Kitobni o'qish: «Runoelmia 2»

 
      Sa raukka Runottareni
      Oi, laula, laula! Aina,
      Kun äänes kuulen, aikani
      On hauska; huol' ei paina.
      Kun henken' pyrkii uupumaan,
      Käy tomusta se nostamaan!
 

Ensimmäisen kerran julkaistu 1882.

Helmille

 
Oi, Helmini, suo kerran viimeisen
Mun kanteleeni äänen kajahdella!
Suo kerran sydämmeni suruisen
Viel' ensi lemmestänsä lauleskella!
Jo koht' on kannel vaiti kourassain:
Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
 
 
Muistatkohan viel' aikaa mennyttä?
Muistatko, Helmi, onneamme silloin
Ja lemmen liekin ensi ennettä
Ja riemulaulujamme aamuin, illoin?
Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain
Ne vieläkin on mulla muistossain.
 
 
Muistanpa aina silmäis loistehen,
Kun puoleheni katsoit hymyellen.
Kun kasvojesi näin hohtehen,
Ma hurmoksissa seisoin ihaellen
Ja huulilleis kun painoin suudelman…
Ken tunteilleni keksis lauselman!
 
 
Maat, taivahat ma silloin unohdin;
Ja impyeni äänen koska kuulin,
Ma autuaitten lailla vavahdin,
Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin.
Oi, juhlahetket niityn nurmella!
Oi, riemupäivät Roinen rannalla!
 
 
Kun nietos suli puron partaista,
Ma kevään kukat helmahasi kannoin.
Mit' ilman alla tiesin herttaista
Sen sulle – oi, niin mielelläni – annoin
Ja onnellisna parhaan itseni
Ma uhrasin vaan sulle, armaani.
 
 
Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt
Sa sydämmesi aartehia annat.
On autuutemme aika päättynyt:
Sa toisen miehen kihloja nyt kannat.
Häll' olkoon sulle syli lämpönen
Ja sydän hellä, lempi tulinen!
 
 
Hyvästi, Helmi! Onni olkohon
Sun johtajasi aina elon teillä.
Mun kohtaloni miksi tulkohon,
On lohdutus myös paljon kärsineillä:
Jo koht' on kannel vaiti kourassain.
Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
 

Keski-suomalaisten asevelvollisten laulu

 
Pois kirves, kuokka, kädestä,
Nyt miekka kourahan!
Ken oman maansa edestä
Ei kuolis, armahan?
Hurraa, hurraa, kas, riemulla
Ja isiemme innolla
Me vihollista voittamaan
Taas käymme oppimaan.
 
 
Sa miesi Suomen sydänmaan
Ain ollos urhokas
Ja sortajia kaatamaan
Kuin karhu voimakas!
Tää oppi oiva isien
Myös olkoon ohja poikien:
"Eespäin! Vei tiemme kuolemaan.
Tai voiton kunniaan."
 
 
Käskyille kuuliaisia! —
Sen vaatii virkamme;
Vaan kelpo suomalaisia
Myös olla vannomme.
Jos meissä Luojaan luottamus
Ja urhotöihin uskallus
On juurtunut, niin tulkoot vaan,
Ken tohtii, ilkkumaan.
 
 
Oi, kuullos, veikko! Kuulethan
Kuin korpi kumajaa.
Sen ääntä ihannellahan
Miel' aina halajaa....
Siell' uhkuu kosket kohisten,
Ja metsä kertoo humisten
Säveltä kehtolauluni. —
Mun synnyinseutuni!
 
 
Tään seudun e'estä rakkahan
Mit' antaa soisinkaan?
Oi, henkenipä varmahan!
Muut' en ma voisikaan.
Mi kallihimpi uhri ois,
Jon Suomen lapsi maalleen tois?
Niin, niin; sen jospa tietäsin,
Ma kaiken antasin.
 
 
Nyt hyväst' armas koti jää
Ja hellä äitini
Myös siskot, isä harmaspää
Ja nuori kultani!
Pois vainen kyynel pyyhkikäät
Ja pojastanne miettikäät:
Jos sorrut sotiin, – isänmaa
Sun helmahansa saa.
 

Asuinkumppalini

 
Nyt majahani muuttanut
On kumppalikin mulle.
Täst' en oo vielä virkkanut,
Siks kerron sen nyt sulle.
 
 
Hän tänne tosin tullut on
Omalla luvallansa,
Mut hän on, raukka, puoleton,
Siis olkoon olojansa.
 
 
Ei hänestä, näät, kulloinkaan
Oo mulle suurta haittaa;
Ei moiti ruokaa milloinkaan,
Vaan kaikki hälle maittaa.
 
 
Ei haasta riitaa kanssani,
Ei myöskään juorullansa
Hän häiritse mun tointani
Vaan pysyy alallansa.
 
 
Se erehtyy, jos häntä vaan
Ken luulee sankariksi.
Hän on, jos sanoa sen saan,
Jo luotu pelkuriksi.
 
 
Kun lasiani nelistän —
Kas, kohta hän sen kuuli,
Ja jalkaani jos tömistän,
Hän katoaa kuin tuuli.
 
 
Ei tosin meidän virkamme
Oo yhtäläinen juuri,
Mut meidän omaisuutemme
On melkein yhtä suuri.
 
 
Ei vuosikautenakahan
Käy meille ahtaaks piiri,
Kun kumppalini – arvaathan —
On pienen pieni – hiiri.
 

Helmin kysymys

 
"Lemmittyni, miksi on niin murheellinen muotosi?
Miksi taaskin säihkyvät noin tuskan tulta silmäsi?
Eikö Helmin lempi voikkaan huoliasi huojentaa?
Eikö tuota säihkyäkään silmistäsi sammuttaa?"
 
 
"Oiva neito, armas neito, kuullos kun ma sanelen:
Murheiselta jos ma näytän, anteeks sitä anelen.
Levotoin on ihmisluonne, vaikea on elon tie.
Kenpä täällä huoletoinna, armahani, aina lie?
 
 
Vaan kun tunnen sydämmesi lemmestä noin sykkivän
Ja kun näen huulesi noin suloisesti hymyvän,
Heräjäävi riemun tunne rintahaani paisuvaan;
Silloin olen onnellinen, – lemmi, lemmi, Helmi vaan!"
 

Lemmi, laula!

 
Lemmi, nuorukainen,
Ollen vielä huoleton;
Nauti, nuori nainen,
Kevään riemu lyhyt on:
Lemmen kukat lakastuu,
Suven ruusut surkastuu;
Aika niille tuimimman
Talven tuo ja kuoleman.
 
 
Laula, nuorukainen,
Ystävittes joukossa.
Naura, nuori nainen,
Siskojesi seurassa:
Laulu tunteet jalostaa,
Nauru leikit sulostaa;
Koht' on laulu vaijennut,
Neidon nauru katkennut.
 
 
Lemmi, nauti, laula
Silloin kun sen tehdä voit!
Vieno on lemmen paula,
Täys' oil malja jonka joit.
Kehno se, ken ruikuttaa,
Vaivojansa valittaa:
Nauti, nauti nuorena!
Sydän jäähtyy vanhana.
 

Uneni

 
Ma armaani
Näin luonani
Tuon nuorna kuolleen kultani.
Kuink' oilkaan rintain riemuinen
Ja kultain hymy herttainen!
 
 
Ma valvahdin
Ja huoahdin:
Oi, untako taas hourahdin!
Niin oil se vaan. Voi milloinka
Nää ilveet loppuu? Kulloinka?
 
 
Valheita vaan
Tuo tullessaan
Yön enkelkin jo helmassaan.
Nää kuvastelmat onnesta
On pilkkaa onnettomasta.
 
 
Taas uinahdin,
Kaikk' unohdin,
Mut kultain haahmun huomahdin.
Se autuaasti hymyillen
Näin lausui poijes liidellen:
 
 
"Oi päällä maan
Ei konsanaan
Saa elo täyttä onneaan,
Mut riennä, sulho, Luojan luo.
Hän mielellesi rauhan suo."
 

Saituri

 
Hän järven jäätä astuili
Nyt kotiin kulkeissansa.
Taas kalliit korot kokoili
Hän käymämatkallansa.
 
 
"Jää kyll' on sinut kestävä,
Jos vaan et käänny tieltä,
Mut virran suu on pettävä,
Oi, ollos poijes sieltä!"
 
 
Näin neuvoo häntä naapuri;
Mut kohti kotoansa
Vaan suoraan kulkee saituri
Kiusaillen onneansa.
 
 
Mi mieli onkaan miehellä?
Haa! Kitsaudessansa
Hän, näät, ei raahdi kierrellä, —
Surkoilee saappaitansa.
 
 
Mut jää jo murtuu allansa.
"Oi, Herran nimeen auta!"
Hän huutaa naapurillensa,
"Tää hirveä on hauta."
 
 
Tuo, oitis kun sen oivalsi,
On apuun kiiruhtanna.
Jo kättään hälle tarjosi
Ja ehtii virkkaa: "anna…"
 
 
Tää sana korviin saiturin
Se kuuluu kauhealle.
Hän käden hylkää naapurin
Ja vaipuu veden alle.
 

Hyljätyn valitus

 
Oi, jos saisin kuolla
Maailmasta pois!
Haudan tuolla puolla
Auvoisempi ois.
Käy jo kohtaloni
Ratki oudoksi:
Itkuks itselleni,
Muille vaivaksi.
 
 
Kaikki mult' on mennyt
Riemu, raikkaus.
Kaikki, kaikki vienyt
Mult' on – rakkaus.
Enpä luullut oisi,
Että toivo mun
Koskaan syöstä voisi
Tilaan sullotun.
 
 
Päivän armauskaan
Nyt ei riemuita.
Yön ei hiljaisuuskaan
Mua rauhoita.
Kaikki mult' on mennyt
Riemu raikkaus.
Kaikki, kaikki vienyt
Mult' on – rakkaus.
 
 
Oma sulho-kulta
Rikkoi valansa.
Taivas! Tuomen alta
Kuulit sanansa.
Sovitusta hälle
Vainen anelen,
Rauhaa eksyvälle
Sulta rukoilen.
 
 
Saisin itse kuolla
Maailmasta pois!
Haudan tuolla puolla
Itkua ei ois.
Varro! Päästön hetki
Kerran kerkeää.
Koska päättyy retki,
Tuska herkeää.
 

Suosi, hoida!¹

 
Näytelmätaiteen vieno hengetär
Oil keskessämme outo. Syöjätär
Sen syrjään oilkin syössyt. Murehella
Ja mykkänä se aikakaudet vietti
Ja kyynelsilmin kohtaloaan mietti:
Ei kieltämme se saanut puhuskella.
 
 
Vaan vihdoinkin sen Suomi lapsekseen
Jo tunsi, otti orvon huolekseen,
Ja rakkauden tää nyt siltä voitti.
Ja lapsi loihe kohta laulamaanki.
Sai riemusta myös rinnat paisumaanki;
Jos kohta moni myöskin sitä moitti.
 
 
Se näyttää meille ihmisluonnetta;
Se suosii hyvää, suomii pahuutta
Ja kertoo elämämme rettelöistä.
Mut nuori on se – lapsukainen vielä.
Siis tue häntä, Suomi, elon tiellä.
Oi, hellästi sa hoida heiveröistä!
 

Ainan laulu ommellessansa

 
Nuori olen neitonen ja ken se mua kohtaa
Ihantelee, kuinka puna poskiltani hohtaa.
 
 
Kylän pojat kuiskavatten: "ota kihlat multa!
Palaahan kai sydämmesi? Saanko muiskun sulta?"
 
 
Minä heille vastaelen: "niinkuin märkä palaa.
Turhaan mua hulivilit kullaksensa halaa."
 
 
En ma huoli pojista, en heidän kihloistansa.
Mut jos tulee Vilho, niin … niin karkaan kaulahansa.
 
 
Ystävän' on kaukana, ei taida tänne joutaa.
Mont' on maata välillä; ken hänet sieltä noutaa?
 
 
Häntä ajatellessa, oi, kuinka neula luistaa!
Vaan … en tiedä varmaan, jos hän mua enään muistaa.
 
 
Eron hetk' oil huimaava. Hän istui vieressäni.
Hiukan, luulen, itkettiinkin, – se on mielessäni.
 
 
Tarttuipa hän käteeni; ja nyt en muista muuta
Kuin nää hänen sanansa ja … että annoin suuta:
 
 
"Kunhan järvet aukenee, ja kevätpäivä paistaa,
Ensilemmen suloa saan luonasi taas maistaa."
 
 
Niin hän lausui lähteissänsä. Häneen minä luotan.
Hunajata huuliltani hänelle vaan juotan.