Kitobni o'qish: «Tavallinen juttu I»

I

Kerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna

Pavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan

Barbosiin asti päivän valetessa.

Ainoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi, niinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin unessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki kävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi herättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi puhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty emätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla haukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan töykkäykselläkin.

Kyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle hengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan Anna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja voideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä. Barbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa osaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski, tahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse kulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt: tokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on tänään?

Hyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin palvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään näyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin murheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa käskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää hänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi, niin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen liinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään; ne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan kolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä jäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.

Ei ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija Evsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran kanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin päällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan talouden hoidossa ja – mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista, rouvan ensimmäisen emännöitsijän.

Uunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari tuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa. Evsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella tuolilla istui Agrafena itse.

Historia Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä, niinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin molempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse rouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina kokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea kymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi lämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli, kahvit, viina ja kirsikkaviini – hyvästi kaikki!

Evsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili, kulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös tavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen sijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle ensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: "Ei kenenkään tarvitse saada sitä", ja vahvana otti hän torat vastaan. Kahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat hänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti rämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä. Hän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli sitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut koskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän nurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen luonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän olevan vihanen Evseille.

Agrafena Ivanowna!.. sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja lempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle ruumiilleen.

– No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? – vastasi hän, aivankuin Evsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. – Laske minua: minun täytyy saada pyyheliinan.

– Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli ottanut pyyheliinan.

– Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!

Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!

Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.

– Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?

– Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut! suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin, juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.

– Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: – tämä on viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.

– Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.

Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!

Evsei kosketti häntä olkapäästä – silloin kun Agrafena oli vastannut hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei tiesi sen eikä ollut milläänkään.

– Kukahan minun paikallani istunee? – sanoi hän yhä huoaten.

– Haltia! – vastasi Agrafena änkyttäen.

– Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän kanssanne nyt pelaa turakkaa?

– No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti

Agrafena pistävästi.

Evsei nousi.

– Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö! sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.

– Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä esimerkki?

– Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä; ottaen häntä – vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.

Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. – Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: – tokkohan Proshko rakastaisi teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä! a – ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin… ah!..

Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. – Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi kyynelinä ilmi.

– Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: – Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan kuin käsiään hätistellä.

– Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka mitään! Minäpä häntä. —

– Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole muitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa vielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin – suurin sika sioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista ihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa – niin ettei sitä huomaakaan.

– Agrafena Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi – onhan kiusaaja voimakas – niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on kumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.

– Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: – mitä sinä minua jokaiselle tarjoat, olenko minä mikä… Mene tuosta tiehesi! Paljon löytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa riippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan, mokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut, sitäkin kadun… löysipä toki jotain!

– Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka putosi hartioiltani! huudahti Evsei.

– Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: – onpahan toki iloittavaa – iloitse nyt!

Hänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.

– Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.

– No, mitä vielä?

– Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut edes kaste-pisaraakaan.

– Sitähän sinä vaan – .

– Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan takaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun kanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän työnsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan niin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.

– Se, tukehdu! Toivon että… no hiljempaa, älä maiskuta suutasi, että kuuluu ympäri koko taloa.

Hän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei alkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti toisella kädellään suutaan.

Sillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella. Aisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli satulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä kieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies sitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti sen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa. Nähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa notkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä odottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.

– Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka – sanoi hän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin: sitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä! sinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse…

Ja hän meni.

"Sinä et ole muka lehmä!" nurisi Agrafena, kääntyen omalle puolellensa. "Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää sinulla lienee?"

Anna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen, kukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori mies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä matkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo ja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui hän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli matkavarustuksia.

– Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna: – oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja poskiasi ruusuvedellä.

– Ei, mammaseni, ei tarvitse.

– Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin pannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa – mitä sinä tahdot?

– Yhdentekevä, mammaseni.

Anna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja katsoi suruisena poikaansa.

– Sascha!.. sanoi hän vähän ajan päästä.

– Mitä tahdotte, mammaseni?

Hän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.

– Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän vihdoinkin hiljaisella äänellä.

– Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden… sentähden… että…

– Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä hänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa viimeistä keinoaan: – ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: —

– Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan… liinavaatteetkin pakatut, sanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.

– Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos… tuossa… tuossa… ovatko ne pakatut:

Kolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.

– Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä!

Mitä sanoisivat…

Ja hän tuli suruiseksi.

– En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi. Minkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha olla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää kaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin äidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä vaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin. Entäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä… punastuitko? Kuinka tuo kyyhkyinen – antakoon Jumala hänelle terveyttä – rakastaa sinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!

– No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin…

– Niin, niin, juurikuin minä en näkisi… Ah niin! etten unhottaisi: hän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.

– "Minä tahdon itse, itse" – sanoi hän – "en anna kenellekään muille ompelenpa vielä nimetkin niihin". Näetkös mitä sinulla on muuta tarvis? Jää tänne!

Poika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa tupsulla.

– Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen siellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä saat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta – kaikkea saat kärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä heti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin – arvo on aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta näyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin on kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä vanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala antaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä – ja sinä eläisit suruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa, etkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä olla, kenties vielä muistat sanojani… Jää tänne, Saschenka – mitä?

Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

– Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: – eikö sinun ole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis ilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä. Puitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet; etempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli; toiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana – toiselta tummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa hieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän amfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.

Anna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon paisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.

– Katsopahan, sanoi hän: – miten kauniisti Jumala puki peltomme. Noista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla on vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna: taitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut! Ajattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta osastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä on sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi. Katsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat siinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia, ruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme. Tuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi kaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne tänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin, ehkäpä helvettiä… antakoon Herra anteeksi… Jää tänne!

Poika oli vaan ääneti.

– Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. – Mitä sinä näin tarkasti katselet?

Nuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna Pavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä luikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun maahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti, tointuakseen.

– Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni, Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja elämääsi.

Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi! Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa – niin vanhuksen pää tutisee ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä, jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä – sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta kauemmin ja tulisemmin.

Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas – ja jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi talossa kuin kenellekään muille.

Surua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen kautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt ympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus kuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas, mutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät viettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului sekavia säveliä – milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki tämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.

Kotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt, hoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä vuode, namuset, Wasjkan naukuminen – kaikki nämät hyvyydet, joita niin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän iloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan viettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi, ei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi semmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy rajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä rakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä, jota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon kaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran kaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä kieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen runonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen eteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille antautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen huomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.

Kuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi – se oli aivan toinen ja luonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään, paitsi yksi, – rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä viimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä olisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan. Aikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.

Aleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu kotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin rakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti ainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi ennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian luottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta itserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti aineesta, jota siihen valetaan.

Paljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä kaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä valmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa jokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi, terävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut maaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein vähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä kaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen lapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman lähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa – sanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna olisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on nähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?

Hän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh tapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä. Puuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.

Näes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi hän.

– Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas, onko, oikein kirjoitettu?

– On, mamma hyvä!

– Kaikissa on sinun nimesi, näetkös – A. A. Kaikki on Sanjushka tuo kyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs nyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä – oikein tässä on tusina. Tuossa on paitoja – kolme tusinaa – sitä unehtuu oikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili Wasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme pakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä; etenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä vaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa pelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen arvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä tarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi, että hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään. Sinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla iloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi vaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit, tuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä, sydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota Mihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on kaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin… Missä on Evsei? Miksi hän ei katso Evsei!

Evsei astui laiskasti kamariin.

– Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.

– Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. – Minkätähden et katso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa, niin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan – mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko sinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt hyvä hännystakki – näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä sitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun menet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu paikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla, hän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina istua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän istui hillalautaselle – semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas huonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat liivit – yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita riittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko aamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta. Kun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.

Hän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.

– No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: – nyt sinä matkustat vieraasen paikkaan.

– Kuinka Pietari olisi "vieras" paikka, mitä sanotte mammaseni!

– Maltas, maltas – kuuntele, mitä tahdon sanoa! Jumala yksin tietää, mikä voipi sinua siellä kohdata, mitä kaikkea saat nähdä, hyvää sekä huonoa. Luotan, että Hän, taivaan isä, vahvistaa sinua; ja sinä ystäväni, älä unhota Häntä koskaan, muista että uskotta ei ole pelastusta missään eikä mistään. Siellä kun saavutat suuret arvonimet ja tulet kuuluisaksi – emmehän ole huonompia kuin muutkaan: isäsi oli aatelismies, majuri – nöyristyi kuitenkin Herran Jumalan eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä tee niinkuin sananlaskussa sanotaan: "jos ei ukkonen jyrise niin talonpoika ei risti silmiään". Muutamat esim. niin kauan kuin on myötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus kohtaa, – niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä Jumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti. Koska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan rahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne eivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän takana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan kerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa. Rupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai aamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! —

Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen vaitiolonsa ja huokasi taaskin.

– No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: – sinä olet nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan. Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä, niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä, arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää. Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki: terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, – kunhan vaan sinä saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.

– Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien hätäisesti kyyneleitään – minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja… Näetkös tuota nykyistä muistiani… niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia! Keskiviikkoina ja perjantaina – Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta suuressa paastossa – Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri paasto tahi muu aika, – aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä kuin pahaa henkeä.

Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.

– Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. – Jos sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! – vaarallisesti, niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta. Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja… oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti. Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa, se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella – älä ole saita. – Viinalle älä antaudu – oh, se on ihmisen ensimmäinen vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia! Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen…

Rakkaudella katsahti hän poikaansa. – Jo riittää, mammaseni. Minä olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.

– Paikalla, paikalla… vielä yksi sana. Naineita naisia älä himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi – Jumala varjelkoon – en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän. Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit ja sattuisi hyvä tyttö – niin – tässä hän puhui vielä hiljemmin… Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä toisellaisetkin mielellään omistaisivat.

– Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.

– No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta. Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota… Jos, taas…