Kitobni o'qish: «Sihteeri Lundbergin häät»

1

Yli kaksikymmentä vuotta on tuo juhlallinen Vetterijärvi¹ näyttänyt kummallisen Jönköpingin kaupungin kuvastimessansa, lukien niistä tapahtumista, joita tässä käymme selittämään. Nämä tapahtuivat, näet, 1840-luvulla, jolloin se kaunis kaupunki tuskin luki puolen nykyisistä asukkaistansa.

Jönköpingillä oli toki siihenkin aikaan jo merkityksensä; se luettiin Ruotsin parhaimmiksi pikkukaupungeiksi, joka kunnialla omi nimen "pieni Tukholma." Siinä tosin ei ollut niin muhkeita rakennuksia kuin nyt; mutta nuo sievät kaksinkertaiset rakennukset osoittivat, erittäinkin sen suurimman Storsjöradikadun varsilla, kirjavan, vaan ei vastoinmielisen sekoituksen kaikista vesikaaren väristä, sitä paitsi tiedettiin, että niissä asunnoissa eli ja liikkui vilkas, taideharras, seurusteleva ja vierasvarainen väestö. Ja kuinka säteilevät, kauniit sulosilmät olivatkaan tämän kaupungin tyttärillä lumoamaan – aivan kuin meidänkin aikoinamme! Silloin, niinkuin nytkin, oli siellä rikas kaunotarten kukkatarha.

Mutta olipa siellä perhojakin, jotka vilkkaasti lentää leyhyttelivät näiden kukkasien ympärillä, jotka samalla mielellään tahtoivat tulla pyydystetyiksi, erittäinkin, jos laatuun kävi, kultasyötillä varustetuilla verkoilla – nuoria hovioikeuden notarioita, jotka kynästänsä aikoivat itsellensä loihtia vähintäkin tuomiokunnan – nuoria luutnantteja, jotka miekkansa kärjillä toivoivat toki saavansa valtioneuvoksen nimen.

Eräs viime sodassa ollut kansalainen, alaluutnantti Kalle Jalopeuransydän, pistihe kauniina Elokuun jälkipuolipäivänä unhottumattomasta Haghens sveitseristä Storsjöradikadulle, jossa hän hetkiseksi seisahti, ikäänkun ollen aivan epätietoinen, mihin matkansa suunnittaisi. Mutta pian tuo oli päätetty, ja kepein askelin riensi hän vaskiseppä Norénin talossa olevaa majapaikkaansa kohden. Hänen piti sieltä samana iltana matkustaa maalle, ja hän meni tiedustamaan, kuinka pian hän jostakin kyydin saisi.

"Kahden tunnin perästä, herra luutnantti," oli vastaus.

Kuinka olisi tuo odotus-aika käytettävä? Nuori soturimme mietti taasen hetkisen, ja päätöksekseen valitsi hän kävellä länteenpäin.

Eipä hän tuosta monta askelta ehtinyt, ennenkun huomasi lähimmästä huoneesta tulevan kadulle henkilön, jonka nähtyä hän seisahti, niinkuin tämä olisi ollut tuttavansa, jonka nimeä hän ei heti muistanut. Kadulle tulia oli pitkä, laiha ja pystyluinen mustiin vaatteisin puettu mies, jonka pitkänveteisten kasvojen yläpuolella oli musta lakki, näppärästi yhteen liitetty monesta vaatekielekkeestä – todellinen taideteos, kyllin ansainnut sen korkean paikan, minkä oli saanut.

Mustapukuinen herra huomasi niinikään kadulla käviän, ja samassa huusi hän:

"Nöyrin palvelianne, herra luutnantti!"

"Ahaa, maisteri Lahja! Nöyrin palvelianne; kuinkas kuuluu?"

"Hyvin, Luojan kiitos, terveyden suhteen; – Kuinkas, herra luutnantti, itse voitte?"

"Kuin helmi kullassa. – Herra maisteri kentiesi vielä on rovasti Haborg'illa?"

"Olen, minulla on vielä se onni."

"No, tuopa on hupaista; saanhan toki kuulla jotakin uutta kotipaikaltani. Tosin olen itsekin matkalla sinne; mutta kun jo on yli kaksi vuotta siitä, kun olen siellä ollut, niin suotaneen minulle anteeksi, jos olen vähän utelias. Kuinka siis voipi, alottaakseni, herra rovasti? Onko hän yhtä vilkas ja voimakas, kuin viimeksi häntä nähdessäni?"

"Kiitän nöyrimmästi hänen puolestansa; hän on aivan yhtäläinen, eikä ole vielä ainoatakaan harmaata hiusta hänen päässänsä."

"Entäs neiti Hanna; hän tietysti on täydentynyt kaunotar?"

"Hm – kyllä, hän on oikein kaunis, … vaan tuo on pian häviävä ominaisuus."

Apupappi lausui nämä sanat niin kummallisella ja melkein niin vaivaloisella äänellä, ettei luutnantti voinut jättää häntä likemmin tutkimatta; ja terävästi iskien silmänsä Lahjaan, lausui hän:

"Kentiesi on hän jo kihlattu – ehkä saan kunnian onnea toivottaa?"

"Minulleko?" sanoi pastori kovin säpsähtäen ja lisäsi sitte nöyryyttä ja itserakkautta sekoittaen: "Eipä totta toisen kerran olekaan semmoiset naimiskaupat apupappi-paran osaksi aiotut."

"Miks'ei? – Apulaisesta voi tulla rovasti, vieläpä aikaa voittain."

"Ei onnen osat yhdenlaiset!" sanoi Lahja runollisesti, otti sitte äkkiä tilkkulakkinsa käteensä, ojentaen toisen jäähyväiseksi ja sanoi aivan lyhyesti:

"Hyvästi, hyvästi! Minun täytyy välttämättömästi mennä tänne."

Ja tuskin ennätti luutnantti tarttua hänen käteensä, kun pappi jo riensi poikki kadun lähimpään huoneesen.

"Tuopa oli lintunen!" sanoi Jalopeuransydän itsekseen, käyden edelleen. "Hän näytti olleen aivan hämillään tästä puheesta; – lieneekö hänellä kilpailioita siihen nähden?"

Pitkiin mietteisin kun ei ollut taipuvainen, jätti pian luutnanttimme tämän ajatuksen ja jatkoi kävelyänsä länteenpäin. Edeltäpäin ei hän ollut määrännyt kävelynsä päämäärää, vaan pian pisti hänen päähänsä mennä katsomaan niitä vanhoja linnoituksia, jotka jo tähän aikaan olivat melkoisesti rapistuneet. Siellä oli kuitenkin vielä nyt useita vallimajoja, monta enemmän tai vähemmän pimeätä käytävää, ja yhteen näistä laskihe nuori sotilaamme. Elkäämme paheksiko häntä, että hän, vaikka nyt eli hiljaisimman rauhan ajassa, sai siellä ollessaan päänsä täyteen sotaisia ajatuksia; linnoituksen luonahan Napoleon Suurikin ensimäisen kunniaseppeensä poimi – siis esimerkki, josta oli paljon opittavaa.

Kun luutnanttimme parhaallaan meni edelleen, ja päivän valo ei enää häntä seurannut, oli hän vähällä kaatua alasvieryneisin kiviin, vaan silloin kokosi hän taas "hajamieliset ajatuksensa" ja katsoi parhaaksi kääntyä takaisin sekä astua jälleen päivän kirkkaasen valoon. Tultuansa nyt ruohoiselle tanhualle linnoitusvallin ulkopuolella, seisoi hän suureksi ihmeeksensä kasvot vastatusten maisteri Lahjan kanssa, joka puolestaan näytti siltä, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksen henkien maailmasta.

"Herra – herra luutnantti!" änkytti hän; "tapasimmehan juuri vast'ikään toisemme Storsjöradilla – ja nyt … – tapaamme taas täällä!"

"Niin, tämä näyttää todellakin vähän kummalliselta, erittäinkin kun maisterilla silloin näytti olevan jokin tärkeä asia toimitettavana."

"Aivan oikein huomattu. Minä etsin erästä henkilöä, mutta hän oli matkustanut pois, ja sentähden kävelin pilanpäiten tänne. Täällä on hiljaista ja rauhallista, jonka tähden ajattelin täällä hetkisen valmistaa huomista saarnaani."

"Onpa niinmuodoin joku yhtäläisyys maisterin ja minun käynnilläni tässä paikassa – minä tulin tänne mietiskelemään, kuinka linnoitukseen olisi hyökättävä, ja maisteri, kuinka ihmissydän olisi valloitettava."

"Hm!" sanoi pappismiehemme ja näytti olevan hämillään. "Kun asiaa oikein ajattelen, ei olekaan minulla aikaa täällä kauemmin viipyä – ja kas, kello on todellakin paljoa enemmän, kuin luulinkaan, ja rovastin renki odottaa jo varmaan minua hevosella."

Hän lausui nämä sanat, vedettyänsä äkkiä taskustaan ison hopea-kellon, John Wards'in tunnettua tekoa, kumarsi sitte pari kertaa, ikäänkun vakuutukseksi siihen, mitä oli sanonut, tarttui kiireesti luutnantin käteen ja riensi taas pois.

"Silmänräpäys, herra maisteri!" sanoi Jalopeuransydän, joka nyt tuskin saattoi olla nauruun purskahtamatta; mutta Lahja ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa, vaan jatkoi lisääntyvällä vauhdilla käyntiänsä, eli ehkä oikeammin sanoen juoksuansa. Pian tuo seikka kuitenkin selviää, miksi tämä hyvä maisteri toisen kerran vähään aikaan näin peräytyi. Hän ei nimittäin ennättänyt kolmeakymmentä askelta kohtauspaikalta, kun linnoitusvallin likimmäisellä kulmalla äkkiä näkyi kaksi nais-ihmistä, jotka ripein askelin tulivat häntä vastaan.

Luutnantti, joka tällä välin loitommalla seurasi maisterin menoa, kuuli toisen tulijoista vilkkaasti huutavan:

"Maisteri on ehkä odottanut meitä?"

Mitä maisteri siihen vastasi, sen lausui hän niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla; mutta pian kääntyi teologimme takaisin ja tuli nyt niiden kahden naisen kanssa luutnanttia vastaan.

Kalle Jalopeuransydän olisi mielellään tahtonut soturina olla suuren kaimansa, Narvan voittajan vertainen, mutta käsitystään kauniista sukupuolesta ei hän voinut miltään puolin hyväksyä. Jos hän siis tapaa matkallansa jonkun lempeän, vilkassilmäisen, ruusu- ja liljaposkisen Evan tyttären, niin olisi hän pian ollut valmis menemään miekkasille hänen edestään, vaan huolehtiminen hänen ihanuudestaan – kas se olisi ollut hänelle mahdotonta.

Nyt teroitti hän huomionsa melkein yksinomaisesti siihen naiseen, joka kävi pappismiestä lähinnä. Tuota vaaleakähäräistä tukkaa, noita hienoja, kuuleita poskia, tuota ruusunpunaista suuta, yhtä viehättävät silloin kuin nytkin, tuota huulillansa leikittelevää hymyilyä, ja vihdoin noita kirkkaansinisiä silmiä, jotka niin tunnon-ilmausta kuvaavina kohtasivat hänen silmiänsä – eikö hän ollut ennen näitä kaikkia nähnyt – eikö tämä suloinen muoto ollut hänelle hyvin tuttu? Eikö tämä ollut rovasti Haborgin tytär Hanna, jonka hän tässä näki edessänsä?

Saattoiko todellakin tämä olla hän? Viimeksi näki hän hänen rippilasten joukossa pappilassa vielä puoliksi lapsena – hän oli silloin vaan viidentoista vanha; mutta kaksi vuotta oli sitte kulunut – nyt oli hän seitsemäntoista vanha. Kaksi vuotia tällä elämän ijällä tuottaa suuria muutoksia – tulija saattoi kylläkin olla hän, koska hän niin tutusti ja melkein suosiollisesti kävi apulaisen rinnalla.

Nyt olivat he ainoasti muutaman askeleen päässä toisistaan. Luutnantti paljasti kohteliaasti päänsä, nuori neito tervehti niin ystävällisesti ja kauniisti vastaan ja ojensi hänelle kätensä, vähän punastuen. Hän oli todellakin neiti Hanna Kirkkopuun pappilasta, rovasti Haborgin ainoa tytär, ja pian syntyi vilkas sanavaihto, joka, miten huokeasti on arvattava, koski monia entisten aikojen muistoja. Mutta eipä nykyisyyttäkään unhotettu, ja Kalle Jalopeuransydän sai nyt tietää Hannalta, että hän jonkun aikaa jo oli oleskellut Jönköpingissä, saadaksensa lisäoppia soitannossa ja piirustuksessa, sekä että hän tänään oli sunnuntaiksi matkalla kotiinsa, jonka tähden maisteri Lahja oli tullut häntä noutamaan. Hän ja muassaan oleva nuori neito, eräs hänen sukulaisensa, olivat päättäneet linnoituksen luona tavata maisteria, joka lupasi näyttää heille sitä vanhaa sota-aikain jäännöstä, jota Hanna ei ollut ennen koskaan nähnyt. Sitte piti heidän matkustaa kotiinsa.

Lahja näytti tämän keskustelun kestäessä hämilliseltä ja tyrmeältä, ja vaihetti vaan muutamia yksitoikkoisia sanoja Hannan kumppanin kanssa, joka sill'aikaa enemmän katseli kaunista luutnanttia, kuin laihaa, oikullista apulaista.

2

"Kirousta!" sanoi Jalopeuransydän, kun hän linnoitukselta palaten majapaikkaansa, kärsimättömänä meni odottamaan kyyditsiäänsä – "minä koetin niin koreasti viihdyttää herrasväkeä tuolla linnoituksella, mutta pappi pelkäsi petosta ja muistutti sentähden lakkaamatta, kuinka välttämätöntä olisi lähteä pois kaupungista… No, samapa tuo! hän pyysi minua kuitenkin käymään isäänsä tervehtämässä, kun nyt olen kotona; senpä totisesti teenkin, vaikkapa huomispäivänä."

Tämä rohkea päätös näytti taas saattavan soturimme mieleen tasapainoa; sillä hän odotti nyt suuremmalla maltilla kyyditsiänsä tuloa. Kaikella on loppunsa tässä maailmassa, olkoon se iloa tahi surua, ja niin oli luutnantin odotuksenkin laita. Kyytimies tuli, matkustajan kapineet pantiin kiesiin, ja Jalopeuransydän tarttui ohjaksiin. Nyt mentiin semmoista vauhtia, että kyyditsiä joksikin karsain silmin alkoi katsoa milloin ajajaan, milloin hevosparkaansa, jonka tässä vastoin omaa ja isäntänsä tahtoa täytyi työskennellä matkustajan mieliksi.

Pieni pysäytys täytyi kuitenkin aivan vastoin tahtoa tehdä, ennenkun matkustaja oli ennättänyt Tuulisillan yli. Kadun toisella varrella seisoi pari vanhanpuolista herraa, ja toinen näistä, jykeä kuudenkymmenen vuotias sinisessä kiiltävillä napeilla varustetussa hännystakissaan, otti kohteliaasti päästänsä lakin, joka oli koristettu kultanauhalla, ja näytti mielivän lähestyä ajopeliä. Luutnantti ei millään muotoa saattanut olla hänen tervehdystään vastaamatta, ja kun hän nyt katsahti mieheen, huomasi hän hänessä hyvin tunnetun henkilön. Tervehtäjä oli, näet, Jalopeuransydämen isän entinen kirjuri siltä ajalta, jolloin tämä hovioikeuden virkamiehenä oli asunut Jönköpingissä, ja nyt, niinkuin asessori Jalopeuransydänkin, asui maalla samassa seurakunnassa, kuin entinen isäntänsäkin.

"Hyvää päivää, sihteeri Lundberg!" huusi luutnantti nyt pysäyttäen hevosensa. "Oletteko tavanneet äskettäin isääni?"

"Eilen viimeksi oli minulla kunnia tavata herra asessoria, ja hän jaksoi, Jumalan kiitos, silloin hyvin."

"Kiitoksia ilmoituksesta, herra sihteeri! Suokaa anteeksi, että minulla nyt on niin kiire; mutta kyllä me pian taas toisemme tapaamme."

Heti käskettiin hevonen taas liikkeesen, ja niin kiireesti, ettei sihteeri Lundberg ennättänyt lausua, mitä nähtävästi liikkui jo huulillaan.

Tuulimyllyn kohdalla, joka sinä aikana seisoi ja hosui ilmaa siivillänsä heti läntisen esikaupungin ulkopuolella, pelkäsi hevonen eikä tahtonut mielellään mennä myllyn ohitse. Tämä taas matkaansaattoi seisahduksen, joka vielä venyi siitä pitemmäksi, kun pari päihtynyttä talonpoikaa samassa tuli ajaen "Talavidin" kuuluisasta kapakasta, ja täyttä laukkaa ajoivat ohitse. Vihdoin tuli toki tämäkin este voitetuksi, ja kyytikoni-parka sai kaksinkerroin korvata viipymisen. Mutta kun matkustaja ei edes Karhuvuoren rinnettä noustessakaan mielinyt hiljentää ajoa, lausui kyyditsiä tyytymättömällä äänellä:

"Minä näen, että herra ajaa oikein kiireesti."

"Mitä tuhmuuksia lörpöttelet?" vastasi luutnantti aivan levollisesti.

"Etköhän sinä itse aja yhtä kiireesti kuin minäkin?"

Tämä syy lienee sattunut hyvin paikalleen, sillä ei mitään vastaväitteitä enää sen jälkeen kuulunut, erittäinkin kun Jalopeuransydän nyt, ainakin niin kauan kun ylöspäin mentiin, lempeämmin kohteli vetäjäparkaa.

Kaunis on tämä seutu, tämä rantamaa Jönköpingistä Länsigötlannin rajaan: kukkuloita ja laaksoja alinomaa vaihetellen keskenänsä; sieviä maanseutuja, joissa suhisevat koivut ja tammet; ja kaiken tämän lisäksi leviää juhlallinen näkö-ala majesteetilliselle Vetterijärvelle. Nuori sotilaamme ei myöskään ollut tunteeton luonnon suloisuudelle; koko nuoruutensa lämpimyydellä nautti hän sitä, ja mielikuvitus loihti tässä esiin yhden tulevaisuuden tuulilinnan toisensa perään.

Kun hän nyt katsahti järvelle, jossa pari valkeaa purjetta hiljaa kulki edelleen kirkkaalla veden sinipinnalla, ja hän hetkeksi luovutti huomionsa siitä tiestä, jota hän vaelsi, herätti hänen äkkiä unelmistansa kyytimies, joka osoittaen eteenpäin tielle, lausui:

"Kas, tuolla on herrasväki ajanut vaununsa rikki!"

Kalle Jalopeuransydän käänsi nyt silmänsä sinnepäin, jonne kyytimies osoitti, ja näki jonkun matkan päässä herran ja rouvas-ihmisen seisovan avoimen vaunun vieressä lähellä pientä huonetta, joka pian huomattiin pajaksi.

"Mitäs, jos siellä olisi pappi ja se kaunis Hanna!" ajatteli luutnantti itsekseen, ja toivoi hartaasti, että niin olisi.

Tultiin tuota likemmäksi ja likemmäksi, ja viimein saavuttiin jo niin lähelle matkustajia, että, jos nämä olisivat kasvonsa näyttäneet olisi voitu nähdä, oliko se tuttua väkeä.

Matkustava herra oli pitkä, mustapukuinen mies, lakki päässä; hänen matkakumppaninsa oli vähäläntä rouvas-ihminen, harmaa kesäviitta päällä ja valkea olkihattu päässä. Nämä saattoivat aivan hyvin olla rovasti Haborgin tytär ja apulainen.

Nyt käänsihe neito tuliaan päin: se oli todellakin nuori Hanna. Muutamassa silmänräpäyksessä ennätti Jalopeuransydän sille paikalle, missä Hanna seisoi.

Tällä kertaa ei luutnantti arvellut matkaansa pysäyttäessä. Hän seisatti hevosen, ojensi ohjat kyytimiehelle ja hyppäsi kiesistään tielle.

"Onko herrasväkeä kohdannut joku onnettomuus?" kysyi hän vilkkaasti neiti Hannalta. "Eihän vaan liene kukaan loukannut itseänsä?"

"Ei toki, Jumalan kiitos!" vastasi maisteri, joka nyt oli tuliaan päin kääntynyt; "mutta toinen pyöräin akseli on taittunut, ja se on kyllä paha seikka."

"Ah, se oli oikein kiusallista!" virkkoi Hanna nyt. Isä ja äiti odottavat minua aikaisin kotiin, ja minulla olisi siellä vähän pieniä toimiakin tänä iltana, kun huomenna on isän syntymäpäivä."