Kitobni o'qish: «Veljekset»

I

– Ei! Nyt olen kohta saanut kylläni tästä! huusi äkkiä vanha Roland, joka kokonaisen neljännestunnin oli istunut hiljaa ja katsoa tuijottanut veteen, samalla kun hän hiljakseen kosketteli siimaansa edestakaisin sen jouduttua pohjaan saakka.

Rouva Roland, joka istui ja nuokkui peräpuolessa venhettä rouva Rosemillyn vieressä, jonka he olivat kutsuneet mukaansa kalastusretkellensä, säpsähti ja sanoi kääntyen mieheensä:

– Noo! mik' on hätänä?

Vanhus vastasi nurpeissaan:

– Ei syö, ei ensinkään. Nyt en ole saanut en kalan ruotaa klo 12 perästä. Ei pitäisi milloinkaan lähteä naisten kanssa kalaan. Ne eivät koskaan joudu lähtemään ajoissa.

Hänen kaksi poikaansa Pietari ja Juhani, jotka istuivat siimat etusormen ympärillä, alkoivat kumpainenkin nauraa ja Juhani vastasi:

– Et ole liioin kohtelias rouva Rosemillylle, isä.

Roland tuli hämillensä ja antautui selityksiin:

– Pyydän anteeksi, rouva, senlainen olen. Pyydän naisia mukaan, kun minua heidän seuransa miellyttää, mutta päästyäni kerran vesille, ei mielessäni ole muu kuin kalastus.

– Teillä on siis huono saalis, huomautti rouva Roland.

Mutta hänen miehensä pudisti päätänsä samassa kuin hän kumminkin katsahti tyytyväisenä koriin, jossa hänen saamansa kalat vielä potkiskelivat ja katselivat verkalleen heitä tappavaan ilmaan.

Roland vanhus otti korin polviensa väliin ja käänsi sitä niin, että kalat hivuivat laidan yli ja hän voi nähdä pohjimmaiset.

– Kuinka monta olet sinä saanut, tohtori?

Hänen vanhempi poikansa, Pietari, kolmenkymmenen vuotias mies, vastasi:

– Enpä vainen erittäin, kolme, neljä kappaletta.

Isä kääntyi nuorempaan:

– Ja sinä Juhani?

Juhani, joka oli veljeänsä paljon nuorempi, vastasi:

– Melkein saman kuin Pietarikin, neljä, viisi kalaa.

Roland oli ennen ollut kultaseppänä Parisissa, mutta vastustamaton halu kalastukseen oli karkoittanut hänet tiskin äärestä, niin pian kuin hän oli saanut rahoja kylläksi voidaksensa niillä elää.

Hän vetäytyi Havreen takaisin, osti purjevenheen ja rupesi sporttimieheksi.

Hänen kaksi poikaansa, Pietari ja Juhani, jäivät pitkittämään lukujansa Parisiin, mutta tulivat kotia tuon tuostakin ja ottivat osaa isän iloihin.

Pietari oli Juhania viittä vuotta vanhempi. Hän oli koetellut itseänsä viedä eteen päin puolessa tusinassa eri tieteen haaroja, mutta oli kyllästynyt niihin kaikkiin ja aina vaan heittäytynyt jollekin uudelle alalle.

Vihdoinkin oli hän ryhtynyt semmoisella innolla lääketieteesen, että hän valmistui siinä tavattoman lyhyessä ajassa.

Juhani, joka oli yhtä vaaleaverinen, kuin veli oli musta, ja yhtä tyven, kuin veli oli kipakka, oli muitta häiriöittä lopettanut lakitieteelliset lukunsa.

Kumpainenkin levähti vanhempiensa luona ja kumpainenkin ajatteli asettua Havreen, jos se kävi päinsä mukavasti.

Heidän välillänsä oli tuommoista pientä kateellisuutta, jota usein nähdään veljesten välillä. He kyllä pitivät toisistaan, mutta olivat varuillansa. Pietari, joka oli viiden vuoden vanha, silloin kun toinen syntyi, oli lempilapsen ynseydellä katsonut tuota toista, joka yhtäkkiä oli ilmaantunut hänen isänsä ja äitinsä syliin ja jota he niin hyväilivät. —

Juhani oli aina ollut hyvien tapojen ja hyvänsävyisyyden esikuva ja Pietari oli lopulta ärtynyt aina ja ijankaikkisesti kuullessansa ylistettävän tuota lihavaa poikaa, jonka kilttiyden hän piti yksinkertaisuutena. Hänen vanhempansa nuhtelivat aina häntä hänen vastahakoisuudestansa ja hänen monesta turhaan rauenneesta yrityksestänsä johonkin suureen, joka voisi tuottaa hänelle kunniaa ja arvoa.

Äiti ymmärsi kumminkin aina sovittaa ne pienet riitaisuudet, joita ilmaantui hänen kahden poikansa kesken. Vähäpätöinen tapahtuma häiritsi muutoin juuri nyt hänen rauhaansa, sillä hän oli viime talvena tehnyt tuttavuutta naapurinsa, rouva Rosemillyn kanssa, joka oli erään merikatteinin leski. Tuo sangen nuori, kolmenkolmatta vanha leski oli tottunut tulemaan käsitöinensä ja pitämään iltatarinaa hyvien naapuriensa kanssa, jotka aina tarjosivat hänelle kupin teetä.

Nuo kaksi talon poikaa, jotka tullessansa kotia tapasivat tuon kauniin lesken alinomaa vierailemasta vanhempiensa luona, olivat paikalla alkaneet kisailla hänen kanssansa, vähemmän halusta miellyttääkseen häntä, kuin toistensa uhalla.

Heidän äitinsä, joka oli käytännöllinen ja ymmärtäväinen vaimo, toivoi hartaasti, että toisella heistä olisi onni muassansa, sillä nuorella leskellä oli omaisuutta; mutta hän tahtoi myös mieluummin, että se tapahtuisi toisen siitä kärsimättä.

Rouva Rosemilly näytti antavan etusijan Juhanille, joka veti häntä puoleensa luonteensa yhtäläisyydellä, mutta muutoin tämä ei tullut näkyviin kuin melkein huomaamattomassa tavassa puhutella ja katsoa häneen sekä siinä, että hän seurasi hänen neuvojaan.

Hänellä näytti olevan se luulo, että Juhanin mielipiteet tulisivat tukemaan hänen omiansa, samalla kuin Pietarin ajatukset olisivat ennakolta hänen mietteillensä vastaisia.

Ennenkuin pojat tulivat kotia, ei Roland vanhus milloinkaan ollut kutsunut häntä mukaansa kalastusretkille, yhtä vähän kuin hän milloinkaan otti vaimoansa mukaansa, sillä hän tahtoi kernaammin purjehtia ulos ennen auringon nousua katteini Beausiren kanssa, joka oli entinen laivan kuljettaja, jonka hän oli tavannut haminassa ja jonka kanssa hän oli tullut hyväksi ystäväksi, sekä vanhan matruusi Bartin keralla, joka hoiti purjevenhettä.

Mutta sitten eräänä iltana edellisellä viikolla oli rouva Rosemilly, joka oli syönyt päivällistä heidän luonansa, sanonut: "Mahtanee olla hauska kalastaa!" Ja vanha kultaseppä vastasi:

– Tahdotteko olla mukana?

– Kyllä, kiitoksia!

– Tiistaina?

– Hyvä.

– Oletteko mies nousemaan aamusella klo 5?

Hän huusi jotenkin kauhistuksissaan:

– Mitä Te sanotte, kello 5!

Hän laimistui tuumassansa ja alkoi epäillä koko matkaan lähtöään.

Hän kysyi kumminkin:

– Milloinka Te sitten luulette olevanne valmis?

– Aah, klo 9 aikana!

– Ette ennen?

– En! Se olisi kaikkein aikaisinta.

Tuo kelpo mies mietti asiaa. Mutta veljekset olivat kiiruhtaneet järjestämään retkeä ja samalla puhuneet kaikki asiat valmiiksi.

Siis olivat he jo olleet kalastamassa kello 12: sta saakka, niin torkuksissa, kalastaneet ilman kalan nykäisyä ja Roland vanhus oli saanut kyllänsä.

Nyt katsoi hän saalistansa itaruuden ilolla; sitten nosti hän silmänsä taivasta kohden ja nähden auringon olevan alempana, sanoi hän:

– Noo lapset! Emmekö jo ala hiljakseen kääntyä takaisin?

Kumpainenkin poika nosti siimansa ylös ja kääri ne kokoon.

– Aivan tyyni, sanoi Roland, airoille, pojat!

Pietari, joka istui lähinnä naisia, otti ala-airon. Juhani yläairon, mutta he eivät ruvenneet soutamaan, ennenkuin katteini oli huutanut: "Soutakaa pois!" Sillä ukko piti siitä kiinni, että liikkeiden piti käydä kaikkien merisääntöjen mukaan.

Samalla aikaa ja samalla voimalla panivat he aironsa veteen ja nojausivat eteenpäin samalla kuin he vetäsivät voimainsa perästä: ja kilpailu alkoi näytteeksi siitä, mihin heidän jäntereensä kelpaisivat. Ensin pääsi Pietari voitolle. Puristetuin hampain ja rypistetyin otsin kiinnitti hän kätensä airoon, niin että se notkistui hänen tiukassa otossaan; ja "Helmi" lähestyi rantaa.

Vihdoinkin komensi katteini: "Seis!" Kumpainenkin airo nostettiin samalla haavaa ylös, ja isän käskystä sousi Juhani muutamia vetäsyjä itsekseen. Mutta nyt pääsi hän voitolle. Hän tuli kiihkoihinsa ja lämpymiinsä, samalla kun Pietari hengästyneenä ja väsyksissä voimainsa ponnistuksesta kävi voimattomammaksi. Lopuksi sammalsi tohtori hiessä otsin ja posket kalvakkana, nöyrästi ja tuskaantuneena:

– En tiedä, mikä minun on, saan pistoksia kylkeeni. Ennen kyllä kävi päinsä; nyt en paljon jaksa käsivarsiani käyttää.

– Pitääkö ottaakseni kumpainenkin airo? kysyi Juhani.

– Ei, kyllä jaksan!

Hän alkoi jälleen soutaa. Kun alus vihdoinkin pysähtyi ankkuripaikkansa luokse, seisoi matruusi odottamassa. Hän otti naiset kädestä auttaaksensa heitä. Sitten menivät he kaupunkiin.

Rouva Roland ja rouva Rosemilly kulkivat edeltä, kolmen miehen seuraamina.

– Tahdotteko olla yksinkertaisella päivällisellä luonamme, että voimme lopettaa päivämme yhdessä? kysyi rouva Roland nuorelta leskeltä.

– Kiitoksia, mielelläni. Ei olisi hauskaa tulla itseksensä kotia nyt.

– Täällä on käynyt eräs herra kolmasti, huusi palvelustyttö, kun he tulivat kotia. Hän oli prokuraattorin luota.

– Kenen prokuraattorin?

– Kanun.

– Mitä se herra tahtoi?

– Kanu kuuluu itse tulevan tänne tänä iltana.

Kanu oli Rolandin asianajaja ja ystävä ja piti huolen hänen raha-asioistansa. Kun hän oli sanonut tulevansa iltasella, mahtoi asia olla tärkeä; ja Rolandilaiset silmäilivät toisiansa rauhattomana tästä uutisesta, kuten rauhalliset ihmiset tavallisesti, kun on kysymys asianajajista. Paikalla nousee kysymyksiä kontrahdeista, perinnöistä, juttujen alkamisesta, – asioista, joita toivoo ja asioista, joita pelkää. Muutamien tuokioiden vaiti olon perästä mutisi isä:

– Mitä mahtanee se merkitä?

Rouva Rosemilly naurahti:

– Se on perintö, siitä olen varma. Minä tuotan onnea.

Mutta he eivät tienneet kestään, joka olisi kuollut ja jonka he voisivat periä.

Tuokio päivällisen perästä ilmoitettiin prokuraattori tulleeksi.

Roland meni häntä vastaan.

– Hyvää päivää rakas asianajaja.

Rouva Rosemilly nousi ylös:

– Niinpä tahdon mennä, olen väsyksissä.

Koetettiin häntä vähän saada jäämään, mutta hän ei lainkaan tahtonut, vaan meni, eikä nuot kolme herraa, kuten tavallista, seuranneetkaan häntä.

Rouva Roland kääntyi innokkaasti ja kohteliaasti vasta tulleen puoleen:

– Kuppi kahvia?

– Ei, kiitoksia! Olen vastikään noussut pöydästä.

– Kuppi teetä sitten?

– Kiitoksia! Mutta vasta vähän ajan perästä. Puhutaan ensin asioista.

Sen syvän hiljaisuuden aikana, joka seurasi näitä sanoja, ei kuulunut muuta, kuin kellon tasainen tik tak.

Asianajaja alkoi:

– Tunnetteko Parisissa herran nimeltä Leon Maréchal?

Sekä rouva että herra päästivät huuliltansa saman knmmastushuudon:

– Kyllä! Totta kai!

– Se oli eräs ystävänne?

– Paras ystävämme, selitti Roland. Hän oli konttoorin päällikkönä raha-asiain ministeristössä. Häntä en ole nähnyt sitten kun Parisista muutin. Emmekä ole kirjoittaneet toisillemme.

– Hän on kuollut.

Sekä Roland että hänen vaimonsa tekivät pienen liikkeen hämmästyksestä, kuten aina tehdään kuoleman tapauksen ilmaisun johdosta. Asianajaja pitkitti:

– Virkaveljeni Parisissa on nykyisin ilmoittanut minulle hänen testamenttinsa tärkeimmän osan; hän asettaa poikanne Juhanin pääperilliseksensä.

Hämmästys oli niin suuri, ettei kukaan keksinyt sanaakaan. Rouva Roland oli ensimäinen, joka sai sammaltaneeksi:

– Herra Jumala, onko ystäväparkamme kuollut. Ja hän sai kyyneleitä silmiinsä. Roland sitä vastaan ajatteli vähemmän surua kuin niitä toiveita, jotka olivat heränneet.

– Kun hän on kuollut jättämättä rintaperillistä jälkeensä, määräsi hän testamentissaan koko omaisuutensa, joka nousee viiteentoista tuhanteen markkaan vuotuisissa koroissa, kolmen jälkeen sadalta, nuorimmalle pojallenne, jonka hän on nähnyt pienestä pitäen kasvavan ja jonka hän pitää ansiokkaana saamaan tämän lahjan. Jos hän kieltäytyisi ottamasta lahjaa vastaan, tulee se lankiamaan orpojen huoneelle.

Roland ei ensinkään peittänyt iloaan. Ainoastaan rouva Rolandin ja hänen kumpaisenkin poikansa kasvot olivat edelleenkin surun voittoiset. Hän itki hiljakseen ja kuivaili silmiään esiliinallansa, jonka hän painoi suutaan vasten tukehduttaakseen syviä huokauksiaan.

Mutta isän ajatukset pyörivät aina tuon perinnön ympärillä, joka kyllä oli heidän, tuon perinnön, joka kolkutti heidän oveansa ja ainoastaan odotti sanaa, että he tahtoisivat ottaa sen vastaan, tullaksensa tuossa paikassa seuraavana päivänä taloon.

Hän kysyi:

– Ei ole mitään aihetta riitaan? Mitään rettelöitä?.. Mitään vastaväitteitä?

Kanu näytti tyyneltä ja sanoi:

– Ei, asia on selvä. Puuttuu ainoastaan, että poikanne tahtoo ottaa perinnön vastaan.

– Ja kaikki muodot ovat tulleet noudatetuiksi?

– Kyllä.

– Tahdotteko Te, kelpo asianajajani, että poikani paikalla kirjoittaa nimensä alle?

– Ei, ei. Huomenna konttoorissani kello 2, jos Teille sopii.

– Se on sovittu.

Asianajajan mentyä pois tuli taas äänettömyys valloilleen, siitä meni sitte Roland vanhus nuorimman poikansa luo, löi kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:

– Noo! Sinuas onnen myyrää?

Juhani myhäili.

Vanhus ei osannut iloansa hillitä.

Hän käveli edestakaisin lattialla, pyöritteliin kantapäillään ja huudahteli ehtimiseen:

– Mikä onni! Mikä onni! Sen voi onneksi sanoa.

Pietari kysyi:

– Te tunsitte siis hyvin hyvästi tuon Maréchalin?

Isä vastasi:

– Kyllä, hän oli joka ilta luonamme; muistat kai, että hän nouti sinut koulusta ja usein saattoi sinut sinne jälleen. Ja sinä aamuna, kun Juhani syntyi, toi hän lääkärin. Mahdollista on hyvinkin, että hän tuli sitä kuolinvuoteellansa ajatelleeksi ja kun ei hänellä mitään perillisiä ollut, on hän tuuminut itsekseen: "Olen ollut pienokaisen syntymisessä avullisena, hänen tulee niin muodoin saada rahani."

Rouva Roland mutisi, ikäänkuin jos hän olisi ajatellut ääneen:

– Oi sentään! Se oli kelpo mies, ettei meidän päivinämme usein tapaa moisia.

Juhani nousi ylös:

– Kävelen hieman, sanoi hän.

Hän tahtoi olla itsekseen ajatuksineen. Myöskin Pietari aikoi tehdä pienen kävelymatkan, ja meni ulos muutamia minuuttia veljensä jälkeen. Niin pian kuin Roland oli vaimoinensa kahden kesken, sulki hän hänet syliinsä, suuteli häntä ja sanoi ikäänkuin vastaukseksi eräälle nuhteelle, jolla hän usein oli kääntynyt häneen:

– Voitko nyt huomata, ettei olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin Parisissa viipynyt kauvemmin ja reuhkaissut lapsieni eteen. Onni putoaa kuin putoaakin syliimme taivaasta.

Rouva oli tullut hyvin totiseksi.

– Voit olla oikeassa Juhanin suhteen, mutta Pietarin?

– Pietarin! Hän on lääkäri, hän kyllä ansaitsee … rahoja. Ja voipihan hänen veljensäkin tehdä hänen hyväkseen.

– Sitä hän ei ottaisi vastaan. Ja sitä paitsi on perintö Juhanin, eikä kenenkään muun. Siten ei Pietarilla ole lainkaan niin hyvät toimeentulon ehdot.

Rouva Roland heittiin aprikoimaan lampun ääreen, jonka sydän yhä enemmän sysiytyi.