Kitobni o'qish: «Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia», sahifa 5

YHDESTOISTA LUKU

Mutta vieläkään ei minussa herännyt mitään alkoholinhimoa, ei mitään kemiallista tarvetta. Vuosikausia jatkoin hurjaa ryyppäämistä, eikä ryyppääminen kuitenkaan synnyttänyt himoa. Juominen kuului minun elämäntapoihini kuten niidenkin miesten, joiden kanssa seurustelin. Lahdella risteillessäni en pitänyt matkassa laisinkaan väkijuomia; vesillä ei päähäni koskaan juolahtanut, että nytpä olisi hyvä saada jotain miestä väkevämpää. Vasta sitten kuin olin ankkuroinut Raketin satamaan ja lähtenyt maihin miesten seurustelupaikkoihin, missä alkoholi valui virtanaan, vasta sitten ryyppyjen tarjoaminen toisille miehille ja toisten tarjoamien lasien tyhjentäminen tuntui minusta yhteiskunnalliselta velvollisuudelta ja miehuuden vaatimalta toimitukselta.

Toisinaan, kun alukseni kellui kaupungin satamassa tai vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona, sattuivat Kuningatar, hänen sisarensa ja veljensä sekä rouva Hadley saapumaan vierailulle. Alus oli minun. Minä olin isäntä, ja minä saatoin osoittaa vieraanvaraisuutta vain heidän hyväksymällään tavalla. Silloin lähetin Lukin tai Irlannin Pojan tai Scottyn tai jonkun muun, joka sattui olemaan laivamiehenäni, noutamaan ruukullisen olutta ja lekkerillisen paloviinaa. Ja kun maattiin satamassa ostereita kaupitellen, hiipi hämärän tullen rotevia poliiseja ja etsiviä alukseen. Ja koska me harjoitimme elinkeinoamme järjestyksenvalvojain siipien suojassa, me aukoilimme ostereita ja syötimme niitä heille pippurikastikkeen kera ja noudimme olutta tai hankimme väkevämpää pulloissa.

Kuinka paljon joinkin, en sittenkään oppinut pitämään Tuliliemestä. Pidin häntä erittäin suuressa arvossa hänen seurapiirinsä vuoksi, mutta en suinkaan maun tähden. Kaiken aikaa koetin olla mies miesten parissa, ja kaiken aikaa minussa vallitsi salainen ja häpeällinen halu imeskellä makeisia. Mutta ennen olisin heittänyt henkeni, kuin olisin antanut kenenkään aavistaa sellaista. Tapani oli herkutella yksinäni, milloin tiesin laivamieheni lähtevän yöksi maihin. Kävin silloin kansankirjastoon, vaihdoin kirjani uusiin, ostin viidelläkolmatta sentillä kaikenkaltaisia makeisia, joita saattoi kauan pureskella, hiivin takaisin Rakettiin, sulkeuduin kajuuttaan, kävin vuoteeseen ja makasin siinä monta ihanaa tuntia lueskellen ja makeisia pureskellen. Ja tuollaiset tilaisuudet olivat ainoita tapauksia, jolloin tunsin saaneeni jotain kunnollista rahallani. Kaikki kapakkapöydälle heitetyt dollarit eivät voineet tuottaa sitä tyydytystä, minkä sain viidelläkolmatta sentillä makeismyymälästä. Sikäli kuin ryyppääminen kävi ankarammaksi, aloin yhä enemmän havaita, että elämän rusohohtoiset hetket sattuivat juuri juomingeissa. Juomingit olivat aina muistorikkaita tilaisuuksia. Joe Goosen kaltaiset miehet laskivat aikansa humalasta toiseen. Kaikki satamajätkät odottelivat lauantai-iltaa, jolloin saattoivat hankkia itselleen humalan. Me osterilaivurit vartosimme, kunnes olimme myyneet lastimme, ennenkuin todenteolla aloitimme, joskin saatoimme silloin ja tällöin ottaa lasin muulloinkin tai kohdatessamme hyvän ystävän joutua tavallista varemmin juopottelemaan.

Tavallaan moiset satunnaiset juopottelut olivat parhaita. Sellaisissa tilaisuuksissa kohtasi outoja henkilöitä ja muuta mielenkiintoista. Kuten esimerkiksi sinä sunnuntaina, jolloin Nelson ja Ranskan Ranssi ja kapteeni Spink varastivat varastetun lohiveneen Whisky-Bobilta ja Kreikan Nikulta. Osterialusten miehistössä oli tapahtunut muutoksia. Nelson oli joutunut Anniella tappeluun Bill Kellyn kanssa ja saanut luodin vasemman kätensä lävitse. Jouduttuaan riitaan myöskin Näkin kanssa ja erottuaan tämän kumppanuudesta hän oli sitten purjehtinut Peuralla käsivarsi siteessä ja apulaisenaan kaksi valtamerimatruusia; tällöin hän oli laskenut niin mielettömän uhkarohkeasti, että nämä pelästyneinä pakenivat maihin. Miehet levittivät Nelsonin häikäilemättömyydestä sellaisia juttuja, ettei kukaan halunnut lähteä hänen mukaansa. Niin Peura sai miehistöä vailla kellua vuonon toisella rannalla hiekkakuopan luona. Sen rinnalla oli Raketti poltetuin purjein Scottyn ja minun hoitelemana. Whisky-Bobin ja Ranskan Ranssin välit olivat rikkoutuneet ja edellinen oli lähtenyt Kreikan Nikun kera jokea ylöspäin "tutkimusretkelle".

Tämän "tutkimusretken" tuloksena oli ihka uusi lohivene, joka oli varastettu eräältä italialaiselta kalastajalta. Italialainen kävi etsimässä kaikkien osterirosvojen luona, ja tuntien Whisky-Bobin ja Kreikan Nikun hommat me olimme varmat siitä, että he olivat syypäät tähän tekoon. Mutta missä oli lohivene? Satoja kreikkalaisia ja italialaisia kalastajia oli liikuskellut lahdella ja joella tutkiskellen jokaisen poukaman ja nevan. Kun omistaja epätoivoisena tarjosi palkkioksi viisikymmentä dollaria, meidän mielenkiintomme kasvoi ja asia kävi yhä salaperäisemmäksi.

Eräänä sunnuntai-aamuna vanha kapteeni Spink käväisi minun luonani. Meillä oli varsin salaperäinen keskustelu. Hän oli juuri käynyt purrellaan kalastamassa Alamedan vanhan lauttatelakan seutuvilla. Pakoveden sattuessa hän oli havainnut köyden, joka oli sidottu vedenalaiseen paaluun ja johti alaspäin. Turhaan hän koetti kiskoa esiin sen toista päätä. Kauempana oli toinenkin köysi, joka myöskin ulottui alaspäin eikä heltinyt kiskottaessa. Epäilemättä kadonnut lohipursi sijaitsi siellä. Jos toimitimme sen takaisin oikealle omistajalle, me saisimme palkkioksi viisikymmentä dollaria. Mutta minussa vallitsi omituinen siveellinen käsitys varkaiden välisestä kunniasta enkä siis suostunut sekaantumaan tähän yritykseen.

Mutta Ranskan Ranssi oli joutunut riitaan Whisky-Bobin kanssa ja myöskin Nelson oli hänen vihamiehiään. (Whisky-Bob parka! Hän ei ollut ilkeä, vaan hyväsydäminen, antelias, syntymästään heikko, köyhissä oloissa kasvanut osterirosvo, jonka oli vastustamattomasti vallannut kemiallinen alkoholintarve. Vähää myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin merestä erään telakan vierestä, minne se oli vajonnut ylt'yleensä luotien lävistämänä.)

Tuskin oli kulunut tuntiakaan siitä, kuin hylkäsin kapteeni Spinkin tarjouksen, kun jo näin hänen purjehtivan vuonoa pitkin Nelsonin Peuralla. Myöskin Ranskan Ranssi seurasi kuunarillaan.

Kauaa ei kestänyt, ennenkuin he purjehtivat takaisin merkillisen lähekkäin toisiaan. Kun he ohjasivat hiekkakuoppaa kohti, saattoi erottaa vedellä täyttyneen lohipurren, jota molempiin aluksiin kiinnitetyt köydet estivät uppoamasta. Oli pakoveden aika, ja he purjehtivat suoraa päätä hiekkakuoppaan, laskien rantaan rinnatusten ja lohipursi keskellään.

Heti sen jälkeen Hans, muuan Ranskan Ranssin laivamiehistä, laskeutui veneeseen ja lähti ripeästi soutamaan pohjoista rantaa kohti. Peräteljolle sovitettu iso pullo ilmaisi matkan määrän. He eivät jaksaneet odottaa hetkeäkään, vaan halusivat heti ryhtyä juhlimaan noiden helposti ansaittujen viidenkymmenen dollarin johdosta. Sellainen on Tuliliemen kannattajain tapa. Kun onni on myötäinen, he juovat. Kun onni ei suosi, he juovat menestyksen toivossa. Jos onni on vastainen, he juovat unohtaakseen sen. Tavatessaan ystävän he juovat. Riidellessään ystävän kanssa ja kadottaessaan hänet he juovat. Jos menestys suosii heitä lemmenpoluilla, he ovat niin onnellisia, että heidän täytyy juoda. Jos he saavat rukkaset, he juovat päinvastaisesta syystä. Ja milloin heillä ei ole mitään hommaa, he ottavat ryypyn varmasti tietäen, että kun on tyhjennetty kyllin monta lasia, silloin tulee jos jonkinlaisia päähänpistoja ja hommaa yllinkyllin. Kun he ovat selvällä päällä, he tuntevat tarvetta juoda; ja juotuaan he tuntevat tarvetta juoda enemmän.

Tietenkin Scotty ja minut kutsuttiin mukaan juominkeihin, koska olimme hyviä tuttavia. Me autoimme huventamaan tuota viidenkymmenen dollarin summaa, jota ei kukaan ollut vielä saanut. Tavallisesta kesäisestä sunnuntaista tämä iltapäivä muuttui loistavaksi, purpuranhohteiseksi. Me juttelimme ja lauloimme, räyhäsimme ja kerskailimme, ja yhä uudelleen Ranskan Ranssi ja Nelson täyttivät lasimme. Alus sijaitsi jotensakin lähellä Oaklandin satamaa ja meluisa juominkimme herätti ystävien huomion. Vene toisensa jälkeen liukui vuonon poikki ja vedettiin hiekkarannalle, ja Hansilla oli yllin kyllin työtä soutaessaan tuon tuostakin uusia juomatarpeita noutamaan.

Sitten Whisky-Bob ja Kreikan Niku saapuivat paikalle selväpäisinä, harmissaan, suuttuneina siitä, että sissitoverit olivat sekaantuneet heidän peliinsä. Tuliliemen auttamana Ranskan Ranssi puhui tekopyhästi hyveistä ja rehellisyydestä ja sai viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta Whisky-Bobin rannalle, missä hän ryhtyi entistä toveriaan löylyttämään. Kun Kreikan Niku loikkasi kädessään lyhytvartinen luodin auttamaan Whisky-Bobia, antoi Hans hänelle pian oikein isän hihasta. Ja kun sitten Bobin ja Nikun veriset jäännökset lähetettiin matkaansa heidän omaan veneeseensä mätettyinä, täytyi tapahtumaa luonnollisesti juhlia uudelleen ryyppäämällä.

Vieraita oli saapunut runsaasti, ja nyt meitä oli aikamoinen joukko eri kansakuntia ja luonteita edustavia. Tuliliemi oli saanut kaikki haltioihinsa, kaikki ehkäisevät siteet oli katkottu. Vanhat riidat uudistuivat, menneet vihat liekehtivät jälleen ilmituleen. Ilma oli täynnä tappelun tuntua. Ja milloin tahansa rantajätkän mieleen juolahti vanha kauna jotakuta matruusia kohtaan tai päin vastoin, tahi joku osterirosvo muisti menneitä tai muistui toisen mieleen, silloin puristui käsi nyrkkiin ja uusi tappelu oli käynnissä. Ja jokainen rytäkkä sovittiin sitten uusien lasien ääressä, jolloin riitapukarit meidän muiden auttamina ja yllyttäminä syleilivät toisiaan ja vannoivat ikuista ystävyyttä.

Ja juuri tämän tilaisuuden sattui Ryyppy-Kennedy valitsemaan tullakseen perimään vanhaa paitaa, jonka hän oli jättänyt Peuralle purjehtiessaan viimeistä kertaa Näkin kera. Hän oli asettunut Näkin puolelle tämän joutuessa riitaan Nelsonin kanssa. Hän oli myöskin juonut melkoisesti St. Louis Housessa, joten oikeastaan Tuliliemi nyt opasti hänet hiekkakuopalle tuota vanhaa paitaa noutamaan. Muutamasta sanasta nousi rähäkkä. Hän joutui käsikähmään Nelsonin kanssa ja yleisessä mylläkässä kiukustunut Ranskan Ranssi oli murskaamaisillaan hänen päänsä rautakangella palkaksi siitä, että hän julkesi käydä yksikätisen miehen kimppuun, (jos Peura on vielä jäljellä, voi sen peräkannen puuaitauksessa nähdä rautakangen iskemän loven.)

Mutta Nelson kiskaisi luodin lävistämän kätensä vapaaksi kantositeestä ja itki meidän pitelemänämme ja kirkui kiukuissaan, että hän kyllä kykenisi löylyttämään Ryyppy-Kennedyn yksikätisenäkin. Me päästimme heidät vapaiksi rannalle. Kerran, kun Nelson näytti joutuvan tappiolle, Ranskan Ranssi ja Tuliliemi sekaantuivat julkeasti tappeluun. Scotty vastusteli sitä ja kaapasi kiinni Ranskan Ranssista, joka pyörähti päin ja kaatui hänen päälleen, minkä jälkeen molemmat kierivät parinkymmenen jalan matkan hiekassa toisiaan mukiloiden. Kun näitä kahta koetettiin erottaa, syntyi toisten kesken puolikymmentä ottelua. Nämä kahakat saatiin tavalla tai toisella päättymään tai riitapukarit lepytettiin ryyppyjen avulla, ja kaiken aikaa Nelson ja Ryyppy-Kennedy jatkoivat kamppaillaan. Silloin tällöin me palasimme heidän luokseen neuvoja antamaan; esimerkiksi kun he makasivat uupuneina maassa kykenemättä enää iskemään, heille huudettiin: "Heitä hiekkaa silmiin." Ja niin he heittivät hiekkaa toistensa silmiin, toipuivat ja tappelivat taas, kunnes uudelleen väsyivät.

Kaikki tämä on tietenkin kurjaa, naurettavaa ja eläimellistä, mutta koettakaa ajatella, mitä se merkitsi minulle, kuudettatoista käyvälle nuorukaiselle, jonka mielessä hehkui seikkailuhenki, jonka mielikuvitus oli täynnä taruja merirosvoista ja kaappareista, kaupunkien hävityksestä ja aseellisten miesten otteluista, jonka pää oli pyörällä juomista. Se oli elämää, raakaa ja alastonta, hurjaa ja vapaata – ainoata sen kaltaista elämää, josta minä voin päästä osalliseksi! silloisissa olosuhteissani. Ja vielä enemmänkin. Siihen sisältyi lupaus. Se oli alkua. Hiekkakuopalta tie johti ulos Kultaisen Portin kautta avaran maailmani seikkailuihin, missä taisteltaisiin – ei vanhoista paidoista ja varastetuista lohiveneistä, vaan ylevistä päämääristä ja romanttisista syistä.

Kun minä ilmoitin Scottylle mielipiteeni siitä, että hän oli ottanut selkäänsä Ranskan Ranssin kaltaiselta: ukko rähjältä, mekin jouduimme käsirysyyn ja lisäsimme puolestamme juhlanviettoa omalla numerollamme. Ja Scotty otti eron toimestaan minun aluksessani ja poistui yöllä vieden mukanaan kaksi minun vaipoistani. Yön kuluessa, osterirosvojen lojuessa täyshumalassa kojuissaan, kuunari ja Peura joutuivat nousuveden valtaan ja kieppuivat ympäri ankkuriaan. Lohipursi, joka oli yhä vielä täynnä kiviä ja vettä, jäi pohjaan.

Varhain aamulla kuulin hurjia huutoja Peuralta. Syöstessäni ulos kolean harmaaseen aamuun kohtasin, näyn, joka sai sataman nauramaan päiväkausia. Kaunis lohipursi makasi kovalla hiekalla aivan litteäksi painuneena, ja sen päälle olivat kapsahtaneet Ranskan Ranssin kuunari ja Peura. Onnettomuudeksi lohipurren tukeva tammirunko oli murskannut kaksi Peuran kylkilaudoista. Kohoava luode oli virrannut sisään aukosta ja herättänyt Nelsonin pistäytymällä hänen kojuunsa. Minä ryhdyin auttamaan, me pumppusimme Peuran vedestä vapaaksi ja korjasimme vamman.

Sitten Nelson valmisti aamiaisen ja syödessämme me pohdimme tilannetta. Hän oli masentunut ja samaten minäkin. Tuosta surkeasta lautaröykkiöstä, joka virui hiekkarannalla meidän edessämme, ei koskaan maksettaisi viidenkymmenen dollarin palkkiota. Hänellä oli haava kädessä, eikä aluksessa ollut miehistöä. Minulta oli isopurje palanut ja apuri karannut. "Mitäs arvelet, jos lyötäisiin yhteen?" Nelson kysäisi. – "Olkoon menneeksi", minä vastasin. Ja siten minä sain toverikseni Nuoren Kissan, koko seudun hurjimman, hulluimman pukarin. Me lainasimme Johnny Heinholdilta rahaa varustaaksemme aluksemme muonalla, täytimme vesitynnyrimme ja purjehdimme samana päivänä osterisärkille.

KAHDESTOISTA LUKU

En ole koskaan katunut noita hurjan hulluja kuukausia, jotka vietin Nelsonin seurassa. Hän osasi purjehtia jos kukaan, vaikka pelästyttikin jokaisen, ken hänen mukanaan liikkui vesillä. Hänen suurimpia ilojaan oli ohjata niin lähelle vaaraa, että tuuma tai hetkinen lisää olisi tuottanut tuhon. Hänen ylpeytensä oli tehdä sellaista, mitä ei yksikään toinen olisi uskaltanut koettaakaan. Hänet oli vallannut itsepäinen kiihko purjehtia täysin purjein, eikä Peuralla reivattu kertaakaan sinä aikana, jonka vietin hänen seurassaan, oli tuuli kuinka ankara tahansa. Eikä se myöskään ollut koskaan kuivana. Oaklandin satamavedet me hylkäsimme ja lähdimme laajemmille ulapoille seikkailuja etsimään.

Ja tämän loistavan vaiheen elämässäni tuotti minulle Tuliliemi. Mutta samalla haavaa minun täytyy häntä syyttää. Minä janosin seikkailujen hurjaa elämää, ja sen saatoin saavuttaa ainoastaan Tuliliemen välityksellä Sellainen oli niiden miesten tapa, jotka elivät oikeata elämää. Jos minua halutti elää oikeata elämää, sen täytyi tapahtua heidän tavallaan. Juuri ryyppäämistä sain kiittää siitä, että pääsin Nelsonin toveriksi ja osakumppaniksi. Jos olisin vain juonut sen oluen, jonka hän oli maksanut, tai jos olisin kerrassaan kieltäytynyt juomasta, ei hän olisi milloinkaan valinnut minua laivatoverikseen. Hän halusi kumppania, joka pysyi hänen rinnallaan niin hyvin juomingeissa kuin työssäkin.

Heittäydyin kokonaan tämän elämän valtaan ja omaksuin sen väärinkäsityksen, että Tuliliemi vaati ryhtymään hurjiin juominkeihin, missä vähitellen oli kohottava eri vaiheiden kautta, joita vain teräksinen terveys saattoi kestää, lopulliseen tylsyyteen ja eläimelliseen tiedottomuuteen. Minä en pitänyt väkijuomien mausta, joten join yksinomaan humaltuakseni, tullakseni toivottomasti, auttamattomasti juovuksiin. Ja minä, joka olin säästellyt ja käynyt kauppaa kuin Shylock ja saanut lumppukauppiaatkin kyyneliä vuodattamaan, minä, joka olin kauhistunut, kun Ranskan Ranssi yhdellä kertaa kulutti kahdeksankymmentä senttiä kahdeksan miehen whiskyyn, minä heittäydyin tuhlaamaan välittäen rahasta vähemmän kuin yksikään toinen.

Muistan erään illan, jolloin lähdin Nelsonin kanssa maihin. Taskussa minulla oli sata kahdeksankymmentä dollaria. Aikomukseni oli ostaa ensin vähän vaatteita ja sitten kustantaa muutamia ryyppyjä. Vaatteet minä tarvitsin. En omistanut muita kuin ne, mitkä sillä haavaa olivat ylläni, nimittäin: parin merisaappaita, jotka kohtalon sallimuksesta päästivät veden ulos yhtä nopeasti kuin se virtasi sisään, parin viidenkymmenen sentin suojushousuja, neljänkymmenen sentin puuvillapaidan ja sadelakin. Hattua minulla ei ollut, joten täytyi käyttää sadelakkia, ja vielä on otettava huomioon, etten ole luettelossa maininnut mitään alusvaatteita enkä sukkia. Sellaisia ei minulla ollut laisinkaan.

Joutuaksemme myymälöihin, joista saattoi ostaa vaatteita, meidän oli kulkeminen muutamien kapakoiden ohi. Niin tilasin ensin ryyppyjä. Vaatemyymälöihin saakka en ennättänyt laisinkaan sillä matkalla. Aamulla palasin alukseen tyhjänä, myrkytettynä, mutta tyytyväisenä, ja me nostimme heti purjeet. Minulla oli vain ne vaatteet, joissa olin lähtenyt maihin, eikä sadasta kahdeksastakymmenestä dollarista ollut jäljellä senttiäkään. Niistä, jotka eivät ole koskaan sellaista koettaneet, saattanee tuntua mahdottomalta, että nuorukainen voi kahdessatoista tunnissa kuluttaa kokonaista sata kahdeksankymmentä dollaria väkijuomiin. Minä tunnen tämän asian paremmin.

Eikä minua kaduttanut laisinkaan. Minä olin ylpeä. Olin osoittanut, että kykenin tuhlaamaan kuin parahin mies. Voimakkaiden miesten parissa olin itse osoittautunut voimakkaaksi. Olin jälleen turvannut oikeuteni arvonimeen "Prinssi", kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Menettelyni on myöskin käsitettävä osittain jonkinlaiseksi vastavaikutukseksi lapsuuteni niukkoja oloja ja ylenmääräistä työtä kohtaan.

Mahdollisesti minussa vallitsi tiedottomana ajatus: parempi on hallita juoppojen parissa prinssinä kuin raataa kaksitoista tuntia päivässä koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Tehdastyössä ei ole mitään purpuranhohteisia vaiheita. Mutta ellei sadan kahdeksankymmenen dollarin kuluttaminen kahdessatoista tunnissa ole purpuranhohteinen vaihe, niin haluaisinpa tietää, mikä sitten on sellainen.

Jätän mainitsematta useita yksityisseikkoja tämänaikaisesta seurustelustani Tuliliemen parissa ja otan puheeksi vain sellaiset tapahtumat, jotka luovat valoa hänen menettelytapoihinsa. Kolme seikkaa teki minulle mahdolliseksi jatkaa tätä hillitöntä juomista: ensiksi, suuremmoinen terveys, keskinkertaista paljoa parempi; toiseksi, terveellinen raitis elämä vesillä; ja kolmanneksi, se seikka että join säännöttömästi. Vesillä liikkuessamme me emme kuljettaneet milloinkaan väkijuomia mukanamme.

Maailma avautui minulle avautumistaan. Tunsin jo useita satoja maileja sen vesiteistä ja rannoilla sijaitsevia kaupunkeja, kauppaloita ja kalastajakyliä. Mielihalu kuiskasi korvaan: kauemmaksi, kauemmaksi. En ollut vielä löytänyt, mitä etsin. Etäällä oli tarjona enemmän. Mutta tämäkin osa maailmaa oli jo liikaa Nelsonille. Hän kaipasi takaisin Oaklandin rakastetuille satamavesille, ja kun hän päätti palata sinne, me erosimme kaikessa ystävyydessä.

Valitsin nyt päämajakseni Benician vanhan kaupungin, joka sijaitsee Carquinez-salmen rannalla. Rantaan oli rakennettu ryhmä kalastajamökkejä, ja niissä eleli joukko hengenheimolaisia, juoppoja ja maankiertäjiä, joiden seuraan nyt liityin. Oleskelin maissa pitempiä eriä, välitöiksi ottaen osaa lohenkalastukseen tai käyden kalastuspoliisinapulaisena tarkastusretkillä pitkin jokea taikka lahdella, ja minä join enemmän ja perehdyin enemmän ryyppäämiseen. Pidin puoleni kenen rinnalla tahansa, ottaen ryypyn ryypystä; ja usein join enemmän kuin osalleni joutui osoittaakseni miehevyyttäni. Kun tiedoton raatoni aamulla selviteltiin irti kuivamaan ripustetuista verkoista, joihin tylsänä ja sokeana olin ryöminyt edellisenä yönä, ja kun kalastajakylä sitten pohti tätä asiaa hihittäen ja nauraen ja uudelleen ryypäten, tunsin itseni varsin ylpeäksi. Ne olivat todellisia urostekoja.

Ja kun en kerran kolmeen viikkoon nähnyt selvää päivää, luulin varmasti kohonneeni huippuun asti. Ei uskoisi kenenkään pääsevän siinä suhteessa pitemmälle. Minun oli jo aika siirtyä toisaalle. Sillä aina, olinpa juovuksissa tai selvä, kohosi syvällä tietoisuudessani kuiskaus, ettei tämä juopotteleminen ja vähäisellä lahdella seikkaileminen ollut suurinta elämässä. Tämä kuiskaus oli minulle onneksi. Satuin olemaan sellaista tekoa, että saatoin aina kuulla sen kutsuvan minua ulos, kauas maailmalle. Se ei ollut mitään sukkeluutta minun puoleltani. Se oli uteliaisuutta, oppimisen halua, rauhattomuutta ja sellaisten ihmeellisten seikkain etsintää, jotka olivat jollakin tapaa minulle kangastaneet tai ounastuneet mielessäni. Mitä tämä elämä merkitsi, minä tiedustelin, jos ei siinä ollut tämän enempää? Ei, siinä oli jotain muuta, jossain kaukana. (Ja kun ottaa lukuun paljoa myöhemmän kehitykseni juomarina, tämä kuiskaus, lupaus johtaa elämän pohjalla piileväin asiain perille on otettava huomioon, sillä sen oli määrä suorittaa varsin surkea osa minun kamppaillessani myöhemmin Tuliliemen kanssa.)

Päätökseeni lähteä liikkeelle vaikutti ratkaisevasti muuan Tuliliemen kepposista, suunnaton, uskomaton kepponen, joka paljasti minulle ennen aavistamattomia humalatilan syövereitä. Eräiden hurjien juominkien jälkeen minä hoipuin kello yhden aikaan aamulla satamalaiturin päähän sidottuun purteen aikoen käydä siinä nukkumaan. Vuorovesi virtasi Carquinez-salmessa kuin myllyruuhessa, ja luode oli kiihkeimmillään, kun kupsahdin veteen. Laiturilla ei ollut ketään, ei myöskään purressa. Virta kuljetti minut mukanaan. Se ei säikähdyttänyt minua. Tapaturma tuntui minusta ihastuttavalta. Olin aimo uimari ja veden kosketus lauhdutti polttavaa ruumistani kuin viileä vaate. Ja sitten Tuliliemi teki minulle mielettömän kepposensa. Minut valtasi äkkiä tolkuton halu lähteä liikkeelle pakoveden mukana. En ollut koskaan ollut sairaalloinen mieleltäni. Päähäni ei ollut milloinkaan pälkähtänyt itsemurha-ajatusta. Ja kun nyt kävi niin, se tuntui minusta hienolta, loistavalta saavutukselta, lyhyen, mutta mielenkiintoisen elämäni suuremmoiselta päätökseltä. Minä, joka en ollut konsanaan tuntenut tytön tai vaimon tai lapsen rakkautta, joka en ollut milloinkaan leikkinyt taiteen avarilla kisakentillä, en kiivennyt filosofian viileisiin korkeuksiin enkä nähnyt loistavaa maailmaa enempää kuin neulannupin verran, minä päätin, että siinä olikin kaikki, että olin nähnyt kaiken, kokenut kaiken, ollut itse kaikkea mikä oli jonkin arvoista, ja että nyt oli aika lakata olemasta. Tämä oli Tuliliemen kepponen, hän sitoi minut mielikuvitukseni kahleilla ja huumattuaan aivoni myrkyllä raahasi minua kuolemaa kohti.

Oh, hän puhui niin vakuuttavasti. Olin todellakin kokenut kaiken elämässä eikä sillä ollut suurtakaan arvoa. Ylintä ja parasta oli se eläimellinen humala, jonka vallassa olin elänyt kuukausimääriä (tätä oli seurannut alentumisen tunne ja vanha vakaumus syntisyydestä), ja saatoin hyvin käsittää, minkä arvoinen se oli. Kaikki nuo murtuneet juopot ja maankiertäjät, joille olin kustantanut ryyppyjä, osoittivat minulle, mitä elämästä oli jäljellä. Haluttiko minua muuttua heidän kaltaisekseen? Tuhat kertaa ei. Ja minä vuodatin murheen kyyneliä ihanan nuoruuteni tähden, joka nyt oli pakoveden mukana matkalla häviötä kohti. (Kukapa ei olisi nähnyt alakuloista, itkeskelevää juoppoa? Heitä tapaa kaikissa kapakoissa, ja elleivät he keksi ketään muuta vaivojensa kuuntelijaksi, he kertovat niitä kapakoitsijalle, joka saa kuuntelemisestaan maksun.)

Vesi oli ihanaa. Tämä oli miehen tapa kuolla. Tuliliemi vaihtoi sävelen, jota hän soitteli väkijuomain huumaamissa aivoissani. Pois kyyneleet ja katumus. Edessä oli sankarin kuolema, sankarin oman tahdon ja käden aiheuttama. Ja niin viritin kuolinlauluni ja kaiuttelin sitä täysin rinnoin, kun veden loiskina salakareja vastaan muistutti minua välittömästä tilanteestani.

Benician kaupungin alapuolella, missä Solanon telakka työntyy ulohtaalle, väylä laajenee "Turnerin venevalkamaksi", kuten merenkulkijat sitä nimittävät. Minä olin joutunut rantaluoteeseen, joka vyöryi Solanon telakan ohitse valkamaan. Vanhastaan tiesin, kuinka voimakkaaksi kurimus muodostui, kun luode kiersi Vainajan saaren ympäritse ja vyöryi suoraa päätä telakkaa kohti. Minua ei haluttanut joutua noiden paalujen joukkoon Se ei olisi ollut laisinkaan hauskaa, ja saattaisi kulua kokonainen tunti, ennenkuin pääsisin vapaaksi vuoroveden matkaan.

Riisuuduin vedessä ja pyrin voimakkain vedoin suorakulmaisesi virran poikki. Enkä tauonnut, ennenkuin telakan valoista tiesin joutuneeni turvallisille vesille. Silloin käännyin selälleni lepäämään. Uinti oli ollut ankaraa ja kului hetkinen, ennenkuin kykenin jälleen hengittämään vapaasti.

Olin haltioissani, sillä minun oli onnistunut välttää kurimus. Viritin jälleen kuolinlauluni – myrkyn huumaaman nuorukaisen tilapäisesti keksimän sekasotkun. "Älä laula … vielä", kuiskasi Tuliliemi. "Solanossa tehdään työtä kaiken yötä. Telakassa on rautatieläisiä. He kuulevat sinut ja tulevat veneellä sinua pelastamaan, etkä sinä halua laisinkaan tulla pelastetuksi." En halunnutkaan. Mitä kummia? Riistettäisiinkö minulta sankarikuolema? Ei milloinkaan. Ja minä makasin selälläni tähtiyössä, katsellen tuttujen telakkavalojen liukuvan ohitse, punaisten, vihreiden ja valkoisten tulien, ja lausuen murheelliset, hellämieliset jäähyväiset niille kaikille, jokaiselle erikseen.

Jouduttuani selville vesille keskiväylään, aloin taasen laulaa. Toisinaan uin muutamia vetoja, mutta pääasiallisesti tyydyin kellumaan ja uneksimaan pitkiä humalaisia unia. Ennen päivän koittoa kolea vesi ja aika olivat selvittäneet pääni kyllin ruvetakseni utelemaan, missä osassa väylää oikeastaan olin, ja myöskin arvelemaan, eikö vuorovesi ennättäisi kääntyä ja kuljettaa minua takaisin, ennenkuin joutuisin San Pablon lahteen.

Sen jälkeen havaitsin olevani peräti uuvuksissa ja kylmästä kangistunut. Nyt olin myöskin täysin selvä enkä tuntenut vähintäkään halua hukkua mereen. Saatoin erottaa Contra Costa rannalla sijaitsevan Selbyn sulaton sekä Mare-saaren majakan. Ryhdyin uimaan Solanon rantaa kohti, mutta olin jo liian heikko ja kankea. Matka edistyi niin vähän ja vaati niin tuskallista ponnistusta, että herkesin uimasta ja tyydyin kellumaan, vetäisten vain silloin ja tällöin säilyttääkseni tasapainoni vuoroveden laineissa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi veden pinnalla. Ja nyt minua alkoi pelottaa. Olin selvinnyt humalasta enkä halunnut kuolla. Keksin kymmeniä syitä, jotka yllyttivät elämään edelleen Ja mitä enemmän syitä löysin, sitä todennäköisemmältä tuntui, että kaikesta huolimatta hukkuisin veteen.

Vietettyäni neljä tuntia vedessä aamunkoitto tapasi minut arveluttavassa tilassa Mare-saaren seutuvilla, missä Vallejo-salmen ja Carquinez-salmen vuolaat luodevirrat kamppailivat keskenään ja juuri sillä haavaa taistelivat myöskin nousuvettä vastaan, joka ryntäsi niitä kohti San Pablon lahdesta. Oli noussut rivakka tuuli, suuhuni loiskui yhtä mittaa äreitä pikku laineita ja minä aloin jo nieleskellä suolavettä. Taitavana uimarina tiesin loppuni olevan lähellä. Ja sitten saapui vene, jolla muuan kreikkalainen kalastaja pyrki Vallejoon. Jälleen olin pelastunut Tuliliemen vallasta terveyteni ja ruumiillisten voimaini avulla.

Sallittakoon minun ohi mennen mainita, ettei tämä mieletön kepponen, jonka Tuliliemi minulle teki, ole laisinkaan harvinainen ilmiö. Luotettava tilasto hänen aiheuttamistaan itsemurhista herättäisi numeroillaan kammoa. Minun päähänpistoni surmata itseni oli kyllä harvinainen, sillä olin terve, normaalinen, nuori, täynnä elämäniloa. Mutta on otettava huomioon, että se sattui pitkällisen juopottelun jälkeen, jolloin hermoni ja aivoni olivat hirvittävässä määrin myrkytetyt, ja että draamallinen, romanttinen puoli mielikuvitustani, joka väkijuomista oli hullaantunut mielipuolisuuteen asti, hurmaantui moisesta ajatuksesta. Mutta vanhemmat, mieleltään sairaammat juomarit, elämän kolhimat ja kaikki toiveensa menettäneet raukat, jotka surmaavat itsensä, tekevät sen tavallisesti pitkällisen ryyppimisen jälkeen, jolloin heidän hermonsa ja aivonsa ovat kauttaaltaan myrkyn saastuttamat.