Kitobni o'qish: «Tuliliemen tuttavana: Alkoholimuistelmia», sahifa 10

YHDESKOLMATTA LUKU

Mutta kas! Niin pian kuin jouduin seikkailutielle, tapasin taasen Tuliliemen. Liikuin vieraiden parissa, missä lasien kilistäminen teki ihmiset keskenään tuttaviksi ja avasi tien seikkailujen maailmaan. Asian laita oli sama, olipa sitten kysymys pöhnäisistä kaupunkilaisista jossain kapakassa tai suopeasta rautatieläisestä, jolla oli päässään hyvä humala ja taskussa täydet pullot, tai pulituurimies-parvesta jossakin syrjäisessä mökissä. Samoin kävi kieltolakivaltioissakin, kuten esimerkiksi Iowassa vuonna 1894, jolloin vaelsin Des Moinesin pääkatua ja sain monelta uppo-oudolta kutsun pistäytyä useaan salakapakkaan – muistan silloin ryypänneeni partureissa, korjauspajoissa ja huonekalukaupoissa.

Aina oli vastassa Tuliliemi. Yksinpä maankiertäjäkin saattoi noina onnen päivinä saada tuhkatiheään humalan. Muistan, kuinka moni meistä sai Buffalon vankilassa hankituksi itselleen suuremmoisen pöhnän ja kuinka sitten vapaiksi päästyämme onnistuimme järjestämään toiset juomingit kerjäämällä lantteja kaupungin pääkaduilla.

Minä en tuntenut laisinkaan alkoholin tarvetta, mutta ollessani sellaisten seurassa, jotka joivat, minä ryyppäsin itsekin. Minä pyrin aina matkustelemaan ja maata kiertelemään sukkelimpain, terävimpäin miesten parissa, ja juuri nämä sukkelimmat ja älykkäimmät joivat eniten. He olivat muita toverillisempia, yritteliäämpiä ja yksilöllisempiä. Kenties ylen voimakas luonteensävy oli saanut heidät pakenemaan kuolettavan ikäviä arkioloja ja etsimään huojennusta Tuliliemen valheellisista ja fantastisista maailmoista. Olkoon asianlaita mikä tahansa, totta vain on, että aina tapasin juuri Tuliliemen seurassa ne miehet, joista eniten pidin, joiden parissa mieluimmin halusin olla.

Vaeltaessani maankiertäjänä Yhdysvaltain halki minä saavutin uuden kokemuksen. Maankiertäjänä minä olin yhteiskunta-näyttämön takapuolella – elin niin sanoakseni sen kellarikerroksessa. Saatoin tarkastella sen koneiston toimintaa. Näin yhteiskuntakoneen pyöräin pyörivän ja opin huomaamaan, ettei ruumiillinen työ ollutkaan niin arvokasta kuin opettajat, papit ja politikoitsijat olivat minulle vakuuttaneet. Sellaiset ihmiset, jotka eivät osanneet jotain ammattia, olivat avutonta karjaa. Jos perehtyi johonkin ammattiin, täytyi liittyä ammattiyhdistykseen saadakseen harjoittaa sitä. Ja ammattiyhdistyksen oli pakko taistella työnantajain liittoja vastaan pitääkseen korkealla palkkoja tai lyhentääkseen työaikaa. Samalla tapaa sortivat työnantajain liitot. Minä en voinut huomata siinä mitään arvokasta. Ja kun työmies vanheni tai joutui tapaturman uhriksi, silloin hänet heitettiin tunkiolle kuin kulunut kone. Näin ylen paljon tällaisia onnettomia, joiden elämä läheni perin surkeaa loppua.

Minä saavutin siis sellaisen kokemuksen, että ruumiillinen työ oli vähäarvoista eikä kannattanut. Ammattilaiseksi en rupea, niin päättelin, enkä välitä johtajain tyttäristä. En myöskään rupea pahantekijäksi. Se olisi melkein yhtä tuhoisaa kuin ruumiillinen työ. Aivotyöstä maksettiin, mutta ei lihastyöstä, ja minä päätin, etten koskaan enää tarjoisi lihaksiani kaupan työmarkkinoilla. Aivojani, ainoastaan aivojani myisin tästä lähtien.

Palasin Kaliforniaan lujasti aikoen kehittää aivojani. Siihen tarvittiin koulunkäyntiä. Vuosia varemmin olin käynyt alkeiskoulun, joten menin nyt Oaklandin lukioon. Tullakseni toimeen minä rupesin ovenvartijaksi. Myöskin sain apua sisareltani; enkä minä pitänyt laisinkaan alentavana siistiä pihamaiden nurmikkoja tai tomuttaa mattoja, milloin riitti puoli päivää sellaiseen työhön. Tein työtä päästäkseni vapaaksi työstä, ja minä alistuin ikeeseen katkerasti käsittäen tämän paradoksin totuuden.

Kuhertelu jäi syrjään ja sen ohella Haydee ja Louis Shattuck ja iltakävelyt. Sellaiseen ei minulla ollut aikaa. Minä liityin "Henry Clay" – keskusteluseuraan. Muutamat sen jäsenistä kutsuivat minut kotiinsa, missä tapasin sieviä tyttöjä, joiden hameet ulottuivat maahan asti. Minä seurustelin pienissä kotiklubeissa, missä me pohdimme runoutta ja taidetta ja kielellisiä vivahduksia. Minä kävin sosialistien kokouspaikoissa, missä tutkittiin ja pohdittiin kansantaloutta, filosofiaa ja politiikkaa. Olin hankkinut puolitusinaa kansankirjaston jäsenkortteja ja lainasin niiden avulla suunnattomat määrät kirjoja, lukien rinnan jos jotakin.

Puoleentoista vuoteen en ottanut ainoatakaan ryyppyä enkä edes ajatellutkaan ryyppäämistä. Minulla ei ollut aikaa sen enempää kuin haluakaan. Ovenvartiatoimelta, opinnoilta ja viattomilta huvituksilta, kuten esimerkiksi shakkipeliltä, ei riittänyt hetkistäkään muihin hommiin. Minulle avautui uusi maailma, ja niin innokkaasti ryhdyin sitä tutkimaan, ettei Tuliliemen vanha maailma tarjonnut minulle mitään viehätystä.

Muistuupa sentään mieleeni, että kävin kuitenkin kapakassa. Minä pistäysin "Viimeiseen voiteluun" Johnny Heinholdia tapaamaan ja rahaa lainatakseni. Ja tässä meille paljastuu taasen uusi puoli Tulilientä. Kapakoitsijat ovat tunnetut hyvänahkaisiksi miehiksi. Yleensä he ovat paljoa anteliaampia kuin liikemiehet. Kun kipeästi tarvitsin kymmenen dollaria eikä minulla ollut muuta keinona, käännyin epätoivoissani Johnny Heinholdin puoleen. Moneen vuoteen en ollut astunut hänen kynnyksensä yli ja kuluttanut senttiäkään hänen kapakassaan. Ja kun nyt lähdin kymmentä dollaria lainaamaan, en myöskään tilannut ryyppyä. Mutta Johnny Heinhold antoi minulle rahat vaatimatta takuuta tai korkoa.

Useammin kuin kerran minä kävin Johnny Heinholdin luona rahaa lainaamassa sinä lyhyenä aikana, jolloin ponnistelin sivistystä saadakseni. Yliopistoon lähtiessäni lainasin häneltä neljäkymmentä dollaria antamatta takausta, lupaamatta korkoja, tilaamatta ainoatakaan ryyppyä. Ja kuitenkin – sellainen on tapa ja laki Tuliliemen kannattajain kesken – minä olen myöhempinä vuosina, onnen päivien tultua, kulkenut pitkiä kiertoteitä kuluttaakseni Johnny Heinholdin kapakkapöydän ääressä monien lainojeni myöhästyneet korot. En siksi, että Johnny Heinhold olisi vaatinut tai edes odottanut minun tekevän niin. Tein sen, kuten jo sanoin, totellen sitä lakia, jonka olin monien muiden seikkojen yhteydessä oppinut Tuliliemeltä. Tukalassa tilassa, kun ei ole mihin kääntyisi, kun ei ole ainoatakaan esinettä, josta kovasydäminen panttikonttorin omistaja välittäisi, voi mennä jonkun tutun kapakoitsijan puheille. Kiitollisuus kuuluu ihmisen luontoon. Kun avunsaaja on taas ansainnut rahaa, voi olla varma siitä, että osa kulutetaan sen kapakkapöydän ääressä, jonka omistaja on osoittanut ystävällisyyttä.

Muistan hyvin kirjailijatoimintani varhaisimmat ajat, jolloin aikakauskirjoilta ansaitsemani vähäiset summat saapuivat surullisen epäsäännöllisesti ja minulla oli elätettävänä yhä kasvava perhe – vaimo, lapset, äiti, sisarenpoika ja Jenny-mummo miehineen, jotka olivat joutuneet koville päiville. Rahaa sain lainaksi kahdesta paikasta: eräältä parturilta ja eräältä kapakoitsijalta. Parturi otti minulta etukäteen korkoa viisi prosenttia kuukaudessa. Toisin sanoen, kun lainasin sata dollaria, hän antoi minulle yhdeksänkymmentä viisi. Puuttuvat viisi dollaria hän pidätti ennakkokorkoina ensimäiseltä kuukaudelta. Ja seuraavassa kuussa maksoin hänelle jälleen viisi dollaria, ja siten jatkoin joka kuukausi, kunnes toimitus minua armahti ja minä saatoin maksaa takaisin koko lainan.

Toinen paikka, minne pulassa käännyin, oli kapakka. Tämän kapakoitsijan olin tuntenut ulkonäöltä parisen vuotta. En ollut koskaan kuluttanut rahojani hänen kapakassaan, enkä edes häneltä lainatessanikaan kuluttanut siellä penniäkään. Eikä hän kuitenkaan kieltänyt minulta milloinkaan rahaa, kun sitä häneltä pyysin lainaksi. Onnettomuudeksi hän siirtyi toiseen kaupunkiin, ennenkuin minä pääsin hyville päiville. Yhä vieläkin minua surettaa, että hän muutti pois. Jos tietäisin, missä hän nykyään on, pistäytyisin silloin tällöin hänen kapakkaansa ja kuluttaisin siellä muutaman dollarin vanhan ystävyyden vuoksi ja kiitollisuutta osoittaakseni. Se olisi oikea menettelytapa vanhoina aikoina oppimani lain mukaan.

Tällä en suinkaan tahdo ylistellä kapakoitsijoita. Olen maininnut sen ylistääkseni Tuliliemen mahtia ja kuvatakseni vielä yhden niistä tuhansista tavoista, jotka johtavat ihmisen Tuliliemen seuraan, kunnes hän lopulta huomaa, ettei voikaan tulla toimeen ilman tätä toveria.

Mutta palaanpa kertomukseeni. Jouduttuani pois seikkailutieltä ja vajottuani korvia myöten opintoihin minä en muistanut rahtuistakaan Tulilientä. Minun piirissäni ei juonut kukaan. Jos joku olisikin ryypännyt ja tarjonnut minullekin, en varmaankaan olisi maistanut. Nyt vietin joutohetkeni pelaamalla shakkia tai kävellen sievien tyttöjen kanssa, jotka itsekin opiskelivat, tai ajaen polkupyörällä, milloin minun onnistui lunastaa se vapaaksi panttilainakonttorista.

Tarkoitukseni on kaiken aikaa ollut todistaa, ettei minussa vallinnut vähinkään taipumus nauttia alkoholia, vaikka olinkin viettänyt pitkän ajan Tuliliemen ankarassa orjuudessa. Olin siirtynyt elämän toiselta puolen ja nyt minua ihastutti se turmeltumattomuus ja yksinkertaisuus, joka ilmeni opiskelevain nuorukaisten ja neitosten elämässä. Olin myöskin päässyt hengen maailmaan ja joutunut älyllisen huumauksen valtaan. Mutta myöhempinä aikoina sain valitettavasti kokea, että älyllistäkin huumausta seuraa pohmelo.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Lukion kurssin suorittamiseen vaadittiin kolmen vuoden opintoaika. Minä kävin malttamattomaksi. Koulunkäynti alkoi myöskin muuttua taloudellisista syistä mahdottomaksi toteuttaa. Niin hitaasti edistyen minä en voisi kauaakaan pysyä pystyssä, ja minua halutti suuresti päästä valtion yliopistoon. Käytyäni vuoden lukiota minä päätin turvautua oikotiehen. Lainasin rahaa ja suoritin pääsymaksun erään "ylioppilasleipomon" yläasteelle. Minut luvattiin toimittaa yliopistoon neljän kuukauden kuluttua ja siten minulta säästyisi kaksi vuotta.

Sepä vasta vaati pänttäämistä! Kolmannesvuodessa minun oli suoritettava kahden vuoden työ. Ja minä pänttäsin viisi viikkoa, kunnes pääni surisi matemaattisista yhtälöistä ja kemiallisista kaavoista. Sitten leipomon johtaja kutsui minut pakinoilleen. Hän pahoitteli syvästi, mutta hänen täytyi luovuttaa minulle takaisin rahani ja pyytää minua eroamaan koulusta. Tässä ei ollut kysymys opinnoista. Minä edistyin hyvin, ja hän oli varma siitä, että pitäisin puoliani yliopistossakin, jos hän toimittaisi minut sinne. Syynä oli se, että minun tapauksestani puhuttiin jos jotakin. Ettäkö neljässä kuukaudessa voisi suorittaa kahden vuoden työn! Siitä koituisi täydellinen skandaali, ja yliopistot alkoivat jo kohdella hyväksyttyjä ylioppilasleipomoita ankarammin. Hän ei uskaltanut antautua sellaiseen skandaaliin, ja sen vuoksi minun täytyi suostua eroamaan.

Sen teinkin. Ja minä maksoin takaisin lainaamani rahat, purin hammasta ja ryhdyin pänttäämään omin neuvoin. Ylioppilastutkintoon oli vielä kolme kuukautta. Ilman laboratorioita, ilman ohjausta, istuen makuusuojassani minä yritin "tiivistää" kahden vuoden työn kolmen kuukauden työksi ja pitää sen ohella muistissa edellisen vuoden saavutuksia.

Minä opiskelin yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa. Kolmen kuukauden ajan jatkoin tällä tapaa, vain toisinaan keskeyttäen aherrukseni. Ruumiini uupui, henkeni lamautui, mutta minä vain jatkoin työtä. Silmäni väsyivät, niitä alkoi kirveltää, mutta ne kestivät kuitenkin. Ehkä kävin hiukan höperöksi loppupuolella. Tiedän, että uskoin varmasti keksineeni tavan ympyrän neliöitsemiseksi, mutta siirsin päättäväisesti tämän problemin todistamisen tuonnemmaksi, kunnes tutkinnot olivat ohitse. Sitten kyllä näyttäisin maailmalle.

Niin tulivat tutkintopäivät, joiden välillä tuskin ummistinkaan silmiäni uneen; jokainen hetki käytettiin pänttäämiseen ja kertaamiseen. Ja kun sitten luovutin viimeiset kirjalliset kokeeni, olivat voimani peräti lopussa. En sietänyt nähdä kirjaakaan. Minua ei haluttanut ajatella, eipä edes nähdäkään ketään, joka saattoi ajatella.

Sellaiseen tilaan oli vain yksi parannuskeino, ja sen minä nyt määräsin itselleni; se oli seikkailutie. En jäänyt odottamaan tietoja tutkintoni tuloksista. Kuljetin käärön vaippoja ja jonkun verran kuivaa ruokaa lainaamaani veneeseen ja nostin purjeet. Varhain aamulla ajauduin ulos Oaklandin vuonosta pakoveden mukana, tapasin vuoksen nousemassa lahtea ylöspäin ja kiisin eteenpäin repäisevän vihurin mukana. San Pablon lahti kuohui ja Carquinez-salmi Selbyn sulaton toisella puolen kuohui, kun riensin edelleen ja jätin peräpuolelle vanhat maamerkit, jotka ensinnä olin oppinut tuntemaan purjehtiessani Nelsonin parissa reivaamattomalla Peuralla.

Eteeni avautui Benicia. Sivuutin Turnerin telakan poukaman, kiersin Solanon veistämön ympäritse ja ryntäsin edelleen ohi kalastajamökkien, missä menneinä aikoina olin elellyt ja ryypiskellyt.

Ja juuri täällä minulle tapahtui jotain, jota en moneen vuoteen voinut käsittää niin vakavaksi seikaksi, kuin se todellakin oli. Minulla ei ollut laisinkaan aikomusta pysähtyä Beniciaan. Vuoksi auttoi, tuuli oli suotuisa ja vinha – merimiehelle tarjousi suuremmoinen purjehdusretki. Bull Head ja Army Points häämöttivät edessäni merkiten Suisun-lahden suuta, missä aallot myöskin kuohuivat valkopäisinä. Ja kuitenkin kun näin nuo kalastajamökit, minä käänsin aprikoimatta, viivyttelemättä peräsintä, kiristin purjetta ja suuntasin rantaa kohti. Hämärtyneiden aivojeni syvyydessä tiesin heti paikalla, mitä halusin. Halusin juoda. Halusin saada humalan.

Tämä halu veti minua vastustamattomasti. Kulunut, lopen uupunut mieleni ei kaivannut mitään niin suuresti kuin huojennusta väsymyksessään ja huojennusta sen tapaista, jota tiesi täällä varmasti saavansa. Ensimäistä kertaa elämässäni minä halusin tietoisesti, harkiten joutua humalaan. Se oli uusi, entisestä perin eroava ilmaus Tuliliemen vallasta. Nyt ei ruumis kaivannut alkoholia. Se oli henkistä tarvetta. Rasittunut mieleni halusi unohdusta.

Tässä juuri joudumme asian ytimeen. Tosin aivoni olivat aivan suunniltaan, mutta kuitenkin kaikitenkin: ellen olisi koskaan ryypännyt entisinä aikoina, ei päähäni olisi nyt juolahtanut ajatusta hankkia itselleni humala. Alkuaan minussa vallitsi fyysillinen vastenmielisyys alkoholia kohtaan, vuosikausia join ainoastaan toveruuden tähden ja siitä syystä, että alkoholi oli kaikkialla vastassani seikkailutiellä; mutta nyt olin edistynyt sille asteelle, jolla aivoni huusivat alkoholia, ei pelkästään ryypyn tähden, vaan joutuakseni humalaan. Ja ellen olisi ollut niin kauan tottunut alkoholiin, eivät aivoni olisi vaatineet sitä niin voimakkaasti. Olisin purjehtinut edelleen Bull Headin ohitse Suisun-lahden valkoisiin kuohuihin, ja raitis tuuli, joka täytti purjeeni ja henki minua vastaan, olisi saanut minut unohtamaan henkisen väsymykseni ja tuottanut lepoa ja virkistystä aivoilleni.

Nyt minä laskin rantaan, kiinnitin purjeet ja veneen ja riensin mökkien luo. Charley Le Grant lankesi kaulaani. Hänen vaimonsa Lizzie painoi minut avaralle povelleen. Billy Murphy ja Joe Lloyd ja muut vanhan kaartin veteraanit kerääntyivät ympärilleni ja halailivat minua. Charley sieppasi ruukun ja poistui Jorgensenin kapakkaa kohti rautatien toiselle puolen. Se merkitsi olutta. Minä halusin whiskyä, joten huusin jälkeen, että hän toisi mukanaan pullon.

Monta kertaa tuo pullo sai kulkea rautatien poikitse ja taasen takaisin. Joukkoon saapui lisää ystäviä noilta vanhoilta vapailta ja huolettomilta päiviltä, kalastajia, kreikkalaisia, venäläisiä ja ranskalaisia. He ottivat tarjottaessa lasinsa ja tarjosivat sitten itsekin koko parvelle. Heitä tuli ja meni, mutta minä pysyin paikallani ja join kaikkien kanssa. Minä naukkasin ryypyn toisensa jälkeen, siemaisin lasillisen toisensa jälkeen. Väkijuoma valui virtanaan alas kurkustani ja iloni nousi ylimmilleen, kun pääni rupesi turtumaan.

Sisään saapui myöskin Näkki, joka oli ennen minua ollut Nelsonin laivatoverina, saapui yhtä kauniina kuin ennen, mutta häikäilemättömämpänä, melkein mielipuolena, miltei korventuneena whiskystä. Hän oli juuri riidellyt toverinsa kanssa Gasellilla, siellä oli paljastettu puukot ja käytetty nyrkkejä, ja hän halusi lisää whiskyä kiihtyäkseen enemmän tuon tapahtuman muistosta. Ja laseja kallistellessamme me aloimme muistella Nelsonia, joka oli painunut leveille hartioilleen juuri tässä samaisessa kaupungissa; ja me valitimme kyynelsilmin hänen kuolemaansa, muistimme hänestä vain hyvää, lähetimme pullon uudelleen täytettäväksi ja ryyppäsimme taasen.

Minua pyydettiin jäämään, mutta avoimesta ovesta saatoin nähdä tuulen puhaltavan ripeästi ulapalla, ja veden kohu soi korvissani. Ja sillä välin kuin minä unohdin, että olin kokonaista kolme kuukautta viettänyt yhdeksäntoista tuntia vuorokaudessa kirjoihin syventyneenä, Charley Le Grant siirti varusteeni suureen Columbia-virran lohiveneeseen. Hän toimitti lisäksi puuhiiliä sekä kalastajan tuliastian, kahvipannun ja paistinpannun, kahvia sekä lihaa ja tuoreen, samana päivänä pyydystetyn ahvenen.

Toverien täytyi auttaa minua ränsistynyttä laituria myöten veneeseen. Myöskin he pingottivat puomin ja pirkkelin, niin että purje jännittyi kiinteäksi kuin lauta. Toisten mielestä oli vaarallista käyttää pirkkelipurjetta, mutta minä pysyin itsepintaisena eikä Charleykaan arastellut. Hän tunsi minut vanhastaan ja tiesi, että minä osasin purjehtia niin kauan kuin vain silmät pysyivät auki. Sitten he irroittivat keulaköyden. Painoin peräsimen alas, ohjailin hämärtyvin silmin venettä vakavaan suuntaan ja heiluttelin jäähyväisiä.

Vuorovesi oli kääntynyt ja kiihkeä luode, joka vyöryi vieläkin kiihkeämmän tuulen suomimana, nosti ulapan voimakkaiksi vaahtopäiksi. Suisun-lahti raivosi valkoisena vaahtomylläkkänä. Mutta lohivene kykenee purjehtimaan, ja minä tiesin, miten lohivenettä on hoidettava. Niinpä laskin vyöryjen keskelle, niiden halki, niitä päin, puhkesin laulamaan ja karjuin ylenkatsettani kaikkia kirjoja ja kouluja kohtaan. Laineiden ryöpyt löivät veneeseeni jalan verran vettä, mutta minä vain nauroin, kun se loiskui jaloissani, ja kajahuttelin ilmoille ylenkatsettani tuulta ja merta kohtaan. Minä ylistin itseäni elämän herraksi, joka ratsasti valloilleen laskettujen luonnonvoimien hartioilla, ja Tuliliemi ratsasti rinnallani. Toisinaan väittelin matemaattisista ja filosofisista kysymyksistä tai laususkelin mahtipontisesti, toisinaan kaiuttelin vanhoja lauluja, joita olin oppinut menneinä aikoina, jolloin lähdin säilyketehtaasta osterialuksille ruvetakseni merisissiksi – lauluja sellaisia kuin: "Musta Lulu", "Kiitävä pilvi", "Ole hellä ty-yttärelleni", "Bostonin rosvo", "Hei tulkaa hurjat veikkoset", "Jos oisin lintunen", "Shenandoah" ja "Ranzo, poiat, ranzo".

Tunteja myöhemmin, kun läntinen taivas hohti päivänlaskussa tulipunaisena, minä suuntasin kohti Antiochia, missä sitten hiukan raitistuneena ja suuremmoisen nälkäisenä laskin erään ison perunajaalan rinnalle, tunnusteltuani sen köysistöä tutunomaiseksi. Täällä oli vanhoja ystäviä, jotka paistoivat ahvenia oliiviöljyssä. Siellä sain myöskin muhevaa merimiespihviä, joka oli kynsilaukalla höystetty ihanaksi, sekä mureata italialaisleipää, ja palan painimeksi ryypättiin tuopeittain paksua, huumaavaa punaviiniä.

Lohiveneeni oli melkein täynnä vettä, mutta jaalan siistissä kajuutassa sain kuivan peitteen ja kuivan kojun. Ja siellä me makasimme tupakoiden ja menneistä ajoista tarinoiden, tuulen viuhuessa köysistössä ja pingottuneiden vallien rummuttaessa mastoa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Viikon ajan purjehdin lohiveneellä, ja sitten palasin parhaiksi yliopistoon joutuakseni. Tällä retkellä en juonut sen enempää. Voidakseni pysyä raittiina minun oli pakko kartella vanhoja ystäviä, sillä seikkailutie oli yhä edelleen Tuliliemen vallassa. Tuona ensi päivänä minä olin halunnut ryypätä, mutta sittemmin en tuntenut enää sellaista tarvetta. Väsyneet aivoni olivat jo virkistyneet. Siveellisessä suhteessa ei tämä asia minua arveluttanut. Tuon ensi päivän juomingit Beniciassa eivät minua hävettäneet eivätkä surettaneetkaan; en ajatellut koko tapahtumaa sen enempää, vaan palasin ilomielin kirjojeni ääreen ja opin tietä taivaltamaan.

Monta vuotta ennätti kulua, ennenkuin rupesin muistelemaan tuota päivää ja käsitin sen merkityksellisyyden. Niihin aikoihin ja kauan myöhemminkin ajattelin sitä pelkästään aito remujuhlana. Mutta vastaisina aikoina, kun aivot olivat turtuneet ja henki väsynyt, minä jouduin tuntemaan, kuinka hartaasti ihminen saattaa kaivata sitä huumausta, minkä alkoholi tarjoo.

Beniciassa sattuneen hairahduksen jälkeen pysyin toistaiseksi täysin raittiina, ensi sijassa siitä syystä ettei minua haluttanut juoda. Toiseksi olin raitis sen tähden, että elelin nyt kirjojen ja ylioppilaiden parissa, missä ei ollut tapana ryypätä. Jos olisin liikkunut seikkailupeliä, olisin luonnollisesti juonut. Sillä sellainen on valitettavasti seikkailutie, joka kuuluu Tuliliemen mieluisimpiin olinpaikkoihin.

Yliopistossa suoritin ensimäisen puolivuotiskurssin ja ryhdyin tammikuussa 1907 toista osaa tutkimaan. Mutta rahanpuute ja vakaumus, ettei yliopisto suonut minulle niin paljoa kuin halusin siinä ajassa, mikä minulta siihen riitti, sai minut eroamaan. Tämä ei tuottanut suurtakaan pettymystä. Kaksi vuotta olin nyt harjoittanut opintoja, ja noiden kahden vuoden kuluessa olin lueskellut suunnattomat määrät, mikä oli paljoa tärkeämpää. Lisäksi oli kielenkäyttöni parantunut, vaikka en vielä ollutkaan vapautunut kaikista virheistä, varsinkaan en suullisessa esityksessä.

Päätin viipymättä ryhtyä elämänuraa valitsemaan. Minua houkutteli etupäässä neljä uraa: ensinnäkin musiikki, toiseksi runous, kolmanneksi filosofinen, taloudellinen ja poliittinen kirjallisuus, ja neljänneksi ja eniten kaikista suorasanainen kaunokirjallisuus. Päättäväisesti työnsin musiikin mahdottomuutena oheen, sijoituin makuusuojaani ja kävin samalla haavaa toisen, kolmannen ja neljännen alan kimppuun. Taivas, kuinka silloin kirjoittelin! Ei ole kenelläkään ollut moista luomiskuumetta, josta potilas on päässyt suuremmitta vaurioitta. Ponnistelin tavalla sellaisella, että olisi luullut aivojeni pehmiävän ja minun kypsyvän hourujenlaitokseen. Minä kirjoitin, kirjoitin kaikenkaltaista – raskaita tutkielmia, tieteellisiä ja sosiologisia, lyhyitä kertomuksia, humoristisia runoja, runoja kaikenkaltaisia trioleteista ja soneteista aina silosäkeisiin murhenäytelmiin ja Spencer-tyylisiin jättiläiseepoksiin asti. Toisinaan sepittelin yhtä mittaa, päivästä toiseen, viisitoista tuntia päivässä. Väliin unohdin syödä tai kieltäydyin irtautumasta intohimoisista purkauksistani ruualle käydäkseni.

Paljon puuhaa tuotti se, että kaiken täytyi olla koneella kirjoitettua, minkä mieli lähettää julkaistavaksi. Langollani oli kirjoituskone, jota hän käytti päivisin. Öisin se jouti minun tarpeikseni. Tuo kone oli todellinen ihmekalu. Nyt minua melkein itkettää, kun muistan, miten kamppailin sen ääressä. Se mahtoi olla ensimäinen malli armon vuonna yksi kirjoituskoneen lukua. Siinä asusti oikea paha henki. Se ei totellut mitään tunnettuja fysiikan lakeja, vaan kumosi ikivanhan aksiomin, että keskenään samankaltaiset ilmiöt tuottavat samankaltaisia tuloksia. Vakuutan valallani ettei tuo kone tehnyt koskaan samaa asiaa kahta kertaa samalla tapaa. Tuon tuostakin se osoitti, että erilaiset toiminnat tuottavat samallaisia tuloksia.

Kuinka se saikaan selkäni kolottamaan. Ennen tuota kokemusta minun selkäni oli kestänyt kaikki ankarat ponnistukset, jotka se oli saanut osakseen verraten rasittavalla elämäntielläni. Mutta tuo kirjoituskone osoitti, että minä olin saanut piipunvarren selkärangaksi. Se sai minut myöskin epäilemään hartiaini vahvuutta. Joka kamppailun jälkeen niitä särki kuin reumatismin kourissa. Koneen koskettimia oli iskettävä niin lujasti, että kirjoittaminen kuulosti talon ulkopuolella olevasta kuin kaukaiselta jyrinältä tai ikäänkuin joku olisi murskannut huonekaluja. Minun täytyi iskeä koskettimiin niin ankarasti, että etusormeni aivan jäykistyivät ja sormenpäihin muodostui yhtä mittaa rakkoja. Jos se kone olisi ollut minun, niin olisin nakutellut sitä vasaralla.

Pahinta oli se, että kirjoitin puhtaaksi käsikirjoituksiani samalla haavaa kuin koetin päästä tuon koneen herraksi. Tuhannen sanan kirjoittaminen oli todellinen ponnistus, johon vaadittiin ruumiillista kestävyyttä ja ankaraa aivotoimintaa, ja minä sepitin joka päivä tuhansia sanoja, jotka oli kirjoitettava koneella tuotteitani odottavia toimittajia varten.

Minut valtasi toisinaan täydellinen väsymys, niin hyvin sielullinen kuin ruumiillinenkin, mutta päähäni ei koskaan pälkähtänyt turvautua alkoholiin. Elin liian korkealla ollakseni huumausaineen tarpeessa. Valveilla ollessani vietin kaiken aikani – paitsi niitä tunteja, jotka täytyi kuluttaa tuon kirotun koneen ääressä – luomistoiminnan seitsemännessä taivaassa. Ja tämän rinnalla minulla ei ollut vähintäkään tarvetta juoda, koska uskoin yhä vielä moneen seikkaan – kaikkien ihmisten kykyyn tuntea sukupuolirakkautta, isyyden tunteeseen, inhimilliseen oikeuteen, taiteeseen – lukemattomiin kauniisiin harhaluuloihin, jotka pitävät maailmaa pyörimässä.

Mutta odottelevat toimittajat suvaitsivat odotella edelleenkin. Käsikirjoitukseni saavuttivat ihmeteltäviä kiertokulku-ennätyksiä Tyvenen valtameren ja Atlannin väliä kulkiessaan. Varmaankin eriskummallinen konekirjoitus esti toimittajia hyväksymästä edes jotain pikkuruista kyhäelmää minun tarjouksistani. Tai varmaankin oli sepitelmieni sisältö yhtä eriskummallinen kuin niiden konekirjoitusasu. Myin vaivoin hankitut koulukirjani naurettavan vähäisistä summista antikvaareihin. Lainasin pieniä summia, mistä vain taisin, ja annoin vanhan isäni elättää itseäni riutuvien voimiensa laihoilla saavutuksilla.

Kesti vain muutamia viikkoja, ennenkuin minun jo täytyi peräytyä ja lähteä työhön. Siitä huolimatta en tuntenut tarvetta huumata mieltäni humalalla. En tuntenut pettymystäkään. Menestykseni oli vain viivähtänyt, siinä kaikki. Kenties tarvitsin enemmän valmistelua. Olin oppinut kylliksi kirjoista käsittääkseni, että olin vasta päässyt koskettamaan tiedon vaipan palletta. Elin yhä vielä korkeuksissa. Valveilla ollessani elin kirjain parissa, ja samaten vietin useimmat niistä tunneista, jotka minun olisi pitänyt käyttää nukkumiseen.