Kitobni o'qish: «Synnöve Päiväkumpu»

ENSIMMÄINEN LUKU

Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne, jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta, sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin. Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin keväällä ensiksi suli.

Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska raamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä oli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli, eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua syntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut Syvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet Syvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat kaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista impeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat ottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi parempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin Slave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä saarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi hänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten lasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona, kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin Synnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin kävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta kaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se vaan otti hyötyäksensä.

Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä Kuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa koko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka Holsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut monta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi kartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään kuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä, olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi kartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn iso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin iso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille, syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän luuli kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen poikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia, minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän oli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille päälle tuli.

Sæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä enemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin. Pienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa vainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri talous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin hyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella hiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä, että a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa pientä Ingridiä miten isällä häntä: – kummallista tuo kumminkin on, että minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on niin hyvä oltava.

Koska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua hänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut. Kerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän: "Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa, mutta meidän vielä kosteita." – "Koska heillä useammin on auringonpaistetta kuin meillä." – Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt, että hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän niin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään useammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. "Älä siinä istu ja töllistele," sanoi isä häntä kylkeen survaten, "täällä alhaalla saamme pienimmästä suurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa."

Sæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi kahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon maailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä, ettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen suurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle, että pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan, puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on, sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa, – mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos… "Mitä sinä töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. – "Enkä mitään", vastasi tämä, sillä hän pelkäsi. – "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi, tuolla?" —"Olen." – "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni ollessa; oletko sitä huomannut?" – "Enkä." – "Tarkastappa sitten!" – Poika teki niin. – "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. – Mutta siitä hetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin Aslakilla.

"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, – tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. – "Osaanpa minä neljänteen pääkappaleesen." – "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi miten vasikka, joka on piimää syönyt!"

Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut. – "Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. – "Missä… Se … se tapahtui Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. – "Oletko kuullut hänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?" Thorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä varmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi – hä?… Sekin tapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!… Jumala meitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän edellisen lisäksi. "Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina Puuhameesta?" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia työskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla – kertoi Karina Puuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta puukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni, seitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat Skytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt, ja kaikki tapahtui Päiväkummulla. – "Mikä Herran nimessä poikaa vaivaa?" kysyi äiti seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti ollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." – "Niin, tänään hänellä on kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. – "Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui Aslak, "mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän. Thorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin tulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta, otti katekismonsa ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi vaan Jumalan sanalla," sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."

Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä hämillään): "Äiti, kuule, – kuka on Synnöve Päiväkumpu?" – "Hän on pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." – "Onkohan hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen: "mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt," lisäsi äiti, "Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.

Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella rengin kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden kuului jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen parissaan, ei sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin jäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät keskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin tupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa poissa ollessa.

Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja vihdoin aitan akkunalle, – eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni. "Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele häntä, kuuletko!" Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos. Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä, äiti perässä – pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana," – äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä, että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp – rapp, rapp!"

Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" – "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen – ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. – Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn – ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:

 
    Niityn kukka
    Pienokainen,
    Kuule mua vähäisen!
    Ja jospa oisit armaani mun,
    Sametti-kaapuun pukisin sun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!
 

Ja Ingrid vastasi:

 
    Kuningatar,
    Helmetär,
    Kuules mua vähäisen!
    En tahdo olla armaasi sun,
    En huoli pukeida kaapuhun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, —
    Nummella aurinko loistaa!
 

Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, – ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, – ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.

Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui muutama musta suortuva alas.

Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä. Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään", sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" – ja vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä tuo vaikuttaisi. "Eipä ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä …" – "Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä: "Älä häntä mainitse, – sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas; Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa – hänellä!" – "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan, ruhjoi vielä polvellaan – eikä kenkään voinut arvata, miten tämä leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi hän.

Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki, kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.

Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen, kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää. Siten läksi Aslak matkoihinsa.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä merkitsee?" – "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:

 
    Oi te ihmiskurjat,
    Oikut teill' on hurjat;
    Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
    Poika mielens' menettää,
    Emäntä keittoon vettä,
    Isäntä unta vetää.
    Talossa viisain katti,
    Päältä kerman lakkii.
 

Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan. Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee seurata minua kirkkoon."