Kitobni o'qish: «Työn kourissa», sahifa 8

XIX

Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.

Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.

Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.

Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita, niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.

Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä vaadittaessa.

Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella. Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi. Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.

Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä, joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.

Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön, josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna. Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.

Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.

Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden tunteen.

Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa, niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen ylivoimaiseksi.

Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään pyrinnöistä parempaan.

Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa, että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!" mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.

Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt, niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän myönsi todellakin olevansa väsynyt.

He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne kuiskaten Eliisalle:

– Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!

XX

Leenasta tuntui, kuin Uuraan huoneen hiljaisuus olisi kuunnellut hänen sydämensä rajua lyöntiä. Hän oudoksui omaa levottomuuttaan eikä keksinyt mitä sanoa miehelleen, joka hänen sisään astuessaan oli tarttunut sanomalehteen ollen siihen syventyvinään.

Leena istui akkunan kohdalle rahille nojaten käsiään pöydälle.

– Uuras, – sanoi hän, – minusta sinä näytät väsyneeltä, sinä olet jo pitkän aikaa —

– Sehän on minun oma asiani.

– Eiköhän, mutta tiedäthän, että minäkin tahdon saada osani sinun huolistasi.

– Ei niitä huolia voida jakaa.

– Mitä huolia sinä tarkoitat?

– Ne ovat yksinomaan minun omiani, eivät näy eikä kuulu, ei voi koskettaa eikä tavoittaa, tuskin tajuta, jos sinulle kertoisin.

Leena-rouva katsoi mieheensä pitkään, ja outo ahdistus puristi hänen rintaansa.

– Mitä sinä sanot?

– Lienen aivan toisenlainen ihminen kuin kaikki ne hienot vieraasi, joita lohduttelet ja ymmärtelet.

– Puhu peittelemättä, sitä minä sinulta hartaasti pyydän.

– No niin, tapahtukoon tahtosi. Huomaan kyllä itsekin, ettei tämä elämä pitkän päälle voi jatkua näin. Olen ajatellut jättää kaupungin ja asettua tykkänään maalle.

Leena-rouva tuijotti mieheensä kysyvänä ja hämmästyneenä.

– Niin, sinä tietysti jäät kaupunkiin. Minä tahtoisin muuten kysyä sinulta, oletko voinut tyytyä tähän puolinaiseen elämäämme?

– Puolinaiseen? En ole tuntenut mitään puuttuvan, – vastasi Leena tekeytyen aivan levolliseksi.

– Niin, jos olet voinut viihtyä, niin eihän muutos sitten olekaan varsin suuri, – sanoi Uuras, hänkin pysytellen rauhallisena. – Minä tahtoisin sopia kanssasi erosta tyynesti ja vakavasti. Kävisi pitkäksi selitellä kaikkia syitä, sanon vain kerta kaikkiaan, että kaipaan yksinäisyyteen ja uuteen toimintaan.

– Tahdotko siis minusta eroon! Sitä eroako sinä oikeastaan tarkoitat?

– Avioeroa.

– Hyvä jumala, kuinka sellainen ajatus on voinut sinussa herätä?

– Se on vain seuraus siitä, että minussa on niin kova halu päästä uuteen elämään. Väsymykseni on sitä laatua, ettei se siedä entistä.

– Kerro edes suunnilleen, mitä olet ajatellut uudesta elämästäsi.

Tämä kaikki tulee niin äkkiä, etten pysty sitä käsittämään.

– Se ei vielä ole valmiiksi suunniteltua, mutta voidakseni toimia tarvitsen täyden vapauden.

– Minun ymmärtääkseni, rakas Uuras, olisi parasta odottaa, kunnes olet aivan selvillä asiastasi, – sanoi Leena ja läheni miestään huolestuneesti hymyillen. – Ja sinä tiedät, mitä ikinä sattuukin, voin minä kestää siinä kuin sinäkin.

– Se on aivan tarpeetonta, koska et voi minua sillä tapaa auttaa. Tässä asiassa minä olen puolestani varmasti päättänyt selviytyä aivan yksin ja vaatia vapaat kädet! – sanoi mies niin varmasti, että Leena kalpeni jääden tuskasta sanattomaksi.

– Mutta rakas Uuras, eikö ole mitään keskitietä?

– Ei, etkö sinä ymmärrä, että minun tarvitsee kerätä kaikki voimani, kaikki mahdolliset apuneuvotkin vielä kerran aloittaakseni uudestaan? Nyt se on vaikeampaa kuin nuorena, ymmärrätkö? Usko itseeni ei ole sama!

– Pitääkö aloittaa uudestaan?

– Sen voin itse päättää, ja siihen sinun täytyy tyytyä!

– Minne sinä muuttaisit?

– Oh, sanoinhan, etten vielä tiedä.

Leena ei jaksanut kauempaa. Hän oli ensi kerran elämässään saanut suuren surun. Se oli kuin kuoleman sanoma, jonka tietää todeksi, eikä kuitenkaan saa siitä todellista tuntemusta ennenkuin jonkun ajan kuluttua.

Hän muuttui äkkiä vanhaksi naiseksi, kävi hajamieliseksi, tavaten itsensä toiselta puolen huoneistoa tietämättä, miksi oli sinne mennyt.

Eliisa tuli häntä vastaan kysyen:

– Onko täti sairas?

– Olenko minä? – vaikeroitsi Leena sulkien tytön syliinsä kuin peläten olla yksin.

Komea koti ja kaikki hänen ympärillään tuntui äkkiä tarkoituksettomalta. Uuraan ovi oli hänestä kuin uhkaava muuri, jonka läpi ei ollut pääsyä.

Vuosi vuodelta oli hänen tunteensa Uurasta kohtaan yhä enemmän saanut äidillisyyden luonteen. Uuraan ulkonainen mukavuus ja viihtyminen oli hänen parhaana huolenaan, samalla kuin hän pyrki kaikkialla miehensä uraa tasoittamaan ja edistämään käyttäen apunaan vaikutusvaltaista tuttavapiiriään ja hyvää aineellista asemaansa. Yleinen luulo olikin, että Leena-rouvalla oli suuri ansio Uuraan nopeaan nousuun. Mutta Leena puolestaan teki kaikkensa johtaakseen pois huomion itsestään ja työntääkseen Uuraan etualalle.

Hän oli monet kerrat ajatellut: – Miten voisinkaan elää ilman Uurasta, sillä se, että hän toimii ja elää täydestä sielustaan mukana kaupungin liike-elämässä, se on minun suurin onneni.

Ja nyt se onni uhkasi pettää ja hän jäisi omana varjonaan jatkamaan tarkoituksetonta elämäänsä. Hän mietti sitä päivät päästään uskaltamatta uudestaan kysellä Uuraalta, joka näytti unohtaneen, mitä oli vaimolleen sanonut. Mihin hän tarttui, se heltisi kädestä; mitä hän ajatuksissaan tavoitti, väsähtyi tuskan tuntoon, eikä hän keksinyt mitään varmaa syytä, joka olisi kaiken tämän aiheuttanut, ja niin hänen mieltään jäyti epämääräinen pelko miehensä kohtalosta.

XXI

Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia. Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi toivomaan.

Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa, lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä hän milloinkin tahtoi.

Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen antautuen jälleen työhönsä.

Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään muutamia puuttuvia numeroita.

– Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! – sanoi Uuras osoittaen piirustuksiaan pöydällä.

Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään suurta rakennusta tarkoittavan.

– Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.

Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.

– Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään, että minulla olisi mitään antamisen arvoista.

– Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.

Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli ja välähteli ihmettelevä kysymys.

– Sinä olet minulle hyvin kallis, – sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.

Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

– Minun on niin vaikea olla, – sanoi hän. – Se on niin outoa ja kummallista.

– Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, – sanoi Uuras etsien nuoren tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.

Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä nousemasta Eliisan painuneelle päälle.

– Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja tuskaa? – sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan varastoluettelot.

– Kyllä, – vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen säteili ja paloi.

Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa Eliisa huudahti ja riensi pois.

Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.

Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.

Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.

Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.

Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä kohti.

– Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! – puhui Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan hänen oli aina vaikea puhua selvästi.

– Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?

Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt tytön vastahakoisuus.

– Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri koskaan muistu mieleesi?

– Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?

– Anjaa! – vastasi Leena painavasti.

– Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!

– Tiedätkö miksi? – huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen sanat työntämällä esille. – Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän, eikä sellaista saa uudistaa!

Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:

– Sano, sano kaikki!

– Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!

Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä lieventämään.

– En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun juuri näin Eliisan ja sinut – niin sen täytyi – täytyi tulla ilmi!

– Anja, Anja! – huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska, heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.

XXII

Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista. Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.

Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään katukäytävällä.

– Tule sisään! – sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa, huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen saapumista.

– Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta – se mies ei osaa pitää naamaria!

– Mikä sinun on? – kysyi Eliisa ihmeissään. – Olethan aivan suunniltasi!

– Herra Uuras – !

– Älä sano mitään, jos se on ikävää, – sanoi Eliisa sävähtäen punaiseksi.

– Minä olen kuvitellut —

– Mitä?

– Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut, vanha vierustoveri!

– Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua vaivaa!

– Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! – pyysi Murtola pidellen Eliisaa käsistä.

– Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin kaikki ovet olisivat lukossa.

– Sinähän vapiset, Eliisa kulta! – puhui nuori mies vetäen tyttöä lähemmäksi.

– En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!

– Kuiskaa korvaani! – sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. – Kas näin, nyt uskallat, olen utelias!

– Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta —

– Se siis koskee jotakuta kolmatta?

– Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. – Luuletko, että nyt voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen toverini!

– Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.

– Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja sitten! – ja Murtola poistui ovelle.

– Ei, älä mene, älä jätä minua – tuntuu kuin hukkuisin ilman sinua. Sinä olet aina ollut – en tiedä kuinka, niin läheinen minulle!

– Puhu, kerro kaikki!

– Anna kätesi – älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on tukala?

Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen, arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.

– Sydämesi lyö niin rajusti! – kuiskasi Murtola.

– Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, – sanoi Eliisa hymyillen.

– Itke, itke vain, ei se ole hupsua!

– Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei ollakaan kihloissa?

– Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?

– Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella nyt on!

– Niin, ehkei!

– Minä en välitä mistään, kun sinä olet —

– Oikein, oikein lähellä! – huudahti Murtola painaen Eliisaa povelleen.

– Minä olin äsken niin onneton!

– Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri, rakas Eliisa! – ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.

– Niin, minä rakastan, rakastan, – sanoivat he kuin yhdestä suusta.

– Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha poika, mikset sitä jo ennen sanonut?

– En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.

– Nyt on – Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään rupattelemaan.

– Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.

– Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.

– Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.

Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.

– Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, – sanoi hän.

– Hän on tuolla sisällä! – ja Uuras viittasi saliin päin.

– Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!

Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka haki talon rouvan.

Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.

– Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja minä olemme juuri menneet kihloihin!

Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi kylmästi:

– Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut – hän on vielä alaikäinen, ja minä olen holhooja!

– Eliisan onnea me emme tahdo estää, – sanoi Leena.

– Ja kuitenkin – !

Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.