Kitobni o'qish: «Homo sum: Romaani»

Tekijän esipuhe.

Valmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen, veti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta pitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten kirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun oli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja seulominen, löysin (Cotelerion "ecclesiae graecae monumenta'ssa") kertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta omituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori ja sen juurella oleva kosteikko Pharan.

Kun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin silmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin, niin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni lähtenyt koko erämaanmatkallani.

Omituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan tässä yksinkertaisessa tapauksessa.

Erästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään puolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä sulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta hänen viattomuutensa tulee ilmi.

Oli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka johtivat sellaiseen apathiaan (apatheia), sellaiseen tunteiden lannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten toimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi, muodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui tämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua ahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin, kertomuksen muodossa niitä ilmaista.

Koptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in koptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan tätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi. Myöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta tärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua vieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten vuosisatain tutkimisessa.

Ei olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia, joissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista. Terävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään paljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin kirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.

Vaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni neljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin kymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen varmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen valinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia erakkoja (egkekleismenoi), myöskin kristillisiä anakoreetteja. Siinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen alkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.

Minun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta "ensimmäisestä erakosta" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä on pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän on, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona, aatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. – Sankariani varten en ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa vaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään mahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka nyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka esitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään niin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.

Ne dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat syttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina Sinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.

Sitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen hyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin Justinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa Kirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina. Kirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi [Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der Bibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen koettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka Lepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota nykyään nimitetään "Serbal'iksi", vaan ei munkkien Sinaita, on pidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen vuorena.

Senaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin itämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni syystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa vielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita palomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.

Mutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa vain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli pakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija oppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään muuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi siirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja luuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä muodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä olemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman alan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian kuohuva meri.

Kirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein käytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon minut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja vieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien portaiden korkeammille astimille.

Terention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77 säkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:

"Homo sum: humani nil a me alienum puto", jonka saattaa sanasta sanaan kääntää:

"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana".

Mutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan ja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää olevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä yhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:

"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa".

Leipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.

Georg Ebers.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä; ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan, jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.

Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä, ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina rajoittaa syvää rotkoa.

Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla, ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa, viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.

Kun Osiris – niin kertoo vanha egyptiläinen taru – syleili erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle, jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja, ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.

Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen. Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet vohlat osaavat sitä tehdä.

Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.

Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna. Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää leikin kovasti määkien.

Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä, voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas, melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin äkkiä keskeytti leikin.

Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.

Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta myöten alas lähteelle.

Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä sen synnytti.

Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.

Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi tuolla tavalla.

Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.

Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.

Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa olivat melkein ynseästi suljetut.

Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu, sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.

Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä; mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista, ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:

"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"

Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi tuimasti:

"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".

"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan, ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.

Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja vihaisena hän huusi:

"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".

Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa, ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö, ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä, lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin nauravan:

"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka sinä olet?"

"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.

Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:

"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän lähteestämme".

"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla kurtistaen huultansa.

Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti vaihtelevilla liikenteillä:

"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"

"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä, ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".

"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu tuolla ylhäällä?"

"Hän on minun isäni, ja sitä paitse…"

"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"

"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".

"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa edes kuunnellakkaan".

"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".

Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan. Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat puristuneet nyrkkiin.

Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna silmänsä järkähtämättömällä katseella.

Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet syrjään veden äärestä.

"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.

"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole

Jumalasta, se on perkeleestä".

"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että minä olen perkeleestä?"

"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että pyörielin sinun kanssasi tanssissa…"

Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.

Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä, miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"

"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä olet, paatunut pakana".

"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!" nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"

"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"

"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta hyvyytensä".

"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni. Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi? Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen, en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä kädessä, joka minua usein hyväili – se kai oli äitini – loisteli suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua. Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten? Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään, hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja kiihkeästi.

Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä, milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.

Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja sanoi:

"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en sinulta sitä kiellä".

Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt. Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.

Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen taipumattoman kielensä.

Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.

Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.

Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.

Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.

Mirjam ei liikahtanut.

Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.

Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli leimuaisi hänen silmissään.

Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä, ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.

Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.

Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi ainaisessa liikkeessä.

Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös, huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita myöten Hermas oli poistunut.

Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.

Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.

Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja värähteli illan viileän vaikutuksesta.

Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.

Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.

Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle, ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut juomaan.

Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.

Muu lauma seurasi sitä.

Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä kotiin päin.