Kitobni o'qish: «Säätynsä uhri»

I KIRJA

I

Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.

Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle, joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle, hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään. Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten tulos.

Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus panna hänet koetteelle.

"Mr. Selden – mikä onnellinen sattuma!"

Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään, hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan esikaupunkilaistyömiehenkin.

Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan, tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen, ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta, kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?

"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte pelastamaan minua."

Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.

"No, melkein mitä vain – vaikkapa sitäkin, että istutte penkille puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi, miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin rouva Van Osburghin kasvihuoneessa – ja muutamat naiset eivät ole yhtään rumempia."

Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta, oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.

"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."

Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun, jota Miss Bartin ehdotus edellytti.

"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"

Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.

"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin – saa olla varma siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi. "Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"

Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun suunnitelmaan.

"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."

Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota keskitasoa Miss Bart oli.

Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä kosteiden katujen yllä.

"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan asemalta.

He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin. Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta – oliko taide saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? – ja hänen suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä, että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?

Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.

"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano – mikä inhoittava pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."

"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne", sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.

"Teidän katunne? Asutteko täällä?"

Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä, jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta, mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja kukkalaatikkoineen.

"Kas tuolla – aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"

"Viimeisessä kerroksessa – niin ovat."

"Ja onko tuo sievä parveke teidän? Miten vilpoisalta siellä näyttää!"

Selden pysähtyi hetkiseksi. "Tulkaa katsomaan", hän ehdotti. "Voin tarjota teille kupin teetä vähässä ajassa – ja teidän ei tarvitse tavata kiusanhenkiä."

Miss Bart punastui. Hänellä oli vielä taito punastua oikealla hetkellä, mutta hän otti vastaan ehdotuksen yhtä keveästi kuin se oli tehtykin.

"Miksei? Se on liian houkuttelevaa. – Tahdon uskaltaa", hän selitti.

"En ole vaarallinen", sanoi Selden samassa äänilajissa. Miss Bart ei todellakaan ollut hänestä ollut koskaan niin miellyttävä kuin tällä hetkellä. Hän tiesi hänen suostuneen ilman taka-ajatuksia: hän ei saattanut koskaan olla minkäänlaisena tekijänä Miss Bartin laskelmissa, ja hänen odottamattomassa suostumuksessaan oli yllätystä, ehkä virkistystäkin.

Kynnyksellä Selden pysähtyi hetkiseksi tunnustellen ulko-oven avainta.

"Täällä ei ole ketään, mutta minulla on palvelija, joka tulee aamuisin, ja hän on mahdollisesti juuri laittanut kuntoon teevehkeet ja käynyt hakemassa leivoksia."

Hän vei Miss Bartin pieneen saliin, jonka seinillä riippui vanhoja maalauksia. Miss Bart huomasi kirjeitä ja muistiinpanopapereita pöydällä hansikoiden ja keppien joukossa, ja näki olevansa pienessä kirjastossa, hämärässä, mutta iloisessa, kirjariveineen, lystikkään näköisine turkkilaisine mattoineen, kirjoituspulpetteineen ja, kuten Selden oli olettanut, teevehkeineen matalalla pöydällä lähellä ikkunaa. Tuulenleyhkä puhalsi sisään heiluttaen musliiniuutimia ja tuoden kukkien tuoksua parvekkeen kukkaislaatikosta.

Lily vaipui huokaisten eräälle kuluneelle nahkapäällystuolille.

"Miten ihanaa, kun on tällainen paikka aivan yksinään itseään varten! Miten kurjaa on olla nainen!" Hän nojasi taaksepäin hyvin tyytymättömän näköisenä.

Selden etsi astiakaapista leivoksia.

"Tiedetäänhän olevan naisiakin, jotka saavat nauttia erikoisasunnon etuja", hän sanoi.

"Kyllä, opettajattaria – tai leskiä. Mutta tytöillä, kurjilla, naitavilla tyttöparoilla!"

"Minäkin tunnen tytön, jolla on oma asunto."

Lily hypähti pystyyn. "Tunnetteko."

"Tunnen kyllä", vakuutti toinen hänelle, poistuen kaapilta löydettyään etsimänsä leivokset.

"Aha, minä tiedän – tarkoitatte Gerty Farishia." Hän hymyili hieman nyrpeästi. "Mutta minähän sanoin naitavilla – ja toisekseen, hänellä on kauhean pieni asumus eikä hänellä ole palvelustyttöä, ja niin kummallista kuin hänen ruokansa on. Hänen keittäjättärensä pesee pyykitkin ja ruoka maistuu saippualta. Minä kammoan sellaista, ymmärrättehän."

"Teidän ei pidä olla hänen luonaan ruoalla pesupäivinä", sanoi Selden kakkua leikaten.

Molemmat nauroivat, ja Selden kumartui sytyttämään teekeittiön alla olevaa lamppua, Miss Bartin kaataessa teetä pieneen vihreään teekannuun. Kun Selden tarkkasi hänen kättään, joka oli sileä kuin vanha norsunluu hoikkine vaaleanpunaisine kynsineen, ja safiirirannerengasta, joka riippui hänen ranteessaan, niin hän hymähti ivallisesti ajatellessaan hänen viettävän sellaista elämää kuin minkä hänen serkkunsa Gertrude Farish oli valinnut. Miss Bart näytti olevan niin ilmeisesti sen sivistyksen uhri, jonka tulos hän oli, että hänen rannerenkaansa eri renkaat näyttivät käsirautojen tavoin sitovan hänet hänen kohtaloonsa.

Miss Bart näytti arvaavan hänen ajatuksensa. "Olin kauhea, kun sanoin sellaista Gertystä", sanoi hän viehättävänä tunnonvaivoissaan. "Unohdin, että hän on teidän serkkunne. Mutta me olemme niin erilaisia: hän haluaa olla hyvä, minä onnellinen. Ja sitäpaitsi hän on vapaa, minä en ole. Jos olisin vapaa, luulen, että voisin olla onnellinen hänenkin asunnossaan. On varmaankin autuaallista, kun saa järjestää olonsa ja elämänsä mielensä mukaan. Jos vain voisin jättää tätini salongin, niin tietäisin olevani parempi ihminen."

"Onko siellä sitten niin paha?" kysyi Selden myötätuntoisesti.

Miss Bart hymyili vastaan teekannun takaa, jota hän piti ylhäällä kaataessaan siihen vettä.

"Siitä näkyy, miten harvoin te käytte siellä. Miksette tule useammin?"

"Kun tulen, niin en tule katsomaan rouva Penistonin kotia."

"Eipä ei", sanoi Miss Bart. "Te ette tule ollenkaan – ja kuitenkin meillä on niin hauska, kun tapaamme."

"Ehkä on niin", vastasi toinen äkkiä. "Pelkään, ettei minulla ole kermaa – haluatteko sen sijasta sitruunaa?"

"Mielelläni." Miss Bert odotti Seldenin leikatessa sitruunaa ja pannessa ohuen viipaleen hänen kuppiinsa. "Mutta se ei ole niin", väitti hän vastaan.

"Mikä niin?"

"Se, miksi ette koskaan tule." Hän kumartui eteenpäin neuvottomuuden varjo viehättävissä silmissään. "Toivon, että ymmärsitte – toivon, että selittäisitte. Luonnollisesti te tiedätte, että on miehiä, jotka eivät miellytä minua – senhän voi ilmaista silmänräpäyksessä. Ja on toisia, jotka pelkäävät minua: he luulevat, että tahdon mennä naimisiin heidän kanssaan." Hän hymyili hänelle suoraan vasten silmiä. "Mutta minä en luule, että paheksutte minua – ettekä te varmaankaan luule, että tahdon mennä kanssanne naimisiin."

"En – vapautan teidät siitä", myönsi Selden.

"Hyvä, no sitten —?"

Selden oli vienyt kuppinsa uunin kamaralle ja nojasi uunin reunaa vastaan ja katseli häntä velton hyväntuulisen näköisenä – hän ei ollut otaksunut, että Miss Bart tahtoisi polttaa siipensä niin vähäisessä leikissä, mutta ehkä hän vain piti siinä kätensä; tai ehkä hänen Iaisensa tytön keskustelu on vain persoonallista laatua. Joka tapauksessa Miss Bart oli ihmeen kaunis, Selden oli kutsunut hänet teelle ja hänen oli pidettävä velvollisuuksistaan vaari.

"Hyvä, no sitten", sanoi hän yhtäkkiä, "ehkä on niin."

"Mikä?"

"Se seikka, että ette tahdo mennä naimisiin kanssani. Minä en ehkä pidä sitä erikoisena aiheena käydä teitä katsomassa." Selden tunsi heikkoa väristystä pitkin selkärankaansa lausuttuaan tämän, mutta Miss Bartin nauru rohkaisi häntä.

"Paras Mr. Selden, tuotapa en olisi odottanut teiltä. On typerää, että mielistelette minua, eikä typeryys sovi teille." Hän nojasi taaksepäin, maistellen teetään niin viehättävän tuomitsevan näköisenä, että Seldenillä, jos he olisivat olleet tädin salongissa, olisi ehkä ollut kiusaus kumota hänen johtopäätöksensä.

"Ettekö käsitä", jatkoi Miss Bart, "että on kylliksi miehiä, jotka mielistelevät minua, ja että minä tahdon ystävää, joka ei arkaile sanoa minulle epämiellyttävääkin, kun sitä tarvitsen? Olen kuvitellut, että te tahtoisitte olla tuo ystävä – en tiedä miksi, paitsi että te ette ole itserakas narri ettekä ahdasmielinen ja että minun tarvitsisi teeskennellä teidän kanssanne tai olla varuillani teidän suhteenne." Hänen äänensä oli saanut vakavan sävyn ja hän tuijotti Seldeniin ja hänellä oli lapsen hämmentyneen vakava ilme.

"Te ette tiedä, miten kovasti minä kaipaan sellaista ystävää", hän sanoi.

"Tätini on täynnä muistikirjaviisautta, mutta kaikki se viisaus on omiaan saattamaan ihmisen aikaisin viisikymmenvuotiaaksi.

"Ja toiset naiset – parhaat ystäväni – niin, he käyttävät minua hyväkseen tai käyttävät minua väärin; mutta he eivät välitä hituistakaan siitä, mitä minulle tapahtuu. Minä olen ollut mukana liian kauan – ihmiset alkavat väsyä minuun; he alkavat sanoa, että minun on mentävä naimisiin."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä Selden mietiskeli paria vuorosanaa, millä lisätä hetkisen tilanteen viehättävyyttä, mutta jätti sen sikseen ja kysyi sen sijaan yksinkertaisesti: "No, miksette tee sitä?"

Hän punastui ja naurahti. "Ah, näen, että olette sittenkin ystävä ja että tämä on niitä epämieluisia asioita, joita pyysin."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa epämieluista", vastasi Selden ystävällisesti. "Eikö avioliitto ole teidän kutsumuksenne? Eikö teitä kaikkia ole kasvatettu sitä varten?"

Miss Bart huokaisi. "Niin luulen. Mitä sitä olisi muutakaan!"

"Niin juuri. Ja miksei sitten ottaa vauhtia ja saattaa asia päätökseen?"

Miss Bart kohautti olkapäitään. "Te puhutte ikäänkuin minun pitäisi naida ensimmäinen vastaantuleva mies."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että te olette niin vain naitettavissa, vaan täytyy olla joku, jolla on sopivat ominaisuudet."

Hän pudisti väsyneesti päätään. "Minä hylkäsin yhden tai kaksi hyvää onnenpotkausta, kun ensi kerran astuin seuraelämään – luulen, että jokainen tyttö tekee samoin; ja te tiedätte, että minä olen hirveän köyhä – ja hyvin tuhlaavainen. Minulla täytyy olla paljon rahaa."

Selden oli kääntynyt ottamaan paperossilaatikkoa uunin reunalta.

"Miten Dillworthin on käynyt?" hän kysyi.

"Oh, hänen äitinsä oli kauhuissaan – hän pelkäsi, että minulle joutuisivat kaikki suvun kalleudet. Ja hän koetti saada minut lupaamaan, etten seurustele hänen kanssaan salongin ulkopuolella."

"Siinä siis todellinen syy, miksi aiotte naimisiin!"

"Juuri niin. Siksi äiti lähetti Dillworthin Intiaan."

"Kova onni – mutta tehän voitte tehdä paremmat kaupat kuin Dillworthin kanssa."

Selden tarjosi paperosseja ja Miss Bart otti kolme tai neljä pistäen yhden huulilleen ja pannen toiset pieneen kultarasiaan, joka oli kiinnitetty hänen pitkään helminauhaansa.

"Vieläkö minulla on aikaa? Juuri vetää yksi haiku." Hän kumartui eteenpäin, pitäen paperossin pään itseensä päin. Tällöin Selden tarkkasi puhtaasti persoonattomalla nautinnolla, miten tasaisesti mustat silmäripset reunustivat hänen pehmeitä valkoisia silmäluomiaan ja miten niiden varjo suli poskien puhtaaseen kalpeuteen.

Miss Bart alkoi kävellä ympäri huonetta, tarkastellen kirjahyllyjä ja vedellen välillä savuja. Muutamissa kirjoissa oli hyviä, taiteellisia värikuvia ja hänen katseensa hyväili niitä, ei kokeneen arvostelevasti, vaan mieltyneenä hauskoihin värivivahduksiin ja tekotapaan, mikä oli hänen erikoisharrastuksiaan. Äkkiä hän kääntyi Seldeniin päin kysyen:

"Te keräilette ensi painoksia ja muita esineitä, eikö niin?"

"Niin paljon kuin sellainen voi sitä tehdä, jolla ei ole rahoja tuhlattavana. Silloin tällöin korjaan jotakin romukasasta ja käyn huutokaupoistakin katsomassa."

Miss Bart oli alkanut tarkastella kirjahyllyjä, mutta hänen katseensa liukui niillä tarkkaamattomasti, ja Selden näki, että uusi ajatus askarrutti hänen mieltään.

"Keräilettekö te Amerikkaa koskevaa kirjallisuutta?"

Selden tuijotti häneen ja naurahti.

"En, se ei juuri kuulu harrastuspiiriini. Oikeastaan en ole keräilijä; minä aivan yksinkertaisesti omistan mielelläni hyviä painoksia kirjoista, joista pidän."

Miss Bart hymähti hieman. "Ja Amerikka-kirjallisuus on hirveän typerää, otaksun?"

"Niin luulisin – muille paitsi historioitsijalle. Mutta oikea keräilijä arvostelee esinettä sen harvinaisuuden mukaan. En luule, että Amerikkaa käsittelevien teosten ostajat viettävät yönsä niitä lukemalla – niin ei ainakaan tehnyt vanha Jefferson Gryce."

Miss Bart kuunteli tarkkaavasti. "Ja kuitenkin ne maksavat satumaisia hintoja, eikö niin? Tuntuu niin hullulta maksaa suuria summia rumasta, huonosti painetusta kirjasta, jota kukaan ei aio koskaan lukea! Ja luulen, etteivät useimmat Amerikka-kirjallisuuden omistajat ole mitään historioitsijoita?"

"Eipä ei; hyvin harvat historioitsijat voivat ostaa niitä. He voivat lukea niitä yleisissä kirjastoissa tai yksityisissä kokoelmissa. Vain pelkkä harvinaisuus näyttää vetävän tavallista keräilijää."

Selden oli istuutunut sen tuolin käsinojalle, jonka lähellä Miss Bart seisoi. Tämä jatkoi kyselyjään: mitkä olivat harvinaisimmat nidokset, pidettiinkö Jefferson Grycen kokoelmaa todellakin maailman arvokkaimpana, ja mikä on korkein hinta, mikä koskaan on maksettu harvinaisesta nidoksesta.

Oli niin huvittavaa istua ja katsella Miss Bartia, kun tämä otti kirjan toisensa perästä hyllyltä, selaillen niitä, hänen kumartuneen profiilinsa kuvastuessa vanhojen nidosten lämminväristä taustaa vastaan, että Selden pysähtymättä jutteli ihmettelemättä hänen äkillistä harrastustaan niin kuivaan alaan. Mutta hän ei voinut koskaan olla kauan hänen seurassaan koettamatta löytää syytä siihen, mitä hän teki, ja kun Miss Bart pani paikoilleen La Bruyerin ensimmäisen painoksen ja kääntyi pois kirjahyllyiltä, alkoi Selden kysyä itseltään, mitä hän tarkoitti. Miss Bartin seuraava kysymys ei ollut omansa antamaan Seldenille tästä selvitystä. Hän pysähtyi hänen eteensä, huulilla hymy, joka kerta kaikkiaan näytti merkitsevän hänen pääsemistään Miss Bartin uskotuksi ja muistuttavan häntä siitä, mihin se häntä velvoitti.

"Ettekö koskaan halua olla kyllin rikas ostaaksenne haluamanne kirjat?" kysyi hän äkkiä.

Selden seurasi silmillään, miten hän loi tarkastelevan katseen ympäri huonetta, jonka kalusto ja seinäverhot olivat kuluneet.

"Ettenkö haluaisi? Pidättekö minua pylväspyhimyksenä?"

"Ja haluatteko tehdä työtä?"

"Ah, työ itsessään ei ole niin pahaa – olen jokseenkin mieltynyt lakialaan."

"Ei sitä; mutta olla sidottu, elää jokapäiväisen tottumuksen mukaan – ettekö koskaan halua matkustaa pois, nähdä vieraita maita ja kansoja?"

"Kauheasti – varsinkin kun näen kaikkien tovereitteni kiiruhtavan laivaan."

Miss Bart huoahti ymmärtävästi. "Mutta jos haluatte kyllin hartaasti, niin rikkaalla avioliitollahan se on autettu."

Selden purskahti nauruun. "Herra varjelkoon!" huudahti hän.

Miss Bart nousi huoaten ja heitti paperossinsa pois.

"Ah, sillä on ero – naisen täytyy, mies saa, jos hän haluaa." Hän tarkasteli Seldeniä arvostelevan näköisenä. "Teidän takkinne voi olla kulunut – mutta kuka siitä välittää? Se ei estä ihmisiä kutsumasta teitä päivällisille. Jos minä kävisin kuluneissa vaatteissa, niin ei kukaan välittäisi minusta: naista pyydetään kutsuihin yhtä paljon hänen vaatteidensa kuin hänen itsensä takia. Vaatteet ovat tausta, runko, jos niin haluatte: ne eivät saa aikaan menestystä, mutta ne ovat osa siitä. Kuka välittäisi tuhruisesta naisesta? Meiltä vaaditaan, että me olemme sieviä ja hyvin puettuja, kunnes menehdymme – ja jollemme kykene siihen yksin, niin on meidän muodostettava yhtiö."

Selden silmäsi häntä huvitettuna. Oli mahdotonta ottaa hänen asiaansa tunteelliselta kannalta, vaikkakin hänen viehättävissä silmissään oli rukoileva ilme.

"Niin, täytyy olla upporikas ajatellakseen sellaista varain sijoittamista. Te ehkä menette tänä iltana kokemaan kohtaloanne Trenoreille?"

Hän käänsi kysyvän katseensa Seldeniin.

"Ajattelin, että menisitte sinne – no ei sitä varten! Mutta siellä tapaatte paljon tuttavianne – Gwen Van Osburgh, Wetherall'it, Lady Cressida Raith – ja George Dorsetin herrasväen."

Miss Bart pysähtyi viimeisen nimen edellä ja katsoi kysyvästi silmäripsiensä läpi; mutta Selden pysyi hämmentymättömänä.

"Rouva Trenor kutsui minua, mutta en voi lähteä ennenkuin viikon lopulla – ja sitäpaitsi nuo suuret kutsut ikävystyttävät minua."

"Niin minuakin", huudahti Miss Bart.

"Miksi sitten käytte niissä?"

"Se kuuluu asiaan – unohdatte sen! Ja sitäpaitsi, jollen kävisi, niin siitä vasta elämä nousisi Richfield Springsin tädin kanssa."

"Se on ehkä yhtä pahaa kuin naimisiinmeno Dillworthin kanssa", lausui Selden, ja molemmat nauroivat puhtaasta mielihyvästä päästyään äkkiä näin tuttavallisiin suhteisiin.

Miss Bart katsoi kelloa.

"Hyvänen aika! Minun täytyy lähteä. Kello on yli viiden."

Hän seisahtui peilin eteen ja tarkasteli itseään suoriessaan harsoaan. Tuo asento toi oikein näkyviin hänen solakkuutensa, joka antoi hänelle jonkinlaisen metsänpuun sulon – ikäänkuin hän olisi vangittu metsänneitonen, joka on saatettu sovinnaiseen salonkielämään, ja Selden mietti, että sama metsien vapauden piirre hänen luonnossaan se pani sellaisen tuoreuden hänen teennäisyyteensäkin.

Hän seurasi häntä huoneen yli eteiseen, mutta kynnyksellä Miss Bart ojensi kätensä hyvästiksi.

"On ollut erittäin hauskaa. Mutta teidän on tultava vastavierailulle."

"Mutta ettekö tahdo, että saatan teitä asemalle?"

"En. Hyvästi vain täällä!"

Hän antoi kätensä levätä hetken Seldenin kädessä, hymyillen hänelle ihailevasti.

"Hyvästi sitten – ja onnea Bellomontiin!" sanoi Selden avaten hänelle ovea.

Porraskäänteessä Miss Bart pysähtyi katsomaan ylös. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei hän kohtaisi ketään, mutta siitähän ei saattanut koskaan olla varma, ja harvat tahdittomuutensa hän peitti aina ankaralla varovaisuudella. Täällä ei ollut kuitenkaan ketään näkyvissä, paitsi siivoojamuijaa, joka hankasi portaita. Tämän oma pyylevä olemus ja työaseet hänen ympärillään ottivat niin paljon tilaa, että Lilyn täytyi, päästäkseen hänen ohitseen, kietaista hameen helmansa kokoon ja kulkea aivan seinän viertä. Silloin muija keskeytti työnsä ja katsahti häneen uteliaana. Hänellä oli leveät kellahtavat kasvot ja ohut oljenvärinen tukka, jonka läpi hänen päälakensa kuumotti epämiellyttävästi.

"Suokaa anteeksi", sanoi Lily haluten kohteliaisuudellaan arvostella tuon toisen käytöstä.

Muija, vastaamatta mitään, työnsi harjansa syrjään ja tuijotti yhä edelleen, kun Miss Bart liihoitteli ohi, niin että kuului silkin kahinaa. Lily tunsi punastuvansa. Mitähän tuo ihminen mahtaa ajatella? Eikö koskaan saisi tehdä viattomintakaan tekoa joutumatta ilkeiden otaksumisten alaiseksi? Ensimmäisen porrasvälin puolitiessä hän hymähti ajatellessaan, että siivoojamuija voi saattaa hänet niin hämilleen. Muijaparka oli luultavasti ymmällä sellaisesta oudosta ilmestyksestä. Mutta oliko sellainen ilmestys outo Seldenin portaissa? Miss Bart ei tuntenut poikamiesasuntojen siveellistä ohjesääntöä, ja veri nousi jälleen hänen kasvoilleen, kun hänen mieleensä johtui, että tuon muijan itsepintaiseen tuijotukseen sisältyi taka-ajatuksia. Mutta tuon ajatuksen hän karkoitti hymyillen omaa pelästymistään ja kiiruhti alas ajatellen, löytäisikö hän ajurin Viidenneltä avenueltä.

Georgian portin alla hän taas pysähtyi tähystellen ajuria. Ei yhtään ainoaa ollut näkyvissä, mutta päästyään sivuseinämälle hän törmäsi erästä pientä siloisennäköistä miestä vastaan, jolla oli kukka napinlävessä ja joka nosti hattuaan hämmästyksestä huudahtaen.

"Miss Bart? Eikö olekin! Tämäpä on onnellinen sattuma", selitti mies. Ja Miss Bart huomasi mielihyvän ja ihmettelyn vilahduksen hänen silmissään.

"Aha, Mister Rosedale – miten te voitte?" sanoi hän havaitessaan, että voittamaton kiusaantumisenilme hänen kasvoillaan vaimensi Rosedalen hymyilyn äkillistä tuttavallisuutta.

Mr. Rosedale seisoi tarkastellen häntä mielenkiinnolla ja mielihyvällä. Hän oli tanakka, verevä mies, vaaleaa juutalaistyyppiä, puettuna Lontoon kuosiin. Hänellä oli pienet soikeat silmät, jotka antoivat hänelle harkitsevan ulkomuodon. Hän tähysteli kysyvän näköisenä Benedick-porttiin päin.

"Olette arvattavasti olleet kaupungilla pienillä ostoksilla?" hän sanoi tuttavallisuuden vivahdus äänessä.

Miss Bart hätkähti hieman, mutta sitten hän äkkiä rupesi selittelemään.

"Niin olen, minulla oli asiaa ompelijattarelleni. Olen juuri menossa junalle ja Trenorien luo."

"Aha – ompelijattarenne luota; niinpä niin", sanoi hän hyväilevästi.

"En tiennyt löytyvän ompeluliikkeitä Benedickissä."

"Benedickissä?" Miss Bart oli hämillään. "Onko se tämän rakennuksen nimi?"

"Niin on. Se on luullakseni vanha poikamiesten pesä, eikö olekin? Satun olemaan rakennuksen omistaja – siis tuttua seutua." Hänen suunsa vetäytyi yhä leveämpään hymyyn, kun hän lisäsi yhä vakuuttavammin: "Mutta teidän täytyy sallia että saatan teitä asemalle. Trenorit ovat Bellomontissa, tietenkin? Te tuskin kerkeätte enää 5.40 lähtevälle junalle. Ompelijatar luullakseni antoi teidän odottaa."

Lily jäykistyi tuosta leikinlaskusta.

"Oh kiitos!" soperteli hän; ja samassa hänen silmänsä keksivät ajurin Madison avenuella ja hän viittaili sille epätoivoisin liikkein.

"Olette kovin ystävällinen. Mutta en tahdo häiritä teitä", sanoi Miss Bart, ojentaen kätensä Mr. Rosedalelle. Ja huolimatta tämän vastaväitteistä hän juoksi pelastaviin ajoneuvoihin ja ilmoitti ajurille hätäisesti, mihin oli ajettava.