Kitobni o'qish: «Hauskoja hetkiä»

ÁRPÁD BERCZIK

Árpád Berczik syntyi Heinäkuun 8 p: nä 1842 Temesvárin kaupungissa vanhasta unkarilaisesta aatelissuvusta. Opintonsa hän alotti syntymäkaupungissaan, jatkoi niitä eräässä katolisessa kymnaasissa Pestissä ja päätti ne yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa tohtorintutkinnolla. V. 1864 hän astui virkamiesuralle ja sijoitettiin 1867, perustuslaillisen valtioelämän uudestaan voimaan päästyä, sisäasiain ministeriöön, jossa vuodesta 1872 alkaen on johtanut painoasiain osastoa. Nimitettiin 1877 ministerineuvokseksi ja kutsuttiin 1888 Unkarin tiedeakatemian jäseneksi.

Kaunokirjallisuudessa Berczik esiintyi 1859 runoilla ja jatkoi följetongeilla, novelleilla sekä kirjallisuuden- ja taiteenarvosteluilla useammissa kaunokirjallisissa aikakauskirjoissa ja valtiollisissa sanomalehdissä. Varsinkin hänen "causerie'nsa", juttelunsa, joita hän kokonaisen vuosikymmenen kuluessa nimimerkillä "Argus" kirjoitteli, saavuttivat paljon lukijoita ja suurta suosiota. Tämä hänen toimintansa aikakauskirjallisuuden palveluksessa, johon yhteen aikaan kuului valtiollistenkin artikkelien laatiminen, käsitti etenkin vuodet 1868-1875.

Paljoa pysyväisemmällä halulla ja suuremmalla menestyksellä Berczik kuitenkin on työskennellyt näytelmäkirjallisuuden alalla, ollen yksi Unkarin tuotteliaimpia ja paraimpia huvinäytelmänkirjoittajia. Etevän tekotavan, erinomaisen kekseliäisyyden ja sattuvan luonteenkuvauksen ohessa hän varsinkin raittiilla, alkuperäisellä, kansanomaisella huumorillaan on voittanut yleisön tunnustuksen ja suosion. "Berczik on", sanoo eräs unkarilainen kirjallisuudenarvostelija, "herttaisen mielialan, viattoman leikillisyyden runoilija. Hänellä on tarkka silmä huomaamaan nykyajan yhteiskunnallisen elämän ilmiöitä ja suuri kyky niitä elävästi esittää. Hän liikkuu Unkarin keskisäädyn iloissa ja suruissa, tuon säädyn, joka on omituinen sekoitus aatelia, porvareja ja n. s. latinalaisia. Hänen runottarensa viihtyy paraiten kaupunkilaispiireissä, vaikka se toisinaan lähtee maaseudullekin sen kirjavasta kansanelämästä aiheita etsimään. Berczik on kadehdittavan pilvetön luonne, joka kuvailee elämää ainoastaan mikäli se näyttää viehättävältä. Hänen miehevää vakavuuttaan pitää sulavana hänen kevyt verensä. Hän saattaa yhtaikaa hymyillä ja rypistää otsaansa. Hänen nuhdesaarnansa tahtovat huvittavalla tavalla parantaa, hän ei heiluta ruoskaa, vaan koettaa makeisilla saada pahantapaisia lapsia siivoiksi. Ei hän myöskään paljasta mitään märkää-tekeviä haavoja, tunnustelee vain tutkivin sormin kaikenlaisia yhdyselämän migränejä (päänsärkyjä). Hän ei pauhaa syntejä vastaan, vaan viepi hairaukset ad absurdum (osottaa ne mielettömiksi). Mitä hän tuo esiin, jää alati iloiseksi leikiksi, hänen kappaleensa päättyvät aina päivänpaisteesen."

Berczikin ensimmäinen kappale, joka jo 1862 esitettiin Kansallisteatterissa, oli 1-näytöksinen huvinäytelmä "Ei ole mammaa". Vielä samana vuonna joutui näyteltäväksi "Aatami ja Eeva", joka suuresti miellytti yleisöä, samoin kuin sitä seurannut "Älykäs nainen". Kirjallinen toiminta Budapestissä heräsi siihen aikaan uuteen eloon. Samassa määrässä kuin Unkari sai takaisin valtiollisen itsenäisyytensä, elpyi se taiteellisessakin suhteessa. V. 1867 kirjoittamallaan komedialla "Neljännes-magnaatit" Berczik saavutti suuren menestyksen. Siinä, niinkuin muutamissa muissakin näytelmissään, esim. "Bachhanantit", "Yhteiset asiat" (joka jälkimmäinen on käännetty saksan ja ranskan kielillekin), käsiteltiin päivän kysymyksiä, enemmän tai vähemmän ivallisella tavalla.

Ytimekkäällä kansannäytelmällään "Szekely-maalla" Berczik 1874 voitti Kansallisteatterin 1000 tukaatin kilpapalkinnon. Tällä etevällä näyttämöllä esitettiin sittemmin vielä hänen huvinäytelmänsä "Epäilijä", "Kansanmieleisyys", "Tanssiaiskuningatar", "Naittajatar" (molemmat viimemainitut saksalaisillakin näyttämöillä esitetyt), "Hyväntekeväisyystarkoitusta varten", "Sininen kamari", "Katso hänen äitiään" (saksaksi käännetty), "Protektsioni", "Peterdin taistelu", "Himfyn laulut".

Samaan aikaan esitettiin Budapestin Kansanteatterissa useampia Berczikin kirjoittamia, raitista, todellista kansanelämää uhkuvia kansannäytelmiä, niinkuin "Vanha kupitsa", "Igmandin papinkokelas", "Talonpoikaisneiti", "Posti-Klaara", "Sotavanhukset".

V. 1893 Berczik huvinäytelmällään "Uusi muoti" voitti 1500 floriinin suuruisen Garai-palkinnon ja "Pappa" nimisestä komediastaan hän sai Unkarin akatemian jaettavan Teleki-palkinnon. Berczikin uusin, tänä vuonna valmistunut näytelmä on 3-näytöksinen "Ministeripula"; sen aihe on otettu Unkarin nykyisestä valtiollisesta elämästä, taustana valtiopäivätapaukset, ja siinä ruoskitaan valtiollisia onnenonkijoita.

Kertomuksissaankin Berczik käsittelee hupaisia ja leikillisiä aineita, liikkuen niissä, kuten huvinäytelmissään, sivistyneissä seurapiireissä ja pysyen aina säädyllisyyden rajoissa. Hänen humoreskeissaan vallitsee raitis, alkuperäinen henki, kansallisella pohjalla. Niitä on ilmestynyt kaksi kokoelmaa: Vig órák, Hauskoja hetkiä, 1888, ja Öszi hajtás, Syysvesoja, 1897.

Ne leikkisät kertomukset, joilla Árpád Berczik nyt esitetään suomenkieliselle yleisölle, ovat valikoima vastamainitusta kahdesta kokoelmasta.

Helsingissä, Toukokuulla 1902.

A. J.

"TYTTÖ."

(Pienen vauvan itsetekemästä elämäkerrasta.)

Tässä lepään sangen kauniissa, sinisellä katoksella varustetussa kehdossa, kasvot huolellisesti peitettyinä.

Vasta puolitoista tuntia on kulunut siitä kuin näin päivän valon.

Ympärilläni vallitsee syvä hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin tullaan kehtoni luokse – eräs hyvä täti nostaa huivia ja näyttää minua erilaisille, minua paljoa isommille ihmisille, joitten kasvot ovat milloin parrakkaat milloin parrattomat.

Silloin täti säännöllisesti sanoo:

– Eikö ole kaunis pieni vauva?

Taikka:

– Eikö se ole soma?

Johon asianomainen hymyillen vastaa: "Kovin herttainen."

Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten jäsenten.

Tähän olisin tyytyväinen, mutta on jotakin, joka nuorta mieltäni katkeroittaa; elämäni aamutaivas ei ole mustaa pilkkua vailla. Kaunis, sangen kaunis nuori mies katsoo minuun usein. Tämä kaunis mies on isäni, jolle jo näin aikaisin ja varmaankin vastoin tahtoani lienen saattanut suurta surua. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja synkät, olenpa joskus nähnyt kyynelpisarankin hänen silmäkulmassaan. Alussa luulin, että kenties hän on näin murheellinen äidin tähden, joka liikkumatonna lepää vuoteessa lähellä minua, mutta sittemmin sain tietää, ettei äidillä ole hätää. Hänen ääntänsä tosin vielä tuskin olen kuullut, vaikka en ole nukuksissa ja korvat pystyssä kuuntelen mitä ympärilläni tapahtuu, mutta äidin vaitioloon on syynä se, että tohtori sanoi isälle:

– Teidän vaimonne jaksaa asianhaarain mukaan erinomaisen hyvin, hänen suonensa tykyttää säännöllisesti, vaan älkää kuitenkaan salliko hänen vielä tänään puhella.

Äitiä siis ei mikään vaivaa.

Sen jälkeen lisäsi tohtori:

– Mutta te näytätte kovin juhlalliselta nuoreksi isäksi, silläkö tavoin tervehditte esikoistanne?

Isä ei vastannut siihen mitään. Sen sijaan isoäidin minulle jo tuttu ääni lausui:

– Elek on niin lapsellinen. Hän on suutuksissaan, ettei tullut…

– Ymmärrän, ymmärrän – vastasi tohtori naurahtaen. – Vaan tuleepa vielä sekin. Saatte nähdä, että enemmän iloa on tästä. Häntä ei ainakaan oteta sotamieheksi.

Hänen ei kai onnistunut liioin lohduttaa isää, sillä kun isä näytti minua tohtorille, heitti hän semmoisen soimaavan silmäyksen minuun, kuin olisi tahtonut sanoa: "miks'et saattanut vielä tätä pientä hyväntahtoisuutta minulle osoittaa? Eihän siihen enään olisi paljon tarvittu." Ja hän huokasi syvään.

Sen jo tiedän, että olen jotakin pahasti tehnyt, jotain ajattelematonta, mutta haluaisin tietää, mitä tuo jotakin on, ja olen vakavasti päättänyt saada siitä selkoa.

Ajatusteni juoksun keskeyttää täti, joka teelusikalla työntää minuun haaleata teetä. Se ei ole erittäin maukasta, mutta se on, kuten kuulen, vaan väliaikaista ravintoa; huomisesta alkaen saan parempaa ruokaa. Kuiskataan, että äkkinäisellä esiintymiselläni suuresti hämmästytin perhettäni; eivät vielä olleet odottaneet tuloani ja sentähden eivät olleet pitäneet huolta paremmasta ravinnosta.

Taas johtuu vaan isä mieleeni.

Jos eivät olisi sitoneet pieniä käsivarsiani kapaloon, ojentaisin ne häntä kohti, syleilisin häntä ja pakottaisin hänet tunnustamaan.

Isoäiti astuu nyt huoneesen, tuoden koko joukon käyntikortteja ja sähkösanomia, joista äidille kertoo, kutka ovat onnentoivotuksia lähettäneet.

– Elek – sanoo hän papalle, – isäsikin toivottaa onnea.

– Mitenkä sähkösanoma kuuluu? – kysyy isä.

Isoäiti lukee: "Sydämestäni tervehdin pienokaista; toivotan teille onnea, rakkaat lapseni; pidä hyvää huolta Lillasta, ettei hän sairastu; ensi kuun alussa tulen Budapestiin. Pál."

– Tiesin sen! – lausuu isä synkästi.

– Mitä tiesit? – kysyy isoäiti.

– Että hän vasta ensi kuulla saapuu, sillä tuonnoin hän kirjoitti minulle: jos tulee poika, lennän, jos tyttö, konttaan Budapestiin. Siis hän konttaa.

Ahnaasti ahmin korviini nämät sanat, sillä sikäli kuin nuori järkeni kykenee johtopäätöksiä tekemään, sisältää tämä lause avaimen salaisuuteen.

Jos tulee tyttö, isoisä vaan konttaa tänne.

No niin, tyttö on. Entäs sitte? Ettei vaan siinä olisi syy isän suruun?

– Elek – sanoo nyt isoäiti – sopisihan sinun toki tulla järkeesi.

Katso, Lilla raukka on surusta pakahtua.

– Suuttumukseni kyllä katoo parin päivän perästä – vastaa isä vähän kiivastuneena – mutta tänään en siihen mitään voi. Miksi kieltäisinkään, että asia on minua harmittanut. Pidin sitä niin varmana.

– Sentähden että teidän perheessänne olette vaan poikia!

– Eikö sekin ole ikävää – jatkaa isä – ettemme tiedä edes minkä nimen sille annamme. Odotimme alati vaan poikaa ja monen vaikeuden perästä sovimme Ervin nimestä, sillä siinä on "e" kirjain Elekistä ja "i" Lillasta. Ja nyt tuli tyttö. Mikä sille nimeksi pannaan?

Isä lausui nämät sanat sydämeen koskevalla epätoivolla ja minä rupesin vähitellen käsittämään, että olin tehnyt suuren tuhmuuden, kun vastoin vanhempieni tahtoa uskalsin syntyä tytöksi.

Isoäiti kuitenkin alkoi asiatani hartaasti puolustaa.

Hän astuu luokseni, vetää pois peitteen silmiltäni ja katsoo minuun pitkään: "Sinä pikku pupu parka! Tätäkö varten sinun täytyi syntyä?.. Mutta isät ovat niin itsekkäitä. Ajattelevat vaan itseään. Poika heillä pitää olla, joka säilyttää heidän nimeään, jotta tuo nimi, tuo suuri nimi muka ei katoaisi. Jotta tulisi joku, joka kiipeisi kunnian kukkuloille ja siten heidän turhamielisyyttään kutkuttelisi. Jotta jos se saisi jotain suurta aikaan, voisivat sanoa: se on minun poikani! Vaan entäs jos hänestä tuleekin heittiö, velantekijä, vekseliritari taikka jos hän tapetaan sodassa tai kaksintaistelussa?.. Tyttö sitä vastaan, kuinka toisin on tytön laita! Poikaa, joka kerran isänsä laatikosta näpistetystä sikarista on tullut kipeäksi ja tuntee itsensä mieheksi, ei hallitse isä eikä äiti ja hän tuskin jaksaa odottaa siksi kuin, heitettyänsä vanhempainsa kodin, pääsee omaksi herrakseen, jota ei kukaan voi komentaa. Siitä alkaen hän on vieras isänsä talossa, hänen kotinsa on muualla. Vaan tyttö hoitaa tulta vanhempiensa kotiliedessä. Hän elähyttää kotia, kaunistaa, ilostuttaa ja pahoina päivinä rakkaudellaan lämmittää sitä. Kun hän viedään pois – sillä hän ei mene, vaan viedään pois – eroo hän kyynelsilmin rakkaasta kodista ja ikävöipi sinne takaisin. Hänen kotinsa on vanhempien talo, jonne hänen on tapa mennä vielä silloinkin, kun hänellä itsellä jo on tyyssijansa. Ja kun vanhemmat käyvät vanhoiksi, ken silloin aina käy heitä tervehtimässä, ken rientää heidän luoksensa vähimmänkin! sairaudenkohtauksen heistä kuultuaan, ken hoitaa heitä, ken on heidän paras tukensa? Tytär! Ja kuitenkin, kuinka nyreillä mielin häntä otetaan vastaan!"

Isään tämä – minä myönnän sen – vähän pitkäveteinen puhe, joka tarkkaavaisuuttani kovasti rasitti, kuitenkin lienee jotain vaikuttanut, sillä hän sanoi:

– No, enhän sitä niin tarkoittanut…

Kaikki vaikenivat.

Nyt selvisi minulle koko asema.

Sentähden saattoi siis ensimmäinen ilmestymiseni niin suurta hämmästystä aikaan. Ensi kerran katsellessani huonetta, askaroitsivat useammat ympärilläni ja virkkoivat, naamat hämmästyksissä, hiljaisella äänellä: "tyttö!" Johon yksi tädeistä lisäsi: "mitähän herra siitä sanonee?"

Isää en silloin nähnyt.

Hän oli aamulla mennyt virkahuoneesensa ja häntä täytyi lähettää hakemaan, mutta isoäiti käski kamaripiian sanoa palvelijalle, että älköön hiiskuko sanaakaan tyttöydestäni. Kutsukoon vaan herran heti kotia.

Isä riensi ennen pitkää huoneesen.

Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: Poika kai, eikö niin?

Ei kukaan uskaltanut hänelle vastata.

– Vastatkaa toki, mitä seisotte siinä pelästyneinä kuin olisin santarmi! – jatkoi isä äreästi.

Vihdoin isoäiti ilmoitti asian: "Tässä se lepää, suutele tyttöäsi!"

– Tyttö! – huudahti isä, – Se on mahdotonta.

– Niin on kuitenkin laita – vakuutti isoäiti.

Isä ei virkannut siihen mitään, meni vaan äidin luoksi, suuteli hänen kättänsä, otsaansa.

Äiti kuiskasi: "oletko suuttunut?"

– Enpä suinkaan, – vastasi isä ja istui nojatuoliin, vaipuen syviin ajatuksiin.

Mutta isä on kuin onkin suuttunut. Hän on ihan varmaan suuttunut minuun, etten ole täyttänyt lapsen velvollisuuttani ja syntynyt pojaksi. Sen huomaan siitä, että hän ei vielä ole suudellut minua. Hyvä Jumala, minkätähden tulinkaan maailmaan, kun jo näin nuorena saan sen katkeruutta kokea! Vaan onko se minun syyni? Mitä minä siihen olen voinut? – Yhtä kaikki! Myöhäistä tässä enään on surra, viisainta lienee olla koko asiasta sen enempää huolimatta.

Uusia katsojia, sukulaispiiriin kuuluvia, saapuu.

Minua näytetään heille järjestään, mutta kaikki katselevat minua jonkinlaisella ylenkatseella.

Yksi sanoo: "Vahinko, ettei ole poika." Tämä yhä jatkuva halveksiminen rupee vihdoin harmittamaan isää. Suurella mielihyvällä havaitsen, että hän jo muutamia vastaan asettuu puolustuskannalle.

Niinpä hän eräälle nuorelle sukulaiselle, joka ivallisesti lausui:

"Elek, sinun ei olisi pitänyt edeltäpäin kerskailla", vastata tiuskasi:

– Odotappas vaan, jahka tyttö kasvaa isoksi, tulee hänestä vielä semmoinen tanssiaiskuningatar, että saattaa molempien poikiesi päät pyörälle, mutta eipäs häntä vain anneta kummallekaan.

Minun on myöntäminen, että tämä luottamus lumoomiskykyyni teki hyvää nuorelle sielulleni ja johonkin määrin lepytti minua siihen jurouteen nähden, jota isä tähän asti oli minulle osoittanut. Hänen käytöksensä yleensä näyttää alkavan muuttua. Jota enemmän häntä pistellään, sitä enemmän hän minua puolustaa. Kerran hän jo sanoi iloitsevansakin siitä, että oli saanut tytön ja puolusti itseään juuri samoilla perusteilla, joita isoäiti vast'ikään oli häntä itseä vastaan käyttänyt. Omituisia olentoja nuot miehet, heidän vakuutuksensa näyttää seisovan varsin heikolla pohjalla.

Tästä muutoksesta huolimatta yksi seikka kuitenkin mieltäni painaa. Isä on useamman kerran kumartunut puoleeni – hän tahtoo yrittää jotakin – hän epäröi – hän taistelee itsensä kanssa – hän mielisi tehdä ratkaisevan päätöksen, mutta ei kykene siihen.

Isä, isä, etkö katso pienen vauvasi ansaitsevan edes ainoata suukkosta?

Minä jo suipennan huuliani sitä varten!

Vetäisin luokseni nuot minuun kääntyneet kasvot, mutta en kykene.

Yht'äkkiä omituinen ääni tunkee korviini äidin sängystä päin. Niinkuin hiljainen tukehutettu nyyhkytys. Isäkin sen kuulee, sillä hämmästyen hän katsahtaa sinne.

– Lilla, mikä sinua vaivaa? – kysyy hän pelästyneenä ja astuu sängyn viereen. – Mitä näenkään, sinä itket? Herran tähden, tämä mielenliikutus nykyisessä tilassasi saattaa käydä vaaralliseksi.

Äiti ei vastaa, nyyhkytys hiljenee, vain silloin tällöin syöksähtäen esiin povesta huokaukseen yhdistyneenä.

– Miksi itket, kultaseni? – kysyy isä huolestuneena. – Sano!

Mutta äiti ei sano.

Isä kyselee kyselemistään, lempinimiä käyttäen, vastausta saamatta.

Isoäiti astuu huoneesen ja osoittaa hämmästystä, nähdessään kyyneliä äidin silmissä.

– Olen joutua epätoivoon, – sanoo hänelle isä. – Lilla ei tahdo ilmoittaa minulle syytä murheesensa.

– Ja sinä et sitä arvaa? kysyy isoäiti.

– En.

– Ethän ole vielä suudellut tyttöäsi.

Isä kavahtaa ylös.

– Senkötähden itket, Lilla?

Ja samassa astui hän kehtoni ääreen, otti minut siitä ja vei äidin luo, jonka kasvoista rakkaus, rakkaus loisti vastaani. Voi, kuinka lempeät äitini silmät ovat! Sellaista katsetta ei vielä kukaan ole minuun luonut.

Isä likisti minua rintaansa vastaan, lausuen:

– Rakas tyttöni!

Ja sitte hän suuteli minua suutelemistaan, niin että hänen partansa minua kutkutteli ja pisteli, josta purskahdin kovaan itkuun.

– Tukehutathan raukan – sanoi äiti – antakaa tänne!

Ja minä laskettiin hänen viereensä siniselle silkkipeitteelle.

Äiti katsoi minuun kauan – kauan. Herkesin itkemästä.

– Oletko onnellinen? – kysyi äiti. Isä suuteli äitiä.

– Olen!

ILKA

Rakas ystäväni!

Kirjeesi on minua suuresti kummastuttanut. En tiedä, kuka on saattanut minusta kertoa sellaisen mahdottomuuden, että minä muka tahtoisin naida 18-vuotiaan tytön. Sinä tunnet minut ja tiedät, mitkä periaatteet minua johtavat. Olen aina koettanut välttää sellaisia kohtauksia, joissa mies näyttelee surkuteltavaa tahi naurettavaa roolia.

Että tähän asti olen ollut naimisiin menemättä, siihenkin on vain tämä syynä. Jokaista tyttöä olen niin kauan joka puolelta katsellut, tutkistellut ja mietiskellyt, että lempeni sillä välin on ehtinyt kylmetä.

Ja nyt 46:l1a ikävuodellani tekisin tuommoisen tuhmuuden?

En ikinä!

Minä tiedän hyvin, mitä avioelämän sopusointuun vaaditaan, enkä silloin, kun tarvitsen kymmenen tunnin unta ollakseni seuraavana päivänä virkeä, nai semmoista lasta, joka haitatta voipi lentää tanssiaisissa viikon päivät yhtä mittaa vähintäkään nukkumatta.

Muuten saatan sinulle selittää tuon väärinkäsityksen.

Minä käyn rouva Virág'in luona, se on kyllä totta, mutta en suinkaan hänen sisarensa tyttären Ilkan tähden, joka vasta pari viikkoa sitte tuli maalta tätiänsä tervehtimään, vaan emännän takia, jonka olen määrännyt itselleni tulevaksi elinkumppaniksi.

Rouva Virág on leski, 42 vuoden iällä. Ulkonäöltään hän ei ole liioin hyvin säilynyt, mutta luonteeltaan hän on miellyttävä nainen, aina hyvällä tuulella; lisäksi hänellä on sievä omaisuus ja kahden me saattaisimme viettää huolettomia päiviä elämämme iltaan asti. Meidän tapamme sopivat yhteen, alla 17 asteen hänen on vilu, hän suosii suuresti hyvää kyökkiä, hänen kotinsa on mukavasti sisustettu pehmeillä matoilla ja uutimilla. Viime syksynä me tutustuimme kylpylaitoksessa, jonne luuvalo vei meidät yhteen. Mainiosti saattaa hänelle vaikeroida. Jo silloin juurtui päähäni se ajatus, että jos minä luopuisin vanhanpojan elämästäni, niin hänestäpä voisi tulla pelastajani.

Sen jälkeen on yksinäinen asemani alkanut käydä minulle sietämättömäksi. Minun on sanomattoman ikävä. Minä tunnen jo ikävyyden kaikki asteet: tavallisesta haukotuksesta alkaen siihen tilaan asti, jolloin ihminen rupee tuumimaan cyankalin hankkimista. Mutta minä haluan rauhallisia vanhoja päiviä, hauskojen vhisti-iltojen kanssa, ja rouva Virág'issa olen oppinut tuntemaan naisen, jolla on vain yksi toivomus: lepo, alituinen lepo.

Toivon hävittäneeni huolesi juurinensa.

Ystäväsi

Eemil.

Rakas Feri!

Tee hyvin, ilmoita minulle ensi postissa sen pahansuojani nimi, joka herkeämättömillä valheilla vaivaa myötätuntoista ystäväsydäntäsi. Taas Ilka, alati Ilka! Saattaa vakavamielistä miestä heti hakkailijan huutoon, sentähden että hän on kohtelias nuorelle somalle tytölle, se ei ole liioin kauniisti tehty.

Ilkassa löytyy kaikki ne ominaisuudet, joista minä kaksikymmentä vuotta sitten olisin hurmaantunut, mutta usko tai ole uskomatta, juuri sentähden en rohkenisi naida häntä. Hän on suloinen, ruskeasilmäinen tyttö, hänen hymynsä on viehättävä. Sellainen herttainen olento, johon on mahdoton suuttua. Mutta hän himoitsee huvituksia, mikä onkin luonnollista, sillä niitä hän tähän asti on saanut sangen vähän nauttia maalla, hän kun on köyhä orpotyttö, joka oleskelee milloin minkin sukulaisensa luona. Sääli häntä; jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi, naisin hänet, mutta nyt – olen kihlannut rouva Virág'in ja tämä tapahtuma on iki päiviksi saattava parjaajani vaikenemaan.

Eilen illalla vietimme kihlajaisia aivan ahtaassa piirissä – paitsi rouva Virág'ia oli vaan Ilka ja muuan vanha setä läsnä – ja silloin tapahtui eräs varsin vastenmielinen seikka. Rouva Virág'ilta putosi hammas suusta… En voi sanoakkaan, minkä masentavan vaikutuksen tämä vähäpätöinen asia minuun teki. Kauniinta hänessä oli juuri hammasrivi, sitä olin aina ihaillut ja … yhtäkaikki! 46-vuotias mies ei saata vaatia todellisia hampaita. Jospa kuitenkin vasta puolen vuotta häittemme jälkeen olisin keksinyt tuon puutteen!.. Myöhäistä, myöhäistä! Miksi en ole aikaisemmin nainut?

Oletko tyydytetty?

Uskollinen ystäväsi

Eemil.

Rakas ystäväni Feri!

Sinä et enää kirjoita soimauksia; tuo tuntematon parjaaja on vaiennut. Siihen onkin kyllä syytä; nousevalla viikolla julistamme aikomuksemme mennä naimisiin. Olen jo rauhoittunut hampaasta, täydellisesti! Ja vielä enemmän tulen lohdutetuksi, kun Ilka lähtee talosta, joka piammiten tapahtuu. Ilka ja rouva Virág rinnakkain on haitaksi jälkimmäiselle; on mahdollista, että morsiamenikin on huomannut tämän ja sentähden lähettää pois sisarensa tyttären sedän luokse.

Iloitsen jo edeltäpäin siitä ajasta, jolloin leskeni vapautuu kilpailusta: varmaankin rakastun häneen. Hän on tekevä kaikki miellyttääksensä minua, hän on käyttävä hyväksensä kaikkia toaletin salaisuuksia ja tämmöinen hyväntahtoisuus on minulle mieliksi. Minä tulen onnelliseksi hänen kanssaan, hyvin onnelliseksi! Kuinka kaunista, kun toisilleen sopivat olennot joutuvat yhteen! Jokaisen ajatukseni hän ymmärtää, sen sijaan että Ilka vaan nauraa niille… Mutta tästä huolimatta Ilka kuitenkin tulisi minulle, olen varma siitä, sillä hän on kyllästynyt tähänastiseen kulkurielämäänsä, sukulaisten armoilla eloksimisesta hän on saanut tarpeekseen eikä muuta tarvittaisi kuin sana minulta… Vaan tätäpä sanaa hän saa turhaan odottaa. En anna lumota itseäni nuoruuden hetkellisestä heijastuksesta, jota tunnen hänen hurmaavassa seurassansa. Kun en vaan olisi 46-vuotias! 56-een asti kyllä vielä kestäisin, mutta silloin hän vasta olisi 28-vuotias. Jumalallinen tiede, tuo matematiikka!

Ei, ei, ja senkin uhalla, että vielä joutuisin erään toisenkin rouva Virág'in salaisuuden perille, joka peittää hänen kauniin mustan tukkansa alkuperän epäiltävään sumuun, minä niin selvästi käsitän tulevan elämäni kohtalon semmoisen lapsen rinnalla, että olen haarniskoitu kaikkia mahdollisuuksia vastaan. Nuoren vaimon vanha mies! Kuormajuhta armastelijalauman jatkoksi! Kiitoksia paljon!

Ennemmin olen tekohampaista ja valetukasta väliä pitämättä – eihän ihmisessä ole ainoastaan ruumis, vaan myöskin sielu, ja rouva Virág'in sielussa tavataan kaikki ne vakuudet, jotka järkevät ihmiset laskevat avioelämänsä perusteiksi. Kesällä lähdemme Ostendeen, olemme jo miettineet ja järjestäneet matkan Bädekerin johdolla: mukavia, lyhyitä päivämatkoja. Ilka purskahti pilkalliseen nauruun; hän matkustaisi yhtä kyytiä merelle asti! Jo yksistään tämä piirre riittää sen todistamiseen, että rouva Virág on minulle otollinen … rouva Virág … ainoastaan rouva Virág! Oi, minun on tapa olla järkevä, varovainen.

Ainainen ystäväsi

Eemil.

Sähkösanoma:

Herra Ferencz Aszaldylle.

Aszald.

Kihlaukseni rouva Virág'in kanssa purettu – nain Ilkan.

Olen onnellinen.

Eemil.