Kitobni o'qish: «Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia», sahifa 3

Nostin purjeet, irroitin veneen, asetuin ruorin ääreen toisella kädellä kuuttia pidellen ja suuntasin kulun väylän poikki. Pursi keinui ja sukelsi hurjana kuohujen keskelle. Ympärillä alkoi vihmoa hyrskysade. Minä jouduin aivan haltioihini. Purjehtiessani kaiuttelin laulua "Tuule kumoon joka mies". En ollut mikään neljäntoista-vuotias poikanen, joka vietti mitätöntä elämää Oaklandiksi mainitussa uneliaassa kaupungissa. Olin mies, jumala, ja itse luonnonvoimat alistuivat palvelukseeni ja noudattivat tahtoani.

Pakovesi oli virrannut mereen. Runsaasti sadan kyynärän levyinen kaistale pehmeätä mutaa erotti venesataman vedestä. Nostin senterboordin, laskin täyttä vauhtia liejuun, kokosin purjeet, ja seisoen perässä aloin työnnellä venettä airolla, kuten olin usein ennenkin menetellyt vuoksen aikana. Vasta tällöin voimani alkoivat murtua. Menetin tasapainoni ja syöksyin päistikkaa mutaan. Kun sitten ryömin pystyyn kauttaaltani liman peitossa ja veren vuotaessa haavasta, jonka pystyssä törröttävä paalu oli viiltänyt käsivarteeni, tajusin ensimäistä kertaa elämässäni, että nyt olin humalassa. Mutta mitäpäs siitä? Tuolla väylässä makasi kaksi voimakasta merimiestä tiedottomina kojuissaan, minne minä olin heidät ryypännyt. Minä olin kuin olinkin mies. Seisoin vielä jaloillani, vaikka olinkin vajonnut polvia myöten mutaan. En viitsinyt kiivetä uudelleen veneeseen. Minä kaaloin mudan halki työntäen purtta edelläni ja laulaa hoilottaen miehuuttani kaikelle maailmalle.

Mutta minä sain maksaa siitä. Olin sairaana pari päivää, surkean sairaana, ja paalun viiltämät haavat saivat käsivarteni pahasti paisumaan. Kokonaiseen viikkoon en kyennyt niitä käyttämään, yksinpä pukeutuminen ja riisuutuminenkin tuotti ankaraa tuskaa.

Vannoin: "Ei enää milloinkaan." Leikki ei ollut sen arvoinen. Hinta oli liian kallis. Mitään siveellistä pohmeloa ei minulla ollut. Vastenmielisyyteni oli kokonaan fyysillistä laatua. Eivät mitkään haltioitumisen hetket korvanneet moisen kurjuuden ja surkeuden tunteja. Veneelleni palattuani kartoin tarkoin Idleria. Saatoin purjehtia väylän toiselle puolelle kiertääkseni sen kyllin etäältä. Scotty oli kadonnut. Harpuuninheittäjä liikuskeli vielä niillä main, mutta häntä minä vältin tapaamasta. Kun hän kerran sattui tulemaan venesatamaan, minä piilouduin erääseen vajaan päästäkseni joutumasta hänen seuraansa. Minua pelotti, että hän ehdottaisi jälleen ryyppyä, kenties kuljettaisi täyttä whiskypulloa taskussaan.

Ja kuitenkin – sellainen taikuri on Tuliliemi – nuo iltapäiväiset juomingit Idlerin kajuutassa olivat olleet kuin purpurajuova elämäni yksitoikkoisuudessa. Päivä oli ikimuistoinen. Lakkaamatta ajatukseni liikuskelivat siinä. Yhä uudelleen muistelin sitä aivan yksityiskohtaisesti. Muun muassa olin saanut nähdä, mitkä hampaat ja jouset toimivat ihmisten tekojen vaikuttimina. Olin nähnyt Scottyn itkevän omaa arvottomuuttaan ja hienosyntyisen äitinsä murheellista kohtaloa. Harpuuninheittäjä oli hilpeänä kertonut minulle ihmeellisiä seikkailuja itsestään. Olin saanut lukemattoman määrän viekoittelevia ja sytyttäviä viittauksia minulle vieraasta maailmasta, johon olin varmasti yhtä sopiva kuin nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat ryypänneet kerallani. Olin perehtynyt ihmisten sielunelämään. Olin perehtynyt omaan sieluuni ja löytänyt arvaamattomia mahdollisuuksia ja kykyjä.

Niin, tuo päivä vei voiton kaikista muista varemmassa elämässäni. Sellainen se on minulle vieläkin. Sen muisto on syövytetty aivoihini. Mutta liian kalliin hinnan sain siitä maksaa. Kieltäydyin antautumasta uudelleen sellaiseen leikkiin, palasin kanuunankuulieni ja nekkuni pariin. Koko terveen, normaalisen ruumiini kemiallinen kokoomus karkoitti minut pois alkoholin äärestä. Tuo aine ei soveltunut minulle. Se oli inhoittavaa. Mutta tästä huolimatta olosuhteet ajoivat minua yhä edelleen Tuliliemen luo, ajoivat ajamistaan, kunnes monen vuoden vierittyä oli koittava aika, jolloin etsin Tulilientä kaikkialla ihmisten asuma-aloilla – etsin häntä ja tervehdin ilomielin hyväntekijänä ja ystävänä. Ja samalla haavaa inhosin ja vihasin häntä kaiken aikaa. Niin, eriskummallinen ystävä on Tuliliemi.

SEITSEMÄS LUKU

Olin hiljan täyttänyt viisitoista vuotta ja työskentelin päivät pitkät eräässä säilyketehtaassa. Kuukaudesta toiseen en saanut koskaan nähdä kymmentä tuntia lyhempää työpäivää. Kun kymmentuntiseen työhön koneen ääressä lisätään päivällistunti, kaksi kertaa suoritettu jalkamatka kodin ja työpaikan välillä, nouseminen aamuisin, pukeutuminen ja syöminen, syöminen iltaisin, riisuutuminen ja levolle käyminen, ei vuorokauden neljästäkolmatta tunnista jää enempää kuin yhdeksän terveen nuorukaisen nukkua. Vuoteeseen käytyäni minun onnistui ennen uneen vaipumista varastaa hituinen aikaa lukemiseen.

Mutta monesti en päässyt työstä ennen puoltayötä. Toisinaan täytyi uurastaa kahdeksantoista ja kaksikymmentäkin tuntia yhteen mittaan. Kerran ahersin koneeni ääressä kolmekymmentä kuusi tuntia perätysten. Ja sattui yhteen jonoon sellaisiakin viikkoja, jolloin en milloinkaan lopettanut työtä ennen kello yhtätoista ja päässyt vuoteeseen ennen puoli yhtä; sitten tulin taas herätetyksi puoli kuudelta ennättääkseni pukeutua, syödä ja kävellä työpaikalle koneeni ääreen seitsemän vihellykseen.

Tällöin ei käynyt varastaminen hetkeäkään rakkaita kirjojani varten. Ja mitä tekemistä oli Tuliliemellä vasta viisitoista täyttäneen poikasen uutterassa työssä? Hänellä oli siinä paljon tekemistä. Malttakaapa, niin näytän sen teille. Kysyin itseltäni, tämäkö oli elämän tarkoitus – oliko ihminen luotu työjuhdaksi? Tietääkseni ei Oaklandin kaupungissa ollut ainoatakaan hevosta, joka raatoi niin monta tuntia kuin minä. Jos tämä oli oikeata elämistä, niin minusta ainakin se oli peräti vastenmielistä. Mieleeni muistui veneeni, joka nyt lojui toimetonna valkamassa keräten pohjansa simpukankuoria täyteen. Mieleeni muistui tuuli, joka puhalsi jok'ikinen päivä lahdella, aamunkoitot ja auringonlaskut, joita en enää saanut nähdä, suolaisen ilman tuoksu sieraimissa, suolaisen veden tuntu ihossa, kun pulahdin veneestä mereen. Mieleen muistui kaikki minulta kielletyn maailman ihanuus ja ihmeet ja aistihurmat. Tästä kuolettavasta aherruksesta saattoi pelastua vain yhdellä tapaa. Minun täytyi päästä vapaaksi ja lähteä merille. Ja merielämä johti välttämättä Tuliliemen luo. Tätä minä en tietänyt. Ja kun sen opin tuntemaan, silloin minulla oli kylliksi rohkeutta ollakseni palaamatta takaisin eläimelliseen tilaani koneen ääreen.

Halusin oleskella siellä, missä seikkailujen tuulet puhalsivat. Ja seikkailujen tuulet puhaltelivat osterivarkaiden pursia edes ja takaisin San Franciscon lahdella, kuljettivat ne rosvotuilta osterisärkiltä ja yöllisistä kahakoista aamun koittaessa kaupungin satamiin, minne kaupustelijat ja kapakoitsijat saapuivat saalista ostamaan. Osterisärkillä pyydystäminen oli kielletty ankaran rangaistuksen uhalla. Palkkana oli kuritushuone viiruvaatteineen ja jalkarautoineen. Mutta mitäpä siitä? Viiruvaatteisten miesten työpäivä oli lyhempi kuin minun koneen ääressä uurastamani. Osterirosvon ja vangin elämässä oli paljoa enemmän romanttisuutta kuin koneorjan tilassa. Ja kaiken takana, koko pulppuavan nuoruuteni takana kuiski seikkailuelämä.

Ja niin minä haastattelin Jennie mummoa, vanhaa imettäjääni, jonka mustat rinnat olivat suoneet minulle ravintoa. Hän oli saavuttanut paremman aseman kuin minun omaiseni. Hän hoiti sairaita melkoisen hyvästä viikkopalkasta. Lainaisiko hän "valkoiselle lapselleen" vähän rahaa? Että lainaisiko? Kaikki, minkä hän omisti, kuului myöskin minulle.

Sitten etsin käsiini Ranskan Ranssin, erään osterirosvon, joka kuuleman mukaan halusi myydä purtensa Raketin. Tapasin hänet ankkurissa Alamedan puolella vuonoa, lähellä Webster-kadun siltaa, seurassaan vieraita, joita hän kestitsi viinillä. Hän nousi kannelle hieromaan kauppaa. Kyllä, hän oli halukas myymään. Mutta nyt oli sunnuntai. Ja sitä paitsi hänellä oli vieraita. Huomisaamuna hän valmistaisi kauppakirjan ja minä saisin heti purren haltuuni. Mutta nyt minun oli käytävä kajuuttaan ja tutustuttava hänen ystäviinsä. Näitä oli kaksi sisarusta, Mamie ja Tess, muuan rouva Hadley, joka oli heitä kaitsemassa, "Whisky-Bob", kuusitoista-vuotias osterirosvo, ja "Lukki" Healey, kaksikymmen-vuotias mustaviiksinen satamajätkä. Mamie, joka oli Lukin sisarentytär, oli saanut kunnianimen Osterirosvojen Kuningatar ja toimi toisinaan emäntänä heidän juomingeissaan. Ranskan Ranssi oli rakastunut häneen, vaikka siihen aikaan minä en vielä tietänyt siitä, ja tyttö kieltäytyi jyrkästi rupeamasta hänen vaimokseen.

Ranskan Ranssi kaatoi minulle suuren pikarillisen punaviiniä tyhjennettäväksi kaupantekijäisiksi. Mieleeni muistui italialais-talon punaviini, ja minua puistatti sisällisesti. Whisky ja olut eivät olleet aivan yhtä inhoittavia. Mutta Osterirosvojen Kuningatar katseli minua puolittain tyhjennetty lasi kädessään. Minullakin oli ylpeyteni. Vaikka olinkin vain viisitoistavuotias, ei minun kuitenkaan auttanut osoittautua häntä raukkamaisemmaksi. Sitä paitsi istuivat pöydän ääressä hänen sisarensa, rouva Hadley, nuori osterirosvo ja viiksiniekka jätkä, kaikilla lasi kädessään. Olinko minä vaivainen piimäsuu? En, tuhat kertaa en. Tyhjensin pikarin miehen lailla.

Ranskan Ranssi oli hyvillään kaupasta, jonka olin vahvistanut antamalla etukäteen kahdenkymmenen dollarin kultarahan. Hän kaatoi enemmän viiniä. Olin oppinut tuntemaan vatsani ja pääni voimakkaiksi, ja olin varma siitä, että saatoin juoda kohtuullisesti myrkyttämättä itseäni seuraavaksi viikoksi. Kestin yhtä paljon kuin hekin; ja sitä paitsi he olivat jo ryypänneet jonkun aikaa ennen tuloani.

Ruvettiin laulamaan. Lukki lauloi "Bostonin rosvosta" ja "Mustasta Lulusta". Kuningatar esitti laulun "Jos oisin pieni lintunen". Ja hänen sisarensa Tess lauloi "Oi, kohtele mun tytärtäni aivan lempeästi". Ilo kohosi pian ylimmilleen. Huomasin voivani jättää lasin täydeksi toisten kiinnittämättä siihen huomiotaan. Seisoen kajuutan portailla, pää ja hartiat ulkopuolella ja lasi kädessä, saatoin myöskin heittää viinin mereen.

Aprikoitsin seuraavasti: omituista väkeä, kun pitävät moisesta inhoittavan makuisesta viinistä. No niin, se on heidän asiansa. Minun ei kannata riidellä makuasioista. Heidän käsityksensä mukaan minun on osoitettava miehevyyttä teeskentelemällä pitäväni tästä viinistä. No hyvä. Minä teeskentelen. Mutta en aio juoda enempää kuin välttämättömän määrän.

Ja Kuningatar alkoi kohdella minua hellästi, sillä olin vereksin tulokas osterirosvojen laivastossa enkä suinkaan mikään jätkä, vaan isäntä ja herra. Hän lähti kannelle raitista ilmaa hengittämään ja kutsui minut mukaansa. Luonnollisesti hän tiesi, että Ranskan Ranssi siitä hyvästä raivosi kajuutassa, mutta minä en voinut sellaista uneksiakaan. Sitten Tess liittyi seuraamme istuutuen kajuutan katolle, sitten Lukki ja Bob ja viimein rouva Hadley ja Ranskan Ranssikin. Ja siinä me istuimme lasit kädessä ja lauloimme ison pullon kierrellessä piirissä, ja minä olin koko joukossa ainoa täysin selvä.

Minä nautin tästä enemmän kuin yksikään toinen koko parvesta. Tässä bohême-ilmassa en voinut olla muistelematta, kuinka edellisenä päivänä olin istunut koneeni ääressä tukahuttavassa, tympäisevässä ilmassa, herkeämättä toistaen tulisella kiireellä koneellisia liikkeitäni. Ja tässä minä nyt istuin lasi kädessä juomaveikkoina osterirosvoja, seikkailijoita, jotka eivät tahtoneet alistua arkiaherruksen orjiksi, jotka uhmailivat rajoituksia ja lakeja, pitivät vapauttaan ja elämäänsä omassa kädessään. Ja juuri Tuliliemen kautta minä jouduin tähän vapaiden, pelottomain sielujen oivalliseen seuraan.

Iltapäivän merituuli puhalsi suolaansa keuhkoihin ja saattoi keskiväylän veden väreilemään. Sen kuljettamina saapui kuunareita purje purjeen vieressä, toitotellen torvillaan siltaa avattavaksi. Punapiippuisia hinaajapursia kiiti ohitse keinutellen Rakettia keula-aalloillaan. Erästä sokuriparkkia hinattiin parhaillaan ulapalle päin. Väreilevällä pinnalla väikkyi auringon kulta, ja elämä tuntui niin suurelta. Ja Lukki lauloi:

"Oi Lulu, musta Lulu, mun kallis armahain, miks' sua odotella niin kauan sain? – Ma vankilassa makasin ja odottelin takasin mun sydänkäpyäni vain."

Niin, ympärilläni paukkui purjeissa kapinallisuuden, seikkailun, romanttisuuden henki, kaikkialla tapasi kiellettyä, mikä siitä huolimatta tehtiin uhkamielin ja suuremmoisella tavalla. Ja minä tiesin, että huomenna minä en palaisikaan koneeni ääreen säilyketehtaaseen. Huomenna minä olisin osterirosvo, niin vapaa merisissi kuin vuosisatamme ja San Franciscon lahden vedet voivat sallia. Lukki oli jo luvannut purjehtia kerallani matruusin ja kokin töitä suoritellen, minä taas pitäisin huolta kansitehtävistä. Aamulla me hankkisimme muonaa ja juomavettä, nostaisimme suurpurjeen (joka oli isompi kangaspala kuin yksikään, jota olin ennen hoidellut) ja pyrkisimme ulos vuonosta ensimäisellä merituulella ja pakoveden auttamana. Sitten hellittäisimme purjetta ja laskisimme nousuveden tullen lahtea alaspäin Asparagus-saarille, missä käytäisiin ankkuriin usean mailin päähän rannasta. Ja lopulta toteutuisi unelmani: saisin nukkua merellä. Ja seuraavana aamuna heräisin merellä; ja sen jälkeen kaikki päiväni ja yöni kuluisivat merellä.

Ja Kuningatar pyysi minua soutamaan maihin purressani, kun Ranskan Ranssi auringon laskun aikaan valmistautui toimittamaan vieraansa rantaan. Minä en ymmärtänyt, miksi hän niin äkisti muutti suunnitelmansa luovuttaen veneensä soutamisen Whisky-Bobin tehtäväksi ja jääden itse alukseen. En myöskään ymmärtänyt Lukin tarkoitusta, kun tämä irvistäen huomautti minulle: "Turkanen. Kylläpä sinulta kaikki sujuu sukkelasti." Kuinka minun pojanpäähäni olisi voinut juolahtaakaan ajatusta, että harmentunut viisikymmenvuotias olisi saattanut olla mustasukkainen minulle?

KAHDEKSAS LUKU

Sopimuksen mukaan me yhdyimme varhain maanantai-aamuna kauppakirjaa laatimaan. Tietenkin se tapahtui miesten lailla kapakassa, Johnny Heinholdin "Viimeinen voitelu" nimisessä tarjoilussa. Minä suoritin maksun, sain kauppakirjan, ja Ranskan Ranssi tarjosi kaupantekijäiset. Minä käsitin sen tavalliseksi toimitukseksi, ja minusta olikin oikeudenmukaista, että myyjä, joka saa rahat, panee vähän likoomaan paikassa, missä kauppa on päätetty. Mutta kummikseni Ranskan Ranssi tarjosi tuvan täydelle. Hän ja minä joimme, ja se oli vain kohtuullista; mutta miksi hän kutsui ryypyille Johnny Heinholdin, joka omisti kapakan ja tarjoili pöydän takana? Laskin heti, että tämä hyötyi juuri siitä ryypystä, jonka nautti. Jossain määrin saatoin ymmärtää, että tarjottiin lasi Lukille ja Whisky-Bobille, jotka olivat ystäviä ja laivatovereita; mutta miksi otettiin joukkoon Bill Kelly ja Ryyppy-Kennedy, kaksi rannikkolaivuria.

Kahdeksanneksi liittyi lukuumme Pat, Kuningattaren veli. Oli varhainen aamu ja kaikki tilasivat whiskyä. Mitä minä saatoin tehdä tässä aikuisten seurassa, missä kaikki joivat whiskyä? "Whiskyä", minä virkoin yhtä välinpitämättömästi kuin henkilö, joka on sanonut sen tuhansia kertoja. Mutta millaista whiskyä! Lennätin sen kurkkuuni. Br-r-r-r! Saatan vieläkin tuntea sen maun.

Ja oikein minua kammotti hinta, minkä Ranskan Ranssi maksoi – kahdeksankymmentä senttiä. Kahdeksankymmentä senttiä! Säästäväisestä mielestäni se oli sulaa hulluutta. Kahdeksankymmentä senttiä – kahdeksan pitkän, koneen ääressä uurastamani tunnin palkka oli luiskahtanut alas meidän kurkuistamme, hurahtanut vilauksessa jättäen vain ilkeän maun suuhun. Muuta ei voinut sanoa, kuin että Ranskan Ranssi oli suuri tuhlari.

Minulla oli kiire päästä ulos päivänpaisteeseen, ulos vesille komean purteni luo. Mutta kaikki viivyttelivät kapakassa, yksinpä Lukkikin, minun oma laivamieheni. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miksi he viivyttelivät. Myöhemmin olen usein ajatellut, mitä he lienevät miettineet minusta, heidän seuraansa kutsutusta uusikosta, joka seisoi heidän rinnallaan kapakkapöydän ääressä eikä tarjonnut ainoatakaan ryyppyä.

Ranskan Ranssi, joka tietämättäni oli edellisenä päivänä niellyt harminsa, alkoi nyt, saatuaan Raketin hinnan taskuunsa, käyttäytyä merkillisesti minua kohtaan. Huomasin hänen käytöksensä muuttuneen, näin ilkeän välkkeen hänen silmissään ja kummastelin. Kuta enemmän opin ihmisiä tuntemaan, sitä omituisemmiksi he kävivät. Johnny Heinhold kurottausi pöydän poikki ja kuiskasi korvaani: "Hänellä on jotain kavalaa mielessä. Olkaa varuillanne."

Nyökkäsin ymmärtäväni hänen tarkoituksensa, kuten sopiikin sellaisen miehen, joka tuntee hyvin ihmiset. Mutta salaisesti olin peräti ymmälläni. Herra Jumala! Minä olin raatanut ankarasti ja lukenut seikkailukertomuksia, olin vain viisitoistavuotias, en ollut uneksinutkaan kiinnittäväni Osterirosvojen Kuningattareen sen enempää huomiota enkä tietänyt, että Ranskan Ranssi oli hurjasti ja mustasukkaisesti rakastunut; kuinka olisin saattanut aavistaa loukanneeni häntä? Ja kuinka niinä voin arvata, että satamassa jo naurettiin sitä, että Kuningatar oli kääntänyt hänelle selkänsä hänen omalla aluksellaan, niin pian kuin minä olin joutunut näköpiiriin? Ja yhtä mahdotonta oli minun käsittää, että Kuningattaren veljen Patin töykeys minua kohtaan aiheutui muusta kuin luontaisesta umpimielisyydestä.

Whisky-Bob vei minut syrjään. "Pidä silmäsi auki", hän mutisi. "Tottele minun neuvoani, Ranskan Ranssi on vaarallinen. Minä lähden hänen kerallaan jokea ylöspäin hankkimaan osterikuunaria. Vartioi häntä tarkalleen, kun ennätetään takaisin osterisärkille. Hän sanoo aikovansa purjehtia sinut meren pohjaan. Jos hän sattuu olemaan lähistöllä, niin muuta pimeän tultua ankkuripaikkaa ja pidä alus lähtövalmiina. Ymmärrätkös?"

Oh, kyllä minä vaan ymmärsin. Nyökkäsin päätäni ja kiitin häntä tästä vihjauksesta kuten mies toista. Ja sitten siirryin takaisin pöydän ääressä seisovan ryhmän luo. Mutta minä en tarjonnut. Enhän uneksinutkaan, että minun odotettiin tarjoavan. Poistuin Lukin seurassa, ja nyt korviani kuumottaa koettaessani arvailla, mitä kaikkea toiset mahtoivat minusta sanoa.

Sivumennen kysäisin Lukilta, mikä Ranskan Ranssia vaivasi. "Hän on mielettömän mustasukkainen sinun tähtesi", kuului vastaukseksi. "Niinkö arvelet?" minä tokaisin ja jätin sitten koko asian, koska siihen ei muka kannattanut tuhlata sen enempää sanoja.

Mutta hyvin saatatte ymmärtää, kuinka viisitoistavuotiaan ylpeys paisui kuullessani, että Ranskan Ranssi, viisikymmen-vuotias seikkailija, kaiken maailman merien purjehtija, oli mustasukkainen minulle – ja mustasukkainen tytön tähden, joka oli saanut Osterirosvojen Kuningattaren romanttisen nimen. Olin lukenut sellaisista seikoista ja pitänyt niitä itsellenikin mahdollisina kaukaisessa tulevaisuudessa. Kylläpä minä tunsin itseni aika porhoksi, kun sinä aamuna nostimme isonpurjeen, irroitimme ankkurin ja laskimme laitatuulta kolmen mailin matkan ulos lahdelle.

Sillä tapaa minä pelastuin kuolettavasta konetyöstä ja jouduin osterirosvojen pariin. Tosin alku oli tapahtunut ryyppäämällä ja elämä näytti lupaavan samallaista jatkoa. Mutta oliko minun pysyttävä siitä erilläni moisesta syystä? Missä hyvänsä elämä kuohui vapaana ja vuolaana, siellä miehet ryyppäsivät. Romanttisuus ja seikkailu näyttivät aina vaeltavan käsikkäin Tuliliemen kanssa. Jos halutti olla kahden ensinmainitun seurassa, silloin täytyi pysyä kolmannenkin tuttavana. Muutoin minun oli palattava takaisin kansankirjastoon ja luettava toisten miesten urostöistä; itse en toimittaisi mitään muuta kuin säilyketehtaan koneen ääressä raataisin kymmenen sentin tuntipalkasta.

Ei, minua ei säikyttäisi tästä reippaasta merielämästä se seikka, että vesillä olijoissa vallitsi merkillinen ja kallis himo saada olutta ja whiskyä ja viiniä. Mitä siitä, että he eivät tunteneet itseänsä onnellisiksi, elleivät saaneet nähdä minunkin ryyppäävän. Jos he kerran itsepintaisesti halusivat ostaa tuota moskaa ja tyrkyttää sitä minulle, niin miksi en joisi? Siinä oli maksu, joka minun oli suoritettava heidän toveruudestaan. Eikähän minun silti tarvinnut päihdyttää itseäni. En ollut päihtynyt sunnuntai-iltapäivänäkään, jolloin olin sopinut Raketin ostamisesta, vaikk'ei yksikään toinen ollut pysynyt selvänä. Hyvä, saatoinhan vastaisuudessakin jatkaa samalla tapaa: joisin, kun toisia huvittaisi nähdä minun ryyppäävän, mutta karttaisin tarkoin ryyppäämästä liiaksi.