettuna kullalla kirjaeltuun samettitakkiin, silkkisukkiin ja solkikenkiin sekä siro hiuspussi niskassa. Muassansa oli hänellä koko joukko kirjureita, jotka merkitsivät kirjaan kuinka paljon maata ja karjaa kullakin oli; kun tämä oli tehty, menivät he pitemmittä selityksittä matkaansa.

Oli kaksi viikkoa ennen Pyhäinmiesten päivää; maa oli kolkko ja alaston, taivas pilvinen ja synkkä, lumenvitiä oli siellä täällä syvimmissä rattaiden raitioissa ja tuuli lennätteli kellastuneita, kuivia lehtiä kasapäihin. Raskas ilma lepäsi tupien harjalla, mutta vielä raskaampi oli ilma tuvissa. Kukin perhe oli valmiina lähtemään matkalle, kun venäläinen virkamies palasi ani varhain eräänä pimeänä, surullisena aamuna viemään meitä uusiin koteihin.

Paljon on nähty täällä meidän maanääressämme, paljon on kärsitty, mutta haikeampaa valitusta kuin sinä päivänä ei ole koskaan kuultu. Miehet olivat alakuloisina, naiset vaikeroitsivat ääneensä, lapset itkivät ja kaiken tämän ohessa kannettiin roihuavain päresoihtujen valossa, jotka jättivät jälkeensä pitkän savu- ja kipinäsoihdun, pieniä kääryjä ja arkkuja odottaviin kärryihin. Lapset käärittiin johonkin lämpimämpään äidin ja jonkun nelijalkaisen suosikin, porsaan tai karitsan, väliin, joka myöskin sai lähteä mukaan tälle pitkälle matkalle; ja viivytellä ei saatu vanhan kodin kynnyksellä, sillä virkamiehellä oli kiiru. Kohta jälkeen puolenpäivän nähtiin pitkä kiemurteleva jono ajaa tärisyttävän kankaan poikki pitkin routaista, epätasaista tietä.

Israel Pullinen seisoi vaimoneen ja poikineen kylän edustalla olevalla kummulla ja katseli miten matkue kulki ohi. Vielä kerran pudistettiin kättä poislähtevien kanssa. Nyt ratkesivat myöskin lyijynkarvaiset lumipilvet, jotka viikkokausia olivat riippuneet maan yli, ja sakeasti rupesi satamaan lunta, joka yhä enemmän supisti näköpiiriä. Harmahtavaan peittoon katosivat kärryt toistensa jälkeen ja hetkisen kuluttua olivat jo viimeisetkin peittyneet lumivaippaan. Silloin kaikui läpi raskaan ilman virren veisuu. Pakonalaiset olivat, samoinkuin muinoin Israelin lapset vankeudessa, kajahduttaneet virren viimeiseksi hyvästijätöksi isänmaalle ja kodille.

Puolentoista peninkulman päässä suurelta Kolpinon asemalta Nikolajevskin rautatien varrella on venäläisten kylien keskellä kunnas, nimeltä "Suomen vuori". Siellä kerrotaan edellisellä vuosisadalla sinne lähetettyjen suomalaisten siirtolaisten asuneen, eläneen ja kuolleen; tosi on että kummulla löytyy lutherilaisia hautaristiä, joissa on puoleksi kuluneita kirjoituksia venäläisillä kirjaimilla ja että kaikki nimet ovat suomalaisia.

Vanhat ihmiset kansan keskuudessa pysytteleytyvät kiinni totutuissa tavoissaan aivan kuin elämässä. Jos keskeytät heidän jokapäiväisen elämänsä rauhallisen juoksun, niin ei heissä ole eloa enää. Israel-vanhuksesta tuntui oudolta tuo kammottava yksinäisyys ja tyhjyys. Kylä oli aivankuin ruton tai sodan jäleltä, joka liesi oli kylmänä, valoa ei näkynyt ainoastakaan pirtistä, ei puhetta, ei naurua, ei laulua eikä edes valitustakaan kuulunut mistään, viimeinen koiranhaukunta oli vaijennut viimeisen kärrynjyrinän kuulumattomiin vaipuessa. Elottomuutta häiritsivät ainoastaan sudet, jotka, auringon joskus puikahtaessa näkyviin paksujen pilvien välistä, olivat tulleet vaanimaan löytyisikö joku nälkään kuollut koira tai kissa teljettyjen ovien edestä.

Myöhemmin tuli tosin uutta eloa autioon kylään, mutta Pulliselle tämä ei ollut samaa. Neljäntoista päivän kuluttua siitä, kuin meikäläiset olivat pois viedyt, muutti sinne riekaleihin puettu kirjava joukkue. Joukkueen etunenässä astui pappi pyhän Yrjön kuva kädessä; nämä olivat venäläisiä, jotka keisarinnan käskystä muuttivat Tervolaan. Nyt käsitti Israel, miksi hän yksinänsä oli tänne jätetty, hänen tuli jäädä sinne kylän vanhimmaksi, hänen tuli johtaa tuota vastatullutta laumaa. Mutta tämä oli liika taakka Israel-vanhukselle. Hän vaelsi pois näiden uusien tulokasten luota, maailman epävakaisuuteen kyllästyneenä.

Keisarinnan metsästysretki

Vanhan Israelin kuoltua, otettiin talo perilliseltä nuorelta Pulliselta ja annettiin kylälle. Hänen tuli viljellä maata yhteisviljelyksessä kyläläisten kanssa, sillä kaiken maan ja kaiken sadon piti olla yhteistä. Niistä pelloista, joita hänen esi-isänsä, sukulaisensa ja ystävänsä olivat miespolvia muokanneet, kyntäneet ja leikanneet, sai hän viiden auranvaon levyisen kaistaleen yhtenä vuotena yhdellä pellolla, toisena vuotena kaukana toisella. Jos hän kynti ja kylvi aikaisemmin kuin toiset, saivat nämä ajaa ja kulkea hänen sarkansa poikki omille peltotilkuillensa, kunnes ne olivat kynnetyt, karhitut ja kylvetyt, niin että mitäpä hän huoli kiirehtiä. Ja jos taas kylvös viivästyi, niin että halla korjasi mitä hän oli maahan pannut, oli se tosin hänen syynsä, mutta sato oli kumminkin yhteinen. Siten elettiin muutamia vuosia niukasti ja vaivaloisesti, mutta elettiin sentään. Tuomas oli mennyt naimisiin, oli saanut tyttären ja kadottanut vaimonsa. Jos hänen lapsensa olisi ollut poika, niin olisi Tuomas, pojan täytettyä viisitoista vuotta, saanut lisäksi yhtäsuuren maapalstan kuin hänellä nyt oli, mutta tämä olikin tytär ja tyttäret eivät perineet mitään, eivät maksaneet mitään veroa eivätkä tarvinneet mitään maata; tyttölapsia ei otettu lukuun, ne olivat tosin olemassa, mutta eivät ylimalkaan mitään merkinneet. Tällainen oli Tuomaan tila, kun tapahtui eräs seikka, joka taasen saattoi täydellisen muutoksen hänen olosuhteissaan.

Oli kaunis syksyinen päivä, viljat olivat kuhilailla, sänki kiilsi pellolla ja metsä koreili kirjavissa väreissään. Kaikessa tässä kirjavuudessa olivat naurismaat ja syyskylvöt vielä vihannoita, meheviä ja ilman vaihepaikkoja, aivankuin heleät väripilkut maalarin paletilla. Taivas oli kirkas ja selkeä, ilma raittiin vilvakka, niin että se tukahduttavan kesähelteen jälkeen vaikutti virvoittavasti.

Joukko komeasti puetuita ratsastajoita ajoi tulista ravia pitkin kurjaa kyläkatua, jonka molemmin puolin talot nyt olivat rivitetyt venäläiseen tapaan, päätyseinä katuun päin, nurkka nurkassa kiinni aivan kuin kaupungissa. Tämä oli metsästysseurue, punaisiin vaatteisin puettuna, viheriäiset suippohatut päässä ja pitkät höyhenet hatunlierissä, olalla oli heillä keihäitä ja hopeutettuja metsästystorvia, komea pyssy riippui selässä ynnä keisarillisella ruunulla koristettu metsälaukku. He pysähtyivät kylässä ja eräs heistä puhalsi räikyvän torviäänen, joka kuului selkeässä syysilmassa loitos ja johon vastattiin samallaisella toitotuksella pienen järven toiselta rannalta. Ja pitkin tietä, joka vielä oli kostea aamukasteesta, ajoi nyt eteenpäin pitkä jono vaunuja. Se kulki kylän kautta lammin rannalle, vanhojen honkien varjoamalle niemekkeelle asti.

Kauniimmalle paikalle, jossa ikivanhat hongat olivat, joiden tuuheisin, tuoreisin latvoihin kesä oli vielä viikoksi viipynyt, jossa muutamat kukat vielä kukkivat, ja jossa nuoret koivut olivat honkain isällisen suojeluksen turvissa säilyttäneet viheriät lehtensä, siihen pystyttivät metsästäjät kiireimmiten ison komean teltin keisarillisissa väreissä, Teltti oli jaettu silkkiverhoilla kahteen osaan, permantoa peitti kallisarvoiset persialaiset matot ja ylinnä liehui Venäjän lippu, jossa loisti suuri ruunattu K.

Seuraavana päivänä, ihmeellisen ihanana syksypäivänä, lähestyi teltin ovea runsaasti kirjailtu ja kullattu kantotuoli, jota kantoi neljä miestä metsästäjäpuvuissa ja jota seurasi loistava ratsuseurue, miehiä ja naisia. Kantotuolissa istui keisarinna Katarina. Puettuna tummanvehriään samettiin ja soopelinahkoihin, oli hänellä yllään metsästystakki, joka soveltui mainiosti; hän oli jo vanhanpuoleinen, mutta katsellessa tuota nuorekkaan raitista hipiätä ja kirkkaita, älykkäitä silmiä, ei saattanut aavistaa, että hän oli lähellä elämänsä loppua, ja kun näki hänen täyteläisen vartalonsa ja reippaan käynnin, käsitti, että hän kyllä vielä voi nauttia metsästyksen huveista. Ruhtinatar astui kantotuolista ja meni komeaan telttiin, yli-jahtimestarin, nuoren ruhtinas Kukujeffin seuraamana. Tämä oli muhkea nuorukainen, kiharatukkainen, säihkysilmäinen ja lämpimän kellervä hipiä antoi hänelle rohkean etelämaisen muodon.

"Tällaista se siis on", virkkoi keisarinna, "tämä Karjalan sydänmaa, kanervikkoineen ja lampineen, josta minun edeltäjäni ovat niin kalliin hinnan maksaneet."

"Ei kuitenkaan liian kallista", sanoi ruhtinas, "hirvet rakastavat tätä kanervikkoa ja näitä nevoja; Teidän Majesteettinne saattaa täällä metsäillä tosi keisarillisella tavalla. Koska suvaitsee Teidän Majesteettinne alkaa?"

"Heti kohta minun prinssini!" ja keisarinna astui telttiinsä, vaan ruhtinas Kukujeff jäi ulkopuolelle jakamaan viimeisiä määräyksiään.

Tämä nyt niin loistava ruhtinas oli alkanut leipurinsällinä, ja ne hovilaisten seassa, jotka kadehtivat hänen erinomaista onneaan, sanoivat, että kun hän suuttui, ja hän suuttui usein, hän polki jalkojaan ikäänkuin olisi ollut taikinakaukalossa. Tästä alhaisesta asemasta keikahti hän jääkäriksi vanhan litvalaisen vojevodin palveluksessa, joka melkein aina asui Parisissa. Siellä oli tuo runsailla lahjoilla varustettu nuorukainen, joka oli isäntänsä kaikki kaikissa, kohonnut kohoamistaan, kunnes hän suojelijainsa avulla pääsi katteiniksi Strassburgiin sijoitettuun, ympäri Pohjolaa mainittuun rykmenttiin "Royal Suedois". Ja kun hän muutamia vuosia sen jälkeen palasi Venäjälle, oli hänellä keisarinnan suosion kautta tie auki kaikkiin kunniapaikkoihin kuin hänen kotimaassaan oli tarjolla.

Ja niin alkoi jahti; koirat vapautettiin ja lähtivät otattamaan kangasta pitkin, metsätorvet räikyivät, ja jahtimestarit komentelivat. Maakansa otettiin riiheltä ja pellolta ja asetettiin hirvien ajoon. Viehättävässä laaksossa, jossa syksy oli maalannut haavat ja koivut loistavilla väreillä, seisoi keisarinna kauniilla, purppuralla vuoratulla tiikerin taljalla, runsaasti koristeltu kivääri kädessä, ja hänen sivullaan ruhtinas Kukujeff, valmiina tarpeen vaatiessa puolustamaan tuota vanhenevaa Dianaa pitkällisestä ajosta raivostunutta hirveä vastaan. Kautta laakson kulki ajo; täällä, jossa puskat ja kunnaat suojasivat lumituiskuilta talvella söivät nuo ruunupäiset eläimet haapojen lehtisilmikoita ja pajun tuoreita oksia, täällä kulki kesällä hirvikarjan tie pienelle sisäjärvelle. Tarkoin oli ruhtinas Kukujeff tutkinut seutua; aivan lähitse keisarinnaa täytyi ylevien eläinten paeta.

Nyt läheni ajo; kuului kaukaa arokoiran ketuntapainen haukunta, susikoiran lyhyt äkäinen vinkuminen ja metsätorvien hallali, hallali, seuraavassa silmänräpäyksessä oli taasen hiljaista, niin hiljaista, että tuulen yksitoikkoinen laulu humisi surullisesti kuin vaikenevat äänet isoissa uruissa. Jälleen kuuluu haukunta, mutta paljoa selvempään, yhä selvempään. Nyt voit eroittaa oksien rätinää ja kun nuoria puita taittuu, suhinaa, joka syntyy hirvien paetessa, usutettujen eläinten läähättämistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksee hirvilauma esille pakkasen tummaksi puremien sarapuiden välitse. Täyttä karkua laskivat nuo muulloin ylevät, nyt peräti peljästyneet eläimet notkelmaa pitkin, oikea hetki oli tullut. Tuolla paukahti pyssy, ja kuolettava luoti kaatoi yhden metsien kuninkaan maahan. "All's todt", kajahti laaksossa ja kaiku vastasi joka puolelta "All's todt". Yksi paukahdus vielä ja vielä kaataa keisarinnan luoti yhden hirven. Eläinlauma hajoaa, koirat syöksähtävät saaliiseen kiinni, ala-jahtimestari juoksee luo ja pistää väkipuukon kuolevien eläinten sydämeen, ja metsästys on päättynyt.

Isossa teltissä oli valmistettu juhlallinen ateria; ruhtinas Kukujeff saattoi keisarinnan pöytään. Mustanvalkosesta silkistä ja kultakankaasta tehdyn telttikaton alla vietettiin komeaa juhlaa. Leimuilevat vahakynttelit hopeaisissa haarukkajaloissa valaisivat runsaasti katettua pöytää, jota kaunisti kukkaset, hopea-astiat ja kultamaljat. Pöydän ympärille oli keisarinna, hänen metsästysseurueensa ja tieteellinen hovikuntansa sijoittunut.

Vanheneva keisarinna nuortui uudestaan raittiissa vahvistavassa syysilmassa, mielevän leikkipuheen tulvassa, virtaellessa ylen makeita runoelmia maalaisriemuista ja metsästäjän viehätyksistä. Veri virtaili nopeammin, silmä säteili ja punasenvalkonen, tuores hipiä, joka oli keisarinna Katarinan merkittävin kaunistus, sai hänen siinä istuessaan mustan samettiverhon edessä, ikäänkuin katoavan kajastuksen nuoruuden ajoilta, ja kun hän iloisempana kuin moneen vuoteen nousi pöydästä, etsivät hänen vilkkaat, tuikkivat silmänsä ruhtinas Kukujeffiä.

"Minä kiitän teitä ruhtinaani, tästä viehättävästä päivästä, minä olen tuntenut itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi täällä teidän ruhtinaskunnassanne, jonka rajat ulottuvat yhtä kauaksi kuin hirvien laidunmaat."

"Keisarinnani", sanoi ruhtinas liikutettuna ja hämmästyneenä, polveaan notkistaen ja suudellen hänen kättänsä ja hameensa lievettä.

Keisarinna nousi ylös ja kannatti itsensä kylään, jossa Kukujeff oli Tuomas Pullisen savustuneesta tuvasta muodostanut viehättävän makuuhuoneen. Tuon muutoksen oli saanut aikaan ruhtinaan seinänverhoja, hänen persialaiset kankaansa, intialaiset huivit, turkin matot ja arabialaiset suitsutukset, jotka levittivät suloisia tuoksuja algerialaisesta onyx'istä ja Schiraan jaspiksesta tehdyistä vadeista. Kaikkea tätä ylellisyyttä valaisi turkoseilla koristeltu hopealamppu, jonka pinnalle joku itämaiden taiteilija oli piirtänyt niin rikkaan, niin täyteläisen kuvaismaailman kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaan nähnyt.

Kun ruhtinatar aamulla nousi ylös, kysyi hän, kuka tuon talon isäntä oli. Mutta isäntä oli poissa ja pikku Katri, Pullisen kymmenvuotias tytär, tuotiin ottamaan keisarinnan kiitosta.

"Kaunis lapseni", sanoi keisarinna, enemmin itsekseen kuin lapselle, "sinäkö olet se pieni haltija, joka taikasauvallasi loit minulle unia, kauniimpia kuin olen pitkään aikaan nähnyt. Minä olen nukkunut makeammin sinun matalan kattosi alla kuin keisarillisessa linnassani, kiitos sinulle ja ota tämä minulta muistoksi." Hän antoi pienokaiselle kalliilla kivellä kaunistetun sormuksen.

Niin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän lahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme melkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen vahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden Itä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana ja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien maanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva ruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen. Hänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja hän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi muitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan rikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi useimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi todistaa häntä vastaan?

Tuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän orjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian jäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän joutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja sitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen sormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja toinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti olisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin perheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura syystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.

Kosto

Vuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin loistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta, tapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen raajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se oppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi ihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen kanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan ylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin heidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä välin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä omavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli leikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut valaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe vapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt Jacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja yhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen hätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi uuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin loiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin. Sittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään viehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän ikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni olivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen seassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja yksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa, kolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan, talonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt vähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika salasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut, ei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai rakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä paremmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.

Kukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa, että rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet. Silloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin ihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin täällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas, että kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen alustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.

Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea, hiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff, lämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti loistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle, pyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla, jokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin, nuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei ansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai paha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran kolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä syvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain koteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät, niin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut, kummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika palata Tuomas Pulliseen.

Tämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille yhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko olisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi, jotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja sänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli ja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael ruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli taas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista kohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin, heimolaisia – ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera odotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli – mitäpä muuta venäläinen aatelismies olisi – upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä kylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan heittämään hyvästiä isälleen.

Tuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti liekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen vaimonsa – Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen kuoltua – oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen tyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan pärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen, hiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä nousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja katsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli valkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää valoa – ja niin hiljaista oli – Katrista tuntui kuin koko luonto olisi odottanut jotain.

"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?" kysyi isä, "pelkäätkö voutia; taitaahan hän tulla kotiin tänä iltana."

"Enkä pelkää", vastasi Katri.

"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten Gregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai mitä arvelet?"

"Voipi olla."

"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan mökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut varoja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat laudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!"

Katri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului yhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle. Koirat haukkuivat – miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen, hänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä, hän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin kuuntelevan isänsä puhetta.

"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa", jatkoi Tuomas, "kenties hän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en suinkaan minä saattanut antaa sataa sisään, ja kun me sitten", lisäsi hän kuiskien, "saimme niin paljon rahaa keisarinnan sormuksesta, niin arvelin – korppiko se oli, joka huusi? se tietää pahaa, – saat nähdä, että minä vielä tänä iltana saan katsoa Gregoria silmästä silmään tai kenties itse voutiakin."

Nyt narisivat porstuan palkit, sisälle astui Gregor Timofejevitsch.

"Siinä paha, missä puhutaan", sanoi Tuomas.

"Tuomas Ivanovitsch, vouti tahtoo puhutella sinua", sanoi vastatullut, turhaan etsittyään silmillään pyhäin kuvaa, tehdäkseen ristinmerkin, kun hän puhui, piti hän toisella kädellä oven rivasta kiinni.

Tuomas astui vihamiehensä, voudin välikappaleen, luo. "Gregor Timofejevitsch", hän sanoi, "minä tulen, minä menen voudin luo, minä menen, mutta" – hän veti puukon tupesta, – "mutta, jos sinä viekas repo olet liponut kieltäsi, niin" – Tuomas löi veitsen sellaisella voimalla honkapöytään, että puoli terää painui lautaan. Gregor katosi sanaakaan sanomatta.

Tuomas jäi seisomaan takan eteen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen siinä seisoessa avasi kaunis Katri varovaisesti oven ja riensi sykkivin sydämin ja kevein askelin kartanoon. Hän oli nähnyt Mikael ruhtinaan voudin reessä.

Kun Tuomas heräsi synkistä mietteistään, otti hän sudennahkalakkinsa ja meni hovitilalle. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuolla ulkona tähtikirkkaassa illassa, että myrsky, joka riehui Tuomaan sielussa, asettui hetkeksi. Vihdoin hän tuli isoon, huonosti valaistuun eteiseen, kääntyi vasemmalle ja astui konttooriin.

Konttoorisuoja oli tuon ison talon alakerrassa, se oli syvä pitkä huone, täynnä kaikenlaista rojakkata, tyhjiä laatikoita, aseita, metsästysverkkoja, tyhjiä, täysiä ja vajanaisia ruutisäilöjä ja kaikkea mitä suurten syysmetsästysten aikana, jolloin talo oli vieraita täynnä, oli kannettu tänne ja sitten tänne unohtuneet. Ummehtunut kostea haju vallitsi aina hämärässä suojassa. Kaukana perällä oli suuri avonainen kamiini, jossa nyt hauska valkea, ainoa hauskuus koko tuossa kolkossa huoneessa, koetti levittää iloisuutta ympärilleen. Kun Tuomas astui sisään, oli konttoori tyhjä. Yksi kotitekoinen talikyntteli oli pöydällä, paloi unisesti ja räiskähti silloin, tällöin juurikuin kiukusta.

Tuomas istui kuluneelle ruskeaksi maalatulle penkille, jossa hän ja hänen vertaisensa olivat istuneet monta monituista tuntia odotellen pientä miestä, voutia, häntä, jolla oli tuollaiset terävät ilveksensilmät, joka tavallisesti tuli hiljaa hissutellen kallistuneesta ovesta huoneen perällä. Siinä istuessaan ja odottaessaan, alkoi myrsky taas riehua. Katkeruus, kosto ja viha nousivat tänä iltana aivan hänen kurkkuunsa asti. Se tuli juuri tänä iltana hänen päällensä, siinä kuin hän istui kumarassa ja tuijotti rasvaisen lakkinsa pohjaan, niin selvästi, niin tarkkaan hän muisti jokaisen häväistyksen, jokaisen kärsimänsä vääryyden. – Mimmoinen kunnon mies hänen isänsä oli ja mimmoinen kurja mäkitupalainen hän itse. Ja eikös hän ollut tehnyt työtä? Eikö hän ollut raastanut kuin joku toinenkin? – Mutta mitä se oli hyödyttänyt? – Hänellä ei ollut sitä vankkaa tukea kuin hänen isällään, vanhaa Ruotsin lakia nimittäin, joka karkoitti väkivallanteot talonpojan tuvasta; laki oli nyt vain kuollut kirjain ja hän, hän oli miltei orja, ei edes orjakaan, hän oli voudin uhri. Herra tietäne miten kauan hän oli siinä istunut, kun häntä äkkiä ympäröi kirkas valo. Hän katsahti ylös, kekäle oli pudonnut takasta, se oli kytenyt kauan permannolla, kunnes valkea oli päässyt vallalle, eräs kaappi oli syttynyt, nyt kurottautuivat liekkikädet pitkin permantoa, löytääkseen lisäravintoa. Keveitä sinisiä liekkiä liehui jo muutamain tyhjien laatikoiden reunoilla, tarttuivat juomatiloissa rikottuihin huonekaluihin, – kiitivät kuin salama metsästysverkon silmukoita pitkin. Tuomas ei hievahtanutkaan vielä. Jos hän nyt huutaa apua, niin saattaa vielä sammuttaa tulen, mutta miksikä hän apua huutaisi. Oliko hän sytyttänyt valkeaa! Oliko hän pudottanut kekäleen permannolle! Mitä se häneen kuului. Tuomaan ympärillä sihisi ja räiski, savu alkoi kirvellä kurkkua. Yhtäkkiä hän muisti ampumakruudin, jota säilytettiin isoissa kaapeissa. Kosto! kosto! kaikui hänen sisässään. Niinpä menkää siis helvettiin, josta tulleet olette, huusi hän ja syöksi sille ovelle, joka vei isoille, kolmen kerroksen läpi kulkeville portaille, valkea sai tuulta helmoihinsa ja leimahti mahtavaksi liekiksi. Tultuaan kartanolle, telkitsi hän ison oven, ikkunaluukut olivat tarkasti suljetut, nyt kuului paukahdus paukahduksen jälkeen, metsästysruuti siellä räjähteli. Viiden minuutin kuluttua oli koko puupalatsi ilmitulessa. Tuomaan puolesta oli kostettu.