Kitobni o'qish: «Sisaret: Romaani»

ESIPUHE

Kummallisen sattumuksen kautta on Memphiin hävinneestä kuninkaallisesta arkistosta säilynyt jälkimaailmalle joukko kirjoituksia, jotka sisältävät kreikankielisiä papyyrukselle kirjoitettuja anomuskirjoja, Nämät on eräs serapeumiin sulkeutunut, makedonialaista syntyperää oleva erakko tehnyt kahden kaksoissisaren hyväksi, jotka "juoma-uhrien valelijoina" palvelivat jumalaa.

Ensi silmäykseltä nämät anomuskirjat tuskin näyttävät huomiota ansaitsevan; mutta niitten sisällön tarkempi tutkiminen opettaa, että meillä niissä on sivistyshistorialle hyvinkin arvokkaita asiakirjoja; osoittavathan ne meille vasta kristin-uskon kautta korkeampaan moraaliseen ja historialliseen merkitykseen kohonneen munkkilaisuus-aatteen juuret olleen täällä pakanallisen jumalanpalveluksen keskustassa, suovathan ne meidän odottamattoman selvään nähdä tuon Serapistemppelin elämää, jonka hävitetyt muurit ranskalaisen egyptoloogin Mariette'n väsymätöin ahkeruus on meidän aikoinamme tuonut esiin erämaan hiekasta.

Minun oli sallittu käydä näitä paikkoja katsomassa ja tutkimassa ja jo kauvan olen tuntenut mainitut anomuskirjat. Kun nyt varsin hiljattain eräs oppilaistani otti käsitelläksensä etenkin yhtä näistä asiakirjoista, jota säilytetään Dresdenin kuninkaallisessa kirjastossa, niin minä itsekin ryhdyin uudestaan sitä tutkimaan, ja juuri siitä seurasi, että Ptolemaios Philometorin aikuisen serapeumin kuva ilmaantui selvänä mielikuvitukseeni, ja että ne kuvaelmat, joita olen koittanut seuraaville sivuille runollisesti piirrellä, saivat tarkat rajansa sekä värinsä minun ajatuksissani.

Päähenkilöikseni en valinnut samaa erakkoa enkä samoja kaksoissisaria, joista anomuskirjat puhuvat, vaan muita, jotka olisivat voineet samanlaisissa oloissa elää vähäistä varemmin, sillä papyyruksista käypi selville, ett'eivät kaksoiset vaan satunnaisesti tällä kertaa olleet Serapistemppelin palveluksessa, vaan että päinvastoin kaksoispari toinen toisensa perästä oli ollut juoma-uhrien valamista toimittamassa.

Minä en pannut Kleaani enkä Ireneäni tähän toimeen, vaan serapeumin hoidokkeina sitä varten kasvamaan. Tämän tein, osaksi sentähden että saatavissa olevat lähteet eivät anna tyydyttäviä tietoja niistä vaatimuksista, joita kaksoisille pantiin, osaksi toisistakin runoelmani suunnitelmaan perustuvista syistä.

Klea ja Irene ovat vapaasti keksimiäni henkilöitä, mutta sitävastoin olen saatavissa olevien runsaitten lähdetten mukaan kokenut kuvailla runoelmani aikaan eläviä historiallisia henkilöitä sekä Egyptin valta-istuimella siihen aikaan olleita, keskenään vihamielisiä veljiä, Ptolemaios Philometoria ja Euergetes II: sta, jolla jälkimmäisellä oli liikanimenä Physkon (s.o. Paksu). Myöskin eunukki Euleus ja Roomalainen Publius Cornelius Scipio Nasica ovat historiallisia henkilöitä. Nuorista tämän aikuisista patriiseista valitsin juuri viimemainitun osaksi hänen ankaran, aristokraatillisen luonteensa tähden, jota hän selvään osoitti etenkin loppupuolella ikäänsä, osaksi sentähden että hänen liika- tai haukkumanimensä Serapion herätti huomiotani.

Minä selitän tämän nimen omalla tavallani, vaikka tiedän, että hän oli sen saanut yhdennäköisyydestään erään tämännimisen alhaisen henkilön kanssa.

Tätä Egyptin historian aikakautta vähemmin tuntevalle lukijalle olkoon sanottu, ett'ei hän Kleopatraa, Ptolemaios Philometorin puolisoa, jonka kanssa ai'on antaa hänen tutustua, vaihtaisi hänen kuuluisaan kaimaansa, Julius Caesarin ja Marcus Antoniuksen lemmittyyn.

Nimi Kleopatra oli erittäin suosittu Lagidien suvussa, Ja sennimisistä kuningattarista oli neljännentoista Ptolemaiolaisen sisar ja puoliso seitsemäs, jonka Shakespeare ja myöhempinä aikoina Makart on tehnyt tutuksi laveimmissakin piireissä. Hänen traagillinen kuolemansa käärmeenmyrkyn tai kyynpureman kautta tapahtui 134 vuotta myöhemmin meidän kertomustamme, jonka toiminta-aikana on vuosi 164 e.Kr.

Tähän aikaan Egyptiä oli jo 169 vuotta vallinnut kreikkalainen (makedonialainen) kuningassuku, jota kutsuttiin Ptolemaiolaiseksi tahi Lagideiksi heidän esi-isänsä Ptolemaios Soterin, Lagoksen pojan mukaan. Tämä voimakas mies joka oli Aleksanteri Suuren kenraaleja, hallitsi, sittenkuin hänen herransa v. 333 e.Kr. oli valloittanut Niilin laakson, ensiksi maaherrana tätä uuden maailmanvallan "satrapiaa". Aleksanterin kuoltua, v. 323, Ptolemaios nousi Pharaonien valtaistuimelle ja hän sekä hänen jälkeisensä hallitsivat Egyptiä, kunnes se viimmeisen ja kuuluisimman Kleopatran kuoltua (30) liitettiin provinsina Rooman valtakuntaan.

Tässä ei ole eri Ptolemaiolaisten historian tutkiminen oikealla paikallansa, mutta kuitenkin huomautettakoon, että kreikkalaisen sivistyksen ihastuttamis-voima ilmaantui erittäin tehokkaana etenkin Egyptissä, ja tähän varmaankin parhaasta päästä vaikutti Aleksanterin perustama Aleksandria, joka ihmeteltävän nopeasti kasvoi helleniläisen hengen, helleniläisen taiteen ja tieteen loistavimmaksi pesäpaikaksi.

Jo aikoja ennen yhdessä hallitsevia, riitaisia veljeksiä Ptolemaios Plilometoria ja Euergetes II: sta, joiden väkivaltaisen lopun me tavallamme lukijalle esittelemme, kreikkalaisuus vaikutti kaikkiin Egyptin oloihin ja eloihin, jotka sen edellisten valloittajain, Hyksojen, Assyrialaisten ja Persialaisten omituisuudet olivat jättäneet melkein koskemattomiksi, ja tuo entisen muinaisuuden sulkeutunein ja vieraanvarattomin valtio avasi Ptolemaiolaisten aikana porttinsa kaikille muukalaisille.

Aleksandria oli meidänkin mielestämme maailmankaupunki, johon ei kokoontunut ainoastaan kauppatavaraa, vaan myöskin mitä erilaatuisimpien kansojen henkistä ja uskonnollistakin omaisuutta, ja täältä sitä sitten valmistettuna ja tutkittuna saatettiin kaikkien kansojen omaksi, jotka sitä vaan halusivat. Vaikka mieleni tekikin, niin en kuitenkaan sovittanut kertomustani tänne, sillä egyptiläinen alkuperä oli Aleksandriassa väistynyt liian kauvaksi helleniläisen edestä ja täällä tuo loistava, verrattoman rikas näyttämöpaikka olisi helposti vetänyt huomion pois toimivain henkilöin sielunelämästä.

Maan sisällisissä asioissa Egyptin kuninkaat tänä meidän kuvaamanamme helleniläisenä aikakautena saivat vapaasti hallita, mutta pian ja rajusti kasvanut Rooman valtakunta mielin määrin esti heidän voimaansa ulospäin kehkeytymästä. Palestinasta tulleille Israelilaisille oli juuri Philometor mielellänsä suonut turvaa, ja hänen hallituksensa aikana Aleksandrian monilukuiset Juutalaiset vaikuttivat melkein enemmän kuin Kreikkalaiset sekä kaupungin että valtion oloihin ja heidän kuninkaalliseen suojelijaansa, joka Niilin rannalle rakennutti temppelin Jehovalle sekä itsekin otti osaa hovissaan asuvain, kreikkalaisen sivistyksen saaneitten Juutalaisten uskonnollisiin keskusteluihin. Lahjakas, mutta turmeltunut ja väkivaltainen Euergetes II oli sen sijaan vähemmin suosiollinen ja vainosi heitä hirmuisesti, heti kun hän veljensä kuoltua oli saanut koko Egyptin hallituksen käsiinsä. Myöskin Aleksandrian suuren akademian, niin kutsutun museumin jäsenten hän antoi tuntea ankaraa kättänsä, vaikka hän itsekin oli vakavasti harjoitellut tieteellisiä töitä, ja pakoitti heidät etsimään itselleen muualta kotipaikkaa. Nämät karkoitetut tiedemiehet asettuivat sitten useisin välimeren rantakaupunkeihin ja auttoivat suuressa määrin museumissa kypsyneitten hedelmien levittämistä.

Aristarkhoksen, joka oli suurin Philometorin aikuisista oppineista, olen pannut ottamaan osaa erääsen Memphiin kuninkaanpalatsissa pidettyyn keskusteluun. Ihmislapsesta tehdyt värsyt, jotka Kleopatra lausuu kymmenennessä luvussa eivät ole muinaisuuden luomat. Kuuluisa Friedrich Ritschl, meidän aikamme Aristarkhos, piti niitä erittäin suuressa arvossa ja ilmoitti ne muutama vuosi sitten minulle sekä vielä useampia muunnoksia, jotka eräs vielä elossa oleva anonymus oli kyhännyt. Näistä viimemainituista liitin kaksi ensimmäiseen, kuten kahdennellatoista hetkellä sain tietää, jo kuolleen H.H.L. von Held'in tekemään värsyyn, josta lähempiä tietoja on kirjassa: Varnhagen's biographische Denkmalen Bd VII. Luullakseni moni lukija on oleva minulle kiitollinen siitä, että olen saattanut julkisuuteen nämät sievät värsyt sekä niitten perustuksena olevan peri-aatteen uudet älykkäät muunnokset. Kallimakhos tahi joku muukin runoilija museumin varhaisemmista jäsenistä olisi voinut tehdä ihan samanlaisia.

Tässäkin kertomuksessa on ollut pyrintönäni, saada suuren sivistys-aikakauden omituisuuksien pääpiirteet mahtumaan ahtaasen kuvaan sekä antaa tälle värin ja elämän, samalla kun olen antanut esitellyn ajan eri henkilöitten elämänkohtaloiden lukijalle ilmaantua toisiinsa yhdistyneinä sekä lopuksi selvinneinä.

Kaikki tässä kertomuksessa toimivat henkilöt ovat johtuneet mieleeni tarkastellessani sitä aikaa, jona he elivät; mutta kun kerran olin käsittänyt heidän piirteensä, niin he ilmaantuivat sieluhuni selvähaahmoisina utukuvina, ja runollisen luomis-ilon valtaamana minä tunsin niitä esitellessäni, että heidän verensä alkoi lämmitä, heidän sydämensä sykkiä ja että heidän henkensä siivet alkoivat heidän olentonsa mukaisesti kohota. Minä en muuttanut historian totuutta, mutta historiallisena henkilönä olevan ihmisen annoin muuttua ainoastaan ihmiseksi, ja sen kautta tuli aikakautta edustavista henkilöistä myöskin kaikkina aikoina vallitsevien ihmis-aatteiden edustajia; ja senpä vuoksi rohkenenkin nimittää tätä aikakauskuvaelmaa samalla myöskin runoelmaksi.

Leipzig'issä, Marraskuun 13 p. 1879.

Georg Ebers.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kuten joukko kerjäläislapsia, joita koristeltu kuningas kädestä taluttaa, rivi pitkiä, matalia, polttamattomasta tiilistä tehtyjä huoneita liittäytyy Memphiin hautakaupunkia ympäröivässä erämaassa olevan kreikkalaisen Serapistemppelin suureen ja komeaan, neliskulmaisista kivistä tehtyyn rakennukseen ja sen vieressä oleviin pienempiin, Asklepiukselle, Anubiille ja Astarteelle pyhitettyihin huoneuksiin.

Kuta kirkkaammin ja välkkyvämmin temppelin sileät, keltaiset santakivi-seinät loistelevat aamu-auringon valossa, sitä näkymättömämmiksi ja rumemmiksi vieressä olevat rakennukset käyvät. Kun tuuli puhaltaa ja auringon säteet niitä paahtavat, niin pöly lentelee niiden ympärillä kuten kuivalla tiellä, jolla vihuri kiitää eteenpäin. Niiden sisäpuolella olevat erityisetkin huoneet ovat saveamattomia, ja koska niilitiiliin, joista seinät ovat rakennetut, on sekoitettu survottuja olkia, joiden pienet kovat päät kaikkialla pistäytyvät muurista esiin, niin käsi yhtä vastenmielisesti niihin koskee, kuin silmä niitä katselee.

Kun ne aikoja sitten rakennettiin varsinaisen temppelin ja sitä ympäröivän muurin välille, joka itäisellä puoliskollaan jakaa Serapiin akaasialehdon kahteen osaan, niin suuren esipihan itäpuolella olevan pylväskäytävän takaseinä peitti ne temppelissä kävijän silmäyksiltä; mutta nyt on osa pylvästöstä kukistunut, ja tämän aukon kautta näkyy muutamia tiilirakennuksista sekä useita temppeliin päin olevia ovia ja ikkunoita tai ennemmin rivi taiteettomia, katselemista ja sisäänpääsyä varten tehtyjä aukkoja. Missä ovia on, siinä ei näe ainoatakaan ikkunaa, ja missä taas ikkunoita on seinässä, ei ainoatakaan ovea, mutta kuitenkaan ei tämän pitkän, kapean, yhdenkertaisen rakennuksen huoneista yksikään ole yhteydessä toisensa kanssa.

Pylväskäytävän aukon kautta kulkee kapea, vähän käytetty, karkean pölyn peittämä polku yli rojun sekä niiden kivien ja pylväslohkareitten ohitse, jotka ovat tuodut erästä uutta nähtävästi vaan yöksi rauhaan jäänyttä rakennusta varten, sillä särjinrautoja ja vipukankia oli kivilohkareitten päällä ja vieressä. Tämä tie vie harmaasen huoneesen ja päättyy pienelle, suljetulle puu-ovelle, joka on niin karkeata tekoa ja niin huonosti saranoillaan, että muudan kaunis harmaa kissa, päätänsä alas painaen ja ryömien maata pitkin, saattaa tunkeutua oven ja kynnyksen välistä, joka on vaan muutamaa sormea korkeammalla maata.

Niinpian kun tuo notkea eläin taas on päässyt jaloilleen, se silittelee ja puhdistelee kiiltävää turkkiansa ja katselee, selkäänsä köyristellen, viheriöillä, säihkyvillä silmillään huoneesen päin, josta se äsken oli lähtenyt, ja jonka takaa aamu-aurinko juuri kohoutuu esiin. Kirkkaan valon häikäisemänä se kääntyy ja menee varovin, kuulumattomin askelin temppelipihalle.

Huone, josta kissa lähti, on pieni ja niukoilla huonekaluilla varustettu; se olisi ollut aivan pilkkopimeä, jollei valo eräästä katossa olevasta rei'ästä ja oven raoista olisi päässyt tähän peräti yksinkertaiseen huoneesen.

Sen romuliaisen harmaan seinän ääressä on vain yksi puu-arkku ja sen vieressä lattialla pari savimaljaa, huokoisesta astiasavesta tehty vesipullo, puupikari sekä puhtaasta, loistavasta kullasta komeasti valmistettu ruukku, joka näyttää kovin omituiselta sitä ympäröitsevään köyhyyteen katsoen. Aivan perällä huonetta näkyy sitäpaitse kaksi niinistä punottua mattoa, joiden ylitse on levitetty muutamia lammasnahkoja. Nämät vuoteet ovat huoneen kummankin omistajattaren, joista toinen istuu pienellä, palmupuusta tehdyllä jakkaralla ja haukotellen alkaa järjestellä pitkiä, kiiltävänruskeita hiuksiansa.

Hän ei näyttänyt juuri erittäin taitavalta, mutta vieläkin vähemmän kärsivälliseltä tässä työssään, joka ei suinkaan ollut helppoa, ja kun sarvikamman piikit uudestaan takertuivat, niin hän heitti sen pois vuoteelle. Hän ei ollut vetänyt sitä nopeasti eikä voimakkaastikaan kauniin tukkansa lävitse, mutta kuitenkin sulki hän silmänsä niin kiinni ja painoi pienet, lumivalkoiset hampaansa niin syvälle kosteaan, punertavaan alahuuleensa, että olisi luullut hänen todellakin satuttaneen itseänsä.

Nyt kuului ulkopuolelta ovea raskaita askeleita, ja heti hän avasi suuret, kullanruskeat silmänsä, jotka hämmästyneinä katselivat elämää, hänen suunsa hymyili ja koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä muuttunut niin iloiseksi kuin perhonen, joka varjosta lentää siipiensä kimaltelevassa pölyssä kuvastelevan auringon valoon.

Joku löi kädellään väkevästi ja niin kovaa saranoillaan irti riippuvalle ovelle, että hän vapisi, ja heti sen jälkeen työnnettiin kynnyksen yläpuolella olevasta aukosta, josta kissa oli mennyt ulos, lauta, jolla oli ohut, pyöreä leipä ja hiukan oliivi-oljyä savimaljassa. Sitä ei ollut enemmän kuin mikä olisi voinut mahtua kanan munan puolikkaasen, mutta se näytti olevan tuoretta ja loisti kullanpuhtaana. Tyttö meni ovelle, otti laudan ja, silmäiltyään leipää, huudahti puoleksi valittaen, puoleksi moittien:

"Niin vähän! Onko tässä meille molemmille?"

Kun hän tätä kysyi, hänen iloinen muotonsa muuttui ja hänen kirkkaat silmänsä katselivat niin lohdutoinna oveen, kuin jos aurinko ja tähdet olisivat sammuneet ja kuitenkin häntä suretti vain leivän niukkuus, joka tuskin olikaan kyllin suuri sammuttamaan edes yhden nuoren ihmislapsen nälkää. Ja sentään kahden piti jakaman se keskenänsä, ja sillä mikä toisesta on kurja mitättömyys, sillä saattaa toisen mielestä olla suurikin merkitys.

Valittavan moittivat sanat ovat kuuluneet oven läpi, ja vanha nainen, joka oli työntänyt leivän kynnyksen yli, huusi hätäisesti mutta kuitenkin ystävällisesti hänelle:

"Tänään ei saada enempää, Irene".

"Mutta se on hävytöntä!" tyttö kyynelsilmin vastasi. "Päivä päivältä leipä vähenee, ja vaikkapa olisimme varpusia, niin emme kuitenkaan tulisi siitä ravituiksi! Sinä tiedät, mikä on meille tuleva, emmekä me lakkaa valittamasta. Serapion on laativa meille uuden anomuskirjan, ja kun kuningas saa tietää, kuinka häpeällisesti meitä kohdellaan – "

"Niin, jos hän sen saa tietää", vanhus hänet keskeytti. "Mutta monta tuulta puhaltaa köyhän sanaan, ennenkuin se tulee kuninkaan korville. Minä kyllä tiedän lyhemmän tien sinulle ja sisarellesi, jos nälkä on teille niin kovin vastenmielinen. Sen, joka näyttää sellaiselta, kuin hän ja sinä, Ireneni, ei tarvitse nälkää nähdä!"

"No millaiselta minä sitten näytän?" tyttö kysyi, ja valon säde näytti jälleen hiipivän hänen kauniille kasvoillensa.

"Aivan sellaiselta," hän kuului nauraen vastaavan, "että sinä aina saatat asettua sisaresi rinnalle, ja eilisessä juhlakulkueessa tuo suuri Roomalainenkin, joka ratsasti kuningattaren rinnalla, katseli yhtä paljon häntä kuin itse Kleopatraa. Jos sinä olisit ollut muassa, niin hänelle olisi jäänyt tuskin silmäystäkään ruhtinattaren varaksi, sillä kaunis sinä olet, että sen tiedät. Sellainen sana on monelle mieluisempi kuin leipä; sitä paitse onhan sinulla peili; katso siihen, kun sinun on nälkä."

Vanhuksen raskaitten askelten ääni vaikeni, mutta tyttö tarttui kultaiseen ruukkuun, avasi hiukan ovea, niin että astia tuli auringon valoon, ja katseli kuvaansa sen kirkkaasta pinnasta. Mutta kallis-arvoisen astian pyöreä pinta vääristi hänen kasvojensa piirteiden kuvan, ja iloisesti hän puhalsi, suu supukassa, edessänsä olevaa rumaa irvikuvaa, niin että se hänen henkimisestään kävi himmeäksi ja kosteaksi. Sitten hän asetti nauraen astian lattialle, meni arkun luo, otti sieltä pienen metallikuvastimen, katsoi katsomistaan rohkeasti siihen, järjesteli sen edessä miten milloinkin kiiltäviä hiuksiaan ja oli juuri panemaisillaan sen pois, kun hänen mieleensä juolahti se orvokkivihko, jonka hän jo herätessään oli huomannut, ja jonka hänen sisarensa varmaankin oli edellisenä päivänä pannut vanoineen vesimaljaan. Arvelematta hän otti hentotuoksuiset kukat, kuivasi vaatteellansa niitten vanat, kohotti vielä kerran kuvastinta ja pisti ne hiuksiinsa.

Kuinka säteilevinä hänen silmänsä taas loistivat, kuinka iloisena hän kävi leipään käsiksi!

Kuinka loistavia kuvia esiytyi hänen nuoreen sieluunsa, kun hän murti leivästä kappaleen toisensa perästä, kastoi sitä pikaisesti tuoreesen oliivi-öljyyn ja nopeasti söi sen! Hän oli kerran uudenvuoden juhlana kurkistanut kuninkaan telttiin ja nähnyt siellä miesten ja naisten pöydän ääressä viruvan purppurapatjoilla. Nyt uneksi hänkin olevansa mitä kalliimmilla pöytä-astioilla katettujen pöytien ääressä, antoi ajatuksissaan seppelöittyjen poikien palvella itseään, kuunteli huilun ja harpunsoittajien säveleitä ja – oi, olihan hän puoleksi lapsi ja sitten vielä oli hänen niin nälkä, kuin vain nuorten saattaa olla – ja otti ajatuksissaan eteensä mehukkaimpia ja maukkaimpia herkkuja kultavadeista ja söi oikein, oikein kyllikseen, kunnes viimeinenkin leipäpala ja viimeinenkin öljypisara oli loppunut.

Kun hänen kätensä ei enää tavannut mitään tyhjältä laudalta, niin unelma äkkiä hälveni hänen mielestään ja hämmästyen sekä kauhistuen hän katseli tyhjää öljy-astiaa ja sitä paikkaa, jossa leipä äsken oli ollut.

"Voi," hän huoahti sydämensä pohjasta, kääntäen laudan kumoon, ikäänkuin olisi muka ollut mahdollista löytää uutta leipää ja uutta öljyä sen alapuolelta, pudisti pettynein toivein päätään ja katseli miettiväisenä helmaansa; mutta vain hetkisen aikaa, sillä nyt avautui huoneen ovi ja sisään astui hänen soreavartaloinen sisarensa Klea, jonka niukan aterian hän unelmissaan oli syönyt, sen sijaan että hänen sisarensa oli hänen tähtensä valvonut puolen yötä ja sitten vielä ennen päivän nousua lähtenyt auringonlähteestä noutamaan vettä Serapiin alttarille aamu-uhria varten.

Tulija tervehti toista äänetönnä ystävällisesti nyökäten. Hän näytti liiaksi väsyneeltä puhumaan, pyyhki takaraivoansa verhoavalla hunnulla hien otsaltaan ja istuutui arkun kannelle.

Irene katseli ensin vain tyhjää lautaa ja mietti, pitikö hänen tunnustaa rikoksensa ja pyytää uupuneelta siskoltansa anteeksi, vai – ja tämä oli usein hänelle onnistunutkin – häätäisikö hän pilanteolla ansaitsemansa nuhtelun. Jälkimmäinen näytti hänestä helpommalta ja hän valitsi sen vuoksi sen. Rivakasti, vaan kuitenkin hiukan väkinäisesti, hän astui sisarensa luo ja lausui ivallisen totisena:

"Katsos tänne, Klea, etkö sinä huomaa minussa mitään? Minä näytän varmaankin krokodiililta, joka on syönyt niilihevosen, tai sellaiselta kuin pyhä käärme kaniinin nielaistuaan. Katsos nyt, kun minä söin leipääni, niin aivan aavistamattani sinunkin leipäsi tuli hampaitteni väliin, mutta nyt minä ai'on…"

Klea, jota hän näin puhutteli, loi silmäyksen tyhjälle laudalle ja keskeytti sisarensa puheen hiljaa huudahtaen: "Minun oli niin nälkä."

Nämät sanat eivät ilmaisseet mitään moitetta, ainoastaan suurta väsymystä, ja kun nuori rikoksentekijä nyt katseli kotiin tullutta sisartansa sekä näki hänen väsyneenä ja kumartuneena istuvan ja sanallakaan vastaamatta kantavan kärsimäänsä vääryyttä, niin sääli ja suru valtasivat hänen hellätunteisen sydämensä. Ääneensä itkien hän heittäytyi sisarensa eteen, syleili hänen polviansa ja puhkesi näihin, nyyhkytysten tuon tuostakin keskeyttämiin sanoihin:

"Voi Klea, Klea raukka, mitä taas olen tehnyt sinulle! En minä suinkaan tahtonut loukata sinua. Minä en itsekään käsitä, kuinka se kävi. Mutta mikä minun päähäni pistää, sen minä teen, se minun täytyy tehdä, ja vasta sittenkun se on tehty, tiedän oliko se oikein vai väärin. Sinä olet minun tähteni valvonut ja vaivannut itseäsi, ja minä, ilkeä tyttö, palkitsen sinua siten! Mutta sinä et saa nähdä nälkää, sinä et saa, et, et saa!"

"Jätä se sikseen," toinen sanoi ja siveli hellästi sisarensa ruskeita hiuksia.

Tätä tehdessään hänen kätensä sattui hänen sisarensa kiiltävissä kutrissa oleviin orvokkeihin.

Hänen huulensa vavahtivat ja hänen väsyneet silmänsä vilkastuivat, kun ne huomasivat kukat ja tyhjän maljan, johon hän ne eilen oli huolellisesti pannut.

Irene huomasi heti muutoksen sisarensa piirteissä, mutta koska hän luuli sen olevan vain kauniin koristuksen tuottamaa hämmästystä, niin hän iloisesti kysyi:

"Kaunistavatko kukat mielestäsi minua?"

Klean käsi oli jo ojennettuna irroittamaan orvokkia yhä vielä hänen edessään polvillaan olevan tytön ruskeista hiuksista – mutta tämän kysymyksen kuultuansa hän antoi kätensä vaipua ja sanoi kovemmasti ja varmemmasti kuin ennen, niin, tytön ääneksi hämmästyttävän, melkeinpä miesmäisen matalalla, mutta kuitenkin soinnukkaalla äänellä:

"Kukat ovat minun, mutta pidä niitä, kunnes ne puolipäivän aikaan ovat lakastuneet, silloin anna ne minulle takaisin."

"Ovatko ne sinun?" toinen kysyi ja käänsi ihmetellen suuret silmänsä sisareensa, jonka omaisuus tähän hetkeen saakka oli ollut myös hänenkin. "Mutta olenhan aina saanut ne kukat, jotka sinä olet tuonut kotiin; mitä erinomaista on sitten näissä?"

"Ne ovat orvokkia, niinkuin kaikki muutkin," Klea kovin punehtuen vastasi, "mutta kuningatar on pitänyt niitä."

"Kuningatar!" hänen sisarensa huudahti hypähtäen lattialta ja löi hämmästyen kätensä yhteen. "Hänkö antoi sinulle kukat? Ja nytkö vasta sinä kerrot sen minulle? Kun eilen tulit kotiin juhlakulkueesta, niin kysyit vaan jalkaani ja olivatko vaatteeni eheinä, mutta sitten et puhunut sanaakaan muuta minulle. Saitko kukat Kleopatralta itseltä?"

"Kuinka olisin voinut saada ne häneltä!" Klea vastasi. "Eräs hänen seuruestaan heitti ne minulle, mutta jätetään se! Anna minulle pullo; suuni on kuiva, ja tuskin voin puhuakaan janolta."

Hänen tätä puhuessaan hehkuva puna oli taasen levinnyt hänen poskilleen, mutta Irene ei sitä huomannut, sillä iloisena siitä, että hän jollakin palveluksella saattoi hyvittää rikostansa, hän oli rientänyt vesi-astialle ja sillä aikaa kun Klea täytteli ja tyhjenteli pientä puupikariaan, hän sanoi kohottaen sirosti pientä jalkaansa ja näyttäen sitä juovalle sisarellensa:

"Katsos vain, naarmu on jo aivan parantunut, ja nyt saatan taas pitää sandaaleja. Nyt sidon ne jalkoihini ja lähden pyytämään Serapionilta leipää sinulle, ja hän antaa meille ehkä pari taateliakin. Hellitä hihnaa hiukan tästä nilkkaluun kohdalta; se jo koskee minuun, jota sinä tuskin huomaatkaan. Katsoppas kuinka vakavasti voin astua sillä. Puolipäivän aikaan tulen jälleen täyttämään sinun kanssasi ruukkua uhria varten. Siinä juhlakulkueessa, joka eilen päätettiin panna toimeen, saatan olla muassasi. Tokkohan kuningatar ja ne ylhäiset vieraat taas katselevat kulkuetta? Se vasta olisi hauskaa! Nyt minä lähden, ja ennenkuin sinä olet juonut viimeistä pikarillista, olet saapa leipää, sillä jos kauniisti puhun vanhukselle, niin hän ei ole kieltävä."

Kun Irene avasi oven selki-selälleen ja kun auringon valo kirkkaasti paistoi häneen, niin hänen ruskeat hiuksensa välkkyivät kullan loistavina, ja hänen sisarestaan, tämän häntä katsellessa, tuntui siltä, kuin se sulouden hohde, joka häntä ympäröi, sekaantuisi päivän tähden säteisin.

Orvokit olivat viimeiset, mitä jäljelle jäänyt näki poismenevästä. Hän oli yksin, ja keveästi nyykyttäen päätään hän mumisi itsekseen: "Minä annan hänelle kaikki ja hän ottaa minulta ainoankin, mitä minulla on. Kolme kertaa Roomalainen on tavannut minut, eilen hän antoi minulle orvokit ja minun piti ne kätkeä, mutta nyt…"

Hän puristi tätä sanoessaan pikaria, jota hän piti kädessään, lujemmin vasten rintaansa ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta vain tuokion aikaa, sitten hän ojensihe ja sanoi lujasti: "Niin pitääkin olla!"

Sitten hän vaikeni, asetti astian viereensä arkulle, siveli kämmenellään otsaansa, ikäänkuin sitä kivistäisi, katseli uneksien helmaansa, ja pian vaipui hänen uupunut päänsä ja hän oli nukahtanut.