Kitobni o'qish: «Yksinkertainen sydän»

I

Puolen vuosisadan ajan Pont-l'Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä.

Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi, pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita, ja hän pysyi uskollisena emännälleen, – joka ei suinkaan ollut miellyttävä henkilö.

Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä, paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana.

Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä. Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin keltamarmorista, Ludvig XV: n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; – ja koko huoneusto haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa.

Toisessa kerroksessa oli ensin "rouvan" huone, hyvin tilava, siinä vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan "herran" muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten, guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa – kaikki muistoja paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala niitylle.

Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti, että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi kahmaloonsa leivänmurut pöydältä – hänelle paistettiin vasiten kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi.

Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi, joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla.

Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen vanhalta, – aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti.

II

Félicitéllä oli, niinkuin muillakin, ollut rakkaudentarinansa.

Hänen isänsä, ammatiltaan muurari, oli kuollut pudotessaan alas rakennustelineiltä. Sitten hänen äitinsä muutti maalle, sisaret hajaantuivat maailmalle, muuan tilallinen otti hänet taloonsa ja käytti häntä jo vallan pienenä paimentamaan lehmiä laitumella. Hän värisi vilusta ryysyissään, heittäytyi alas vatsalleen juomaan vettä lätäköistä, sai vitsaa ihan mitättömistä seikoista, ja ajettiin lopulta talosta syytettynä kolmenkymmenen sou-rahan varkaudesta, johon hän kuitenkin oli syytön. Hän meni palvelukseen toiseen maataloon, tuli siellä karjapiiaksi, ja kun isäntäväki hänestä piti, kadehtivat häntä hänen toverinsa.

Eräänä elokuun iltana (hän oli silloin kahdeksantoistavuotias) he saivat hänet lähtemään Collevilleen tanssihuveihin. Heti hän huumautui ja hämmästyi viulunvinguttajien äänekkäästä soitosta, puihin ripustetuista lyhdyistä, kirjavista puvuista, pitseistä, kultaristeistä ja tuosta yhtä haavaa hyppivästä joukosta. Tytön pysyessä vaatimattomasti syrjässä, lähestyi muuan äveriään näköinen nuori mies, joka poltti piippua, nojaten molemmin kyynärpäin ison korin korentoon, ja pyysi häntä tanssimaan. Poika tarjosi hänelle omenaviiniä, kahvia, kakkua, osti hänelle silkkihuivin, ja olettaen, että tyttö oivalsi hänen tarkoituksensa, tarjoutui saattamaan häntä kotiin. Kaurapellon pientarella hän kaatoi tytön raa'asti kumoon. Tyttö pelästyi ja alkoi huutaa. Nuori mies lähti tiehensä.

Toisena iltana Félicité kulki Beaumontin tiellä ja aikoi astua ohi ison heinäkuorman, jota hevoset vetivät hitaasti, ja hiipaistessaan pyöriä hän tunsi Théodoren.

Tämä puhutteli häntä tyynen näköisenä, sanoen, että hänen tuli antaa anteeksi, "se kun oli päihtymyksen syy".

Tyttö ei tietänyt mitä vastata, ja hänen teki mieli paeta.

Mutta Théodore alkoi heti puhua sadon toiveista ja kunnan merkkihenkilöistä; hänen isänsä oli muun muassa muuttanut Collevillesta ja asettunut Écotsin tilalle, niin että he nyt olivat naapureja.

– Vai niin, – sanoi Félicité.

Théodore lisäsi, että häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista. Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan.

– En pidä, minä vannon! – ja poika kietoi vasemman käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa tukemana; he hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat, korkea heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa hevosta nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta kääntyivät oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi hämyyn.

Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan kohtaukseen.

Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien tavoin – hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät häntä hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin että hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä yksinkertaisuudessa) tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä uskoakseen. Théodore lasketteli juhlallisia valoja.

Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen vanhempansa olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet sotapalvelukseen miehen. Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä. Pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti. Tämä pelkurimaisuus todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen hellyytensä lisääntyi. Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut kohtauspaikalle, alkoi Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja kiihkeillä pyynnöillään.

Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla.

Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo.

Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan.

Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään. Välttääkseen kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan naisen, Toucquesista kotoisin olevan rouva Lehoussaisin.

Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja, rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.

Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:

– Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.

Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.

Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja "herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie, edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä.

Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.

Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla, kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard, Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava, pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli kiinnitetty kannukset.

Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, – ne ponnistelut menivät niin pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi: "isä-vainajani", – täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de Gremanville! Näkemiin.

Ja hän sulki oven.

Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle. Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen ainakin.

Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi osaavansa latinaakin.

Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä: höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta, beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.

Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen koko kirjallinen sivistys.

Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen, joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään saappaansa anturaan.

Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.

Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa harmaana viivana.

Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana; lapset eivät enää rohjenneet puhua.

– Leikkikää toki! – hän sanoi.

He livistivät tiehensä.

Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin rumpu.

Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla kaunistetut alushousunsa.

Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.

Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä. – Älkää pelätkö mitään, – sanoi Félicité.