Kitobni o'qish: «Maria Stuart Skotlannissa», sahifa 5

TOINEN KOHTAUS

KNOX. DARNLEY (vaippaan peitettynä).

DARNLEY. Oletteko yksinänne?

KNOX. Olen!

DARNLEY. Tahdotteko puhua erään onnettoman kanssa?

KNOX. Aina.

DARNLEY (heittää päältänsä vaipan). Tunnetteko minua?

KNOX (nousee). Kuningas!

DARNLEY. Ei, ei nyt enää! Ainoastaan kurja Henrik Darnley.

KNOX (kylmästi). Mitä tahdotte te täältä?

DARNLEY. Pyytää neuvoa, lohdutusta, apua! – Niin, en tiedä mitä tahdon; mutta minä en tiedä mihinkään muualle mennä.

KNOX. Te olette hylänneet kirkkomme ja valinneet katolilaisen; – etsikää nyt lohdutusta siltä.

DARNLEY. Sillä ei ole mitään; nyt minä palajan.

KNOX. Mutta meidän kirkkomme on ankarampi kuin se.

DARNLEY. En kirkkoa minä kaipaa, vaan hurskasta miestä; sillä minä olen onnetoin!

KNOX (panee pois kirjan, käy hänen luo ja katsoo hänen silmiinsä). Mitä te tahdotte?

DARNLEY. Apua itseäni vastaan; minä itsemurhaa mietin yöt ja päivät.

KNOX. Päästäksenne lyhyestä ajallisesta tuskasta, tahdotte pyrkiä ijankaikkiseen?

DARNLEY. Ei suinkaan Jumala tahdo sitä rangaista vieläkin, joka on niin paljon kärsinyt maan päällä.

KNOX. Hän ei rankaise ihmistä, vaan syntiä; kun sen viette sinne mukananne, täytyy hänen sitä rangaista sielläkin. —

DARNLEY. Mihinkä mun siis on mentävä? Koko maailma, koko elämä on vaan täynnä moitetta, pilkkaa ja tuskaa.

KNOX. Istukaa, tahdon puhua kanssanne.

DARNLEY. Vaan älkää olko kova!

KNOX (on ottanut tuolin ja muuttanut sen Darnleyn viereen). Te olette luopuneet teidän kuningattaresta, Elisabethista, ja isänmaastanne, tullaksenne tämän naisen luo.

DARNLEY. Olen.

KNOX. Te olette hylänneet lapsuutenne uskonnon Marian tähden.

DARNLEY. Olen.

KNOX. Ja sitten olette sitä pilkanneet.

DARNLEY. Olen.

KNOX. Mutta kohta kun luulitte Marian uskottomaksi, pilkkasitte häntäkin ja rupesitte irstaiseksi ja ylpeäksi.

DARNLEY. Rupesin.

KNOX. Te teitte majesteetti-rikoksen kuningatarta vastaan ja möitte hänet liittolaisille.

DARNLEY. Möin.

KNOX. Sitten möitte taas liittolaiset hänelle.

DARNLEY. Möin.

KNOX. Mutta nämä kostivat ja näyttivät kuningattarelle että kuitenkin olitte allekirjoittaneet hänen vallastaluovuttamisensa.

DARNLEY. Niin on.

KNOX. Liittolaiset olivat jo aikoja teitä ylenkatsoneet, nyt hänkin teitä ylenkatsoi, – ja samalla kansakin! Silloin mietitte pakoa, mutta Englantiin ette pääse, sillä siellä ovat teidän vihollisenne; ette myöskään Franskaan, sillä siellä ovat hänen ystävänsä; ette mihinkään katolilaiseen maahan, sillä niissä hän on rakastettu; ette mihinkään protestanttiseen maahan, sillä niissä te olette kammottu.

DARNLEY. Herra Jesus, niin on! Jok'ainoa maa maailmassa, jok'ainoa ihmissydän on minulta suljettu, – oi, armahtakaa toki minua!

KNOX. Jolle maailma on synkkä ja suljettu, hän näkee paraiten taivaan valoa. Totisesti, poikani, minä tahdon sinua auttaa!

DARNLEY. Mutta minä ajattelen vieläkin ainoastaan häntä!

KNOX. Joka yhden ainoan tähden on vajonnut niin syvälle, häntä voi myöskin yhden ainoan tähden ylösnostaa!

DARNLEY. Mutta kuinka, kuinka?

KNOX. Joka yhden ainoan tähden on kadottanut kaikki, voi helpommin, kuin kukaan muu, löytää sen ainoan, joka voi korvata kaikki.

DARNLEY (polvillensa). Kuinka?

KNOX. Poikani, mielesi on jo kasvatettu ajattelemaan ainoastaan yhtä, – (nousee) muutetaan nyt vaan esine, niin sinä olet pelastettu ja vapautettu.

DARNLEY (lankee hänen kaulaansa). Oi, opeta se minulle Jesuksen tähden!

KNOX (irroittaa itsensä hänestä, nostaen hiukset hänen kasvoiltansa). Niin, hänen tähtensä! Se päivä on vielä tuleva, jolloin tunnet mielesi tyyneksi ja levolliseksi.

DARNLEY. Tässäkö maailmassa?

KNOX. Tässä maailmassa! Välistä ihminen käy niin kurjaksi, kuin sinä nyt olet, jotta hän itse ja muutkin oikein tuntisi, että ijankaikkisuus ja vapahtaja on olemassa; – sillä muuten emme edemmäksi pääsisi!

DARNLEY. Sinä olet mahtavin mies, mitä eläissäni olen tavannut; ja minä olen heikoin.

KNOX. Väkevimmän ja heikoimman pitää yhdistyä, arvelet sinä; tehkäämme niin! Nuo kaksi ovat paitsi sitä sangen läheisiä naapuria, – vaan sen saat myöhemmin oppia.

DARNLEY. Nyt en tahdo ikinä sua jättää!

KNOX. Sinun täytyy kuitenkin, poikani!

DARNLEY. Ei, ainoastaan sinä voit opettaa minua unohtamaan häntä, ja jos sen teet, kuinka hartaasti olen sinua rakastava koko elämäni kautta; sillä minä voin rakastaa, ole varma siitä!

KNOX. Ei minua, ei minua! Minä menen pian pois, mutta Hän on aina oleva luonasi!

DARNLEY. Oi, minä ymmärrän sinua!

KNOX. Ja Hän on lähettävä sinulle apua, josta et tiedä!

DARNLEY. Mutta sinun täytyy olla luonani; sinun sanojasi imen sanasta sanaan, niinkuin tukehtumaisillaan oleva ilmaa imee; sinun täytyy vastakin minua auttaa!

KNOX. Poikani, sinun mielesi taipuu helposti uskoon; minä sanon sinulle, sinä olet terveeksi tuleva!

DARNLEY. Oi, Knox! Saanko aina tulla luoksesi kuin poika isänsä luo?

KNOX. Ole huoleti, – tästä hetkestä olet poikani!

DARNLEY (lankee hänen kaulaansa). Oi, minä kaipaan sanomattomasti rakkautta!

KNOX. Sinun täytyy oppia antamaan rakkautesi korkeammalle, kuin minulle. Mutta nyt, poikani, täytyy minun jättää sinut; minun tulee olla läsnä kun kuningatar tekee tuloansa, – eikö sinunkin?

DARNLEY. Miksi mainitsit häntä? Äsken tunsin rauhaa semmoista, jota en moneen kuukauteen ollut tuntenut.

KNOX. Erehdyt suuresti, poikani, jos luulet voittavasi sitä ilman taistelua. Sekä pilkkaa että rangaistusta täytyy sinun kestää, sitä ennen ei mikään lääkäri voi sinua auttaa! Etkö ai'o mennä linnaan?

DARNLEY. Menen!

KNOX. Niin laita itses valmiiksi!

DARNLEY. Oi, sinne menen vaan uutta häväistystä kärsimään – sen tiedän.

KNOX. Kärsi ne! Et voi ostaa rohkeutta eikä anteeksiantamusta halvemmalla hinnalla!

DARNLEY. Oi, Knox, sinä et tiedä mitä se on; sinä, joka aina olet voimallinen…

KNOX. Sanoakseni kerrassaan kaikki: jos et voi kärsiä häväistystä, jota itse olet aikaan saanut, niin et myöskään voi tulla armosta osalliseksi – enkä minä voi sua auttaa!

DARNLEY. Oi, mutta jos rohkeutta puuttuu ratkaisevalla hetkellä…

KNOX. Niin rukoillaan!

DARNLEY. Tahdotteko silloin minua auttaa?

KNOX. Kaikin voimin! Tule nyt…

DARNLEY (ottaa vaipan). Minun täytyy kääriä tämä ympärilleni.

KNOX. Minkätähden? – Kesäpäivänä!

DARNLEY. Oi, ei kukaan saa nähdä että tulen täältä.

KNOX. Ennen nähtiin sinun viinihuoneista tulevan; häpeetkö enemmän…?

DARNLEY. Sinä saatat minua häpeemään. Minä menen ilman vaippaa!

(Heittää sen päältänsä).

KNOX. Oikein, poikaseni!

DARNLEY. Mennään siis!

KNOX. Mennään.

(Menee).

DARNLEY (seisahtuu). Mutta kansa … oi, Knox, et tiedä, mutta kun näkevät minua, niin kuiskaavat ja nauravat…

KNOX. Sitä eivät tee kun kävelet minun kanssani.

DARNLEY. Minä seuraan.

(He menevät).

Muutos.

KOLMAS KOHTAUS

(Soitantoa, hurraahuutoja, jotka lähenevät, saattojoukko porvareita ja hoviväkeä, sitten Kuningatar kunnia-taivaan alla, lähinnä häntä Murray'n jarli. Kunnia-taivas asetetaan hänen istuimensa yli; suuri ja loistava seurue. Porvarit laulavat:)

 
Voimaa anna, aseet mulle,
Apua suo vaivatulle!
Herra, jos on asia sun,
Salli voittaa sorretun!
Lyö viholliset!
Lyö viholliset!
Oi, iske tulta jyrinällä heihin,
Ja syökse heidät synnin syventeihin,
Hävitä pois
Kasvaa mi vois!
Kyyhkyissiivin sitten toivomusta
Uskovalle tuo ja lohdutusta,
Jok' enteet kevähästä suopi,
Min rangaistuksen tulva luopi!
 

ERÄS PORVARI (notkistaen polvea). Tämä presbyterilainen seurakunta Edinburghin porvareita esiintuo teille kunnioituksensa! Pyytäen suojelusta taistelevalle kirkollemme, toivotamme teille onnea kun olette voittaneet petturit ja viholliset, sekä rukoilemme Jumalalta siunausta sille lapselle, joka hiljakkoin on syntynyt kahden valtakunnan yhdistäjäksi, joidenka oikea perillinen hän yksin on. (Nousee). Jumala siunatkoon Mariaa, Skotlannin kuningatarta!

(Tätä kerrotaan kunniatoitotusten ja soitannon soidessa; kuningatar vastaa).

KUNINGATAR. Porvariemme kanssa kiitämme me korkeaa sallimusta siitä, että palajamme voittajana. Jotka majesteetti-rikoksen tekivät, heitä on joko la'in miekka kohdannut taikka he ovat vankeudessa, tai maanpakolaisuudessa. Jumala on vielä kerran tahtonut meidän vihollisille osoittaa että meidän valtamme on Hänen säätämänsä ja että Hän itse sitä suojelee. Sentähden on Hän myös vaaran aikana armollisesti lahjoittanut vallallemme perillisen, – jonka nuoruuden minä uskon teidän turviinne, Skotlannin miehet! – Vielä tulee meidän kiittää niitä miehiä, jotka ovat apunamme olleet näinä aikoina, – kaikkein ensimäiseksi Bothwell'in jarlia, Skotlannin suuri-amiraalia, lordiluutnanttiamme rajalla. Jumala on suonut tämän miehen pelastaa kunniamme ja valtakuntamme toisen kerran! Hän on kukistanut kapinoitsijat ja tuo la'it Skotlantiin jälleen. Meitä surettaa ett'ei hän itse ole läsnä vastaan-ottamassa kiitostamme. Olemme myöskin velvolliset kiittämään veljeämme, Murray'n jarlia. Vaaran hetkellä otti hän asiamme huoleksensa, ja maan on kiittäminen häntä siitä sisällisestä rauhasta, jota se tätä nykyä nauttii. Monta uskollista tulee minun kiittää, teitäkin Edingburgh'in porvareita! Me tunnemme nyt toisiamme! Vaikka olemme vaimo, ei rangaistuksetta majesteettiamme vastaan rikota, ja teidän uskollisuutenne on kunniani vahvin kilpi!

KAIKKI. Eläköön kuningatar!

PORVARI (notkistaen polvea). Edingburgh on tahtonut viettää tätä päivää suurella juhlalla. Alamainen toivomme on että teidän armonne sitä läsnä-olollansa kunnioittaa, vaikkapa hetkeksi vaan.

KUNINGATAR (iloisena). Kiitän Edinburgh'in porvareita. Tunnin kuluttua odotan teitä täällä, seuratakseni teitä. Minä kiitän!

(Siirtyvät pois).

Me tahdomme puhua John Knox'in kanssa!

DARNLEY (astuu esille, notkistaa polvea). Notkistan polveani, rukoillen tulevaisuutenne puolesta ja sanoen teitä tervetulleeksi näille iloisille palajaisille!

KUNINGATAR. Me kiitämme teidän armoanne, jota turhaan odotimme tuloa tehdessämme. – Nyt toivomme että saatatte meitä porvarien juhlalle, – tällä hetkellä otamme puhuttelijoita vastaan.

(Hän kumartaa ja menee).

NELJÄS KOHTAUS

KNOX. KUNINGATAR

KNOX (kuningattarelle, joka istuu ajatuksissaan, katsellen Darnleyn jälkeen). Miksi olen minä käsketty tänne?

KUNINGATAR (selvittää ajatuksiansa). Kuulkaa minua, tämän juhlapuvun alla sydämmeni sykkii surusta ja epäilyksestä. Surua minulla on talossani, surua, jok'ei ikinä voi iloksi muuttua, (vaikenee hetkeksi) ja epäilystä minulla on hallituksessani, epäilystä tärkeimmässä kohdassa, nimittäin mihinkä minun on kääntyminen. – En tahdo salata teiltä tällä minulle niin tärkeällä hetkellä, että Rizzio monesta syystä joutui varomattomuuteni uhriksi. Hänen kanssansa hajosi koko valtiotuumani; sillä hän yksin siinä sovitti yhteen kuteet ja loimet. – Mutta, ennenkuin uudistan sopimukset katolilaisten valtain kanssa, tahdon vielä kerran koettaa sopia teidän kanssanne. Älkää sysätkö minua takaisin; olkaa nyt ainoastaan tällä kertaa hyvä ja lempeä minua kohtaan ja sanokaa minulle: Eikö todellakaan sopimus ole mahdollinen?

KNOX. Siihen olen jo niin monta kertaa vastannut teidän armollenne.

KUNINGATAR. Pelkkäin vaatimusten esiintuominen ei ole sovinnon yrittämistä.

KNOX. Teidän armonne tietää: tehdä jotain puoleksi, kieroa kauppaa totuudesta, sitä en voi.

KUNINGATAR. Ei, ei! Mutta sanokaa paljonko vaaditte?

KNOX. Tätä minä vaadin: teidän pitää luopua katolilaisesta uskonnosta, kammoa paavin viettelystä; sillä hän on tuo suuri antikristus!

KUNINGATAR. Oi, älkää puhuko niin! Muistakaa, lasna minua kastettiin katolilaiseen uskoon, nuoruudessani olen vihitty siinä uskossa ja siinä uskossa ovat kuolleet omaiseni haudatut, – koko sydämmeni siinä elää!

KNOX. Ei ihmettä siis, että seisotte avuttomana, sillä Marthan tavalla ette ole parasta osaa valinneet.

KUNINGATAR. Säälikää minua – puhukaamme nyky-ajasta ja tulevaisuudesta; sillä minä olen menehtymäisilläni epätoivoon.

KNOX. Sillä Jumala on tahtonut teitä varoittaa.

KUNINGATAR. Mitä tarkoitatte?

KNOX. Että te, sen jälkeen, mitä nyt olette kokeneet, vielä koetatte tehdä ainoastaan puoleksi mitä teette, että haluatte ainoastaan sopimusta eikä täydellistä tekoa – sen minä sanon Jumalan pilkkaamiseksi.

KUNINGATAR. Minä en ymmärrä teitä!

KNOX. Tahdon siis puhua selvästi. Kun Manasse pilkkasi Jumalaa, vietiin hän pois vankeuteen Assyriaan. Vasta kun nöyrtyi, sai hän palata esi-isiensä valta-istuimelle. Mutta hänen poikansa Arnon ei ollut kuuliainen Herralle ja hänet tappoi hänen omat palvelijansa.

KUNINGATAR. Jesus Maria! Tämä on saarnata kapinaa.

KNOX. Tämä on saarnata raamattua.

KUNINGATAR. Tämä on vasten kaikkea kristillisyyttä, sillä kuningas on Herran voideltu.

KNOX. Manasse oli myös Herran voideltu.

KUNINGATAR. Oi, Knox! te tulette syypääksi kaikkeen onnettomuuteeni!

KNOX. Sillä raamattua en voi muuttaa!

KUNINGATAR. Mutta te voisitte olla ihminen!

(Hän itkee).

KNOX (lempeästi). Oi, suokoon Jumala että sydämmen todellinen sortumus olisi syypää näihin kyyneleisin ja että minä voisin sanoa nais-profeeta Huldan kanssa: "Että sydämmes on pehminnyt, koskas kuulit, mitä minä sanoin, ja olet nöyryyttänyt itses Herran edessä ja itkenyt minun edessäni, sentähden kokoon minä sinun isäin tykö, ettäs kootaan rauhassa hautaas, ettei silmäs näkisi kaikkea sitä onnettomuutta, jonka minä saatan tälle sijalle."

KUNINGATAR. Tahdon olla nöyrä, en tahdo väkivallalla levittää uskontoani tähän maahan. En tahdo nähdä toista yötä semmoista kuin se, jona Rizzio tapettiin. Mutta suvaitsevaisuutta minä vaadin; sillä minä harjoitan sitä itse. Minä teen uhrauksen: luettakoon se minulle ansioksi.

KNOX. Kun kuningas Saul tahtoi säilyttää itseänsä varten jonkun osan ja uhrasi lepyttääksensä Herraa, sanoi Samuel: "Kelpaako Herralle paremmin uhri, kuin että sinä kuulisit Herran äänen? – Sillä tottelemattomuus on noituuden synti ja vastahakoisuus on taikaus ja epäjumalan palvelus."

KUNINGATAR. Minäkö olen epäjumalan palvelija?

KNOX. Olette.

KUNINGATAR. Oi, Knox, teette syntiä kun niin minulle sanotte.

KNOX. Jos olisin sitä sanomatta, niin tekisin suuremman synnin. Ylimmäinen Pappi Eli oli hurskas mies; mutta, kun ei hän estänyt poikiansa tekemästä syntiä, sentähden sai hän surmansa.

KUNINGATAR. Kuule minua: Minun uskontoni on yhtä pyhä minulle kuin teidän on teille. Mutta minä tahdon suoda teille uskonnon vapautta, palkattuja pappeja ja kaikki mitä siihen kuuluu, la'in valvonnan alla. Suokaa sitten katolilaisille samaa. Älkää salliko että noita kauhistuksia uudistetaan, jotka häpäisevät koko ihmiskuntaa! Kärsikäämme toisiamme, onhan kristin-usko rakkaus! Te itse, Knox, koettakaa harjoittaa tätä rakkautta, älkää jyriskö saarnastuoleista minua vastaan, joka olen teidän Herran säätämä kuningattarenne, älkää myöskään kiihoittako parlamenttia sen voideltua hallitsijaa vastaan; koettakaa ennemmin herättää kunnioitusta lakia ja esivaltaa kohtaan tässä villityssä maassa.

KNOX. Katolilainen uskonto on turmellut tätä kansaa. Katolilainen kirkko antaa synnin-päästöä kaikesta hurjuudesta, kostonhimosta, turhamaisuudesta ja ahneudesta! Meitä on syösty takaisin pakanuuteen. Nyt Herran enkeli asettuu portin viereen: sisäänpääsö suljetaan, jok'ainoa sivutie, oikotie ja mutkatie suljetaan. Mutta niin kauan kuin yksikään katolilainen kirkonovi on avoinna, niin kauan on kumminkin yksi sivutie, yksi oikotie, yksi mutkatie avoinna. – Tämä on minun ajatukseni, korkea rouva, ja se on järkähtämätöin.

KUNINGATAR. Kauhea mies! Te teette oppinne Skotlannin elämän asiaksi, kansan asiaksi!

KNOX. Semmoinen se on. Huomatkaa tämän opin verratoin leviäminen, joka ainoastaan on verrattava siihen nopeuteen, millä Israel erämaassa kävi Herran mannaan käsiksi! Nyt tiedän sen: tämä sukupolvi voi hukkua, sillä meidän omat ruhtinaamme taistelevat meitä vastaan: tuleva sukupolvi on nostava maan jälleen, sillä pelastus on tuleva heistä!

KUNINGATAR. Ja se, joka ei voi seurata…

KNOX. Se hukkuu!

KUNINGATAR. Oi, minua heikko nainen, joka olen heitetty tähän aikakauteen ja tähän kansaan! Vaikka naitu, olen kuin leski, vaikka kuningatar, puhutellaan minua kuin rikoksellista alamaista; minä en käsitä teidän kovuuttanne.

KNOX. Ette käsitä aikakauttanne ettekä kansaanne. Juuri vastustuksen kautta Herran voima väkevimpänä ilmestyy, – ajattelen, että te sentähden olette tänne tulleet. Sillä teidän vastustuksenne on vaikuttava, että uneliaskin herää, että mietokin innostuu, – sillä tavalla olette te tahtomattannekin siunauksena tälle maalle.

KUNINGATAR. Ei, tämä käy liian pitkälle! Minä, teidän kuningattarenne, käsken luokseni rauhan apostolin, saadakseni häneltä neuvoa ja lohdutusta. Mutta hän syöttää minulle uhkauksia ja pilkkaa uskontoani! Hän sanoo että minä saatan kansani perikatoon ja että tämä ainoastaan Herran armon kautta muutetaan siunaukseksi. Hän vertaa minua raamatun jumalattomiin hallitsijoihin ja antaa kansalleni lupaa nostattaa kapinaa minua vastaan!

Nyt kutsun taivaan todistajaksi siitä, että olen tahtonut sovintoa, vaan että te olette sitä estäneet! Kantakaa edesvastausta siitä, sydämmeni teitä syyttää ja historiani on teitä syyttävä ijankaikkisesti! – Älkää enää tulko silmieni eteen, paetkaa tätä maata! Te olitte osallisna viime salaliitossa, minä tiedän sen, ja papit, jotka ärsyttävät kansaa esivaltaa vastaan, ovat Jumalalle inhoksi – emmekä ai'o kärsiä teitä rajojemme sisäpuolella!

KNOX. Jos teidän armollanne on syytös minua vastaan, niin alamaisuudessa pyydän tulla syytetyksi maan parlamentissa.

KUNINGATAR. Itse olette opettaneet, että meidän suhteen ei tarvitse huolia siitä, älkää siis itse odottako parempaa kohtelua! Sillä hallintoa pitää täällä olla. Kuningatar tahdon olla – menkää!

KNOX. Minä pyydän hiljaisuudessa…

KUNINGATAR. Ei, ei sanaakaan enää … mitä en ole kärsinyt ja enkö ole rukoillut sovintoa! Mutta vaikka minä olen se, joka on vääryyttä kärsinyt ja julminta rääkkäämistä, niin te olette näin ankara, näin ylpeä, näin kova… Oi, te menettelette häpeällisesti minua kohtaan!

(Hän itkee, Knox seisoo hetken aikaa kummastellen, kumartaa syvästi ja menee).

VIIDES KOHTAUS

KUNINGATAR, sitten eräs HOVIMIES.

KUNINGATAR. Minä en voi hengittää samassa maassa, missä tämä hirmuinen mies ajattelee, – nyt hänen täytyy mennä täältä pois. Aikeeni, koko elämäni ei voi edistyä hänen tähtensä; on niinkuin ajaisin arolla myrskyä vastaan. Nyt hän on karkoitettava! Ja hänen kanssansa hänen oppinsa; sillä se on hänen kaltainen, se on suvaitsemattomuutta, kiihoitusta, kapinaa, omavaltaista raamatunselitystä, joka kumoo yhteiskunnan lait ja järjestyksen. Käännyn kammolla siitä pois! – Mutta kenenkä kanssa olen sitten menevä eteenpäin … ja mihinkä?

HOVIMIES. Bothwell'in jarli on tullut!

KUNINGATAR (hämmästyy, melkein hämmentyy). Bothwellko täällä! Luulin hänen olevan rajalla?

HOVIMIES. Rajasota on päättynyt ja hän on voittaja!

(Menee, ovi avataan).

KUUDES KOHTAUS

KUNINGATAR. BOTHWELL (upseeriensa seurassa).

KUNINGATAR. Tervetullut!

BOTHWELL. Olemme kiirehtineet ottaaksemme osaa yhteiseen tuloretkeen; mutta olemme kuitenkin myöhästyneet.

KUNINGATAR. Vastaan-ottamasta kiitostamme ja palkintoamme ette ole myöhästyneet.

BOTHWELL. Rohkenen molempien saamiseen esittää ne herrat upseerit, jotka minua seuraavat.

KUNINGATAR. Lordiluutnantin esitys on ylen-kyllä! Hyvät herrat, minä olen teitä muistava.

(He tervehtivät ja menevät).

KUNINGATAR. Oi, Bothwell, te olette Skotlannin miekka ja kuningattarenne kunnia!

BOTHWELL. Minä olen palvelijanne enkä muuta mitään.

KUNINGATAR. Tänä päivänä muistutatte meitä niin selvästi siitä hetkestä, jolloin ensikerran teitä nä'imme. Te olitte aivan nuorena taistelleet äitimme edestä, mutta ylivoiman karkoittamana tulitte pakolaisena hoviimme Parisiin. Raitisna ja vahvana kuin vuorelainen astuitte hienoihin huoneisin! Kuinka minua saatoittekin kotoani ikävöimään!

BOTHWELL. Tulin taisteluista ja vaaroista, se tietysti antaa miehelle arvoa tanssisalissa.

KUNINGATAR. Teidän suuret luonnonkirjanne koroittivat teitä noiden halpain hovi-ihmisten yli; me kaikki havaitsimme teissä sen miehen, joka sittemmin kukisti Murray'n kapinajoukon, ja nyt toistamiseen on pelastanut sekä meidät että Skotlannin. Te olette olleet uskollinen meitä kohtaan kaikissa vaiheissa, – tuskinpa on toista Skotlantilaista aatelismiestä, josta voisimme samaa sanoa.

BOTHWELL. Teidän armonne kiitos ei ole minulle niin kallis kuin teidän luottamuksenne.

KUNINGATAR. Minä luotan teihin, – huolimatta panettelemisista: minä luotan teihin!

BOTHWELL. Koettakaa minua, koettakaa minua!

KUNINGATAR. Minulla ei ole mitään toista! – Oi, Bothwell, sanokaa minulle, kuinka voin päästä noista onnettomista uskonnonriidoista?

BOTHWELL. Siten että olette huolimatta niistä.

KUNINGATAR. Se on neuvo sekin! Ha, ha, ha!

BOTHWELL. Ko'otkaa johtajat ympärillenne, antakaa heille virkoja ja tiluksia!

KUNINGATAR. En voi osoittaa suosiota johtajille; sillä he ovat maanpakolaisuudessa.

BOTHWELL. Antakaa heidän palata!

KUNINGATAR. Majesteetin-rikkojain!

BOTHWELL. Kuka ei ole majesteetin-rikkoja Skotlannissa! Mitä haittaa, vaikkapa levottomat aivot melua nostattavatkin, kun ne vaan kukistetaan! Jaloa on elää pelkkien voitettujen kesken!

KUNINGATAR. Te ette suinkaan ole synkkä protestantti, te varmaankin olette katolilainen?

BOTHWELL. Itse en ole oikein tarkasti punninnut eroitusta, mutta sen olen huomannut, että mankujia on molemmin puolin.

KUNINGATAR. Ha, ha, ha!

BOTHWELL. Mutta, koska kuningatar kyselee minulta, niin sallittakoon minun kysyä kuningattarelta: mikä palkinto teillä on siitä, että vaivaatte itseänne näillä asioilla?

KUNINGATAR. Mikä palkintoko?

BOTHWELL. Minä en tarkoita tuota sisällistä palkintoa; sillä sen olen teistä havainnut, että se vaan on ollut huokauksia ja kyyneleitä, – mutta ulkonaista, valtakunnassa taikka kuningattarena?

KUNINGATAR. Se ei todellakaan ole ollut suuri tähän asti?

BOTHWELL. Ette kai lukene sitä palkinnoksi, että teidän armonne niin runsaassa määrässä on saanut osaksensa kapinoita, petosta ja väkivaltaa kaikkina näinä vuosina.

KUNINGATAR. Mutta minä saan apua!

BOTHWELL. Hm – sitä ei taida karttua muuta kuin mitä minun ratsurykmenttini voi pakko-veroituksella hankkia jonakin hauskana päivänä! Paavilta saatte ehkä rukousnauhan, kuningas Filip'iltä vähän Kypron-viiniä ja Katarinalta – kun hän on oikein anteliaalla tuulella – pullollisen myrkkyä.

KUNINGATAR. Ha, ha, ha! Tuossa on enemmän totuutta, kuin koko vuosien keskusteluissa.

BOTHWELL. Vielä asia, jos minun sallitaan…

KUNINGATAR. Puhukaa, puhukaa!

BOTHWELL. Te olette nuori, kaunis, nerollinen, ja kumminkaan ette näiden juttujen tähden koskaan saa elää! – Neljä kapinaa on jo häirinnyt teidän lyhyttä hallitus-aikaanne. Mannermaan juonet ja englantilaiset juonet repivät teitä repimistään. Milloin tahdotaan teitä vangita ratsastusretkellä, milloin hyökätään kirkkoonne jumalanpalveluksen aikana, milloin yön-aikana huoneisinne, taikka murhataan uskollisia palvelijoitanne kaukana teistä tai kuninkaallisessa läheisyydessänne! Ja tämä kaikki muka uskonnon tähden ja vuoksi! Katsokaa miten huolenpitonne näistä asioista teitä palkitsee, – sill'aikaa nuoruutenne kuluu ja varistelee lehtiä kuin ruusupuu myrskyssä!

KUNINGATAR. Niin, se on totta, se on totta!

BOTHWELL. Jos edes saisitte jotain aikaan kaiken tämän kautta, niin te, kuin jalo ihminen ainakin, ette pitäisi lukua vaaroista ja vaivoista.

Mutta missä määrässä ovat uskonnon asiat selvinneet sitten kuin te Skotlantiin tulitte? Samaa sekavuutta, samaa valhetta! —

KUNINGATAR. Niin, niin, aivan niin!

BOTHWELL. Joka kerran on ruvennut pyrkimään jonkun tarkoituksen perille, ei aina huomaa että hän sitä kaartaa eikä lähesty. Vieras sen havaitsee ja voi varoittaa. Minä olen tämä vieras, minä sanon teidän armollenne: kaikki, mitä tähän asti olette miettineet ja tehneet tämän maan uskonnollisissa asioissa, on vaan saattanut teidät perikadon partaalle. – Jättäkää sentähden nuo asiat siksensä; olkaa ihminen, nainen, nuori, kuningatar! Onhan maailmassa sentään muitakin säveleitä, kuin virsien, ja muitakin paikkoja kuin haudat! – Tulkaa, antakaa mulle kättä ja seuratkaa minua tanssiin! Taikka taistelu-kentälle höyryvän hevosen selässä! Ottakaa elämän seppele ja pankaa se noihin keväisiin kiharoihin, te olette kauniimpi kuin metsän haltiatar, valloittakaa luonto, kuin hän, niin kauan kuin se vielä tuoksuu – syksy tulee kyllä aikanansa!

KUNINGATAR. Mies, te tungette huoneeseni kuin auringon säde! Te olette kuin laulu ikkunan alla; itse seison keskiajan luostarilinnassa, vanhat kuvat synkissä holviloissa rupeevat hengittämään ja elämään, lapsuuteni unelmat heräävät ja minä juoksen ulos avonaiselle altaanille. Näköala siellä on kuin kirkas päivä ilon sinivärissä, ja siellä istutte itse altaanin alla ja ojennatte minulle kättä ratsunne selästä, ja vieressänne seisoo oma ratsuni satuloittuna, – silloin painun minä alas teidän luo, ja liikkeelle lähdetään, noiden maisemien kautta, joita lapsuudessani uneksuin! Ympärilläni on taas Franskan hovi, trubadurien iloinen joukko näkyy naisten liehuvien huntujen väliltä, liput liepehtivät, tässä seurassa olen minä kuningatar ja ilo on kuningaskuntani! Niin, viekää minut ulos kevään riemuihin! Pitäähän elää ennenkuin kuolee!

BOTHWELL. Pitää, pitää!

KUNINGATAR. Ja älkää sitten jättäkö minua niinkuin kaikki muut; minä tarvitsen juuri voimallista miestä avukseni, sillä minä olen kauhean yksinäni!

BOTHWELL. Ei alakuloisuutta!

KUNINGATAR. Oi, minun kävi nyt niinkuin aina, kun ajatukseni lentää tulevaisuutta kohti, minä tunsin kahleen painoa, josta en ikinä irti pääse.

BOTHWELL. Ah, – minä ymmärrän … Darnley!

KUNINGATAR. Niin.

BOTHWELL. Minäkin olen nainut, mutta se ei koskaan kahleelta tunnu.

KUNINGATAR. Ei, sillä te lemmitte nuorta, kaunista vaimoanne

BOTHWELL. Siksi hän on melkein kylmä ja itsevaltainen … mutta minä en loukkaa häntä, minä vältän häntä. Minä hankin itselleni työtä; kun ihminen on toimessa, ei hän ikävöi eikä sure!

KUNINGATAR. Niin, jos minulla olisi teidän voimanne…

BOTHWELL. Minä olen vakuutettu siitä, että teidän armollanne on se voima; ette vaan koskaan ole koettaneet! Aloittakaa siten, että luovutte hänestä.

KUNINGATAR. Sen alun olen jo tehnyt…

BOTHWELL. Jatkakaa häntä unohtamalla. Työ ja huvitus, rohkeus ja onni – ne riippuvat toisistansa. Matkustakaa kauniissa maassanne, käykää vierailemassa lordienne luona, nouskaa vuorien kukkuloille, metsästäkää, tanssikaa, – lähtekää sitten alas vuonoille, taikka ulos merelle, siellä minä olen kasvatettu: merellä on ihanata! Siellä tuuli vie surut pois avaruuteen ja mieli jännitetään, kuin purje. Siellä herää suuria aatteita ja siellä saatte sen voiman, joka ne toteuttaa.

KUNINGATAR. Niin, teidän seurassa voin unhottaa, voin vielä onnelliseksi tulla! Minä tunnen sen! Totta tosiaan, luonnollakin on alttarinsa, siinä ovat surut uhrattavat! – Minä tunnen teidän puhuessanne elämän-halua, josta en tahdo luopua. Nuorella verellä on toisiakin toiveita kuin mitä munkit opettavat. Me saimme suudelman luonnon vahvoilta voimilta, meidän tulee se takaisin antaa ennenkuin kuolemme. – Joka on arka ja heikko, hän sukeltakoon elämän syvyyteen, uutta voimaa saadaksensa! Jonka hermot alkavat vavista, hän tehköön aamuretkiä uskaliaisuuden virkistävässä, raittiissa ilmassa! – Tulkaa, minä tahdon tehdä ensimäisen retken!