Kitobni o'qish: «Jumalan teillä»

KOULUAIKANA

I

Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa ja jota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoista vuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoi idässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joiden takaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.

Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävällä raivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudesta aallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivoja tuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomat kertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällä lähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinut teille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkin pelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.

Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynyt ja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, – viimeisetkin jälkivihurit olivat jo ohi.

Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vain liikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampina vyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensa jälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Meren mylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen se riehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenut kaukaisia ulapoita kohti.

Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta, pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuin olisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri sillä kohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivat ylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaan liikahtamatta paikaltaan.

Sanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohun nousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enää lainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.

Kaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringon laskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikki nuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaa kuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivat toinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansin äänin.

Juuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitusta olemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka. Tuolla oli lämmin hehku, täällä kylmä mustansini yli meren ja lumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä, supistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensa ulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmän levottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakin vielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut ja yönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.

Loisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivät tasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästä ylös, kuului nyt entistään voimakkaampana. Vai oliko hänen kuulonsa teroittunut?

Tarkoittiko se häntä, tämä? Mitä hän oli taaskin tehnyt? Vai tulisiko hän pian tekemään jotain? Ennenkin oli selittämätön tuska ollut hänelle varoituksena.

Ei yksinomaan myrsky ollut häntä pelästyttänyt. Vähää ennen sitä oli muuan maallikkosaarnaaja ennustanut, että nyt oli maailman loppu tulossa, kaikki raamatun merkit viittasivat siihen ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksista ei muuhun johtopäätökseen voinut tulla. Se herätti niin paljon huomiota, että sanomalehtien täytyi ottaa asia puheeksi ja ilmoittaa, että samaa oli lukemattomia kertoja ennenkin ennustettu ja Jeremiaan ja Danielin ennustuksiin vedottu. Mutta kun hirmumyrsky saapui ja vielä raivokkaampana kuin miesmuistiin sitä ennen ja laivat joutuivat tuuliajolle ja ajautuivat laitureita vasten, ruhjoivat ja itse ruhjoutuivat, ja varsinkin kun yö pimeni ja kaikki lyhdyt sammuivat, … ryskettä kuultiin, mutta ei nähty mitään, komentohuutoja, kirkumista, jyrinää ja pitkällistä valitusta, – entä millainen kauhu sitten kaduilla, kun myrsky lennätti kattoja, talot vapisivat, ikkunat helisivät, kiviä sinkoili ilmassa, ihmisjoukot pakenivat ja kaukaiset hätähuudot lisäsivät kauhistusta, … niin, silloin oli monta, jotka muistivat maallikkosaarnaajan sanat. Siis, Jumala siunatkoon ja varjelkoon, totisesti tämä oli tuomiopäivä, kohta putoisivat tähdetkin maahan. Varsinkin lapset olivat kuolemakseen säikähtäneet. Vanhemmilla ei ollut aikaa istua heidän luonaan, vielä näet maailman viimeisellä hetkellä epäiltiin, olikohan nyt maailman viimeinen päivä käsissä, ja vanhasta tottumuksesta oli varminta pitää loppuun saakka huolta maallisista tarpeista, ihmisten piti pelastaa ja lukita ja juosta ja varoa tulta ja olla joka paikassa mukana. Mutta lapsille he antoivat rukouskirjoja ja virsikirjoja ja pyysivät heitä lukemaan, mitä niissä oli maanjäristyksistä ja muista vaivoista ja viimeisestä tuomiosta kerrottu, he hakivat kiireessä ne kohdatkin heille ja kiiruhtivat pois. Ikäänkuin lapset olisivat nyt voineet lukea!

Mieluummin ne pujahtivat sänkyyn ja vetivät tyynyn päänsä yli, muutamat ottivat koiran tai kissan viereensä: olihan siten turvallisempaa ja he tahtoivat kuolla yhdessä. Mutta useinpa kissa tai koira ei tahtonutkaan kuolla tyynyn alla ja silloin syntyi riita.

Hän, joka nyt tuolla ylimmällä vuoren jyrkänteellä seisoi, oli ollut menehtymäisillään pelosta. Mutta hän oli niitä, joita pelko ajoi paikasta toiseen, huoneesta kadulle, kadulta satamaan ja taas kotiin. Jo kolme eri kertaa hänen isänsä oli häntä hakenut ja sulkenut hänet sisään ja pannut kaikki ovet lukkoon, mutta ulospa hän oli tullut. Tästä hän muutoin ei olisi jäänyt saamatta palkkaansa, sillä ketään poikaa ei pidetty niin kovassa kurissa eikä ketään niin paljon ruoskittu kuin Edvard Kallemia, mutta yhden hyvän toi myrsky mukanaan: sinä yönä ei ruoskittu.

Yö kului, mutta tähdet eivät pudonneet. Tuli päivä ja aurinko oli yhtä kirkas kuin ennenkin, myrsky meni myöskin menojaan ja sen mukana katosivat pelonkin viimeiset jätteet.

Mutta kun se kerran on niinkin voimakkaasti ihmisen mieltä järkyttänyt, niin synnyttää myöhemmin aavistuskin pelkoa. Eikä vain pahoissa unissa, vaan vieläpä päivälläkin, kun luulemme olevamme aivan turvassa, se väijyy mielikuvituksessamme valmiina hyökkäämään päällemme pienimmänkin tavattoman sattuessa, ahdistaa meitä ilkeillä silmillään ja huuruisella hengellään, vieläpä painostaa meitä hulluuteen saakka.

Poika tunsi nyt auringon laskeutuessa ja meren mylviessä pahoja aavistuksia, – ja kohta oli helvetintuska häntä ahdistamassa, viimeisen tuomion kauhut syöksyivät esiin. Hän ei käsittänyt, kuinka hänen päähänsä oli pälkähtänyt tuo onneton ajatus uskaltaa tänne ylös ja vielä yksin! Hän seisoi lamautuneena, hän ei uskaltanut jalkaansakaan liikauttaa, se ehkä ilmaisisi hänet ja täällähän oli vihaisia voimia ympärillä. Hän rukoili sydämessään äitivainajaansa tulemaan tänne ja jäämään hänen luoksensa, jos nyt kerran viimeinen tuomio oli käsissä ja äiti oli päässyt taivaaseen. Sisaren luokse äidin ei tarvitsisi tulla, sillä sisarellahan oli rehtorin väki turvana, vaan hänen, jota kukaan ei suojellut. —

Kaikki jäi entiselleen. Läntinen taivas vain vaaleni ja itäinen tummeni. Kylmä väri eteni yhä kauemmas ja sai ylivallan, se toi mukanaan tasaisempaa suuruutta ja yhtenäisyyden varmuutta. Vähitellen hän sai niin paljon rohkeutta, että uskalsi hengittää vapaammin – ensin koetteeksi ja sitten syvään, useita kertoja. Sitten hän alkoi liikkua, hiljaa ja huomiota herättämättä ja peläten, että niissä näkymättömissä hengissä, jotka häntä uhkasivat, voisi syntyä epäilyksiä. Hiljaa hiipi hän lähemmäksi alasmenopaikkaa, pois jyrkänteeltä. Tämä ei ollut mitään pakoa, kaukana siitä! Hän ei oikeastaan tiennyt, pitikö hänen lähteä, hän tahtoi vain koettaa, hän tulisi kyllä mielellään takaisin. Mutta alasmeno täältä oli vaarallista ja oikeastaan sen olisi pitänyt tapahtua ennen pimeän tuloa; tänään tulikin niin aikaisin pimeä. Kunpa vain pääsisi polulle, joka tämän vuoren kautta kulki tuonne alhaalle kalastajamajoille, niin silloin ei olisi mitään vaaraa. Mutta täällä – , oh, varovasti, varovasti, pienenpieni askel vain, pieni, hyvin pieni vielä. Vain koetteeksi; hän kyllä tulisi takaisin.

Kun hän tällä tavoin oli kulkenut vaarallisimman tien ja seisoi kukkulan takana turvassa noilta voimilta, joiden kanssa hän oli käräjiä käynyt, niin – silloinpa hän pettikin ne kokonaan. Pitkin harppauksin läksi hän rientämään rinnettä alas. Hän hyppäili kiveltä kivelle, – kunnes hän äkkiä huomasi hatun vilahtelevan tuolla alhaalla, oh, niin kaukana siellä, että silmä tuskin taisi sen eroittaa. Silmänräpäyksessä hän pysähtyi! Pako ja pelko ja kaikki entinen haihtui sillä hetkellä hänen mielestään, ei pieninkään ajatus liikkunut enää sinne päin. Nyt oli hänen vuoronsa peloittaa, tuota poikaa hän koko ajan oli odottanutkin. Edvardin liikkeet, katse ja ryhti osoitti, miten iloisenvarma hän oli pian tapaavansa hänet parin askeleen päässä. Nytpä hän varokoon itseään!

Toinen tuli mitään pahaa aavistamatta, asteli ylöspäin. Verkalleen ja ikäänkuin nauttien vapaudestaan ja yksinäisyydestään hän nousi rinnettä ylös, kohta kuului jo hänen raskas astuntansa, korkorautojen kilahdukset kiviä vasten.

Hän oli kaunisvartaloinen poika, vaaleaverinen ja ehkäpä vuotta vanhempi häntä, joka odotti. Hän oli väljässä sarkapuvussa, villahuivi kaulassa ja kintaat kädessä. Hän kantoi siniseksi maalattua ja vaaleankeltaisilla ruusuilla kirjaeltua arkkua, jollaisia tavallisesti maaseudulla käytetään.

Suuri salaisuus oli nyt tulemaisillaan ilmi. Monta päivää oli koulussa oltu jännityksessä, kenen kanssa, milloin ja miten se kohtaus tapahtuisi, joka nyt oli tulossa, – se ratkaisun hetki oli nyt käsissä, jolloin Ole Tuft olisi vihdoinkin pakoitettu koulun ankaran järjestysmiehen edessä tunnustamaan, missä hän iltapäivin ja illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili.

Ole Tuft oli varakkaan rannikkotalonpojan ainoa poika. Hänen isänsä, joka oli kuollut jo vuosi sitten, oli ollut kuuluisin maallikkosaarnaaja maan läntisillä seuduilla ja oli jo aikaisin määrännyt, että pojasta piti tuleman pappi ja siinä tarkoituksessa oli pannut hänet latinakouluun. Ole oli lahjakas, ahkera ja kunnioitti opettajiaan ja siksipä saavuttikin hän heidän ehdottoman suosionsa.

Mutta ei ole koiraa vain karvoihin katsominen. Tämä tottelevainen ja kiltti poika oli jo jonkun aikaa ollut poissa toveriensa iltaleikeistä. Kotonaan hän ei ollut (hän asui tätinsä luona), eikä Schultzien luona, missä hän auttoi kahta lasta läksyjen luvussa, – sen hän toimitti jo heti päivällisen jälkeen, – eikä myöskään rehtorin tai oikeammin hänen kasvattityttärensä Josefine Kallemin, Edvardin sisaren luona, Ole ja hän kun seurustelivat paljon yhdessä. Monesti olivat pojat nähneet hänen menevän sinne sisään, mutta ei tulevan takaisin ja kuitenkin oli Josefine aina yksin, kun he kohta sen jälkeen tulivat häntä tervehtimään vakoilu mielessä. He olivat näet asettaneet vartijoita ulkopuolelle taloa ja tarkastus pantiin toimeen asianmukaisessa järjestyksessä. Koulutaloon asti he voivat siis seurata hänen jälkiään, mutta siellä ne katosivat, – eikä hän maahankaan voinut vajota! Talo tutkittiin päästä päähän, joka soppi, jokainen salaloukko moneen kertaan, Josefine itse johti heitä kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, niin, vieläpä pimeälle ullakollekin, alas kellareihin ja huoneisiin, joissa perhe ei itse oleskellut. Ja hän vakuutti kunniasanallaan, että Ole ei ollut siellä, sen saattoivat he muuten itsekin nähdä. Mutta missä kummassa hän sitten oli?

Koulun paras oppilas oli joku päivä sitten voittanut arpajaisista Alexandre Dumas-vanhemman kirjoittaman Les trois mousquetaires, kuvitettuna loistopainoksena, mutta huomattuaan pian, että kirja ei ollut oppineita varten, hän lupasi sen palkinnoksi sille toverille, joka pääsisi perille, missä Ole Tuft iltapäivin ja illoin oleskeli ja mitä hän silloin hommaili. Tästä lupauksesta ihastui Edvard Kallem. Hän oli nimittäin oleskellut Espanjassa aina viime vuoteen saakka, hän luki ranskaa kuin äidinkieltään ja hän oli monesti kuullut, että Kolme muskettisoturia oli hauskin romaani maailmassa. Nyt väijyi hän Kolmea muskettisoturia, eläkööt siis kaikki kolme, nyt olivat ne hänen käsissään!

Hiljaa, aivan hiljaa hiipi hän alas, kunnes saapui polulle; syntipukki olisi siinä tuossa tuokiossa.

Edvard Kallemin pään muodossa oli jotain petolinnun tapaista. Nenänsä muistutti nokkaa, silmissä oli hurjuutta – jo luontaisesti ja myöskin senvuoksi, että niissä oli hiukan uhittelevaakin. Otsa oli jyrkkä ja matala ja sitä ympäröi vaaleanruskea lyhyt tukka. Vilkkaat liikkeet kuvastivat hänen notkeuttansa; hänen olisi nyt seisottava hiljaa, mutta ruumis kumartui, jalat muuttivat paikkaansa, kädet kohosivat ylös, aivan kuin tahtoisi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahtaa lentoon.

"Bää!" huusi hän täyttä kurkkua. Tulija säikähti ja oli vähällä pudottaa arkkunsa. "Kas niin, nytpäs sinut tapasin! Nyt ei sinun enää auta vaieta!"

Ole Tuft seisoi kuin kivettyneenä. "Niin, siinä sinä nyt olet! Haha .. haa! – Mitä sinulla on tuossa arkussa?" Ja hän hyökkäsi häneen käsiksi, mutta Ole muutti nopeasti arkun oikeasta vasempaan käteensä ja piti sitä selkänsä takana; Edvardin oli mahdoton sitä saada. "Mitä sinä oikein ajattelet, poika? Luuletko tästä pääseväsi? Tänne arkku!" – "Ei, sitä en sinulle anna!" – "Vai et aio totella? No, silloin menen tuolta alhaalta kysymään." – "Etkä mene!" – "Kyllä, jumalavita, minä teen sen." – "Sinä et tee sitä." – "Minä teen!" Hän läksi heti juoksemaan alas.

"Minä sanon sen sinulle, jos lupaat vaieta!" – "Vaieta? Oletko hullu?" – "Mutta sinun täytyy!" – "Kuinka sellaista voit ajatellakaan? Tänne arkku, tai minä menen!" huusi hän. – "Kyllä, jos lupaat olla kertomatta – ?" Kyyneleet nousivat Olen silmiin. "Minä en lupaa mitään. Arkku tänne ja paikalla!" – "Kyllä, mutta mitään hullutusta se ei ole. – Edvard, kuuletko!" – "Jos se ei ole hullutusta, niin voithan sen tuoda tänne! Mutta joutuun!" Tämän piti Ole poikain tavan mukaan puolinaisena lupauksena, hän katsoi rukoilevasti Edvardia silmiin ja sanoi: "Minä käyn tuolla alhaalla senvuoksi … siksi … niin, kyllähän sinä käsität … Jumalan teillä." Viimeiset sanat hän sanoi arkaillen ja purskahti itkuun. – "Jumalan teillä?" kysyi Edvard epävarmasti, hyvin kummastuneena.

Hän muisti, että opettaja kerran raukaisevalla maantiedetunnilla oli kysynyt: "Mitkä tiet ovat parhaat?" Läksyssä oli: "Tavarain kuljetusta varten ovat edelleen meritiet parhaimmat." – "No, mitkä tiet ovat parhaimmat? – Sinä, Tuft?" – "Jumalan tiet", vastasi Tuft. Koko luokka virkistyi heti, sen ilmaisi kaikuva naurun remakka.

Mutta siitä huolimatta Edvard ei todellakaan tiennyt, mitä "Jumalan tiet" oikeastaan merkitsivät. Uteliaisuus sai hänet unhoittamaan, että hän oli järjestysmies, ja suoraan, aivan kuin toisena poikana, hän sanoi: "Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat, Ole? Jumalan teillä, sanoit?" Hänen toverinsa huomasi hyvinkin muutoksen, äsken niin hurjannäköinen katse oli nyt ystävällinen, silmissä oli vain tuo kummallinen loisto, joka niissä aina pysyi. Edvard Kallem oli toverien joukossa se, jota Ole mielessään eniten ihaili. Talonpoika sai kovasti kärsiä kaupunkilaispoikien kekseliäisyyden ja nokkeluuden vuoksi ja Edvard Kallemilla oli nämä ominaisuudet suurimmassa määrässä. Sitäpaitsi hänellä oli kunnia olla … ruskeakiharaisen sisarensa veli.

Mutta hänellä oli sietämätön vika, hän oli uhitteleva. Oikeuden mukaisesti saikin hän sen johdosta selkäänsä – milloin opettajilta, milloin isältään ja vieläpä tovereiltaankin, mutta samassa oli hän valmis alkamaan jälleen. Tällainen rohkeus kävi yli talonpojan ymmärryksen. Senpä vuoksi vaikuttikin ystävällinen sana tai hymyily Edvardin puolelta häneen suuresti, siinä oli jotain armollista ja ylhäistä. Nuo ystävälliset ja lempeät kysymykset, joita nyt hänelle teki tuo äskeinen villipeto (josta vain nokka oli enää jälellä), sopivat yhteen hänen silmiensä loisteen kanssa, ja Ole oli voitettu. Kohta kun Edvard muutti käytöksensä ja ystävällisesti pyysi nähdäkseen arkkua, luovutti hän sen ja tunsi itsensä siinä määrin turvalliseksi, että rohkeni kuivata silmiään kintailla, otti sitten toisesta kädestään kintaan ja niisti nenäänsä sormillaan, – muisti, että hänelle sitä varten oli annettu ruudukas nenäliina, haki sitä, mutta ei löytänyt.

Edvard oli avannut arkun, mutta ennenkuin hän nosti kantta, katsahti hän ylös: "Jos et tahdo, niin – ?" – "Kyllä, saat kernaasti!" – Edvard nosti kannen pois, otti ylös nenäliinan ja sen alla oli suuri kirja. Se oli raamattu. Hän tuli noloksi, melkeinpä nöyryytetyksi. Raamatun alla oli useita sitomattomia vihkoja, hän otti pari niistä esiin, selaili niitä ja pani ne takaisin arkkuun. Ne olivat uskonnollisia esitelmiä. Raamatun hän asetti varovasti paikalleen niinkuin se oli ollutkin, levitti nenäliinan sen yli ja sulki arkun. Oikeastaan hän oli nyt yhtä viisas tai ehkä vielä uteliaampikin kuin ennen.

"Et suinkaan sinä lue raamattua noille tuolla alhaalla?" hän kysyi. Ole Tuft punastui: "Kyllä, joskus, niinkin – " – "Kenelle?" – "Oh, sairaille, mutta useasti minä en niin pitkälle pääse." – "Käytkö sinä sairaiden luona?" – "Kyllä, minä käyn sairaiden luona." – "Sairaiden? Sinä? Hyvä ystävä, mitä sinä sairaiden luona teet?" – "Oh, minä autan niitä – niin hyvin kuin voin." – "Sinä?" kysyi Edvard mitä suurimman kummastuksen vallassa. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Millä? Ruuallako?" – "Myöskin sillä. Minä autan heitä kaikella, mitä he tarvitsevat, – muutan puhdasta heidän alleen – " – "Muutat puhdasta heidän alleen?" – "Niin, näetkös, he makaavat oljilla, ja siinä he saavat levätä samoilla oljilla kunnes vuode rupeaa haisemaan. Joskus likaavatkin vuoteensa, kun ovat sairaita eivätkä jaksa itseään auttaa, sillä ei juuri ketään ole päivisin heidän luonaan, väki on työssä ja lapset koulussa. Ja kun minä sitten tulen iltapäivällä, menen minä rantaan veneiden luo, ostan sieltä olkia, kannan ne sisään ja otan entiset pois." – "Hyvä ystävä, mistä sinä saat rahaa ostoksiasi varten?" kysyi Edvard. – "Täti kerää rahaa minulle ja niin tekee Josefinekin." – "Josefine?" huudahti veli. – "Niin, kyllä, ehkä minun ei olisi pitänyt sitä sanoa."

"Keneltä saa Josefine rahaa?" kysyi Edvard vanhemman veljen oikeudella. Ole mietti hetken, vastasi sitten varmasti ja lyhyesti: "Isältäsi". – "Isältä?" —

Edvard tiesi, ettei isä edes Josefinellekään antanut rahoja turhuuksiin, ensin hän tiedusteli aina, mihin niitä tarvitaan. Siis hänen isänsä oli hyväksynyt Olen hommat. Tämä poisti Edvardilta kaikki epäilykset. Ole huomasi heti, että täysi muutos oli tapahtunut, hän näki sen silmistäkin. Nyt hänessä heräsi halu kertoa enemmänkin ja hän kertoi. Selitti, että usein saattoi hänellä olla paljonkin puuhaa, hänen täytyi virittää valkea takkaan, panna kattila tulelle ja keittää ruokaa. – "Osaatko sinä keittää?" – "Osaanpa kyllä! Ja siivota, käydä ostamassa, mitä puuttuu, ja lähettää sana apteekkiin jonkun mukana, joka sinne yli sattuu muutenkin soutamaan, sillä voi sattua, että tohtori kyllä kirjoittaa lääkkeitä, mutta niitä ei noudeta." – "Kaikkeen tähän on sinulla aikaa?" – "Minä teen Schultzella tehtäväni heti päivällisen jälkeen ja läksyni luen yöllä." Hän kertoi paljonkin, – kunnes hän itse muistutti, että heidän pitäisi laskeutua vuorelta, ennenkuin tuli aivan pimeä.

Edvard kulki edellä syvissä mietteissä, toinen perästä arkkuineen. Tänne vuoren juurelle kuului meren pauhu kuin tulisi se ilmasta, kuin lentäisi siellä mahtava lintuparvi, hirvittävän ylhäällä. Ilma alkoi kylmetä, kuu nousi taivaalle, mutta tähtiä ei vielä näkynyt, – kyllä, yksi tähti näkyi. "Kuinka sinä tulit tuota ajatelleeksi?" kysyi Edvard kääntyen hänen puoleensa. Ole pysähtyi myöskin. Hän muutti arkun toisesta kädestä toiseen ja jälleen takaisin, tunnustaisikohan hän nyt kaikki? Edvard ymmärsi heti, että tässä piili jotakin alla ja että se oli kaikkein tärkeintä. "Etkö voi sitä sanoa?" kysäsi hän välinpitämättömällä äänellä. – "Kyllä, minä voin kyllä", mutta hän siirteli arkkua käsissään eikä virkkanut sanaakaan. Silloin ei Edvard voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan rupesi oikein rukoilemaan Olea. Se oli kyllä tämän mieleen, mutta kumminkin hän vain arkaili. "No eihän siinä mitään pahaa liene?" – "Ei, pahaa se ei ole." – "Jotain oikein suurta?" – "Oikeastaan se onkin suurinta maailmassa." – "Mutta, ystäväni, mitä sitten?" – "No, jos et lupaa sitä kertoa kenellekään! Et ainoallekaan ihmiselle, ymmärrätkö! Niin voin sen sinulle sanoa." – "Mitä se sitten on, Ole?" – "Minä aion lähetyssaarnaajaksi." – "Lähetyssaarnaajaksi – !" – "Niin, kääntämään pakanoita, oikeita villejä, ymmärrätkö, sellaisia, jotka syövät ihmisiä." Hän huomasi Edvardin hämmästyksen ja kiiruhti senvuoksi kertomaan jotain hirmumyrskyistä, raivoisista petoeläimistä ja myrkyllisistä käärmeistä. – "Sellaiseen toimeen täytyy harjaantua, näetkös." – "Harjaantua – ? Raivoisia villipetoja ja myrkyllisiä käärmeitä vastaan – ?" Edvard alkoi uskoa jo mitä hyvänsä. – "Ihmiset ovat pahimpia", sanoi Ole, hän jätti eläimet syrjään; – "ne ovat hirmuisia pakanoita, ne kansat, ja ilkeitä ja julmia ne ovat myöskin. Niin ettei se juuri ole houkuttelevaa. Mutta täytyyhän siihenkin harjaantua." – "Mutta kuinka sinä voit harjoitella tuolla alhaalla? Eiväthän ne ole pakanoita, nuo tuolla kalastajakylässä?" – "Ei suinkaan, mutta ne opettavat ihmistä sietämään yhtä ja toista, ei siellä auta olla pelkuri vaan täytyy olla valmis ottamaan vastaan pahinta. Kun ne ovat sairaita ja rujoja, niin ne ovat myöskin epäluuloisia, niin, vieläpä oikein ilkeitäkin joskus. Ajatteles, kun eräänäkin iltana muuan aikoi lyödä minua." – "Lyödä sinua?" – "Minä rukoilin silloin, että Jumala sallisi hänen lyödä, mutta hän vaan kiroili minua." Olen silmät säkenöivät, hänen kasvonsa olivat innostuksen vallassa. "Eräässä esitelmässä, joka minulla on täällä arkussa, sanotaan, että suurin vika meidän lähetyssaarnaajissamme on se, että he ryhtyvät toimeensa ilman edellä käyvää harjoitusta. Sillä suuri taito on osata voittaa ihmisten sydämet, niiden saattaminen jumalan valtakuntaan on vaikeinta kaikista taidoista; varsinkin tulisi meidän harjaantua siihen nuorina, lapsuudesta alkaen. Sillä tavoin on siellä kirjoitettuna ja niin aion minä tehdä. Sillä lähetyssaarnaajan toimihan on kuitenkin suurinta ja jalointa maailmassa. Suurempiarvoinen se on kuin olla kuningas tai keisari tai paavi; niin on täällä esitelmässä sanottu. Siihen on kirjoitettu erään lähetyssaarnaajan sanat: 'Jos minulla olisi kymmenen elämää elettävänä, niin uhraisin ne kaikki lähetystyön hyväksi.' Niin aion minä tehdä, minä myöskin."

He kulkivat rinnatusten. Ole oli huomaamattaan joutunut katselemaan taivaalle ilmestyviä tähtiä. Kumpikin he pysähtyivät hetkiseksi ja tuijottivat etäisyyteen. Tuolla häämöitti satama laivoineen ja mataloine siltoineen ja kaupunki tuikkivine valoineen, ulompana harmaan lumen peittämä ranta ja synkkä meri. Täällä kuului sen ääni jälleen, mutta heikompana, pauhinan yksitoikkoisuus soveltui hyvin tähtien valaisemaan hämärään. Poikien välille punoutui näkymättömiä tunteitten lankoja. Ole ei pannut kenenkään myötätuntoisuudelle niin suurta arvoa kuin hänen, joka kulki siinä sivulla keveä karvalakki päässään, ja Edvard ajatteli, kuinka Ole oli häntä paljon parempi; ja että hän itse oli kauhea poika, sen tiesi hän vallan hyvin, sitä sai hän kuulla joka päivä. Hän katseli syrjästä talonpojan poikaa, jolla oli lakki vedettynä alas korville, kintaat ja paksu villahuivi, sarkanuttu liian väljä samoinkuin sarkahousutkin, ja sitten nuo suuret korkoraudoilla varustetut saappaat, – ainoastaan silmät voittivat kaiken tämän yhteensä kauneudessa. Ja nuo rehelliset kasvot, joissa sittenkin oli jotain ikäänkuin vanhuuden viisautta… Ole oli hänestä suuri mies.

He kiiruhtivat jälleen eteenpäin, Edvard edellä, Ole jälestä, alas "laitakaupunkia" kohti, siten näet nimitettiin sitä osaa, joka oli lähinnä tätä vuorta ja jossa oli vain enimmäkseen työmiesten asuntoja, pieniä työpajoja ja tehtaita. Täällä ei vielä ollut kunnollista katukivitystä eikä valaistusta, nyt lumen sulaessa oli kaduilla kauheasti sohjua, joka iltakylmällä tahtoi kovettua jääksi. Muutamia lyhtyjä siellä oli, ne riippuivat kadun keskellä nuorissa, jotka olivat pingoitetut yli kadun talojen välille, ja niitä voitiin sekä nostaa että laskea. Niitä kun ei oltu puhdistettu savusta, valaisivat ne hyvin huonosti. Jollakin pienellä työpajalla oli oma lyhtynsä ja se riippui oven ulkopuolella. Erään tällaisen alla pysähtyi Edvard, nyt täytyi hänen kysyä jälleen. Nimittäin, kenenkä luona Ole siellä kävi. Oliko siellä joku, jonka kumpikin tunsivat?

Iloisena laski Ole arkun käsistään portaille ja pitäen kättään sen päällä hän hymyili: "Niin, kyllähän sinä tunnet Martan laivaveistämöltä?" Hänet tunsi koko kaupunki, hän oli reipas nainen, mutta viinaan menevä, ja koulupojista oli hyvin hauskaa, kun hän joskus lauantai-iltoina seinää vasten nojaten sadatteli heitä, kunnes hän kääntyi heihin selin ja ylenkatsettaan osoittaakseen … niin, sitä ei voida tässä kuvata, millaiselta tämä ylenkatseen osoitus näytti. Sitä kuitenkin pojat aina odottivat ja riemuhuudoilla tervehtivät.

"Marttaa laivaveistämöltä!" huudahti Edvard. "Voitko sinä kääntää veistämön Martan mielen?" – "Hiljaa, hiljaa, ystäväni, ei niin kovaa!" pyysi Ole, hän oli punastunut korvia myöten ja katsahti säikähtyneenä ympärilleen. – Edvard kuiskasi uudelleen: "Luuletko sinä, että kukaan ihminen voi saada veistämön Martan kääntymään?" – "Minä luulen olevani hyvällä alulla", kuiskasi Ole salaperäisenä. – "Ei, sitä minä en usko! En, suo anteeksi – !" Toverin silmät välähtivät ja suu vetäytyi hymyyn. – "No, mutta odotappas, niin saat kuulla! Tiedäthän, että hän talvella humalapäissään kaatui ja satutti itsensä pahanpäiväisesti?" – Sen hän tiesi kyllä. – "No, hän on yhtä päätä vuoteen omana ja nyt ovat kaikki tuskastuneet häntä auttamaan, hänhän on niin kiukkuinen ja ilkeä. Hän oli alussa minullekin vihainen, – oh, sitä ei tahtonut kestää, mutta minä en ollut siitä millänikään ja nyt nimittää hän minua vain nimillä 'jumalan enkelini', 'sydänkäpyseni' ja 'kultani' ja 'kiltti lapsi', sillä minä olen hoitanut häntä ja kerännyt vaatteita ja ruokaa hänelle ja myöskin sänkyvaatteita ja auttanut pahimmissakin tarpeissa, niin, sitäkin olen tehnyt. Ja kuitenkin tahtoi hän tässä eräänä päivänä lyödä minua, kun rupesin häntä auttamaan ylös noustessa ja hänen kipeään jalkaansa koski. Hän rääkyi ja kohotti keppiään, … mutta sitten hän rauhoittui ja rupesi kiroilemaan ja ripittämään minua aika tavalla. Nyt hän on tullut taas leppeäksi ja äskettäin uskalsin lukea raamattuakin hänelle." – "Veistämön Martalle?" – "Luin hänelle vuorisaarnan, ja ajatteles, hän itki." – "Hän itki? Mutta ymmärsikö hän sitä?" – "Ei, hän itki niin, että tuskin kuuli mitään. Mutta katsos, sehän oli kuitenkin raamattua. Hän alkoi jo itkeä, kun otin sen esille."

Pojat katsoivat toisiinsa. Takapihalta kuului vasaran kalsketta, höyrypilli vihelsi jossain etäällä, asunnossa kadun toisella puolen kirkui pieni lapsi. "Sanoiko hän mitään?" – "Hän sanoi, että hän oli liian kurja sitä kuulemaan. Ja minä selitin hänelle, että kaikkein kurjimmat ovat tervetulleimpia Jumalan valtakuntaan. Mutta sitä hän ei ollut kuulevinaankaan. Hän pyysi vain minua lähtemään ja samalla katsomaan, oliko Pyykki-Lassi tullut kotiin." – "Pyykki-Lassi?" huudahti Edvard, ja Olen täytyi jälleen pyytää häntä puhelemaan hiljemmin. Pyykki-Lassi oli näet Martan hyvä ystävä. – "Ja tiedätkös, Lassi on ollut näinä aikoina kelpo miestä. Pyykki-Lassissa on paljon hyvääkin, niin sanovat kaikki. Hän tulee joka ilta auttamaan. Tänä iltana hän tuli aikaisemmin kuin ennen, senvuoksi minä pääsin lähtemään. Tavallisesti viivyn siellä paljon kauemmin." – "Oletko muulloinkin lukenut hänelle?" – "Kyllä, tänään. Heti alkoi hän itkeä, mutta tänään hän luullakseni kuunteli. Sillä minä luin tuhlaajapojasta ja hän sanoi: 'minä olen yksi pojan sioista', niin, sillä tavoin hän sanoi." – Molemmat pojat nauroivat. – "Sitten minä puhelin hänen kanssaan ja sanoin, etten voinut uskoa sitä. Sitten koetin rukoilla. Oh, se ei maksa vaivaa, hän sanoi, mutta kun minä alotin 'isämeitää', tuli hän, tiedätkös, aivan vimmoihinsa, aivan kuin olisi pelästynyt ja nousi ylös ja huusi, ettei hän tahtonut sitä kuulla, – ei millään ehdolla. Ja sitten hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja purskahti hillitsemättömään itkuun." – "No siitä ei tullut siis mitään?" – "Ei, sitten tuli Pyykki-Lassi ja silloin hän pyysi minua lähtemään. Mutta näetkös, miten se vaikutti? Etkö luule hänen olevan hyvällä alulla." – Edvard ei oikein tiennyt, mitä sanoa.

Oli ikävää, että hänen ihailunsa oli saanut pienen kolauksen.

Vähän sen jälkeen he erosivat.