Kitobni o'qish: «Muoto- ja muistikuvia I»

Alkulause

Kirjailijalle ovat pienetkin kirjoitukset niin sanoakseni elämäntapahtumia, ja jostakin itsensäsäilyttämisvaistosta hän toisinaan kuvittelee niiden ansaitsevan pitempää olemassaoloa kuin syntymis- tai ilmestymispäivä, jos ne näet piilevät jonkun aikakautisen tai tilapäisen julkaisun kätkössä. Minussa tämä kuvittelu on kohdistunut varsinkin kirjoituksiin, joiden aineella lienee jonkinlaista kansallista ja sivistyshistoriallista merkitystä. Siinä selitys näiden "muoto- ja muistikuvien" esiintymiseen.

Ylipäätään nojaa kaikki mitä olen kirjoittanut todellisuuteen. Niin on laita niidenkin kuvaelmien, joilla kokoelma alkaa, ja senvuoksi olen ottanut nekin mukaan. Huolimatta "kaunokirjallisesta" esitystavasta on niidenkin arvo – jos näet niillä mitään arvoa on – sivistyshistoriallista laatua, ja ne puolustanevat paikkaansa senkin tähden, että varsinaiset kertojamme eivät vielä ole kääntäneet huomiotaan Pohjanmaan pappilaelämään.

Useat tämän ensimäisen sarjan kuvaelmista ovat syntyneet noin 40 vuotta sitten, toiset nojautuvat enimmäkseen yhtä vanhoihin muistiinpanoihin; ainoastaan kahta viimeistä, tänä vuonna laadittua varten olen omien muistelmieni ohella käyttänyt muitakin lähteitä. Rauhalahti elokuulla 1911.

Eliel Aspelin-Haapkylä.

POHJANMAAN PAPPILAN PIIRISTÄ

Ylioppilaan sisar

Tunnetko ylioppilaan sisaren? – Epäilet vastata, eikä se ole ihme. Ainoastaan se, joka on taikka on ollut ylioppilas ja jolla on sisar, tuntee hänet, eikä aina silloinkaan; mutta jos joku toinen, ilman tarpeellista opastusta, on hänet tuntevinaan, niin täytyy hänen toden totta olla täysi Dickens huomaamaan varjossa piilevää, rakastettavaa hyvää taikka puhua perättömiä. Olisin onnellinen, jos seuraava esitys saisi toisen tai toisen, joka ei ole mikään Dickens, kiinnittämään huomionsa miellyttävään olentoon.

Hän on oiva, kelpo tyttönen – jotenkin muitten samanlaisten näköinen. Onko hän kaunis vai ruma, on yhdentekevä; mutta olkoon vaikka miten kaunis, niin hän on siitä tietämätön. Edelleen on merkille pantava, että ylioppilaalla, jolla on semmoinen sisar kuin tässä on puheena, harvoin on ylhäinen ja loistava koti. Perhe voi asua kaupungissa yhtä hyvin kuin maalla, mutta ei ole koskaan kaupungin johtavia. – Ennenkuin veli on ylioppilas, on kiltin tytön ainoa ajatus ja unelma nähdä hänet semmoisena.

Nyt juuri veli tekee lähtöä suorittaakseen ylioppilastutkinnon. Kuinka lumivalkeat ovatkaan paidat ja kaulukset, jotka sisar itse on ommellut ja merkannut! Kuinka huolellisesti ne onkaan pantu kapsäkkiin muiden vaatteiden kanssa! Kuinka komeat ovatkaan tohvelit – saattaisi luulla, että ovat aiotut jonkun kreivin jalosukuisia jalkoja varten! Kuinka monta onnentoivotusta kätkeekään suloinen tyttö vaatteiden laskoksiin! Näkisitpä sitte kuinka veli kääritään isän vanhaan ylioppilaskaprokkiin, jonka hiat ovat ahtaat kuin nälkävuodet, mutta joka on taatusti oivallinen pitkillä matkoilla. Isää ja äitiä hän ei päästä lähellekään, kun hänen on tarkastettava miltä näyttää – etäämmältä katsoen – uusi matkalaukku, jonka hän on ripustanut nuoren herran kaulaan. Jos olisit saapuvilla, en epäile että sinua haluttaisi suudella sievää, vallatonta olentoa.

Samassa on hyvästijättöhetki käsissä. Sisaren "hyvästi" muistuttaa merkillisesti sitä, jonka hän muinoin lapsena lausui äidilleen eräänä jouluaamuna, kun äiti lähti kirkkoon ja hänen, pakkasen tähden, täytyi jäädä kotia, vaikka koko vuoden oli kuvitellut iloa nähdä joulukynttilät kirkossa. Mutta nuori herra rientää ulos, hyppää rattaille ja viimeisen kerran heilautettuaan lakkiaan hän tarttuu piiskaan, ja kotihevonen, joka on vievä hänet ensimäiseen kievariin, lähtee semmoisella vauhdilla, että portinpieli on vaarassa tulla temmatuksi mukaan matkalle. Hei, kuinka siinä mennään! – Ensi hetkinä tuntuu kyllä outo painostus lähtijän sydämellä, kun hän huomaa olevansa yksin ja näkee toisen tutun esineen toisensa perästä tien varrella jäävän taakseen ja vihdoin kaiken olevan uutta, tuntematonta; mutta pian se tunne haihtuu ja loistavan päämäärän tähden hän ei enemmän muista kotia kuin portinpieli tiesi kohtalosta, josta se oli pelastunut. Mutta unohdettu sisar on seisonut ja katsonut tielle päin, niin kauan kuin veljeä vähääkään on näkynyt, jopa vähän kauemminkin. Sitte hän on pujahtanut kamariinsa, ja ole varma siitä, että hän siellä on itkenyt aika lailla. Ohimennen sanoen olen usein miettinyt ja kysynyt, miksi hän itkee niin paljon, pikku ystävämme näet (käytän tätä nimitystä, sillä en voi muuta ajatella – oman itsemme mukaanhan me arvaamme muitten mielen – kuin että sinä niin mielelläsi kuin elät toivoisit tuota kilttiä olentoa ystäväksesi) hän itkee ei ainoastaan kun luulee itsellään olevan surun aihetta, niinkuin esim. tänä päivänä, vaan myöskin ilosta. Turhaan olen kuitenkin sitä kysynyt, olen vain huomannut, että hän varmaankin olisi vähemmin rakastettava, jollei hänen silmissään koskaan kyyneleet kimalteleisi.

Ei hän sentään saa kauan itkeä. Äidin ääni häntä kutsuu, ja jälleen hän käy käsiksi tuohon työhönsä, joka kantaa niin vähän näkyviä hedelmiä. Väsymättä hän on äitinsä apuna keittiössä ja muualla. Ensin tyttöparka vielä on hieman surumielinen, mutta äidin sangen opettavaisesti luennoidessa "ihmisen kohtalosta", "elämän vakavuudesta", kuinka "eronhetki on tervetulijaishetken välttämätön edelläkävijä" j.n.e. ystävämme katse alkaa valostua, jollei äidin sanojen vaikutuksestakaan, sillä niitä hän – paha kyllä – on vain toisella korvalla kuunnellut, niin sitä enemmän salaisista ajatuksista. Hän näet miettii, kuinka hänen veljensä on herättävä huomiota ja suosiota, onpa hän niin kaunis, kelpo poika, ja neuloessaan hänelle hän pari kertaa on pistänyt sormeensa, mikä, niinkuin jokainen tietää, erehtymättömästi ennustaa että siitä "pidetään", jolle työ tehdään. Ja niin hän taas tulee hyvälle tuulelle, hän hyräilee pikku laulujaan, ja työ sujuu kuin leikinteko.

Kas tuossa pistäytyy pieni kerjäläispoika sisään keittiön ovesta. Paikalla ystävämme kysyy, oliko matkustava herra tullut vastaan tiellä, ja kun poika myöntää, hän tiedustelee, oliko herra näyttänyt iloiselta, lauloiko hän, oliko nyökäyttänyt päätä y.m.s. Ja nyt, sen vakuutan, ei olisi ollut hulluimpaa olla pojan asemassa, sillä lähtiessään hän oli tyytyväisempi ja oli syönyt itsensä kylläisemmäksi kuin moni köyhä ylioppilas, joka syö päivällistä "porttöörillä" sekä aamuin ja illoin kuivaa ruokaa – jos sattuu olemaan. Evääksi hän oli saanut voileivän juustoviipale päällä. Tiedätkös ehkä maukkaampaa? – Ennenkuin eroamme kerjäläispojasta, saanen huomauttaa omituisesta seikasta, jota mielelläni epäilisin, jollen olisi päässyt asian perille mitä huolellisimpien ja tarkimpien havaintojen kautta, minä tarkotan, että hän, tuo omapäinen ystävämme, antaa mieluummin ja runsaammalla kädellä pojalle, joka pyytää, kuin tytölle.

Nyt hän on niin iloinen, hän halaa isää ja äitiä, ja koti on valoisa ja riemullinen. Onnellinen hän itse on ja niin kaikki, jotka hänen näkevät. Ja ehtoolla hän rukoilee Jumalaa vanhempiensa, veljensä ja kaikkien ihmisten edestä, ja yöllä hän unessa näkee veljensä niin oppineena ja ylhäisenä herrana kuin mielikuvituksensa konsanaan kykenee.

Elämä alkaa jälleen hiljaista kulkuaan. Ystävämme ainoa huvitus ovat hänen kukkansa, joita hän kastelee ja hoitaa niinkuin ne olisivat pienokaisia lapsia, millä punainen, millä sininen, millä valkoinen pää. Ja kiitollisuudesta ne kasvavat ja tuoksuvat aivan ihmeellisesti. Kerran viikossa, tiistaina, postilaukku tulee. Kirjeet, joissa on Helsingin postileima – en luule että mitkään kirjeet voivat olla tervetulleemmat. Ne luetaan ensin ääneen isän ja äidin kuullen ja sitten yksinäisyydessä. Sanomatkin luetaan tavallista tarkemmin – onhan se luonnollista – ja eräänä päivänä ystävämme näkee veljensä mainittuna muitten joukossa, jotka ovat suorittaneet ylioppilastutkinnon! Nyt nousee riemu korkealle. Isäkin, miten onkaan luonnostaan vakava, pyytää hymysuin nähdä lehteä. Äiti pitää silmällä isän eleitä, mutta uuden ylioppilaan sisarella on taas jotakin kyyneleentapaista silmissä ja kuitenkin hän laulaa ja hyppelee niin vallattomasti, että äiti pyytää häntä varomaan kukkaruukkuja pöydillä. Ja samassa pistää tytön päähän, ettei kukkia tänään vielä oltukaan kasteltu, juosten hän noutaa vesikannun, ja kyllä kukat nyt saavat liiaksikin juoda, mutta ei se haittaa, kun ei vain usein niin tapahdu. – Sitte kun tunteet ovat vähän tyyntyneet, äiti tyttärensä kanssa neuvotellen päättää, että huomenna aamupäivällä on toimeenpantava komeat kahvikutsut, ja viipymättä ryhdytään valmistuspuuhiin. Äidin ystävät kutsutaan, poikkeuksetta, kuulemaan tärkeätä uutista, arvokkaita rouvia ja kunnioitettavia vanhoja, naimattomia rouvasihmisiä.

Seuraavana päivänä klo 1/2 11 ovat kaikki kutsutut jo saapuneet ja tervehdityt. Ystävämme asiana on kahvin keittäminen, ja se joka näkee hänen punaposkisena seisovan kyökkitakan edessä älyää kohta, ettei kukaan osaa keittää parempaa kahvia kuin hän, ja sen todistavat vieraatkin yhdestä suusta, nuo arvokkaat ja kunnioitettavat rouvat ja rouvasihmiset. Kahvileipäkin on harvinaisen hyvää ja aivan tuoretta – sen näet on varhain aamulla leiponut se sama, joka myöhemmin keitti kahvin. Entäs, kuinka nyt kielet liikkuu! Mikä myötätunto hehkuukaan arvoisien naisien silmissä emännän laskiessa toista kuppia kahvia, sitte kun hän todistaakseen antamansa suullisen tiedon oli lehdestä lukenut julki iloisen ilmotuksen, joka tämän juhlallisen tilaisuuden aiheuttanut oli. Yksi rouvista istuu kuitenkin mykkänä ja alakuloisena. Hänelläkin oli muinoin poika, joka oli hänen elämänsä lohtu ja toivo, mutta poika petti äidin toiveet, ja sentähden hän ei enää koskaan ole iloinen. Kiltti ystävämme pitää aika paljon kahvista ja ottaa osaa seuraankin, vaikka hän on harvasanainen – olematta sentään alla päin. Hän istuu enimmäkseen alakuloisen rouvan vieressä ja antaa hänelle täysimmän kupin sekä pyöreimmät ja maukkaimmat kakut.

Helppo on aavistaa kuinka lyhyet syyspäivät venyvät pitkiksi rakastettavan ystävämme odottaessa lyyrylakkista veljeään. Kuinka miehekkääksi hän liekään tullut, hän ajattelee itsekseen, kuinka hauskaa onkaan oleva olla kävelemässä hänen kanssaan, hänen, jonka käytös ja ryhti ovat niin somia, ilman että hänessä huomaa mitään teeskenneltyä. "En voi kärsiä teeskenteleviä herroja ja kaikkein vähimmin teeskenteleviä ylioppilaita. Kun kävelen hänen kanssaan, on kohta nähtävä, että hän on ylioppilas, vaikkei hänellä olisikaan lyyryä lakissa." Eikö hän ole kelpo, tuo kiltti tyttö, noin ajatellessaan?

Jouluksi hän on tuleva – ja eräänä iltana, pari viikkoa joulun edellä, kuuluu aisakellon ääni lähestyvän, jopa tulevan pihalle, ja kohta sen jälkeen ryntää sisään nuori mies, joka riisumatta päällystakkia (se muistuttaa ihmeesti erästä tuttua vanhaa ylioppilaskaprokkia) ja ilman mitään edelläkäypää perustelua syleilee ensin vanhaa rouvaa sohvassa, sitte vanhaa herraa nojatuolissa ja viimein hän – meistä, jos olisimme siellä olleet, hyvin kiusallisella tavalla – suutelee sen nuoren punaposkisen tytön ruusuhuulia, joka on istunut äitinsä rinnalla, mutta on hypähtänyt ylös päästäen kimeän huudon, mikä saattoi yhtä hyvin merkitä riemua kuin pelkoa. Tyttö ei kuitenkaan näy sitä ollenkaan paheksuvan, vaan ryhtyy, välittämättä herran kohteliaasta vastustelemisesta, suurella kätevyydellä aukaisemaan hänen matkavyönsä solmua, ja näkyviin tulee uljas, reipas nuori mies kiiltävä lyyry lakissa, joka yhä on päässä. Eikä hän ole kukaan muu kuin se, jota koko syksyn on odotettu ja jonka kunniaksi eräänä päivänä oli ollut suuret kahvikutsut – kuluneen ajan merkkitapauksia hiljaisen talon historiassa.

Sisar ei väsy katsomaan veljeänsä ja tulee entistä iloisemmaksi, kun tämä tunnustaa, että hänellä usein on ollut ikävä Helsingissä ja että oli niin hauskaa jälleen olla kotona. Tänä iltana juodaan teetä, mikä on tapana ainoastaan silloin, kun on vieraita taikka muutoin joku erinomainen tilaisuus, niinkuin nyt! Isä laskee vähän rommia teelasiinsa, jonka hän asettaa matkan päähän pöydälle. Ja nyt on uutisten aika! Isä haluaa kuulla rautatiestä, uusimpia valtiollisia juttuja, joita ei panna sanomiin, viertotiestä (jommoista paraikaa tehtiin pääkaupungin tienoilla) y.m. y.m. Äiti tiedustelee minkälaista ruokaa oli tarjottu siinä paikassa, missä poika oli asunut, hän on näet kohta huomannut, että tämä oli laihtunut. Sisar ei kysy mitään, vaan ainoastaan kuuntelee; mutta kun illallinen on syöty ja isä, väsyneenä enempää kysymään (semminkin kun poika näyttää olevan yhtä perehtymätön kulkuneuvo- kuin valtiollisiin asioihin), on huomannut ajan tulleen etsiä lepoa ja hyvässä järjestyksessä poistunut äidin seurassa, joka jälkimäinen varottaa nuoria liian kauan valvomasta, silloin tulee hyvän sisarenkin vuoro kysellä, ja veli saa kertoa, oliko hän nähnyt Topeliuksen, oliko hän herttainen, minkälaisia olivat nykyään naisten päällysvaatteet, oliko hän nähnyt kenraalikuvernöörin ja hänen rouvansa, eikö ollut kauhean hauskaa teatterissa, oliko Pacius miellyttävä, hän, joka oli säveltänyt Kaarle kuninkaan metsästyksen, oliko Helsingissä paljon ylioppilaita ja maistereita, mikä oli nykyään tavallisin tukkapukumuoti, miltä se vapaaehtoinen palosammutuskunta näytti, käyttivätkö naiset todella semmoisia shinjongeja ja kahden kyynärän pituisia laahustimia kuin sanomissa kerrottiin y.m. y.m. Mahdotonta on luetella kaikki, mikä herättää hänen mielenkiintoansa, mahdotonta sanoa kuinka kauan hän olisi jaksanut kuunnella, jollei veli väsyneenä matkastaan olisi kaivannut lepoa. Mutta kun armas tyttönen tulee kamariinsa, hän ei enää ajattele mitä on kuullut, vaan kiittää Jumalaa, joka on antanut hänelle niin kelpo veljen, ja rukoilee, että hän tekisi hänen veljensä onnelliseksi.

Iloinen on seuraava aika. Kuinka usein istuvatkaan veli ja sisar syventyneinä keskusteluihin, joissa luottavaisesti julkilausuvat toisilleen ajatuksensa milloin mistäkin, joka heidän mieltään kiinnittää. Sinä, joka olet taikka olet ollut ylioppilas ja jolla on ollut rakastettava, viaton sisar uskottuna, oletko koskaan tunnustanut tai edes itseksesi ajatellut, kuinka paljosta siitä hyvästä ja kauniista, joka sinulla ehkä on mielessäsi ja tunteissasi, sinun on kiittäminen seurustelua hyvän uskollisen sisaresi kanssa? Oletko koskaan kohdannut vähemmän itsekästä rakkautta, oletko saanut parempaa tarkottavia neuvoja kuin sisareltasi – äitiäsi lukuunottamatta? Et koskaan! Jollet sitä tunnusta, olet kiittämättömin olento, jota konsanaan maa on kantanut.

*****

Mutta iloinen aika on niin lyhyt. Veljen on jälleen matkustaminen. Ja jos hän palaakin kevään tullen, niin hän kuitenkaan ei viivy kauemmin kuin kesä viipyy – eikä se tottakaan ole kauan. Ja vuodetkin menevät toinen toisensa perästä. Yhtä iloinen sisarparka sentään on joka kerran, kun veli tulee, mutta jos mahdollista entistä surumielisempi joka kerran, kun hän uudestaan lähtee kotoa. Jäävä ei voi työntää luotaan sitä ajatusta, että pian veli matkustaa viimeisen kerran enää palaamatta. Ei hän myöskään voi olla huomaamatta, että mitä useampi vuosi kuluu, sitä vähemmän näyttää veli kaipaavan kotia ja sen hiljaista viihdytystä. Hän huomaa sen, vaikka hän mielellään luulee erehtyneensä. Voi, miksi hän ei kirjoita? Pieni kirje silloin tällöin olisi niin tervetullut kiltille sisarelle. Ei, hän on jo joutunut virkamieheksi ja hänellä on niin paljon työtä, ettei ole aikaa ylimääräiseen kirjeenvaihtoon. Hän ei tiedä, kuinka usein hänen sisarensa on puhunut hänen puolestaan, kun hän ensimäisinä ylioppilasvuosinaan eli huolettomasti, ja isä oli suuttua kirjeistä, joissa poika alinomaa puhui huonoista raha-asioistaan. Hän ei tiedä, kuinka usein sisar on käyttänyt pieniä varojaan, jotka oli saanut omiin tarpeisiinsa, hankkiakseen hänelle jotain semmoista, jota hän tiesi veljen toivovan itselleen. Hän ei tiedä, kuinka häntä on rakastettu ja vieläkin rakastetaan. Hän ei tiedä, sillä jos hän sen tietäisi, niin hän ei voisi olla niin kiittämätön ja huonomuistinen.

Sisar sitävastoin ei unohda. Toisinaan hän onkin surumielinen, mutta ei hänellä ole paljon aikaa suremiseen, sillä isä ja äiti ovat vanhoja ja tarvitsevat häntä, joka on heidän ainoa ilonsa ja lohdutuksensa.

Mutta vanhat kuolee

Veli, joka jo on naimisissa, tarjoo sisarelleen asunnon luonansa; mutta mieluummin muuttaa tämä raamattunsa ja kukkiensa kanssa pieneen tuparakennukseen, joka ei ole etäällä hänen entisestä päivänpaisteisesta kodistaan, mutta kuitenkin lähempänä kirkkoa ja puiden varjostamaa kirkkomaata, missä isä ja äiti lepäävät. Hän tahtoo asua niin lähellä voidakseen joka päivä rukoilla siellä ja koristaa rakkaita hautoja kukilla ja vihreällä. Muutoin hän jakaa rakkauttaan kukkasilleen ja köyhille lapsukaisille, joita hän opastaa rakastamaan Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Aina kun pistäydyt hänen luonaan, näet jonkun tai useamman pienokaisen istuvan kukkasien keskellä. Katso, kuinka he tarkkaavasti kuuntelevat hänen sanojaan ja kuinka luottavaisesti heidän katseensa seuraa hänen liikuntojaan. Niinhän sentään on, että hyvä ihminen yhtä varmaan kuin hän ei viihdy ilman rakastavia sydämiä ympärillään, yhtä varmaan aina vetääkin semmoisia puoleensa. Ani harvoin hänelle viesti saapuu veljeltä, mutta silti hän ei rukouksissaan häntä unhota. Ja niin hän elää rauhallisia ja onnellisiakin vuosia, ja kun hänet vuorostaan viedään tuonne isän ja äidin rinnalle lepäämään elämän päivänpaisteen ja itkun vaihtelusta, peitetään hänenkin hautansa kukilla, joita kaipauksen kyyneleet ovat kastaneet. Ja vaikka yksinkertainen puuristi pian lahoo ja kaatuu – mitä siitä! Siitä hyvästä, jonka ylioppilaan sisar on vaikuttanut, hän ei kuitenkaan ole luettava "hyödyttömiin maan päällä".

Tämä kuvaus on ensimäinen julkisuudessa esiintynyt kirjallinen kokeeni – se ilmestyi Aug. Schaumanin toimittamassa Hufvudstadsbladetissa 5/3 1868 – ja sentähden olen tässäkin sen ensimäiseksi asettanut. Muutoin jokainen sanomattakin huomaa, että se on menneen ajan tuote – naisylioppilaan kannalta kerrassaan esihistoriallinen! Aikoinaan sillä oli jommoinenkin menestys. Schauman oli pannut sen ohelle seuraavan muistutuksen: "Kiinnitämme lukijaimme huomiota tähän hienosti ja lämpimästi piirustettuun pieneen luonnokseen, jonka olemme vastaanottaneet tuntemattoman kädestä", ja lähetti vasta-alkajalle 30 markkaa tekijäpalkkiona, ja niillä minä, tapauksen muistoksi, ostin Fred. Cygnaeuksen runoelmat, joita tuskin enää kukaan ostanee; edelleen kuulin Paciuksen konsertin harjoituksissa neitosten keskenään kuiskaavan: "Tuo se on, joka on kirjoittanut 'Ylioppilaan sisaren'" (luulen E. Nervanderin ilmiantaneen minut!); ja vihdoin minulle välitettiin tervehdyksiä Runebergin ja L. Stenbäckin kodeista: kummallekin runoilijalle kuvaelma oli ääneen luettu, ja kumpikin oli suvainnut lausua tyytyväisyytensä sen johdosta. Jälkimäinen oli kumminkin aivan oikein huomauttanut, että niin kelpo tytön olisi pitänyt joutua naimisiin – ja silloin, lisään itse, olisi nykyaikaisesta lukijasta arvatenkin liian sentimentaalinen loppu jäänyt pois. Tämä menestys ei kuitenkaan minuun mitään mainittavaa vaikutusta tehnyt, sillä, vaikka sepitin runojakin, joita ystäväni Kaarlo Bergbom (vastoin tahtoani vieden niitä muutamia Kirjalliseen Kuukauslehteen painettavaksi) rakastettavan sukkelasti sanoi "puolikypsiksi mansikoiksi", en koskaan ole kuvitellut olevani runoilija. Mutta semmoinen ihminen on, että tuollaiset pikku seikat, jotka tietenkin ensi hetkellä ovat vähän imartelevia, säilyvät muistissa elämän läpi. 1911.

Jouluaatto ja – aamu

I

Taivas oli pilvessä, ja ilma oli lauhkeampi kuin koko menneellä viikolla. Varhain olivat lapset heränneet, mutta kumminkin olivat rengit sitä ennen lähteneet halkometsään. Kuinka tuskallista! Muistavatkohan tuoda joulukuusta, kun ei heitä enää tänä aamuna siitä muistutettu? Olihan siinä aihetta levottomuuteen, jota muutenkin yleinen häiriö talossa oli omansa enentämään. Tosin oli jo eilen lattiat pesty, matot piesty, hopeat, posliinit ja lasit kirkastettu ja sievästi kaappeihin järjestetty, edelleen oli kinkku keitetty ja lipeäkala huomattu kyllin löyhäksi; mutta paljon oli vieläkin hääräämistä. Kynttilät olivat asetettavat jalkoihinsa, huonekalut puhdistettavat pölystä, ryynit pantavat tulelle, tortut leivottavat, ja kuka ties mitä vielä. Isälläkin oli nähtävästi erittäin tärkeitä tehtäviä. Hän oli ottanut avaimen ovestaan, eikä päästänyt ketään sisään. Lapset, jotka usein kävivät katsomassa, oliko avain jo suulla, tunsivat lakanhajun pistävän nenäänsä ja kuulivat piirongin avaimien helisevän – arvattavasti isä otti laatikoistaan tai kätki niihin jotakin, olisiko ollut joululahjapaketteja!

Kaikki tämä enensi lasten rauhattomuutta – henkistä näet, mutta eivät he tänä päivänä saaneet ruumiillistakaan lepoa. Sen mukaan kuin huoneet tulivat siivotuiksi, karkotettiin heidät toisesta toiseen, jotteivät vetäisi mattoja myttyyn taikka muuten aiheuttaisi uutta vaivaa. Vihdoin he pakomatkallaan saapuivat keittiöön, jossa äiti ja isosisar askaroivat. Täällä he vasta sopimattomia olivatkin!

Iso sisar leipoi paraikaa torttuja. Hän kaulasi keltaisen taikinan tasaiseksi levyksi, jonka sitte leikkasi kohtalaisiin neliöihin. Keskelle jokaista neliötä hän laski pienen lusikallisen hilloa; sen jälkeen hän veitsellään halkaisi neliöiden kulmat, ja kun hän nyt käänsi joka toisen taikinaliuskan hillon ylitse, jäi kuhunkin torttuun neljä kärkeä, josta se sai tähden muodon. Nämä torttutähdet järjestettiin riveihin rautapellille ja pistettiin uuniin paistumaan. Kovasti oli hilloastia enentänyt lasten levottomuutta, mutta korkeimmilleen se nousi, kun ensimäinen pellillinen vaaleanruskeita torttuja otettiin uunista ja hyvä haju pisti heitä nenään. – "Äiti, saanko maistaa? äiti, saanko yhden ainoan?" pyysivät lapset vesi suussa, kädet ojossa. – "No, täytyyhän teidän saada, jos kohta lähdette pois tieltä." – "Kyllä, kyllä, hyvä äiti!" hokivat lapset. Torttu kädessä he nyt olivat lähtemäisillään pihalle – ainoa turvapaikka tätä nykyä – kun äiti käski heidän mennä kutsumaan Maria tätiä viettämään jouluiltaa pappilassa. Kuinka hauskaa, nyt oli heilläkin tähdellinen asia toimitettavana, eikä aikaakaan niin olivat jo matkalla.

Kun lapset palasivat, oli pitkä päivä jo kulunut siihen asti että päivällispöytä oli katettu. Rengit olivat jo tulleet metsästä, mutta joulupuuta ei näkynyt! Se seisoi vielä lumisena metsässä. Oli käynyt, niinkuin peljätty oli! Voi onnettomuutta! Ruokahalu hävisi kuin tuuleen; kohta paikalla oli mentävä metsään joulukuusta noutamaan. Heti, heti, ettei suinkaan myöhästyttäisi. Miehissä lehmihakaan. Etunenässä astuu pitkin askelin uljas Väinö, hänen jälestään tulee Matti kirves olalla, ja viimeisenä, koettaen pysyä toisten kintereillä, Selma – totta puhuen ilman äidin täyttä lupaa, sillä hakatie oli vielä tukossa viimeisen pyryilman jälkeen, joten kastuminen ja vilustuminen uhkasi. Väinön käskystä Matti kaatoi usean kuusiraukan, joka samassa huomattiin kelvottomaksi, ennenkuin hyvä ja mukava löydettiin. Suuressa saatossa se vedettiin taloon, ja lystiä oli lasten juosta polkua, johon havut uursivat hienoja vakoja. Mutta kun sitte joulupuun jalka ankaralla hälinällä oli haettu vintiltä, kun päreet, joiden tuli kannattaa kynttilöitä, oli puunrunkoon ja oksiin kiinnitetty – se työ tapahtui väen tuvassa – ja joulupuu kannettu sisään, saliin puettavaksi, kun, sanon minä, kaikki tämä oli tehty, oli lasten puuha lopussa, ja joutilaisuuden ikävyys sekä odotuksen levottomuus alkoi heitä jälleen piirittää.

Vanhemmat siskot koristivat joulukuusta lukitun oven takana. Ainoa osa, mikä salaisesta huvista tuli nuoremmille, oli se, että silloin tällöin saivat oven raosta pistää sisään milloin lankakerän, milloin muuta tarpeellista. Isän kamariin oli kulku nyt esteetön, mutta isä kirjoitti saarnaa huomispäiväksi, eivätkä lapset sentähden sielläkään viihtyneet. Huoneet olivat kaikki juhlallisessa siivossa. Joku salainen tunnelma vaati vaitioloa, oli hiljaista kuin lukutunnilla, mutta ei menneen joulun hupaisinkaan satu- tai kuvakirja enää kelvannut. Voi näitä ikäviä odotuksen hetkiä!

Lyhyen talvipäivän hämärä oli ehtooksi vaihtunut. Silloin tuotiin sana, että sauna oli valmis. Sepä hauskaa. Sinne riennetään halusta, sillä onhan se viimeinen pykälä ennen kynttiläin sytyttämistä, se on ennen joulun alkua. Punaposkisina, kiherätukkaisina lapset palaavat saunasta. Arkivaatteet riisutaan, pyhävaatteet puetaan ylle, ja nyt oli lasten ainoastaan hetkinen odottaminen keittiökamarissa.

Ykskaks! salin ovi aukeaa! Lapset juoksevat sisään, mutta pysähtyvät samassa ja seisovat hämmästyneinä huikaisevassa valossa. Keskellä lattiaa valkoisen lakanan päällä on joulupuu loistavine kynttilöineen, houkuttelevine hedelmineen. Pöydilläkin palaa kynttilöitä ja takassa rätisee iloinen valkea. Joka salin nurkkakin on valaistu kuin päivällä, ja jos akkunasta katsoo ulos, näkee sielläkin joulupuun, valkean takassa, kynttilät pöydällä, iloisia lapsia, iloisia vanhempia. Hurraa, joulu on tullut!

Maria täti istuu, milloin lie tullutkaan, tavallisella paikallaan pöydän ja korkean seinäkellon välillä. Hänelle tarjotaan ensin teetä, vaikka hän aina kursailee vastaan, sitten isälle, joka piippu suussa istuu keinutuolissa, sitten äidille, joka istuu sohvalla puhutellen Maria tätiä. Lapsille tuodaan teelauta, jolle äiti on pannut monenlaisia makeisia, läjän kullekin. Ensin lapset vähän ujostelevat, ihmetellen käydessään joulupuun ympäri. Mutta ei aikaakaan, niin alkaa ujous haihtua, he kotiutuvat, ja valloilleen nousee ilo, kun isän mentyä huoneeseensa eriskummainen suhina ja rapina kuuluu ja iso paketti moksahtaa Väinön eteen. Samassa isä jo palaakin saliin ja totisena, niinkuin ei mitään tietäisi, hän lähestyy lapsia, jotka myttyä katselevat ja kääntelevät. "Herra maisteri in spe, pikku Väinö, omistaa tämän", isä lukee. – Väinö oli tavalla tai toisella saanut aavistusta tuon arvonimen merkityksestä ja määrännyt sen saavuttamisen elämänsä päämääräksi. – Vapisevin sormin, hämmästynein katsein maisteri repii mytyn auki, ja siitä tulee näkyviin hevonen, niin sievä, niin virkku, ettei sen vertaa oltu nähty. Ihmetellen hän katselee harjaa, joka valuu vasemmalle puolen kaarevaa kaulaa, ja silmiä ja hienoja jalkoja. Suuri oli Väinön ilo, hän tuskin huomasikaan, että hevonen oli puusta!

Mutta suhisten ja rapisten lentelee lattialle toisia myttyjä. Pikku sisar saa suuren, sinisilmäisen, keltatukkaisen, punaposkisen vauvan, joka oli oikein paalipuvussa. Vanhin veli, Johannes, ylioppilas arvoltaan, sai lämpimän, villaisen matkavyön; iso sisar leninkivaatteen ja vihkosen nuotteja, isä silmälasikotelon, jonka kanteen oli helmistä kudottu punainen ruusu – varmaankin pikku Selman ensimäinen taidonnäyte – j.n.e. Maria täti kellon juurella sai kopallisen erinomaisen hienoja, valkoisia villoja, joista hän pitkillä talvipuhteilla kehräsi hienompia lankoja ja kutoi pehmeämpiä sukkia kuin kukaan muu koko seurakunnassa.

Yht'äkkiä aukeaa eteiseen vievä salin ovi. Mikä kummitus sieltä tulee? Joulupukkiko? Ei, vanha, ikivanha akka kömpii sisään, kantaen sylissään jotain raskasta, harmaaseen saaliin peitettyä. Hän lähestyy Selmaa, joka miltei olisi huutanut pelästyksestä, jollei Väinö ja muut olisi näyttäneet niin levollisilta, niiaa syvästi ja laskee hänen eteensä pienen karitsan, lausuen: "Tämä on Selmalle!" Kas kummaa, se oli oikea elävä karitsa eikä puusta veistetty kuin Väinön hevonen. "Mää, mää", se raukka määki, ja kaikki kokoontuivat Selman ympärille, joka kohta oli siepannut karitsan syliinsä. Akka oli sillä välin pujahtanut ulos, ja astui nyt jälleen sisään – en tiedä mistä syystä selkä paljon suorempana. Nyt hän asettaa Väinön eteen viheriäksi maalatun kelkan. Ensi vilahduksella Väinö huomasi, että kelkalla oli oivalliset rauta-anturat, mutta hän ei ennättänyt niitä ihailla, hän vain katsoa tuijotti vanhaan akkaan ja ratkesi yht'äkkiä huutoon: "Liisapa se on!" Turhaan toiset selittävät, että akka kaikesta päättäen oli joulu-ukon vaimo, joka joskus tänä iltana, jolloin tuhansissa paikoissa oli askaroimista, auttelee miestään. "Mitä vielä", Väinö väitti, "enkö minä Liisaa tuntisi!" – "Mää, mää!" sanoo karitsa, ryöpsähtää Selman sylistä lattialle, lankeaa polvilleen, mutta nousee ja juoksee joulupuun alimpain oksien varjoon ja suojaan. "Voi, voi", Selma huutaa, "viekää se raukka, minun pikku omani, viekää se navettaan, se pelkää täällä".

On ilorikas joulu. Saajan ilo on suuri, mutta suurempi sentään antajan. Ristiin rastiin kiitetään. Vaikea on aina tietää, kuka antaja on, varsinkin kun asiaan kuuluu että hän tekeytyy tietämättömäksi. Paras on tehdä kuin Väinö. Hän näet kiittää kaikkia, isää ja äitiä, sisaria ja veljiä, Maria tätiä ja vieläpä palvelijoitakin, jotka syötyänsä keittiössä sianlihaa ja perunoita ja herkullista ryynipuuroa olivat hekin pistäytyneet saliin joulupuuta katsomaan. Nämä viimeksitulleetkin saivat lahjoja, nimittäin jokainen kirjasen sekä sitäpaitsi kukin piioista huivin, kukin rengeistä tupakkakartuusin.

Yhä harvemmin kapsahtivat paketit, mutta olihan niitä lahjoja jo tullutkin. Suurempi paljous ei olisi voinut iloa enentää. Itse ilokin väsyttää. Äidin luvalla lapset nyt saivat poimia hedelmiä, punaisia omenia, mustia luumuja, vaaraimenvärisiä karamelleja joulupuusta, jonka ympärillä tämä ilo oli liikkunut. Selma pani kohta osansa talteen, mutta Väinö ei voinut olla haukkaamatta omenastaan, ennenkuin katsoi soveliaaksi seurata Selman esimerkkiä. Käskettiin ruualle.

Ruokasalin ovella Maria täti taas vähän kursaili, ennenkuin ensimäisenä astui kynnyksen yli; toiset tulivat jälestä, ja kaikki asettuivat pöydän ympärille, joka tavallisesti oli hyvin yksinkertaisesti katettu, mutta nyt, peitettynä hohtavan valkoisella liinalla, kantoi ylen runsaasti ruokia. Neljä kynttilää valaisi pöydän, ja hopealusikat, kirkkaat lautaset ja varsinkin kristallisokeriastia, jonka äiti muinoin oli saanut isoäidiltä joululahjaksi, heijastuttivat niiden säteitä. Ruoka siunataan ja sitten istutaan, ja ihanaa onkin semmoiseen pöytään istua. Lipeäkala on tavattoman herkullista, riisiryynipuuro niin makeaa, ettei sokeria kaivannut, ja tortut niin onnistuneita, että Maria täti vakuutti niiden olevan parhaita mitä hän eläissään oli syönyt. Ja taisi se ollakin totta. Nuo ennenmainitut kärjet, jotka antoivat tortuille tähden muodon, olivat uunissa käyneet ruskeiksi ja mureiksi, niin että oikein sulivat suussa. Torttujen sydämessä oli, niinkuin tiedämme, hilloa. Vieläkin vesi valahtaa suuhun tuota muistellessa. Kun lapsilla alussa ei näyttänyt olevan ruokahalua, niin se oli torttujen syy. He näet odottivat niitä, ja kun ne oli syöty, noustiin pöydästä.