Kitobni o'qish: «Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä», sahifa 3

Grief riemuitsi.

"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten, ehkä…"

Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:

"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."

Grief nyökäytti päätään.

"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän itseäni edelleen."

Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.

Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."

Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.

"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se tapahtui ainaiseksi".

6

Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta, tuli Kittiwaken näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko. Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti Kittiwake kapeaan ja syvään vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti, ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston" tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.

Sen päivän he pysyivät Kittiwakella ja odottivat vielä seuraavaan iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen viidakkoon.

"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.

Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei saisi lainaksi pikku venettä.

"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette, herra Carlsen?"

Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.

Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä hiljaisuus vallitsi.

"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä niitä", kuiskasi Albright.

Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa. Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon. Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan. Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin apinoita.

Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha, silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja. Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi puolipökertyneinä pinnan alla.

"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle silmäpuoli-peikolle."

Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät vireestä ja nuolet pistettiin viineen.

"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on kanootti."

Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä lastillinen."

Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta, joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset. Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä, mutta selvästi tunnettava.

"Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois. Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan. Pennyjä yksin halutaan."

Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.

"Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä.

"Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.

He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! —

Poika! – Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."

7

Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.

"Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun toinen laatikko sahattiin kahtia.

Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."

Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi, oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa, kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä penny-aarteesta.

Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli tuhansin dollarein.

Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä. Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin. Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän valistunut.

"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta", sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."

"Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei kauppasieluni siedä."

"Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs sanotte?"

"Hyvä on."

Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä. "Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."

Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä Kittiwaken keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää, että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.

"Poika! – Juomapähkinä", sanoi Pankburn.

"Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"

"Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja minulle makseta. Näytän niille."

Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.

"Hohoi! – Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.

Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella rapa-merimiehen tarttui köyteensä.

III.
FUATINON PIRUT

1

Etelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja kuttereistaan piti David Grief enimmin Rattlerista. Se oli jahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli tullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San Diegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä ja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja närkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja valmistajainsa ylpeys. Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua, se oli yhä sama vanha Rattler, joka kykeni kiitämään samalla ihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he uskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin kaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.

Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä ihastusta alukseensa.

"Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.

"On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.

"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.

Meillä Raiatealla on sen nimenä Fanauao."

"Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen nimen antoi?"

Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief tarkisti myös katsettaan.

"Maata", sanoi Taute.

"Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan kapteenille."

Rattler liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.

"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä sitoi rattaansa kiinni.

Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä. Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni, perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista Motuaron kanssa.

"Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä romanttista kuin valkoiset."

"Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"

"Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.

"Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole

Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"

"Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan – sitä pientä töpykkää. Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa – hollantilainen."

"Saksalainen", oikaisi Grief.

"Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä, jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä puhki levy tai pari."

"Jatkahan juttua", pyysi Brown.

"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä. Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen, kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru. Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme pentua – ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten fonografi ja miljoonan verran levyjä."

"Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.

"Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari ja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat – parhaita kauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet."

"Varo itseäsi, nuori mies", uhkasi kapteeni Glass perämiestään. "Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on romanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin. Lemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren historia viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita. Minä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut samoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin…"

Hänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen. Käänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan laidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja märän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen hiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki ikimetsän naurun jälki.

"Herra jumala", henkäisi Brown. "Ahtiko siellä…"

"Metsänpeikko", sanoi Glass.

"Mauriri", sanoi Grief. "Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen nimensä on minun, minun nimeni hänen."

Laidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta, ja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle kolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla eikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän oli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. "Mutta surumielinen vetehinen", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean luonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet levällään.

"David", sanoi David Grief.

"Mauriri, Suuri Veli", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä luvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla nimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown saattoi vain arvailla.

"Pitkä uintimatka, talofa", sanoi Grief toisen istuessa vettä valuen.

"Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin vartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan pimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on asiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi. Hän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan."

"Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?" kysyi Grief tavan mukaan pudistettuaan päätään ja huoattuaan.

"Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi anteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta hän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme, Suuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja Pilsach, ja muut."

"Pilsachkin", huudahti Grief.

"Tautiko tuli?" "Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa sitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet. Veneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa väylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan. Paikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä niitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne puhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme ymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat heidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja ovat iloissaan."

"Entä miehet?" keskeytti Grief.

"Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan sitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat toisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla ja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi muuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä taro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos valitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon ja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme vanhaa.

"Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti Naumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin tapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja vielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea mies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat pelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa kaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä puutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit taistelemaan.

"Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä annoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne valkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja pyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet huomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat tapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet sekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä tulit."

"Minä tulen veneeseen mukanasi", sanoi Grief. "Ei niin, Suuri Veli", vastasi Mauriri. "Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme pelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun näkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori mies veneessä."

Ja niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut, mutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle. Lastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen soutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen pimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat vallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.

2

Jos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista Salomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan leikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten Ukuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea saari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua hawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan kärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian ja Mikroneesian väliin.

Ja tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden mailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli puhalsi, ja Rattler liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla, joka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli olisi ollut kolminkertainenkin.

Fuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin luonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta. Sen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä kraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen hevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen aukkoa kohti kulki Rattler. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja tarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan kannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain välttämättömyyteen alistuva ilme.

"Nyt se tulee", sanoi hän. "Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se käy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni sekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode. Paljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief, että pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja antaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee, ja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain puomia pitää silmällä."

Hän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen sekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat hänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat lasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.

"Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään", lausui hän muikeasti irvistäen. "Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas. Minä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa…"

Ääni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan vuoteelle ja isännän astuessa johtoon. Rattler oli juuri salmen suulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan korkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta, kiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin salmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan sulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut. Tässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief voi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan jyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen häiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa, hän keikautti Rattlerin tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta. Vähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia rikkonut.

Hänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi mailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat, joilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua huippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi jalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille – vehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei kuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta törmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä ilma, joka oli raskasta keltakukkaisen cassi'n tuoksusta.

Keveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen Rattler pyrki satamaan. Kutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla. Elämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa hehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä rantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen mustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt liikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin päässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä. Vuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä kolmensadankaan sylen päästä – kuten tulivuoren kraaterista sopi odottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia nousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat aistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän, mitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta rantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.

Sillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin ja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief kantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta kuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen pyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja hän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.

Toisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa huopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.

"Puolessa tunnissa olen all right", sanoi hän heikosti.

"Hyvä on", sanoi Grief. "Paikka on kuollut, ja minä menen maihin tapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta."

"Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki", varoitti kapteeni.

"Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana."

Grief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle päästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti kättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.

"Taloja", sanoi hän.

He ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: "iorana", ja hän tiesi heidän olevan Seurasaarilta.

"Huahine", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief kysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat: "Huahine."

"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä ajattelette? Eikö se ole Valetta?"

Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.

"Valetta se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa lyhyempi. Tämä se on."

"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille, niin älkää aloittako mellakkaa."

Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella. Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen, sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut", ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä, ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia. Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar. Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta osoittamaan.

"Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut. Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun valkoiset veljesi ovat piruja."

"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä…"

Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin Valettasta, mutta vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen halkinaisten huulten höpinä merkitsi.

"Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä, vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen sinut. Pelasta."

Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin

Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.

"Tunnen sinut", sanoi Grief. "Sinä olit kokkina Papeeten ranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin Jänishuuleksi."

Mies nyökkäsi innokkaasti. "Olen nyt Valettan kokki", höpisi hän ja suunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. "Tunnen sinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut Kittiwakella. Näin sinut Mariposan laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat minut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat minut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta, loput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat vankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä. Tappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista. Ne…"

Mutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta pyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja Tahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki ahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen juttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.

Ampuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief juoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun käänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.