Kitobni o'qish: «Erämaan halki», sahifa 13

28

Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota. Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä, että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään, tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa. Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle. Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman – kun jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

– Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua… ja antamaan nämä kukkaset…

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta, kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen huojumaan edes ja takaisin.

– Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö, vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä vastatusten, elefantti suuri kuin kallio – tyttö pieni olento, jonka eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

– Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa tyttöä ilmassa.

– Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat, sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä olisi liikkuneet.

– Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

– Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri ja sanoi:

– Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

– Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!..

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi, se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

– Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa käsiään huutaen:

– Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä, se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois, mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin, katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

– Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

– Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

– Peräydy, toisti Stas painokkaasti, – muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

– Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja sanoi:

– Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

– Ja saisipa niistä vielä muutakin.

– Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

– Leijoja.

– Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs muutamia.

– Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas…

Samassa hän läimäytti otsaansa:

– Sainpa ajatuksen!

– Minkä?

– Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle.

Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule…

– Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

– "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet

Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat…"

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

– Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?..

– Mitä sinä, Stas?..

– Ei mitään, ei mitään… Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan päässä Valkoisesta Niilistä itään"… Kun tuulee pohjoisesta tai lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata… ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

– Leijoja?

– Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä

Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut

Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.

29

Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut. Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään, mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä. King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita, miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille, vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

– Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja King pääsee vapaaksi.

– Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

– Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. – Se on minulle yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

– Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

– Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja puolustaa meitä.

– Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi, niin kuin minä luodikollani.

– Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön kaloja.

– Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

– Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

– Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

– Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi. Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman, mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

– Tse-tse! hän sanoi Stasille. – Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa. Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset. Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana, miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.

30

Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

– Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa piirissä.

– Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, – muuten joku ryöstää sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

– Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

– En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

– Mikä sinun on?

– Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä jotakin pahaa:

– Stas, minä taidan olla sairas.

– Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

– Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

– Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle. Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen, ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä. Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis, mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

– Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi salaperäisesti:

– Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

– Miksi?

– Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella, nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

– Stas!

– Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen yhä kiihkeämmin:

– Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

– Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän suuteli kättä.

– Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

– Stas!

– Mikä sinun on, aarteeni?

– Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin hänen ruumistaan.

– Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

– Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten sanoen:

– Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika…

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

– Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. – Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea: vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä. Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä. Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa, mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen. Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin. Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia, joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia, punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat, huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä. Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.