Novelleja Decameronesta

TOINEN KERTOMUS

Rinaldo d'Asti joutuu ryöstettynä Castel Guiglielmoon, jossa eräs leskivaimo majoittaa hänet, ja kun hän on sitten saanut vahingoistaan korvauksen, niin hän palaa terveenä ja onnellisena kotiinsa.

Olipa Ferraran markiisin, Azzon aikana eräs kauppias nimeltä Rinaldo d'Asti, joka tuli asioissaan Bolognaan; ja kun hän oli ne suorittanut ja oli matkalla kotiinsa, niin tapahtui, että tuskin hän pääsi Ferrarasta ja ratsasti Veronaan päin, niin hän yhtyi eräihin miehiin, jotka näyttivät kauppiailta, mutta olivatkin maantierosvoja ja elämältään ja tavoiltaan kelvottomia ihmisiä. Näitä hän seurasi ja antautui varomattomasti puheisiin heidän kanssaan. Mutta kun he näkivät, että hän oli kauppias, ja arvelivat, että hän kuljettaa mukanaan rahaa, niin he päättivät keskenään ryöstää hänet, heti kun huomaisivat hetken sopivaksi. Ja siksi he puhuivat, ettei hänen epäluulonsa heräisi, hänen kanssaan kulkiessaan kuin kunnialliset ja oikeassa asemassa olevat miehet ainakin pelkästään säädyllisistä asioista ja rehellisyydestä ja tekeytyivät, mikäli osasivat ja tiesivät, häntä kohtaan auliiksi ja hyväntahtoisiksi. Ja sentähden Rinaldo piti suurena onnena, että oli heidät kohdannut, sillä hän oli muuten yksin ja ainoastaan eräs ratsastava palvelija mukanaan.

Ja kun he niin kulkivat ja siirtyivät, kuten usein tapahtuu, puheissaan asiasta toiseen, niin osui keskustelu myöskin rukouksiin, joilla ihmiset turvautuvat Jumalaan. Ja eräs rosvoista, joita oli kolme, sanoi Rinaldon puoleen kääntyen: Ja te, arvon herra, mitä rukousta teillä on tapana lukea matkoillanne?

Rinaldo vastasi: Totta puhuen minä olen näissä asioissa yksinkertainen ja taitamaton mies, ja vähän on minulla varastossa rukouksia, sillä minä elän vanhaan kuosiin ja tyydyn vain pariin soldoon neljänkolmatta denarin asemasta. Mutta kuitenkin on minulla ollut aina tapana lukea matkoilla, kun aamulla lähden majatalosta, yksi isämeitä ja yksi avemaria pyhän Julianuksen isän ja äidin sielujen puolesta. Ja sen jälkeen rukoilen Jumalaa ja häntä, että he tulevaksi yöksi antaisivat minulle hyvän majapaikan. Ja monta kertaa olen jo päivinäni joutunut matkoilla suuriin vaaroihin, joista kaikista olen pelastunut, ja ennen kaikkea sitten viettänyt yöni hyvässä paikassa ja hyvässä majatalossa. Ja sentähden minä uskon lujasti, että pyhä Julianus, jonka kunniaksi minä rukoukseni luen, on saanut pyydetyksi minulle tämän armon Jumalalta. Ja minusta tuntuu siltä, etten voisi matkata hyvin päivällä enkä saapua illalla hyvästi perille, jos en olisi täten aamulla rukoillut.

Silloin sanoi se, joka oli tätä häneltä kysynyt: Ja tänä aamuna, rukoilitteko niin?

Rinaldo vastasi hänelle: Rukoilin kyllä.

Silloin sanoi rosvo, joka jo tiesi, miten tässä oli käyvä, itsekseen: Kyllä on rukouksesi vielä tarpeen, sillä elleivät aikeet mene hukkaan, arvelenpa, että saat sangen huonon yösijan. Ja sitten hän sanoi Rinaldolle: Minäkin puolestani olen paljon matkaellut, mutta en ole koskaan sitä rukousta lukenut, vaikka olen kuullut monien sitä suuresti kehuvan; eikä ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, etten olisi siitä syystä saanut hyvää majapaikkaa. Ja tänä iltana saatte ehkä vielä nähdä, kumpi meistä saa paremman yösijan, tekö, joka olette rukouksenne lukenut, vai minä, joka en sitä ole tehnyt. Totta kyllä on, että olen käyttänyt sen asemasta Dirupistia tai Intemerataa taikka Deprofundista, jotka ovat, mikäli mummo-vainaallani oli tapa laususkella, sangen vaikuttavia.

Ja niin he puhelivat kaikenlaisista asioista ja jatkoivat matkaa; ja rosvot odottivat vain soveliasta aikaa ja paikkaa toteuttaakseen kelvottoman suunnitelmansa. Ja silloin tapahtui, että kun oli jo myöhä ja he aikoivat Castel Guiglielmon tuolla puolella lähteä kaalaamaan erään joen poikki, nuo kolme, jotka näkivät, että hetki oli myöhäinen ja paikka yksinäinen ja tukettu, karkasivat Rinaldon kimppuun, ryöstivät hänet, jättivät hänet seisomaan paitasilleen ja sanoivat lähtiessään: Koetapas nyt, antaako pyhä Julianuksesi sinulle tänä yönä hyvän majapaikan, sillä meidän pyhimyksemme sen kyllä meille antaa.

Ja he kaalasivat virran poikki ja menivät tiehensä.

Kun Rinaldon palvelija, joka oli pelkuri, näki hyökättävän herransa kimppuun, ei hän tehnyt mitään häntä auttaakseen, vaan käänsi hevosensa, jolla hän ratsasti, eikä pysäyttänyt ennenkuin saapui Castel Guiglielmon edustalle ja sinne hän meni myöhäisellä hetkellä sisälle sekä mistään välittämättä majataloon yöksi.

Rinaldo, joka oli jäänyt paitasilleen ja paljain jaloin, ei tiennyt, mitä tehdä, kun ilmakin oli sangen kylmä ja lunta satoi kovasti. Ja nähdessään, että yö oli jo yllättänyt, hän alkoi väristen ja hampaitaan kalistellen katsella, näkyisikö ympäristössä jotakin olinpaikkaa, jossa hän voisi viettää yönsä, niin ettei hän kuolisi viluun. Mutta kun hän ei nähnyt yhtään sellaista, sillä seudulla oli vähän sitä ennen ollut sota ja kaikki oli poltettu, niin alkoi hän ravata kylmän ajamana Castel Guiglielmoa kohti, tietämättä, sinnekö vai muualle hänen palvelijansa oli paennut. Ja hän ajatteli, että jos hän sinne sisälle pääsee, niin kaipa Jumala lähettää hänelle jotakin apua.

Mutta synkkä yö yllätti hänet jo hyvinkin miglion päässä linnakylästä, joten hän joutui sinne niin myöhään, ettei hän, kun portit oli jo suljettu ja laskusillat nostettu, päässyt sinne sisälle. Silloin hän katseli tuskissaan ja lohduttomana itkien ympärilleen, mihin hän voisi asettua, niin ettei edes lunta sataisi hänen päälleen. Ja onneksi hän näki linnakylän muurin harjalla talon, joka pistihe hiukan muurin ulkopuolelle, ja tämän ulkoneman alle hän päätti mennä oleksimaan päivään saakka. Ja hän meni sinne ja tapasi ulkoneman alla oven, mutta se oli lukittu, ja kokosi kynnykselle hiukan oljen-rippeitä, joita oli lähistöllä, ja asettui siihen suruissaan ja tuskissaan istumaan, ja soimasi monta kertaa pyhää Julianusta, sanoen, ettei tämä ollut sen luottamuksen mukaista, jota hän oli tuntenut pyhimystä kohtaan.

Mutta pyhä Julianus ajatteli kyllä häntä ja valmisti hänelle vitkastelematta hyvänkin yösijan.

Tässä linnoituksessa oli eräs leskivaimo, ruumiiltaan niin kaunis, ettei vertaa, jota Azzon markiisi rakasti kuin omaa henkeään ja piti siellä itseään varten. Ja mainittu vaimo asui siinä talossa, jonka ulkoneman alle Rinaldo oli mennyt aikailemaan. Ja sattumalta oli markiisi edellisenä päivänä saapunut seudulle maatakseen yön tämän naisen kanssa ja hän oli antanut salaisesti varustaa talossa kylvyn ja oivallisen illallisen. Mutta kun kaikki oli jo valmista eikä leskivaimo odottanut enää kuin markiisin tuloa, niin kävi siten, että portille saapui palvelija, joka toi markiisille sellaisia uutisia, että tämän täytyi heti ratsastaa seudulta pois. Sen tähden hän lähetti naiselle sanan, ettei tämän tarvitse nyt häntä odottaa, ja lähti kiireesti matkaan. Siitä oli leskivaimo hiukan murheissaan, eikä tiennyt, mitä tehdä, mutta päätti sitten mennä kylpyyn, joka oli varustettu markiisille, ja sen jälkeen illastella ja asettua vuoteesen. Ja niin hän nyt meni kylpyyn.

Tämä kylpy oli lähellä sitä ovea, jonka luokse Rinaldo-poloinen oli kyyristynyt linnakylän ulkopuolelle. Ja sentähden nainen kylvyssä ollessaan kuuli, miten Rinaldo itki ja kalisteli leukojaan kuin mikä haikara ikään. Silloin kutsui nainen palvelustyttönsä ja sanoi: Mene ylös ja katso muurilta, onko kuka tämän oven takana, ja kuka se on ja mitä hän siellä tekee.

Tyttö meni, ja kirkas ilma auttoi häntä niin, että hän näki miehen istuvan siellä paitasillaan ja paljasjaloin, niinkuin kerrottu on, ja vapisevan kovasti. Ja tyttö kysyi siis, kuka hän on.

Rinaldo, joka vapisi niin, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi, kertoi silloin niin lyhyesti kuin osasi, kuka hän oli ja millä tavoin ja miksi tänne joutunut. Ja sitten hän alkoi surkeasti rukoilla, ettei tyttö antaisi hänen, jos muu olisi suinkin mahdollista, kuolla sinne öiseen viluun.

Tyttö, jonka kävi sääliksi, palasi emäntänsä luokse ja kertoi hänelle kaikki. Tämän sääli heräsi myöskin, ja koska hän muisti, että hänellä oli avain tuohon oveen, jota markiisi käytti jonkun kerran sinne tullessaan, niin hän sanoi: Mene ja avaa hänelle hiljalleen ovi. Illallinen on tässä, mutta ei ole ketään, joka sen söisi, ja meillä on kyllin tilaa voidaksemme antaa hänelle yömajaa.

Tyttö kiitti suuresti tätä emäntänsä sääliväisyyttä, meni ja avasi oven ja päästi Rinaldon sisään. Ja kun leski näki, että hän oli aivan jäykistynyt, niin hän sanoi hänelle: Mene nopeasti, hyvä mies, tuonne kylpyyn, joka on vielä lämmintä.

Rinaldo teki halusta tämän, odottamatta enempiä pyyntöjä. Ja kun kylvyn lämpö oli hänet täysin virvoittanut, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi palannut kuolemasta elämään. Leskivaimo antoi varustaa hänelle vähän sitä ennen kuolleen miehensä vaatteet, ja kun Rinaldo pukeutui niihin, näyttivät ne ikäänkuin häntä varten tehdyiltä. Ja odottaessaan, mitä rouva vielä määräisi, alkoi Rinaldo kiittää Jumalaa ja pyhää Julianusta, joka oli pelastanut hänet siitä pahasta yöstä, jota hän oli peljännyt, ja johtanut hänet, mikäli hänestä näytti, hyvään majapaikkaan.

Tämän jälkeen ylhäisnainen vähän lepäili, ja annettuaan tehdä oivallisen valkean erääsen saliinsa meni sinne ja kysyi, kuinka miesparka nyt jaksoi.

Tyttö vastasi siihen: Madonna, hän on jo pukeutunut, ja on kaunis mies ja näyttää sangen hienolta ja hyvätapaiselta herralta.

No menepä sitten, vastasi leski, ja kutsu hänet tänne ja sano hänelle, että tulkoon tänne tulen ääreen, niin illastellaan yhdessä, sillä minä arvaan, ettei hän ole vielä syönyt illallista.

Kun Rinaldo astui saliin ja näki naisen, joka oli hänestä sangen hienon näköinen, niin tervehti hän häntä kunnioittavasti ja lausui niin suuret kiitokset kuin suinkin osasi hänelle tehdystä hyvästä työstä.

Leskivaimo katseli ja kuunteli häntä, ja kun hän näytti sellaiselta kuin tyttö oli sanonut, niin otti hän hänet iloisena vastaan ja vei hänet tuttavallisesti istumaan viereensä tulen ääreen ja tiedusteli häneltä onnettomuutta, joka hänet oli tänne saattanut. Ja Rinaldo kertoi hänelle säntillisesti koko asian.

Leskivaimo oli jo Rinaldon palvelijan linnakylään tullessa saanut kuulla jotakin tästä tapahtumasta, joten hän uskoi täydellisesti, mitä Rinaldo hänelle kertoi. Ja hän ilmoitti Rinaldolle ne uutiset, jotka hän tiesi hänen palvelijastaan, ja neuvoi, kuinka hän voisi hänet löytää helposti seuraavana aamuna.

Mutta kun pöytä oli katettu, niin pesi Rinaldo, niinkuin ylhäisnainen pyysi, hänen kanssaan kätensä ja asettui sitten illalliselle.

Rinaldo oli kookas vartaloltaan ja kaunis ja miellyttävä kasvoiltaan ja sangen kiitettävä ja kohtelias tavoiltaan sekä vielä nuoruutensa keski-iässä. Ja niinpä ylhäisnainen loi häneen monta kertaa silmänsä ja ihasteli häntä itsekseen suuresti sekä otti hänet pian, markiisin asemasta, jonka piti tulla makaamaan hänen kanssaan ja joka oli herättänyt hänessä lihallisen halun, vastaan sydämeensä. Ja kun illallinen oli syöty ja pöydästä noustu, niin neuvotteli hän palvelustyttönsä kanssa, olisiko tämän mielestä oikea teko, jos hän käyttäisi hyväkseen sitä, minkä onni oli hänelle lähettänyt, koska kerran markiisi oli hänen toiveensa pettänyt. Tyttö, joka tunsi emäntänsä halun, kehoitti silloin minkä tiesi ja taisi häntä myöskin sitä noudattamaan. Niin ollen palasi ylhäisnainen tulen ääreen, jonne hän oli Rinaldon yksinään jättänyt, alkoi katsella häntä rakkaasti ja sanoi hänelle: Ah, Rinaldo, miksi istutte niin ajatuksissanne? Ettekö luule voivanne saada korvausta siitä, että menetitte yhden hevosen ja eräitä vaatteita? Olkaa levollinen, olkaa iloinen, te olette täällä kotonanne. Jopa tahdon sanoa teille enemmänkin: kun näin teidät noissa vaatteissa, jotka olivat ennen miesvainajani, olette te minusta aivan kuin hän, niin että minulle on tullut tänä iltana satakin kertaa halu syleillä teitä ja suudella teitä. Ja ellen olisi peljännyt, että te ette siitä pidä, niin varmaan sen olisin tehnytkin.

Kun Rinaldo kuuli nämä sanat ja näki naisen silmäin leimahtelun, niin hän, joka ei ollut suinkaan hölmö, meni syli avoinna lesken luokse ja sanoi: Madonna, kun ajattelen, että minä voin tästä lähtien sanoa olevani elossa yksinomaan teidän ansiostanne, ja muistelen, mistä olette minut pelastanut, niin kovin julkea olisin, ellen koettaisi tehdä kaikkea, mikä on teille mieliksi. Ja siksi tyydyttäkää halunne ja syleilkää ja suudelkaa minua, sillä minä puolestani syleilen ja suutelen teitä enemmän kuin mielelläni!

Pitempiä puheita kuin nämä ei tarvittu. Leskivaimo, joka aivan paloi rakkauden halusta, heittäytyi heti hänen syliinsä; ja kun hän oli tuhannenkin kertaa kiihkeästi häntä halaillut ja suudellut, ja Rinaldo yhtä monesti häntä, niin he nousivat siitä ylös ja menivät sisähuoneesen, jossa he viivyttelemättä asettuivat levolle.

Mutta kun aamurusko alkoi kajastaa, nousivat he naisen toivomuksen mukaan ylös, ja ettei tätä asiaa kukaan aavistaisi, antoi ylhäisnainen Rinaldolle joitakuita huonoja vaatteita ja täytti hänen kukkaronsa rahalla, ja pyydettyään, että hän pitäisi tämän salassa, sekä neuvottuaan, mitä tietä hänen oli mentävä päästäkseen linnoitukseen ja löytääkseen palvelijansa, laski hänet ulos samasta ovesta, josta hän oli tullutkin.

Kun päivä valkeni, oli Rinaldo tulevinaan kauempaa, ja meni sitten, kun portit oli avattu, linnakylään ja löysi palvelijansa. Niin ollen hän pukeutui toisiin vaatteihinsa, jotka olivat laukussa. Mutta juuri kun hän aikoi nousta palvelijansa hevosen selkään, tapahtui se melkein taivaallinen ihme, että niitä kolmea rosvoa, jotka edellisenä iltana olivat hänet ryövänneet ja joutuneet sitten eräästä toisesta pahasta työstään kiinni, kuljetettiin linnakylään. Ja kun he tunnustivat itse tekonsa, niin annettiin Rinaldolle takaisin hänen hevosensa, vaatteensa ja rahansa eikä hän menettänyt muuta kuin parin sukkanauhoja, joista rosvot eivät tienneet, mitä he olisivat niillä tehneet.

Niinpä Rinaldo kiitti Jumalaa ja pyhää Julianusta ja nousi hevosensa selkään ja palasi terveenä ja onnellisesti kotiinsa. Mutta ne kolme maantierosvoa joutuivat seuraavana päivänä kiikkumaan tuulessa nuoran jatkona.

NELJÄS KERTOMUS

Landolfo Ruffolo köyhtyy ja rupeaa merirosvoksi, joutuu genovalaisten vangiksi ja kärsii haaksirikon. Hän pelastuu arkun avulla, joka on täynnä kallisarvoisia jalokiviä, Korfun saarelle, missä eräs nainen ottaa hänet vastaan. Sitten hän palaa rikkaana kotiinsa.

Arvatenkin on merenrannikko Reggion ja Gaetan välillä Italian melkein viehättävin seutu. Siellä on, ihan lähellä Salernoa, korkea paikka, joka näkyy kauas merelle ja jota seutulaiset sanovat Amalfin rannikoksi, täynnänsä pieniä kaupunkeja, puutarhoja ja suihkulähteitä sekä rikkaita ja kauppa-asioissa toimeliaita miehiä enemmän kuin juuri missään muualla. Näistä kaupungeista on eräs nimeltä Ravello, ja siinä eli kerran ennen, jos siinä nykyäänkin on rikkaita miehiä, eräs tavattoman rikas kauppias nimeltä Landolfo Ruffolo. Tälle ei riittänyt hänen rikkautensa, vaan halusi hän sen lisätä kahta vertaa suuremmaksi, mutta siksipä hän olikin vähällä tuhota sekä koko omaisuutensa että itsensä.

Hän näet, tehtyään niinkuin kauppiaiden on tapana, suuria laskelmia, osti valtavan laivan ja lastautti sen täyteen kauppatavaroita, joihin oli rahansa vaihtanut, ja lähti Kyproon. Mutta siellä hän näki, että sinne oli tullut paljon muita laivoja tuoden samoja tavaroita, joita hänkin, ja siitä syystä täytyi hänen myödä kaikki, mitä oli tuonut, polkuhintaan, melkeinpä nakata tavaransa hukkaan, jos mieli niistä päästä, ja siten hän joutui melkein perikadon partaalle. Tämän kohtalonsa hän kantoi sangen vaikeasti, ja koska hän ei tiennyt, mitä tehdä, kun hän nyt lyhyessä ajassa oli tullut mahdottoman rikkaasta köyhäksi, niin päätti hän joko kuolla tahi korvata rosvoamalla vaurionsa, niin ettei hänen tarvitsisi palata köyhänä sinne, mistä hän oli matkustanut rikkaana. Ja löydettyään ostajan suurelle laivalleen hankki hän siitä tulleilla ja muilla rahoilla, jotka oli saanut kauppatavaroistaan, keveän kaapparipurren ja varusti ja asesti sen sitä tarkoitusta varten oivallisimpaan kuntoon sekä lähti muuttamaan omaksensa toisten omaisuutta, kenenkä vaan, ja varsinkin turkkilaisten. Tässä ammatissa olikin onni hänelle paljon suosiollisempi kuin oli kauppayrityksissä ollut.

Noin vuoden kuluessa hän kaappasi ja ryösti niin paljon turkkilaisia laivoja, että uskoi jo paitsi saaneensa takaisin sen omaisuuden, mitä oli menettänyt kaupparetkellä, myöskin lisänneensä rikkauttansa hyvinkin kaksin verroin. Ja koska entisen vahingon tuottama tuska oli häntä opettanut, niin hän huomasi, että nyt hänellä on tarpeeksi, ja mietti mielessään tyytyä tähän ja olla tavoittelematta enempää, jottei uuteen onnettomuuteen joutuisi. Ja siksi hän päätti palata rikkauksineen kotiin.

Mutta nyt oli hän tullut kaupoissa pelkuriksi, joten hän ei halunnut sijoittaa rahojansa toisella tavoin, vaan lähti paluumatkalle, purjeet nostettuansa, samalla pienellä laivalla, jolla oli rahat hankkinutkin. Ja hän tuli jo Arkipelagiin, kun illalla nousi shirokko-tuuli, joka oli hänen matkallensa vastainen ja kohotti sitäpaitsi niin korkeita aaltoja, ettei hänen pikku laivansa olisi voinut niitä kunnolla kestää. Ja siksi hän laski erääseen meren lahteen, jonka pieni saari muodosti, tältä myrskyltä suojaan, päättäen odottaa siellä parempaa ilmaa. Mutta kauan ei hän ollut siinä lahdessa, kun sinne saapui kaksi suurta genovalaista kauppalaivaa, jotka tulivat Konstantinopolista, paeten vaivalla samaa, jota myöskin Landolfo oli paennut. Tuskin genovalaisten laivain väki, sulkien häneltä paluutien, huomasi hänen pienen laivansa ja kuuli, kenen se oli, niin he, jotka jo maineelta tiesivät hänet sangen rikkaaksi, päättivät anastaa sen, sillä he ovat luonnostaan rahalle ahnasta ja rosvomaista kansaa. Ja niinpä he laskivat maihin osan miehistöänsä varustettuina jousilla ja muuten hyvin asestettuina, ja sijoittivat heidät sellaiseen paikkaan, ettei ainoakaan voinut laskeutua laivasta, jos ei tahtonut saada nuolta kylkeensä. Sitten he, hinauttaen itseään venheillä ja meren auttamina, lähestyivät Landolfon pienen laivan viereen ja saivat sen vähällä vaivalla lyhyessä ajassa miehineen päivineen valtaansa, ainoatakaan miestä menettämättä. Sitten he veivät Landolfon toiseen laivaansa, ottivat hänen laivastaan kaikki tavarat, upottivat sen pohjaan ja pidättivät hänet itsensä pelkkä jakku-pahanen yllä.

Seuraavana päivänä muuttui tuuli, laivat nostivat purjeensa ja kulkivat matkaansa länttä kohden koko sen päivän onnellisesti. Mutta illalla nousi myrskytuuli, joka valtavia aaltoja kohotellen eroitti nuo kaksi laivaa toisistansa. Ja tämän tuulen voimasta tapahtui, että se laiva, jossa poloinen ja köyhä Landolfo oli, paiskautui tavattoman rajusti särkkään Kefalonian saaren päässä ja aukesi ja meni pirstaleiksi niinkuin kivimuuriin nakattu pullo. Nytpä nuo onnettomat ja raukat, jotka siinä olivat, koettivat uida, ken sitä osasi, meren ollessa jo täynnä kaikenlaisia kelluvia tavaroita, laatikoita ja lautoja, kuten moisissa tapauksissa on tavallista; ja vaikka yö oli pilkkopimeä ja meri raivosi ankarasti, niin he alkoivat takertua esineihin, mitä sattumalta ilmestyi eteen. Näiden joukossa oli myöskin Landolfo raukka. Hän oli kyllä edellisenä päivänä toivonut monta kertaa kuolemaa, haluten valita mieluummin sen kuin palata kotiinsa niin köyhänä kuin nyt tiesi olevansa. Mutta kun hän nyt näki sen valmiina, niin hän peljästyi ja tarttui kuin toisetkin lautaan, mikä hänen käsiinsä osui, ajatellen, että ehkäpä Jumala lähettää hänelle pelastukseksi jonkin avun, jos hän itse koettaa tuhoaan viivytellä. Hän ratsasteli siis laudalla miten parhaiten voi, ja vaikka aallot ja tuuli ajelivat häntä milloin sinne ja milloin tänne, pysyi hän sillä kuitenkin, kunnes aamu alkoi kirkastua. Sen tultua hän katseli ympärillensä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin pilviä ja merta, sekä arkun, joka uiskenteli meren aalloilla ja tuli hänen suurimmaksi kauhukseen tuontuostakin niin lähelle, että hän pelkäsi sen törmäävän häneen niin kovasti, ettei hänen auttaisi muu kuin hukkua. Ja aina kun se läheni, koetti hän, mikäli jaksoi ja vaikka voimansa jo olivat vähät, lykätä sitä kädellään loitommaksi. Mutta jos se ensin onnistuikin, niin tapahtui sitten, että yhtäkkiä nousi ilmoissa pyörretuuli ja puski mereen ja törmäsi tuohon arkkuun ja arkku taas puolestaan lautaan, jolla Landolfo istui, niin kovasti, että lauta pyörähti nurin ja Landolfo joutui aaltoihin. Hän pääsi uimalla pinnalle, paremminkin pelon kuin voimainsa avulla, mutta näki jo laudan menossa etäällä itsestään. Ja siksi hän, ajatellen, ettei hän jaksa sitä saavuttaa, lähestyi arkkua, joka oli aivan vieressä, asettui rinnoin sen kannelle ja piti sitä käsillään kohdallansa miten parhaiten voi. Ja sillä tavoin hän, meren heittämänä milloin sinne ja milloin tänne, ja syömätönnä, hänellä kun ei ollut ruokaa, mutta sai juoda sen sijaan enemmänkin kuin tahtoi, sekä tietämättä, missä oli, tai näkemättä muuta kuin merta vietti koko sen päivän ja seuraavan yön.

Mutta seuraavana päivänä joutui hän, joko Jumalan armosta tai tuulen voimasta, Korfun saaren rannalle, märkänä kuin sieni ja pitäen molemmilla käsillään lujasti arkun kulmista, niinkuin näemme tekevän niiden, jotka ovat hukkumaisillaan ja tarttuvat johonkin esineesen. Rannalla oli sattumalta köyhä vaimo pesemässä ja kiilloittamassa kattiloitansa hiedalla ja suolaisella vedellä, ja kun hän näki Landolfon lähestyvän eikä eroittanut hänen muotoansa, peljästyi hän ja vetäytyi huutaen pois. Landolfolla ei ollut tajua puhua, eikä hän nähnytkään paljoa, joten hän ei sanonut naiselle mitään. Mutta kun aallot lykkivät häntä maata kohti, niin vaimo eroitti arkun muodon, ja kun hän katsoi ja tähysti tarkemmin, niin huomasi hän ensin arkun päällä käsivarret ja näki sitten kasvotkin; ja hän aavisti asian aivan niinkuin se olikin. Ja sen vuoksi kahlasi hän säälin pakoittamana jonkun askeleen mereen, joka nyt oli tyyni, tarttui Landolfoa hiuksiin ja veti hänet arkkuineen maalle. Sitten hän sai vaivalla kiskotuksi miehen kädet irti arkusta, ja arkun hän asetti nuoren tyttönsä päälaelle, joka oli hänen mukanaan, mutta itse kantoi hän Landolfon kuin pienen lapsen kylään. Siellä vei hän hänet kylpyyn ja hieroi ja pesi häntä kuumalla vedellä niin kauan, että kadonnut lämpö ja elinvoimatkin häneen palasivat. Ja kun vaimon mielestä oli aika, otti hän hänet ammeesta ja vahvisti häntä vähän hyvällä viinillä ja leivoksilla; ja sitten hoiteli hän häntä parhaansa mukaan muutaman päivän, kunnes mies sai voimansa takaisin ja tajusi, missä oli. Silloin kunnon nainen ajatteli, että nyt hänelle täytyy antaa takaisin arkku, joka oli hänelle pelastettu, ja sanoi, että koettakoon hän nyt itse hakea onneaan. Ja sillä tavalla vaimo teki.

Landolfo ei muistanut enää arkkua, mutta otti sen kuitenkin, kun kunnon nainen sen hänelle toi, ajatellen, että niin vähäarvoinen ei se ainakaan voi olla, ettei hän sillä saisi parin päivän elatustaan. Tämä hänen toivonsa väheni kuitenkin suuresti, kun hän huomasi arkun kovin keveäksi, mutta siitä huolimattahan kerran, kelpo naisen ollessa poissa kotoa, mursi arkun auki, nähdäkseen, mitä siinä oli, ja löysi siitä paljon kalliita kiviä, sekä irtonaisia että kiinnitettyjä; ja koska hän ymmärsi vähän näitäkin asioita, niin huomasi hän, heti kun ne näki, että ne olivat sangen arvokkaita. Siksi hän kiitti Jumalaa, joka ei ollut häntä vieläkään tahtonut hyljätä, ja oli hyvin tyytyväinen.

Mutta koska kohtalo oli lyhyessä ajassa jo kaksi kertaa häntä armottomasti heitellyt, niin hän pelkäsi kolmatta ja ajatteli, että hänen täytyy olla hyvin varovainen, voidakseen saada nämä tavarat kotiinsa. Ja siksi hän kääri ne niin huolellisesti kuin voi riepuihin ja sanoi kunnon naiselle, ettei hän enää tarvitse arkkua, mutta pyysi, että hän olisi niin hyvä ja antaisi hänelle säkin sekä ottaisi puolestaan arkun. Sen teki kunnon nainen mielellänsä.

Sitten lausui Landolfo Ruffolo kunnon naiselle suuret kiitokset kaikesta siitä hyvästä, mitä oli häneltä saanut, heitti säkin selkäänsä ja lähti hänen luotaan. Hän nousi laivaan ja saapui Brindisiin ja kulki sieltä sitten pitkin meren rantaa Iraniin, jossa tapasi eräitä kansalaisiaan, jotka olivat kangaskauppiaita. Nämä antoivat hänelle armeliaisuudesta uudet vaatteet, kun hän oli kertonut heille kaikki kohtalonsa, paitsi mikä arkkua koski, lainasivat hänelle ratsuhevosenkin ja toimittivat hänelle seuraa Ravelloon asti, jonne hän sanoi haluavansa palata, ja lähettivät hänet menemään.

Siellä hän uskoi olevansa turvassa ja ylisti Jumalaa, joka oli hänet sinne johtanut, ja avasi säkkinsä. Ja tarkasteltuaan kaikki huolellisemmin kuin ennen oli tehnyt näki hän omistavansa niin paljon ja niin arvokkaita kiviä, että hän, myymällä ne kohtuulliseen hintaan tai vähemmästäkin, tulisi kahta vertaa rikkaammaksi kuin oli matkalle lähtiessään ollut.

Ja kun hän sitten oli keksinyt tilaisuuden muuttaa kivet rahaksi, lähetti hän hyvän summan Korfuun, palkinnoksi saadusta avusta sille kunnon naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Ja samoin hän teki niille Iranissa oleville, jotka olivat häntä vaatehtineet. Mutta loput hän piti itse, haluamatta enää harjoittaa kauppaa, ja eli kunnioitettuna loppuunsa saakka.