Kitobni o'qish: «Työn kourissa», sahifa 10

– Mitä juttuja, sanokaa toki!

– Arvasimmehan sen, kukaan ei ole uskaltanut sanoa sitä teille.

– Puhukaa!

– Se on niin kiusallista.

– Kas niin, vanhan hyvän toveruuden vuoksi!

– Niin, sentähden tulinkin edellä. Kaupungissa puhutaan ja uskotaan aivan yleisesti, että te olette Leenan kautta ottanut käsilainoja, joita ei voi todistaa saaduiksi eikä siis muka maksettukaan.

Uuras tuijotti nuoreen rouvaan kuin jähmettynyt.

– Leena oli tulemaisillaan hulluksi. Hän puhui, todisteli, vakuutti, mietti päiväkaudet samaa asiaa, pelkäsi ihmisiä ja syytti itseään. Teistä hän puhuu aina sydäntäsärkevällä hellyydellä ja syyttää Forsia.

– Minä annoin Leenalle kymmenentuhatta, jotka hän oli velkaa Forsille. Onko Leenalla kuitti?

– On kyllä!

– Onko varmaa, ettei Leena ole ottanut muita lainoja?

– Onhan se toki varmaa eikä kukaan olekaan velkonut.

Uuraan viha oli vähitellen noussut ylivoimaiseksi. Hän löi kättään pöytään.

– Konnamaista, ne koirat! – huusi hän samalla tavoittaen päätään. – Minun pääni, minun pääni! – ja hän kulki edestakaisin lattialla unohtaen vieraansa suuressa tuskassaan.

– Luulimme kaikki, että Leena sairastuisi, mutta sitten keksimme keinon. Eräs ystävä kutsui illalliselle meidät ja Forsin myöskin. Arvasimme oikein, Fors otti puheeksi teidän asianne sanoen kuin ohimennen, että te olitte jättänyt Leenan puille paljaille. Silloin Leena ponnahti ylös, heitti ruokaliinan vasten miehen kasvoja ja paljasti hänen ilkeät aikeensa kertoen ottamastaan ja maksamastaan lainasta, Forsin kosinnasta ja halpamaisesta kostosta, kun se ei onnistunut, ja Forsin oli pakko poistua seurasta!

– Tämä menee tosiaan yli kaiken ymmärryksen!

– Ja nyt Fors on ostanut osuuden tehtaaseen. Voitteko käsittää, minkä vuoksi?

– En tosiaankaan, en!

– Mieheni on puhunut Hannulan kanssa, ja Fors kuuluu uskotelleen pankinjohtajalle, että hän tahtoo auttaa teitä saamaan hyvän maineenne takaisin ja tukea tehdasta.

– Ja se yksioikoinen Hannula uskoo kaikkea.

– Nyt Fors kuuluu tulevan tänne tarkastamaan tehdasta, ja Leena tahtoo puhutella teitä sitä ennen.

– Kylläpä kestää, se roisto – onpa sillä sisua! – huudahteli Uuras pääsemättä tasapainoon.

Hän oli pörröttänyt tukkansa käsin päätänsä pidellen, ja katse hurjistuneena hän oli peloittava jäntterässä rotevuudessaan, selkä hiukan kumarana ja suuret kädet ilmaa hapuilevina.

– Näkemiin, herra Uuras, nyt menen noutamaan Leenaa. Hän odottaa Ulla-muorin luona. Näkemiin!

– Näkemiin! – mörähti Uuras istuutuen penkille uupuneena ja epätoivoisena.

Mutta se päivä oli nyt kerta kaikkiaan myrskyn päivä, eikä hän ollut istunut viittä minuuttia yksin, kun työmiehet tulivat huoneeseen.

– Olemme nyt neuvotelleet, – sanoi yksi miehistä.

Uuras nosti päätään istuessaan kumarassa.

– Se on sillä tavalla kuin mestari tietää, että olemme sijoittuneet tänne elämään ja asumaan, mutta kun meikäläisellä on aina se uloskäsky ovenvartijana, niin meinattiin, että —

– Se on päätös! – puuttui toinen kiivaampi puheeseen. – Tyydymme kohtuullisiin palkkoihin sen mukaan kuin liike kannattaa, mutta tahdomme osuuksia tehtaaseen!

– Mutta ellen minä voi suostua, – äännähti Uuras.

– No sitten kai se on tykkänään tenä tässä tehtaassa!

– Niin, miten?

– Miksi mestari kyselee? Se on vanha tahti, taistelua vain, ja meillä on valta ja voima panna kovat, ellei hyvällä hellitetä.

– Tiedän, tiedän, mutta tällä kertaa ei minulla ole aikaa neuvotella kanssanne. Rouvani on juuri saapunut kaupungista tärkeässä ja kiireellisessä asiassa. Myöhemmin neuvottelemme.

Miehet katselivat toisiaan hiukan empien, mutta Uuraan ulkomuoto puhui heille kylliksi, ja he poistuivat ilman muuta.

Hetken kuluttua astui Leena huoneeseen.

He olivat kaupungissa tavanneet toisensa selvitellessään yhteisiä asioita eikä varsinaisesta avioerosta oltu puhuttu sen koommin, kun Uuras oli siirtynyt pois kaupungista.

Uuras hämmästyi nähdessään Leenan tuskan murtamana, vanhentuneena ja katkerana. Ja Leena puolestaan sai kyyneleet silmiinsä katsellessaan Uuraan liian aikaisin kumartunutta selkää ja harmaantunutta tukkaa.

– Rakas Uuras, – sanoi Leena ojentaen kätensä ja istuutui miehensä viereen penkille. – Eliisa jo kertoi sinulle —

– Eliisa, niin, se on tukala asia, – sanoi Uuras, joka hetkeksi oli unohtanut kaiken muun kiintyessään katselemaan vaimoaan.

– Fors on matkalla tänne, mutta minä tahdoin päästä ennen häntä. Hän tekeytyy ystäväksi ja tarjoo apua. Saat nähdä!

– Mistä sinä sen tiedät?

– Hannulalta. Ole varuillasi!

– Ennen minä kuolen nälkään kuin rupean sen miehen kanssa asioihin, hyi hitto! Jos hän tulee tänne rettelöimään, heitän hänet ovesta pellolle!

– Tuolla hän tulee miesjoukon saattamana. Minä menen tuonne sivuhuoneeseen. Tahdon kuulla, mitä hän sinulle sanoo, ja sitten vasta vetää hänet kireälle.

Leena pujahti kamariin, ja Fors astui sisään tapansa mukaan melkein keikarimaisesti puettuna, toisessa kädessä keppi, toisessa hattu.

– Päivää, Uuras, nyt on lämmin päivä, – ja hän läheni ojentaen kättä, mutta Uuras ei ollut huomaavinaan.

– Kaikkein vähimmän olen odottanut sinua tänne yksinäiseen maan kolkkaan.

– Tätä ei nyt enää voi sanoa kolkaksi eikä liioin yksinäiseksi. Sinä olet tehnyt täällä aivan ihmeitä. Tehdas tuossa, niin että jollen sinua tuntisi, en uskoisi, että se on vuodessa noussut ja sellaisella naurettavan pienellä pääomalla. Sinullahan oli vain viisikymmentä tuhatta. Satatuhatta sen olisi vähintään pitänyt maksaa.

– Kuulin sinun ostaneen Hannulalta osuuden.

– Niin, ja voit uskoa, että sain pulittaa enemmän kuin nimellisen määrän.

– Liike menee huonosti, työväki rettelöi, – sanoi Uuras.

– Kun alamme yhdessä ja minä hankin pääomaa, tulee uusi vauhti.

– Minä en suostu sinun kanssasi jatkamaan, – sanoi Uuras niin tyynesti kuin taisi.

– Siinä sinä teet väärin. Tiedäthän, että Hillin menestys on riippunut minusta ja minun pienestä kyvystäni asioissa, – ja Fors nauroi kettumaisesti, suutaan maiskauttaen.

– En rupea sinun kanssasi yhteistyöhön, sen jo sanoin, ja jos sinä täällä rupeat määräilemään ja valtaasi käyttämään, ajatan sinut pois työrauhan rikkojana! – puhui Uuras voimatta hillitä paisuvaa vihaansa.

– Viisaammin tekisit, jos kuitenkin hyvällä suostuisit. Tahtoisin muun muassa näyttää Leena-rouvalle, ettei meitä miehiä niin vain nolata. Hän on vaarallinen nainen. Sinun maineesi hän on saattanut epäilyksen alaiseksi eikä paljoa puutu, etten minäkin joutunut saman kohtalon uhriksi.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun Leena astui huoneeseen ja Fors kävi aivan harmaaksi kasvoiltaan.

– Noo, hyvää päivää, herra pormestari, teidän käynnillänne näyttää olevan hyvin pätevät syyt, ja puheestanne päättäen on olemassa asianhaaroja, joiden takia mieheni tehtaan osuus on käynyt teille hyvin halutuksi tavaraksi. Pahaksi onneksi te erehdytte kaupassa, joka on hyvin uskallettu, ja samoin siinä perusteessakin, miksi sen teitte.

Leena venytti sanojaan voittaakseen itsensä ja hillitäkseen sydämensä rajuja lyöntejä, ennenkuin tarttui itse pääasiaan. Hän tiesi kyllä, kuinka vaarallinen ja ovela Fors oli tällaisissa asioissa, ja tahtoi saada hänet ansaan.

– Rouva puhuu arvoituksia.

– Te sanoitte miehelleni, että minä olen vaarallinen nainen, ja lisäsitte siihen selityksen. Herra pormestari, olen jo kerran heittänyt tämän syytöksenne sille, jolle se kuuluu, teille itsellenne. Se ei näytä riittävän. Te olette myöskin syyttänyt minua eräästä teosta Hannulan ja erään toisen henkilön läsnäollessa. Tahdotteko, että minä vedän teidät oikeuteen siitä syytöksestä?

– Hyvä rouva, te ette ole suinkaan terve.

– Täydellisesti, tahdotteko?

– Uuras, ole hyvä ja pyydä rouvaasi poistumaan. Hän häiritsee meidän sopimustamme liikeasioissa ja —

– En suinkaan, – sanoi Uuras, – nyt on kysymys meistä molemmista, ja ellet tosiaan tahdo, että vedämme sinut oikeuteen parjauksesta ja väärästä syytöksestä, josta minun kunniani ja menestykseni riippuu —

– Niin vaadimme, että luovutatte osuutenne Uuraalle taikka hänen määräämälleen henkilölle siitä hinnasta, jonka itse olette maksanut, – lisäsi Leena.

– Tämähän on mieletöntä!

– Ei ollenkaan, tuossa on paperia ja kynä. Olkaa hyvä, herra pormestari, mitä pikemmin sen teette, sitä parempi itsellenne!

Leenan silmät leimusivat, ja ääni vapisi, mutta hän hymyili puhuen niin hillitysti kuin olisi lausunut herttaisimpia kohteliaisuuksia.

Fors väänteli itseään, ravisti päätään, tekeytyi uhriksi.

– Te naiset, te naiset, tämä näyttää olevan Leena-rouvalle erikoisesti arka kysymys. No niin, olkoon menneeksi, mutta sillä ehdolla, että minä itse saan määrätä, kelle osuuteni siirrän. Minä luovutan koko saatavani työväelle viiden sadan markan suuruisina osuuksina, joista maksetaan sekä vuotuinen korko että liikkeen tuottama voitto-osinko, ja kullakin osuudella on yksi ääni yhtiön kokouksissa. Osuuksia voidaan siirtää ainoastaan liikkeeseen kuuluville tai liittyville, ja niistä saa omistaja ja sitten hänen leskensä kuolemaansa saakka koron ja voitto-osingon, samoin kuin myös alaikäiset lapset, vaikkeivät kuuluisi työväkeen. Muutoin joutuu osake tehtaan lunastettavaksi nimellisarvosta ja myydään uusille työläisille. Tämän sopimuksen kirjoitan tässä valmiiksi.

Forsin kirjoittaessa seisoivat Uuras ja Leena hämmästyneinä toisiinsa katsoen. Uuras kuuli sanat, mutta niiden kantavuus ei ensi tuokiossa hänelle selvinnyt.

– Toivottavasti nyt voimme sopia, – sanoi Fors hymyillen, kun oli saanut asiakirjan valmiiksi, ja tarjosi Leena-rouvalle kättä.

Leena empi, hänen vastenmielisyytensä ja vihansa tuota miestä kohtaan oli suuri, mutta hän ojensi kuitenkin kätensä tajuamatta ja uskomatta Forsin tarkoitusta.

– Tapani ei ole jättää mitään kesken, kun asia on päätetty, – jatkoi Fors kätellen Uurasta. – Sinun oma osuutesi on ainakin samansuuruinen kuin mitä työväki koskaan tulee saamaan, eikä tehtaan tarvitse joutua vaaraan.

– Se on minun asiani, – murahti Uuras.

– Rouva hyvä, – jatkoi Fors yhä kaksimielisesti hymyillen, – me olemme keskenämme pelanneet misääriä koko ikämme, nyt on aika antaa korteille oikea arvo. Olen nyt jakanut pelin hyvin riidanhaluiselle joukolle, mutta Uurashan on tottunut rimpuilemaan ja tuntee silloin vasta täysin elävänsä, kun saa miehiään rinnuksista ravistella.

– Käsitämme kyllä, että herra pormestari on heittänyt tähän pieneen piiriimme riitakapulan, – sanoi Leena.

Pormestari Fors nauroi:

– Ei suinkaan meistä kukaan usko, että minä olen sosialisti ja maailmanparantaja. Mitä tein, tapahtui sen vuoksi, että tahdon todistaa tuollaisen houreen kestämättömyyden. Vuoden päästä, – no, sehän nähdään. Muuten pyydän, ettei minua mainita tämän asian yhteydessä.

Hän hyvästeli ja poistui nopeasti. Leena ja Uuras katsoivat toisiinsa.

– Ellei asia olisi minulle vastenmielinen, tahtoisin nauraa, – sanoi Leena. – Fors on aina kaltaisensa, ensin houkuttelee uskomaan itseensä ja menettelee kuitenkin melkein konnamaisesti, mutta kun kireälle pannaan, yltyy suurenmoiseksi. Muistathan kai, kuinka minä kerran taivutin hänet sinulle takuuseen? Se oli ennen meidän naimisiinmenoamme.

– Kyllä minä sen muistan, – sanoi Uuras painavasti.

– Hän oli silloin uskotellut ja vakuutellut muutamille nuorille ystävilleni ja ihailijoilleni, että minä olen lemmenhaluinen keimailija, jonka sanaan ei saisi luottaa. Se tuotiin minulle juorupuheena, ja minä arvasin heti, mistä se oli lähtenyt. Mietin vain, kuinka parhaiten voisin sitä käyttää hyväkseni, ja silloin tulit sinä. Forsin sain taipumaan sillä uhalla, että minä muuten tekisin hänen elämänsä kaupungissa sangen kirpeläksi, hän kun on hirveän arka yleisestä mielipiteestä.

He vaikenivat kumpikin, ja se kysymys, joka oli kaikkein ensin ratkaistava, teki heidät aroiksi. Uuras tunsi ensi kertaa elämässään ujostelevansa vaimoaan, ja Leenan sydän löi rajusti, peläten ilmaisevänsä, kuinka palavasti hän halusi jälleen päästä miehestään huolehtimaan.

– Uuras, – sanoi Leena viimein arasti. – Täällä on niin somaa ja kodikasta.

– Se on sentään liian pientä ja ahdasta sinulle.

– Älä sano, tiedäthän – !

Hänen äänensä ilmaisi Uuraalle kaikki, vaikka katse olikin maahan luotuna, ja hän tarttui Leenan käteen. He katsoivat toisiinsa ja vaipuivat pitkään syleilyyn.

Leena jäi miehensä uuteen kotiin.

XXVI

– Eikö totta, Uuras, – sanoi Leena heidän istuessaan kahden arkihuoneen pöydän ääressä aamukahvilla, – meidän olisi heti naimisiin mentyämme pitänyt muuttaa tänne? Täällähän on oikea rauhan paratiisi.

– On, – myönsi Uuras, – hyvin se nyt tarvitaankin. Ilman sinua en enää olisi jaksanut. Voimani ovat uupuneet.

Hän oli harvasanainen, aivan kuin jokainen lause olisi tuottanut ponnistuksia, joita piti karttaa.

Hitain ja painavin askelin hän liikkui tehtaalla ja kodissa aina miettivänä ja vakavana.

– Sinäkö uupunut? Ei, ystäväni ja jättiläiseni, et sinä tiedäkään, mitä väsymys on! – vakuutteli Leena pelko sydämessä, että Uuras sittenkin oli oikeassa, kun hän nyt oli niin toisenlainen kuin ennen.

Tehdas näytti menestyvän hyvin, ja työväki oli rauhoittunut sen jälkeen, kun Uuras oli jakanut viidelle perheelliselle kullekin yhden osuuden. Toiset, jotka eivät jaksaneet lunastaa osuutta, olivat tyytymättömiä. Tehtaan osakkaat pitivät heitä silmällä, ja Uuras jäi hiukan syrjään kiistoista.

Vain Leena tiesi, kuinka vastenmielistä Uuraalle oli luopua yksinvaltiudestaan tehtaalla. Ja tiukemmin kuin ennen hän nyt valvoi töitä ja moitti väkeä pienimmästäkin virheestä ja laiminlyönnistä. Leena yritti aina lieventää hänen ankaraa arvosteluaan, ja hänen onnistui monet kerrat estää liikanainen ankaruus, joka vivahti vihalle.

– Nyt sitä ollaan jotakin olevinaan! – sanoi Uuras. – Kun on viidensadan osuus taskussa, niin mennään tupakoimaan kesken kiireellisen työn. Ja jos muistuttaa, kuulee kyllä, että omanihan on vahinko. Työmies on työmies eikä työtä tee, ellei ole piiska selässä! – puhui Uuras tahallaan liioitellen.

– Voi sinua, parantumaton porvari! – pilaili Leena. – Tingi pikkusen, niin pääset vähemmällä!

– On niitä tarpeeksi, jota tinkivät. Minä en ole siihen luotu. Niin kauan kuin henki keuhkoissa pihisee, saavat he kuulla kunniansa minun alueellani, ja niin kauan kuin käteni nousee, näytän heille työn tahtia, ja katsokoot silloin luitansa, että ne kestävät, ja elleivät kestä, niin murtukoot, minusta se on yks'kaikki. Ei heistä kukaan minuakaan säästä.

– Eihän elämä ole pelkkää työntekoa, – uskalsi Leena puolustella.

– Mitä enemmän työtä tekee, sitä parempi. Työssä on iloa ja nautintoa.

Tehtaassa hän oli ensimmäinen aamulla ja viimeinen illalla seisten ahjon ääressä, niinkuin toisetkin. Työpäivä oli kymmentuntinen, ja kun Uuras oli syönyt päivällisen kuudelta ja peseytynyt, oli kello seitsemän, ja silloin hän uupumuksesta nukkui.

Leena oli nyt ollut maalla kuukauden ja jännittyneenä seurannut Uuraan elämää. Hänestä, joka ei milloinkaan ollut näin läheltä nähnyt vakavaa työtä, se oli äärimmäistä orjuutta.

Tehtaalla karttui yhä enemmän asioimisia, piti tehdä matkoja, eikä Uuras enää sunnuntaisin ennättänyt hoitaa kirjanpitoa. Hänen täytyi luopua olemasta miesten mukana työssä. Mutta silloin höltyi myöskin kuri, ja työläisten keskinäiset riidat kävivät yhä kiihkeämmiksi saaden erityistä aihetta siitä, että osa heistä esiintyi liikkeen osakkaina ja komenteli toisia.

Tyytymättömät tekivät lakon, ja Uuras otti uusia sijaan, mutta entiset eivät poistuneet paikkakunnalta. He pitivät kokouksia, kutsuivat paikalle työväenliikkeen johtajia ja yllyttäjiä ja uhkailivat työssä olevia kostolla, käyttäen väkivaltaakin. Lopulta ajettiin uudet työmiehet väkisin pois seudulta ja entiset ilmestyivät työhön.

Uuras ei mukaantunut tähän tulokseen, vaan tuskastuneena sulki koko tehtaan.

Työväen sanomalehdet ja koko puolue raivosi. Tehdasalueella liikkui vaarallisia henkilöitä, ja nimismies sai heistä lisävaivaa.

Kaiken tämän ohella Uuras pysyi näöltään tyynenä, mutta Leena kyllä tiesi, kuinka hän kärsi ja riutui.

Samoihin aikoihin oli Ulla-muori käynyt huonoksi. Hän sanoi hymyillen miniälleen:

– Minun vanhat rattaani ovat ja kauankin nitisseet ja natisseet, mutta kun niiden pakostakin piti olla liikkeellä, niin pysyivät vielä kasassa. Nyt kun te tulitte, Leena, pääsin minä helpommalla ja lasken rattaani lepäämään.

Ulla-muori ei koskaan sinutellut miniäänsä eikä ukki myöskään.

– Ukki hyvä, kuinka teidän rattaanne jaksavat? – kysyi Leena.

– Ne pyörivät nyt muorinkin edestä, – sanoi ukki tuoden sisälle puita ja vettä.

Vanha Henriika, Anjan äiti, oli tyttärensä kuolemasta saakka ollut Ulla-muorin hoidettavana. Suru oli pehmentänyt hänen järkensä. Toisinaan eukko kävi levottomaksi ollen etsivinään tytärtään ja karkasi silloin metsään. Vain Ulla-muori tiesi ja tunsi hänen tuulensa, ja he kaksi askartelivat yhdessä.

Henriika keitti ruuan ja kattoi pöydän liikkuen vanhaan totuttuun tapaansa koneellisesti. Saattoi nähdä, ettei eukolla ollut järki ohjeenaan, mutta sairaan kaitseva silmä johdatti häntä.

Ulla-muori tunsi lamauttavaa väsymystä parina päivänä, ja äkkiä hän sai sydänkohtauksia, ja sitten tuli loppu hyvin pian. Kukaan ei tahtonut oikein uskoa, että hän oli ikiajoiksi heistä eronnut.

Uuras oli ollut sattumalta matkalla. Kun sairas oli ollut kovin levoton ja vain ajoittain tajuissaan muutaman tunnin, oli Leena sähköttänyt Uuraalle, joka viime tingassa kerkisi paikalle kuiskatakseen jäähyväiset äidilleen.

Ulla-muori siunasi katseillaan poikaansa, hymyili onnellisena ja nukkui hänen syliinsä.

Leena ja ukki olivat valvoneet sairaan luona parina yönä raskitsematta päivälläkään nukkua. Nyt he saivat mennä lepäämään, ja Uuras jäi äitinsä kuolinhuoneeseen.

Oli syksy ja hämärä päivä. Henriika puuhaili tuvassa, ja kamarin ovi oli auki. Äkkiä hän pujahti kuolleen vuoteelle istuen sen jalkopäähän.

– Sinä olet Uuras, kyllä minä sinut tiedän. Sinä otit Anjan sydämen ja heitit sen jokeen. Niin sinä teit, senkin sydämenvaras!

– Ehkä, – sanoi Uuras tuskin kuuluvasti. Hänestä tuntui, kuin nämä kaksi vanhaa naista olisivat molemmat kuolleet ja Anja puhuisi ne sanat, jotka hän kuuli.

– Kuka voi elää ilman sydäntä, – jatkoi Henriika. – Lapsi käveli joen rannalla, ja sydän sanoi hänelle: "Tule ottamaan, täällä on kylmä ja mutainen pohja, ja minä olen vielä niin nuori ja arka enkä minä tunne muita kuin sinut, nyt kun Uuras minut tänne heitti. Ota minut jälleen lämpöiseen poveesi", ja Anja meni jokeen ottamaan oman sydämensä, jonka sinä sinne heitit. Sen on Anja minulle usein kertonut. Hiljaa, ole hiljaa. He sanovat, että Anja on kuollut, mutta se ei ole totta. Tyttö on metsässä ja minä olen usein nähnyt, vaikken ole päässyt puheille, kuulen vain kaukaa hänen äänensä.

Henriika nousi levottomana ja salaperäisenä.

– Emäntä nukkuu nyt sikeästi, ja minä menen metsään. Anja on kutsunut koko päivän.

– Älkää menkö, – esteli Uuras.

Henriika oli jo ulko-ovella, kun Uuras ennätti saada hänet kiinni aikoen taluttaa takaisin.

– Älä koske, sinä sydämenvaras, sinä valasi rikkoja! Sinä, sinä Anjan jokeen heitit ja sitten naimisiin menit. Sinua minä vihaan ja kiroan!

Hullaantunut riuhtaisi itsensä irti, mutta Uuras otti hänet syliinsä ja kantoi entiseen kamariinsa, jossa Henriikaa nyt hoidettiin. Siellä eukko kyyristyi kokoon ja itki.

– Kyllä minä tiedän, emäntä ei nuku, emäntä kuoli, ja nyt Henriika parka saa yksin itkeä Anjan kanssa. Anja ei syönyt eikä juonut, ei laulanut enää koskaan, kun jätit. Surullinen hän oli, niin kovin surullinen, ja akkunasta katsoi, katsoi ja rukoili sinun puolestasi ja oman sielunsa puolesta. Sinisen hameen hän teki, sinisen morsiuspuvun, ja tukkansa levitti ja nauroi, että tämä on morsiushuntu, ja sitten hän meni… Huu, siellä oli niin kylmä. Ja emäntä on mennyt ja nyt minä olen aivan yksin.

Uuras aikoi jättää hänet huoneeseen, mutta silloin Henriika tarttui hänen käteensä.

– Älä mene vielä, minä sanon sinulle: Anjan vieressä kirkkomaalla on sinun ristisi kolmantena. Minä näin sen. Siinä oli sinun nimesi, Karl Henrik Uuras, se oli suuri harmaa kivi. Mene katsomaan!

Henriika puhui puhumistaan, kunnes kuului vain epäselvää mutinaa ja uupumus vaimensi hänet uneen.

Uuras peitti hänet vuoteeseen ja lukittuaan oven kävi katsomassa äitiään, joka näytti nukkuneen tyynenä ja onnellisena, pää hiukan kallellaan pieluksella. Hän suoristi sitä tuntematta vastenmielisyyttä kosketuksesta kuolleeseen ja sanomattomalla kaiholla hän ensi kertaa elämässään suuteli äitiään otsalle. Hän tunsi olevansa nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen, kuin samaa olemusta, ajatellen hänen ajatuksiaan, puhuen hänen sanojaan, tehden hänen töitään, astuen hänen askeleitaan ja kenties piankin poistuen sinne, minne äiti oli mennyt.

Silloin hän tuli ajatelleeksi: – Tunteeko kukaan samaa, kun minä olen kuollut?

Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä, hirmuinen hätä, joka painoi rintaa, ahdisti henkeä, ja hän lyyhistyi sängyn viereen polvilleen voihkien ja kasvonsa peittäen. – Voi iäisyys, tyhjyys, hirmuinen olemattomuus, ei lasta, ei ajatusta, ei merkkiä minusta, kuin tyhjiin mennyt, hukkaan elänyt, ei mitään omaa, ei mitään pysyvää ole minusta jääpä!

Ahnaasti seurasivat hänen vaanivat katseensa mennyttä elämää kutsuen esiin vuodet ja päivät varhaisesta lapsuudesta nuoruuteen ja miehenikään, punniten ja tutkistellen jokaista salaisintakin sielunsa soppea, työnsä syytä ja tulosta, hyväksyen vain sen, mikä häneen itseensä nähden jotakin merkitsi; kuinka hän oli rakastanut työtään ja iloinnut jokaisesta kauniista ja hyvästä tuloksesta, välittämättä ketä oli pahoin kohdellut, ketä kiitellyt tai moittinut, välittämättä siitäkään, mitä olivat ne elävät ihmiset saaneet kestää, jotka häntä työssä auttoivat, mitä tuntea ja kärsiä, tuskaa, onnea, rasitusta, sairautta tai onnettomuutta. Ihmiset olivat olleet hänelle vain välikappaleita, ei milloinkaan palveltavia ja päämääräksi kohotettavia. Hänen työnsä ja sen tulos: mitä siitä? Senhän oli määrä heitä palvella. Hän itse oli ankara työn välikappale, ja samaa hän vaati muilta. Voi, miksi se ei nyt häntä tyydyttänyt? Miksi iäisyys häntä kauhisti ja tyhjyys jähmetytti?

Nyyhkytykset puistattivat häntä, ja tuskallinen rakkauden ja myötätunnon kaipuu ahdisti kuin polttava jano. Se kaipuu kohdistui äitiin, Anjaan ja – lapseen, omaan lapseen!

Äidin kuolema viittoi uutta tietä Uuraan elämän taipaleella. Hän luopui tehtaasta ja pani päätöksensä toimeen nopeasti ja tarmokkaasti, aivan kuin jokainen menetetty päivä olisi ollut korvaamaton vahinko. Seuraajaksi tuli Murtola, jolle hän myönsi perin edulliset maksuehdot, aivan kuin nuori pari olisi ollut hänen oikeat perillisensä.

Sitten Uuras kääntyi vuoteen omaksi, eikä lääkäri voinut muuta selitystä antaa kuin että hänen elinvoimansa olivat liiasta rasituksesta ehtyneet.

Hän ennätti kuitenkin vielä nähdä, kuinka tehdas Murtolan johtamana alkoi menestyä. Sen järjestely ja työväen osuudet sopivat hänen ohjelmaansa, ja pienessä tehdasyhteiskunnassa ehti jo vuoden kuluessa tulla esille sovinnollista yhteishenkeä, taipumusta liittymään lujaksi kokonaisuudeksi, johon vahingolliset ainekset eivät päässeet tunkeutumaan. Ja sitä myöten kuin työ tuli säännölliseksi, uskalsi Murtola suunnitella liikkeen laajentamista.

Hän toi piirustusluonnoksensa Uuraan katseltavaksi tahtoen kuulla kokeneen edeltäjänsä mieltä aikeistaan.

Oli taaskin syksy, ja puut pudottivat lehtiään Uuraan pienessä puistikossa. Hän istui parvekkeella peitteeseen käärittynä ja oli vain varjo entisestä itsestänsä. Leena ja Eliisa hoitelivat häntä, ja ukki istui portailla tupakoiden.

– Syksy on kaunein vuodenaika, – sanoi Eliisa. – Metsikkö tuolla on kullankellertävä, ja pienten kotien punaiset seinät ja valkoiset akkunalaudat soveltuvat siihen niin mainiosti. Niitä ilmestyy sinne yhä uusia sitä mukaa kuin tehdas laajenee ja osuuksia voidaan jakaa. Minulla on teille, herra Uuras, lämpimät terveiset heiltä. Käyn siellä usein, ja aina he kyselevät tehtaan perustajasta. Te olette heille kuin jokin suojeluspyhä. Karl on liian läheinen ja saa joka päivä taistella ja kinailla heidän kanssaan, mutta kilttiä he silti ovat ja noudattavat sääntöjä.

– Itsehän lakinsa laativat, – sanoi Uuras. – Minä taidan olla samaa lajia kuin työväki. Kun ahersin heidän kanssaan vallan hengen edestä, pysyin aina kireissä väleissä, mutta nyt etäällä ollen ihailen heitä ja ihmettelen, että he niin paljoon pystyvät. Silloin he minua vihasivat, kun heitä parhaiten hyödytin ja palvelin, ohjasin ja aivan kädestä pitäen opetin. Nyt kun olen vain oma varjoni, nyt he minua muka ihailevat.

– Ainahan se aika näkyy polvesta paranevan, – virkkoi ukki koputellen piippuaan portaaseen. – Minä olin vain sellainen kyläseppä, mutta Uuras tahtoi saada tehtaan, ja nyt nämä täällä pyrkivät oikein pajavaltakuntaa rakentamaan. Valmista, valmista tulee elämästä.

– Minua vain pelottaa se, – sanoi Uuras, – että tämä meidän yrityksemme täällä on niin yksinäinen laatuaan.

– Niin, ihmisten pitää itse kunkin taistella ja rimpuilla ennenkuin uskoo, että tuo hyvä tuossa on kyllin hyvää. Se siinä vain on taikana.

Tehtaan pilli soi, ja väki tulvi työstä pitkänä jonona metsänlaitaa kohti, missä kullakin oli oma sievä majansa puiden varjostamana, vaimo ja onnelliset lapset odottamassa.

Mutta sittenkään he eivät olleet hauskoissa kodeissaan tyytyväisiä. He etsivät syitä ja halusivat taistelua, ja kun ei todellisuus siihen syytä antanut, turvautuivat he kuvitteluihin. Taistelu oli alettava itsensä taistelun vuoksi, sillä se on elämää.