Kitobni o'qish: «Susikoira»

ENSIMMÄINEN LUKU.
Saaliin jäljissä

Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa. Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista, joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, – naurua, joka oli ilotonta kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. – Sellainen oli tämä erämaa – villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.

Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria. Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä – huopapeitteitä, kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.

Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka ponnistukset olivat päättyneet, – mies, jonka erämaa oli voittanut ja iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä – ihmistä, joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä, että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.

Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta, kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä, jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki, suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita, kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.

He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden luonnonvoimain kisailua.

Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.

Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja toisen huudon vasemmalta puolen.

"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.

Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati häneltä ilmeistä ponnistusta.

"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt jäniksen merkkiäkään."

Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.

Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.

"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä", huomautti Bill.

Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.

"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän. "Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo koirat."

Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.

Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.

"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"

"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.

"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"

"Kuusi."

"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa. Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry, kaloja oli yksi liian vähän."

"Laskit väärin."

"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein sillekin kalan."

"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.

"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria, mutta seitsemän sai kalansa kukin."

Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen koirat.

"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.

"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti. "Näin seitsemän."

Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun tämä retki kerran päättyy."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.

"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja että sinä rupeat näkemään näkyjä."

"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."

Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:

"Taidat sitten ajatella, että se oli – "

Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: " – yksi noista?"

Bill nyökkäsi. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sitä kuin mitään muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ärhentelivät?"

Kajahti huuto toisensa jälkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelmään ja niin lähelle nuotiota, että kuumuus kärvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen enemmän puita, ennenkuin sytytti piippunsa.

"Taidatpa olla hiukan allapäin", sanoi Henry.

"Henry" … Hän imi miettiväisenä jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin jatkoi. "Henry, minä tässä tuumailin, että hän on, hitto vie, onnellisempi, kuin sinä ja minä milloinkaan voimme olla."

Hän osoitti kolmatta henkilöä viittaamalla peukalollaan laatikkoon, jolla he istuivat.

"Sinä ja minä, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos saamme raatojemme päälle niin paljon kiviä, etteivät koirat pääse kimppuun."

"Mutta meillä ei olekaan omaisia eikä rahaa eikä muuta sellaista, kuten hänellä", puuttui Henry puolestaan puheeseen. "Ei sinulla eikä minulla juuri ole varoja pitkämatkaisiin hautajaisiin."

"Kyllä minua vain ihmetyttää, Henry, että tämänkaltainen miekkonen, joka omassa maassaan on paroni vai mikä lie ja jonka ei koskaan ole tarvinnut huolehtia muonasta eikä peitteistä – että lähteekin tallustamaan kaikenlaisia hylkymaita, maailman ääriä – sitä minä en juuri käsitä."

"Hän olisi voinut elää aika vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan", myönsi Henry.

Bill avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä. Sen sijaan hän viittasi pimeyteen, joka muurin tavoin ahdistavana piiritti heitä kaikilta tahoilta. Tuossa sysi pimeydessä ei voinut erottaa mitään muotoja, näkyi vain silmäpari, joka kiilui kuin tuliset hiilet. Henry osoitti päällään toiseen pariin – ja kolmanteenkin. Heidän leirinsä ympärille oli ilmaantunut piiri hehkuvia silmiä. Silloin tällöin joku silmäpari siirtyi tai katosi, tullakseen hetken kuluttua taas näkyviin.

Koirien levottomuus oli yltynyt, ja ne syöksähtivät äkillisen pelon valtaamina tulen toiselle puolen, kierrellen ja ryömien miesten jalkoihin. Mellakassa muuan niistä oli kaatunut nuotion reunalle ja ulvahtanut tuskasta ja kauhusta, kärventyneen turkin katkun levitessä ilmaan. Hälinä saattoi siimakehän siirryskelemään rauhattomana hetkisen, vieläpä perääntymäänkin hiukan, mutta se sijoittui jälleen paikoilleen, kun koirat tyyntyivät.

"Vietävän harmillista, Henry, ettei ole riittävästi ampumatarpeita."

Bill oli polttanut piippunsa loppuun ja auttoi toveria levittämään turkiksia ja huopia kuusenhavuille, jotka hän oli ennen illallista koonnut lumelle. Henry murahti ja alkoi päästellä mokkasiiniensa pauloja.

"Kuinka monta patruunaa sanoitkaan olevan jäljellä?" hän kysyi.

"Kolme", kuului vastaus. "Toivon, että olisi kolmesataa. Silloin noille kirotuille näyttäisin, kuka käski!"

Hän heristi kiukkuisena nyrkkiään kiiluville silmille ja alkoi sovitella mokkasiinejaan tulen ääreen.

"Ja minä toivon, että tämä pakkanen lauhtuisi", hän jatkoi. "Nyt on ollut kolmatta viikkoa alle viidenkymmenen asteen. Ja toivon, etten olisi koskaan lähtenyt tälle retkelle. Se ei miellytä minua. Peloissani en kuitenkaan ole. Ja kun tässä toivotaan, niin toivonpa vielä, että tämä retki olisi päättynyt ja me istuisimme juuri nyt Fort M'Gurryssä lieden ääressä korttia pelaten – niin, sitä juuri toivon."

Henry murahti ja ryömi vuoteeseen. Ollessaan juuri uneen vaipumaisillaan hän havahtui toverinsa sanoessa:

"Kuules, Henry, miks'eivät koirat käyneet tuon vieraan kimppuun, kun se tuli kalaa saamaan? Sitä minä kummastelen."

"Sinä kummastelet liian paljon, Bill", kuului uninen vastaus. "Et sinä ennen ole ollut tuollainen. Herkeä nyt ja rupea nukkumaan, niin olet huomenna vireessä. Sinun vatsasi on huonossa kunnossa – se sinut saa tuollaisia miettimään."

Miehet nukkuivat raskaasti hengittäen vieretysten saman peitteen alla. Tuli aleni, ja kiiluvat silmät kiertyivät ahtaampaan kehään leirin ympärille. Koirat kyyristyivät peloissaan likitysten, ärähtäen silloin tällöin uhkaavasti silmäparille, joka siirtyi ylen lähelle. Kerran hälinä yltyi niin ankaraksi, että Bill heräsi. Hän nousi vuoteesta varovaisesti, ettei häiritsisi nukkuvaa toveria, ja heitti nuotioon enemmän puita. Kun se alkoi leimuta, niin siimakehä peräytyi kauemmaksi. Hän vilkaisi ohimennen koirakasaan. Hän hieroi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin vaippansa alle.

"Henry", hän sanoi, "Henry, kuulehan!"

Henry ähkyi siirtyessään unesta valveille ja kysyi: "No, mikä sinua nyt vaivaa?"

"Ei mikään", kuului vastaus, – "mutta niitä on taas seitsemän. Laskin ne juuri."

Henry vastaanotti tämän tiedonannon murahduksella, joka suli kuorsaukseksi hänen vaipuessaan jälleen uneen.

Aamulla Henry heräsi ensimmäisenä ja pudisteli kumppaninsa valveille. Päivänkoittoon oli vielä kolme tuntia, vaikka kello oli jo kuusi, ja Henry ryhtyi pimeässä valmistamaan aamiaista Billyn kääriessä kokoon vaippoja ja asettaessa rekeä kuntoon.

"Kuules, Henry", kysyi hän äkkiä, "kuinka monta koiraa sanoitkaan meillä olevan?"

"Kuusi."

"Erehdyit", julisti Bill voitonriemuisena.

"No, seitsemänkö taas?" kysyi Henry.

"Ei, viisi; yksi on poissa."

"Helvetti!" karjaisi Henry raivoissaan, jättäen keiton ja käyden koiria laskemaan. "Olet oikeassa, Bill", hän lopetti. "Makkara on tipotiessään."

"Se meni kuin rasvattu salama. Ei olisi voinut nähdäkään savulta."

"Ei ollenkaan", arveli Henry. "Ne ovat nielleet sen elävältä. Takaanpa, että se vielä kiljui luistaessaan noiden riivattujen kurkusta alas!"

"Makkara oli aina typerä koira", sanoi Bill.

"Mutta ei typeränkään koiran pitäisi olla niin typerä, että tekisi itsemurhan tuolla tapaa." Hän tarkasteli jäljellejääneitä silmäyksellä, joka heti arvioi kunkin elukan huomattavimmat ominaisuudet. "Eipä vaan yksikään noista toisista tekisi niin", hän päätteli.

"Ei niitä saisi sauvallakaan ajetuiksi tulen äärestä", myönsi Bill. "Minusta Makkarassa oli aina jotain nurinkurista."

Tällaiset muistosanat sai kuollut koira pohjolan erämaassa – ja moni toinen koira, vieläpä ihminenkin on saanut tyytyä niukempaankin hautapuheeseen.

TOINEN LUKU.
Naarassusi

Syötyään aamiaisen ja köytettyään niukat leirivarusteensa rekeen miehet käänsivät selkänsä iloiselle nuotiolle ja lähtivät liikkeelle päin pimeyttä. Heti alkoivat kajahtaa nuo vimmatun haikeat huudot, kutsuen ja vastaten halki pimeyden ja pakkasen. Keskustelu taukosi. Kello yhdeksältä valkeni päivä. Keskipäivällä eteläinen taivas lämpeni ruusunkarvaiseksi ja merkitsi rajan, missä maan kaartuma tunkeutui auringon ja pohjoisen napamaailman väliin. Mutta ruusun väri vaaleni nopeasti. Jäljellejäänyt harmaa valo viipyi kello kolmeen asti, jolloin sekin häipyi, ja napayön verho laskeutui yli aution ja äänettömän maan.

Pimeän lisääntyessä tulivat oikealta ja vasemmalta ja takaa kajahtelevat ajohuudot lähemmäksi – niin lähelle, että ne useamman kuin yhden kerran nostivat vetokoirissa pelon väreitä, saattaen ne hetkellisen pakokauhun valtaan.

Kun miehet erään sellaisen kohtauksen jälkeen olivat saaneet koirat jälleen vetojärjestykseen, virkkoi Bill:

"Kunpa ne keksisivät jostain riistaa ja menisivät tiehensä ja jättäisivät meidät rauhaan."

"Tämä käy hirveästi hermoille", myönsi Henrykin puolestaan.

Enempää he eivät puhuneet, ennenkuin yöleiri oli kunnossa.

Henry kumartui juuri lisäämään jäätä porisevaan papupannuun, kun kuuli iskun kumahtavan, Billin karjaisevan ja jonkun koiran terävästi ärähtävän kivusta. Hän suoristui ajoissa huomatakseen hämärän olennon katoavan lumen poikki pimeyden suojaan. Sitten hän näki Billin seisovan koirain keskellä puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona, toisessa kädessään tukeva sauva, toisessa pyrstöpuoli auringossa kuivattua lohta.

"Puolet se sai", hän selitti, "mutta minä iskin sitä samalla. Kuulitko sen ulvahtavan?"

"Minkä näköinen se oli?" kysyi Henry.

"En voinut nähdä. Mutta sillä oli neljä jalkaa ja suu ja turkki ja koiralta se näytti."

"Lienee varmaankin kesy susi."

"Saamarin kesy sen täytyy olla, kun tulee tänne ruoka-aikaan ja ottaa viipaleen kalaa."

Kun ateria sinä iltana oli päättynyt ja he istuivat arkulla piippujaan imeskellen, siirtyi kiiluva siimakehä lähemmäksi kuin milloinkaan ennen.

"Kunpa ne keksisivät parven hirviä tai muuta sellaista ja jättäisivät meidät rauhaan", virkkoi Bill.

Henry murahti äänellä, joka ei ollut aivan myötätuntoinen, ja neljännestunnin verran he istuivat ääneti, Henry tuijottaen tuleen ja Bill siimakehään, joka kiilui pimeässä ihan nuotion valopiirin ulkopuolella.

"Toivonpa, että juuri nyt marssittaisiin M'Gurryyn", alkoi Bill uudelleen.

"Herkeä nyt jo toivomasta ja koikkumasta", ärähti Henry vihaisena. "Vatsasi on epäkunnossa. Se sinua vaivaa. Niele lusikallinen soodaa, niin paranet ja käyt hauskemmaksi."

Aamulla Henry heräsi ankaraan sadatteluun, joka kaikui Billin suusta. Hän kohoutui kyynärpäänsä varaan ja huomasi toverinsa seisovan koirien keskellä uudelleen rakennetun nuotion ääressä, kädet kiroukseen kohotettuina, kasvot vimman vääntäminä.

"Hei!" huusi Henry. "Mikäs nyt on?"

"Sammakko on tipotiessään", kuului vastaus.

"Eikö mitä."

"Onpa niinkin."

Henry hypähti vaippojen alta ja riensi koirien luo. Hän laski ne tarkoin ja yhtyi sitten kumppaninsa kanssa kiroilemaan erämaan mahteja, jotka olivat riistäneet heiltä jo toisen koiran.

"Sammakko oli parven väkevin koira", lausui Bill lopuksi.

"Eikä se myöskään ollut mikään typerä koira", lisäsi Henry.

Ja niin syntyi toinen hautauspuhe kahden päivän kuluessa.

Aamiainen syötiin apein mielin, ja neljä jäljelläolevaa koiraa valjastettiin reen eteen. Päivä toistui samanlaisena kuin varemmin kuluneetkin. Miehet painalsivat puhumatta halki jäätyneen maan. Hiljaisuutta rikkoivat vain ahdistajain äänet, kun ne näkymättöminä seurasivat heidän jäljissään. Pimeän tullessa iltapäivällä äänet kajahtivat lähempää, kun ahdistajat tapansa mukaan supistavat piiriään; ja koirat kiihtyivät ja pelkäsivät ja heittäytyivät pakokauhun valtaan, sotkien vetonuoransa ja puolestaan masentaen molempien miesten mieltä.

"Kas niin, se on teille parahiksi, senkin pässinpäät" virkkoi Bill sinä iltana tyytyväisenä, nousten pystyyn työnsä päätettyään.

Henry lähti katsomaan kesken keittohommiaan. Toveri ei ollut tyytynyt vain sitomaan koiria, vaan oli sitonut ne intiaanien tapaan kepeillä. Kunkin koiran kaulaan hän oli kiinnittänyt nahkahihnan. Tähän, ja niin lähelle niskaa, ettei eläin ulottunut siihen hampaillaan, hän oli sitonut neljän, viiden jalan pituisen vahvan kepin. Kepin toinen pää taasen oli nahkahihnalla kiinnitetty maahan pistettyyn paaluun. Koiran oli mahdotonta kalvaa poikki nahkaa omasta päästään keppiä. Ja keppi taas esti sitä pääsemästä käsiksi toista päätä pitelevään hihnaan. Henry nyökkäsi hyväksyvästi.

"Se on ainoa paula, joka pidättää Korvapuolen", sanoi hän. "Se voi kalvaa nahan poikki yhtä puhtaasti kuin veitsellä vetäen ja melkein puoleksi niin nopeasti. Nyt ne ovat kaikki huomisaamuna saapuvilla ja eheinä."

"No, senpä takaan", vakuutti Bill. "Jos joku niistä on kateissa, niin lähden liikkeelle kahvitta."

"Ne tietävät, ettei meillä ole varaa ruveta tappamaan", huomautti Henry maata pannessaan, viitaten kiiluvaan kehään, joka saartoi heidät. "Jos voisimme laskea niihin pari luotia, niin kyllä arvomme nousisi. Ne tulevat joka ilta lähemmäksi. Siirrä silmäsi tulen puolelta ja katso tarkasti – tuonne! Näitkö sitä?"

Jonkun aikaa molemmat miehet huvittelivat tarkastelemalla noiden hämärien olentojen liikehtimistä nuotion valopiirin liepeillä. Kun tuijotti tiukasti pimeässä palavaan silmäpariin, alkoi vähitellen erottua eläimen vartalo. Saattoivatpa he toisinaan nähdä näiden haamujen siirtyvänkin.

Koirien keskeltä kuuluva ääni herätti miesten huomion. Korvapuoli vingahteli kiihkeästi, hyökäten pimeyttä kohti kepin ulottuman päähän ja peräytyen tuon tuostakin käydäkseen raivostuneena hampain kepin kimppuun.

"Katsohan tuota, Bill", kuiskasi Henry.

Muuan koirankaltainen eläin liukui salakähmäisin liikkein kylki edellä täyteen tulen valoon. Se liikkui puolittain epäillen, puolittain rohkeana, tarkastellen varovaisesti miehiä ja kiinnittäen samalla huomionsa koiraan. Korvapuoli työntyi tunkeilijaa kohti niin pitkälle, kuin keppi salli, ja vinkui intohimoisesti.

"Tuo typerä Korvapuoli ei näytä säikkyvän pahasti", virkkoi Bill matalalla äänellä.

"Se on naarassusi", kuiskasi Henry takaisin, "ja se selittää Makkaran ja Sammakon kohtalon. Se on lauman syöttinä. Se houkuttelee koiran pois, ja sitten toiset hyökkäävät kimppuun ja syövät sen."

"Henry, minä arvelen", julisti Bill.

"Mitä sinä arvelet?"

"Arvelen, että juuri tuota minä kolhaisin sauvalla."

"Sitä ei ole epäilemistäkään", kuului Henryn vastaus.

"Ja sen minä sanon", jatkoi Bill, "että tuo eläin on epäilyttävän ja hävyttömän ujostelematon leiritulta kohtaan."

"Se tietää varmasti enemmän kuin oman arvonsa tuntevan suden pitäisi tietää", myönsi Henry. "Susi, joka tietää kyllin tullakseen koirien joukkoon ruoka-aikoina, on kokenut yhtä ja toista."

"Villanin ukolla oli kerran koira, joka juoksi tiehensä susien mukana", mietti Bill ääneen. "Enkö muka tietäisi sitä. Minähän ammuin sen susilaumasta Little Stickin tienoilla, ja Villanin ukko itki kuin lapsi. Kertoi, ettei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Se oli ollut koko sen ajan susien seurassa."

"Taisitpa keksiä asian, Bill. Tuo susi on koira, ja se on monet kerrat syönyt kalaa ihmisen kädestä."

"Ja jos vain pääsen siihen käsiksi, niin tuo koirasusi laitetaan paistiksi", selitti Bill. "Ei meidän kannata menettää useampia elukoita."

"Mutta sinulla on vain kolme patruunaa", väitti Henry.

"Odotan, kunnes saan ampua varmasti", kuului vastaus.

Aamulla Henry laittoi nuotion uudelleen kuntoon ja keitti suuruksen kumppaninsa kuorsauksien säestämänä.

"Sinä nukuit vietävän makeasti", kertoi Henry herättäessään hänet syömään. "En hennonut ajaa sinua ylös."

Bill alkoi syödä unisena. Hän huomasi kuppinsa olevan tyhjän ja koetti yltää pannuun. Mutta pannu oli liian etäällä ja Henryn vieressä.

"Kuuleppas, Henry", torui hän lempeästi, "etkö ole unohtanut jotain?"

Henry silmäili ympärilleen erittäin huolellisesti ja pudisti päätään. Bill ojensi tyhjää kuppia.

"Sinä et saakaan kahvia", ilmoitti Henry.

"Joko se on lopussa?" kysyi Bill levottomana.

"Eikä ole."

"Arveletko, että se on haitaksi vatsalleni?"

"Enkä arvele."

Billin kasvoille lehahti suuttumuksen puna.

"No, mitä hemmettiä tämä sitten oikein merkitsee?" sanoi hän.

"Pukari on tipotiessään", vastasi Henry.

Kiiruhtamatta, kasvoillaan onnettomuuteen alistuvan ilme, Bill käänsi päätään ja laski istuviltaan koirat.

"Mitenkä se kävi?" kysyi hän apein mielin.

Henry kolisutti hartioitaan. "En tiedä. Ehkä Korvapuoli kalusi sen irti. Itse se ei olisi voinut sitä tehdä, se on varmaa."

"Senkin kirottu vekara." Bill puhui vakavasti ja verkalleen, ilmaisematta laisinkaan, että hänet oli vallannut kiukku. "Kun ei voinut kalvaa itseään irti, niin kalvaapas vain Pukarin vapaaksi."

"No niin, Pukari on ainakin päässyt vaivoistaan; kyllä se on nyt jo sulamassa ja hölskyy pitkin seutua parinkymmenen suden vatsassa." Sellaisen hautapuheen sai Henryltä tämä viimeksi menetetty koira. "Otappas kahvia, Bill."

Mutta Bill pudisti päätään.

"Ota pois", pyyteli Henry kannua kohottaen.

Bill työnsi kuppinsa syrjään. "Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Sanoinhan, etten huolisi, jos joku koirista joutuisi kadoksiin, enkä huolikaan."

"Se on hiivatin hyvää kahvia", virkkoi Henry viekoitellen.

Mutta Bill oli itsepäinen, hän söi kuivan aamiaisen, ja palan painimeksi hän muristen kiroili Korvapuolta sen tekemästä kepposesta.

"Sidon ne tänä iltana niin etäälle toisistaan, etteivät ulotu", sanoi Bill matkalle lähdettäessä.

He olivat vaeltaneet hiukan neljättä sataa jalkaa, kun Henry, joka kulki edellä, kumartui ja otti maasta jotain, johon hänen lumikenkänsä oli sattunut. Oli pimeä eikä hän voinut nähdä sitä, mutta hän tunsi sen kosketuksesta. Hän heitti sen taakseen, niin että se osui rekeen ja ponnahti siitä Billin lumikengille.

"Ehkä tarvitset tuota illalla", sanoi Henry.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Pukarista enää oli jäljellä, – keppi, jolla koira oli ollut sidottuna.

"Söivät sen karvoineen päivineen", selitti Bill. "Keppi on paljas kuin puhtaaksi kaluttu luu. Ovat syöneet nahkahihnankin molemmista päistä. Hemmetin nälkä niiden on, Henry, ja vielä ne pistävät poskeensa meidätkin, ennenkuin tämä retki on päättynyt."

Henry naurahti uhmaillen. "Ei minua ennen ole sudet näin ajaneet, mutta olenpa kokenut melko joukon pahempaakin ja säilynyt kumminkin eheänä. Kyllä noita häijyläisiä saa tulla enemmän kuin kourallinen, ennenkuin nutistavat nöyrimmän palvelijasi, Bill poikani."

"Saamme nähdä, saamme nähdä", mutisi Bill pahaa ennustavasti.

"Saat sen kyllä nähdä aikanaan, kun marssitaan M'Gurryyn."

"Minä en juuri ole erikoisen innostunut", väitti Bill itsepintaisesti.

"Sinulta on veri jäätynyt, siinä koko vika", julisti Henry päättäväisenä. "Tarvitset kiniiniä, ja kyllä minä sitä sinulle syötän, kunhan vain joudutaan M'Gurryyn."

Bill ilmaisi murahdellen olevansa asiasta toista mieltä ja herkesi äänettömäksi. Päivä oli edellisten kaltainen. Se valkeni kello yhdeksältä. Kello kahdentoista tienoissa näkymätön aurinko punasi taivaanrannan, ja sitten alkoi kylmänharmaa iltapäivä, joka kolme tuntia myöhemmin muuttui yöksi.

Juuri sen jälkeen, kuin aurinko oli turhaan koettanut päästä näkyviin, Bill veti pyssyn esiin reestä ja sanoi:

"Kulje sinä vain edelleen, Henry; käynpä vähän katselemassa, mitä täällä on nähtävää."

"Sinun olisi parasta pysytellä reen luona", vastusteli toveri. "Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tässä tiedä, mitä saattaa tapahtua."

"Kukas tässä nyt koikkuu?" kysyi Bill härnäillen.

Henry ei vastannut; hän painalsi eteenpäin yksinään, mutta loi usein huolestuneita katseita taakseen harmaaseen autiuteen, jonne hänen toverinsa oli kadonnut. Tuntia myöhemmin Bill saapui käytettyään hyväkseen oikoteitä, joita reen oli täytynyt vältellä.

"Ne ovat hajallaan ja juoksentelevat laajalti", hän selitti; "pysyvät meidän kintereillämme ja haeskelevat samalla haavaa riistaa. Näes, ne ovat meistä varmoja, mutta tietävät, että saavat vielä odottaa. Sillä välin ne pistävät mielellään poskeensa muuta syötävää, jos sellaista osuu matkan varrelle."

"Sinä tarkoitat, että ne luulevat olevansa meistä varmoja", tokaisi Henry painokkaasti.

Mutta Bill ei kiinnittänyt siihen huomiota.

"Olen nähnyt muutamia niistä. Perin laihoja ne ovat. Eivät liene saaneet muruakaan viikkokausiin, paitsi nyt äskettäin Makkaran ja Sammakon ja Pukarin; ja niitä on niin paljon, ettei se riittänyt pitkälle. Ne ovat tavattoman hoikkia. Kylkiluut ovat ihan näkyvissä ja vatsa aivan selkärankaan asti kutistunut. Ne ovat aika hurjia, sen sanon sinulle. Vielä ne tästä hullaantuvat, ja silloinpa saat nähdä."

Muutamia minuutteja myöhemmin Henry, joka matkasi reen perässä, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysähdytti sitten tyynesti koirat. Perässä puikahti viimeisestä käänteestä näkyviin karvainen olento. Sillä oli kuono maassa, ja se astui omituisen liukuvasti ja kevyesti. Heidän seisahtuessaan sekin seisahtui, kohottaen päätään ja katsellen heitä kiinteästi sieraimet värähdellen, kun se vainusi ja tutki heidän hajuaan.

"Se on naarassusi", vastasi Bill.

Koirat olivat paneutuneet pitkälleen, ja hän astui niiden ohitse reen taakse toverinsa luo. Yhdessä he tarkastelivat tuota omituista eläintä, joka oli heitä ahdistellut jo päiväkausia ja tuhonnut puolet koiraparvesta.

Hetkisen tutkittuaan eläin astui eteenpäin askeleen. Näin se teki useita kertoja, kunnes joutui kolmisen sadan jalan päähän. Se pysähtyi, pää pystyssä, lähelle erästä honkaryhmää ja tutkisteli silmin ja sieraimin miesten varusteita. Se katseli heitä kumman ikävöivästi, aivan koiran tapaan; mutta sen ikävöinnissä ei ollut hituistakaan koiran kiintymyksestä. Se oli nälän synnyttämää ikävöintiä, yhtä julmaa kuin sen omat hampaat, yhtä armotonta kuin itse pakkanen.

Se oli iso sudeksi, hoikan vartalon viivat ilmaisivat eläintä, joka oli kookkaimpia lajiaan.

"Jotensakin tarkkaan kahden ja puolen jalan korkuinen hartiain kohdalta", aivosteli Henry.

"Ja panenpa vetoa, ettei pituudessa paljoa puutu viidestä jalasta."

"Väri on hiukan omituinen sudelle", huomautti Bill puolestaan. "En ole koskaan ennen nähnyt punaista sutta. Näyttää minusta melkein kanelinkarvaiselta."

Eläin ei suinkaan ollut kanelinvärinen. Karvapeite oli oikea suden turkki. Vallitsevana värinä oli harmaa, ja kuitenkin siihen liittyi punertavaa vivahdusta, joka oli kovin häilyväistä, pikemmin vain harhakuvan kaltaista, ilmestyi ja katosi, milloin oli harmaata, aivan selvästi harmaata, milloin taas vilahti epämääräisen punaiselta, jota ei voi selittää tavallisilla värisanoilla.

"Se näyttää minusta aivan kuin rekikoiralta, isolta intiaanikoiralta", sanoi Bill. "Enpä ihmettelisi, jos se heiluttaisi häntäänsä."

"Hei, penu!" hän kutsui. "Se, se, tule tänne, mikä nimesi sitten lieneekään!"

"Eipä pelkää vähääkään", nauroi Henry.

Bill heristi sitten uhaten kättään ja karjui äänekkäästi, mutta eläin ei ilmaissut pelkoa. Muuta muutosta he eivät voineet siinä huomata, kuin että se kävi yhä valppaammaksi. Se silmäili heitä yhä, katseissaan nälän säälimätön ikävöinti. He olivat lihaa, ja sen oli nälkä; ja se olisi halunnut käydä kimppuun ja syödä heidät, jos olisi uskaltanut.

"Kuuleppas, Henry", sanoi Bill alentaen vaistomaisesti äänensä kuiskaukseksi sanottavansa vuoksi. "Meillä on kolme patruunaa. Mutta se on varman matkan päässä. En voisi ampua harhaan. Se on vienyt kolme koiraamme, ja meidän pitäisi tehdä loppu sellaisesta. Mitä arvelet?"

Henry nyökkäsi hyväksyvästi. Bill pujotti pyssyn esiin nuorien alta. Hän kohotti asetta olkapäätään vasten, mutta se ei ennättänytkään niin pitkälle, sillä samassa tuokiossa naarassusi loikkasi sivuittain jäljiltä honkien suojaan ja katosi sinne.

Miehet katselivat toisiaan. Henry vihelsi pitkään ymmärtämystään ilmaisten.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", torui Bill itseään ääneensä, sijoittaessaan pyssyä takaisin rekeen. "Totta kai susi, joka tietää kyllin paljon tullakseen koirien pariin ruoka-aikoina, tuntee myöskin tuliluikun. Sen minä sanon, Henry, että vielä minä sen nujerran. Se on liian viisas joutuakseen ammutuksi aukealla paikalla. Mutta minä asetun väijyksiin, minä sen vielä ammun salasta, niin totta kuin nimeni on Bill."