Kitobni o'qish: «Kertomuksia I»

ANTON PAWLOWITSH TSHEHOW

Anton Tshehow on suomalaiselle lukijalle jonkun verran tuttu etupäässä sanomalehtiemme kautta, joissa silloin tällöin on ollut tämän venäläisen oivallisen kertojan pieniä, hauskoja pätkiä. Ei ole tarkotus tässä ruveta tarkemmin selittämään Tshehowin kertojaluonnetta eikä syventymään hänen tuotteidensa jäsentelyyn. Pari piirrettä tahdomme kuitenkin mainita.

Tshehow, joka syntyi Taganrogin kaupungissa 1860, oli linnaorjan poika. Tultuaan ylioppilaaksi Moskowan yliopistoon, opiskeli hän lääketiedettä ja suoritti lääkärin tutkinnon 1884, mutta lääkärin ammattia ei hän harjottanut juuri ollenkaan. Jos vielä mainitsemme kuolinvuoden – 1904 – niin siinäpä onkin hänen ulkonaisen elämänsä puitteet. Tshehow oli kertoja Jumalan armosta, kuten eräs tunnettu saksalainen kirjallisuuden historioitsija hänestä sanoo. Hänen lyhyet, humoristiset kertomuksensa ovat pärskyneet kuin kimalteleva ilotulitus hänen nuoruutensa vallattomasta, voipa melkein sanoa rajusta kynästään. Mutta kun neljännesvuosisatainen oli vierähtänyt iästä taakse, jolloin nuori kirjailija jo oli saavuttanut laajan ja hartaan lukijakunnan, käy hänen sanomisensa sävy vakavammaksi. Huoleton elämän ilmiöiden ilvehtivä valokuvaaja panee koneensa piiloon ja hän kehittyy taitavaksi maalariksi, jonka sivellin luo kuvan toisensa jälkeen kansansa elämästä ja ennen kun ahkera käsi on ainiaaksi hervonnut, on kuvia kasonut suuri kokoelma.

Tshehowin tuotteet ovat yhtenäistä kuvausta 1880-luvun ja 1890-luvun alkupuolen henkisestä köyhyydestä. Hänen havaintokykynsä tutkain oli terävä ja hieno kuin orjantappuran oka ja hänen sielullinen analysitaitavuutensa osottaa tavatonta ihmistuntemusta. Tshehow on kuvannut kokonaisen maailman henkisesti raajarikkoja, avuttomia, onnettomia ihmisiä, jotka kituivat yhteiskunnallisten olojen henkisesti karussa maaperässä, ihmisiä, jotka eivät saaneet vilaukseltakaan nähdä toivoa uuden huomenesta, jotka olivat puutuneet tylsään välinpitämättömyyteen kaikesta, jopa oman asemansakin auttamattomasta ummesta. Näistä kuvista huokuu tosiaankin haudan hyytävää kylmää ja Tshehowia ovat useat arvostelijat moittineetkin siitä, että hän on liian synkkä väreissään.

Niin jyrkältä ja oudolta kuin tuntuukin ero hänen nuoruutensa humoristisien kertomustensa ja kypsyneen tuotantokauden ilottomien elämänkuvien välillä, huomaa kuitenkin, että jo edellisissäkin huolettoman ilon veikeissä lastuissa soinnahtaa siellä täällä katkera, kolea sävel, joka antaa aavistaa, että hänen herkkään sydämeensä kipeimmin koski kansansa elämän syvä orpous. Ja niin hänestä tulee vähitellen aikansa arimpien kohtien, elämän nurjimpien puolten ja henkisen hädän syvä, mestarillinen tulkki. Pienten kertomusten rajoitetulta alalta hän siirtyy tunteen ja aikalaistensa mielialojen kuvailun leveälle tielle. Armotta ja voimallisesti vetää hän päivänvaloon aikalaistensa pahimmat viat, itsekkyyden, valheen, ulkokultaisuuden, sydämmettömyyden, alhaisen kylmyyden ja ynseyden. Näissä lukemattomissa kertomuksissa, jotka vyöryvät kuin meren sähisevät aallot, hän tosiaankin viskaa aaltojen tavoin ihmisten ilmoille elämän likaisten pohjamutien mädän ja lemun. Ihminen ja elämä hänen kertomuksissaan on yhtä onneton ja räikeä kuin se oli todellisuudessa. Hän ei anna henkilöittensä käsiin edes elonkorttakaan, jolla nämä voisivat toivoa pelastuvansa. Hän antaa heidän kärsiä yhteiskunnan syvien syntien tähden, kantaa ikeensä loppuun asti ja kuolla avuttomina. Semmoinen oli aika silloin, semmoisia olivat ihmiset ja hän oli aikansa lapsi näitä kuvatessaan. Samalla olivat kuitenkin hänen kuvauksensa mitä voimakkainta vapauden vaatimusta, sillä kertomusten sankarien henkinen orjuus kaikessa alastomuudessaan huusi hätäänsä ja oli semmoisenaan myöskin vaatimusta vapautua orjuuden kahleista.

Mutta vuosien vieriessä tapahtuu kirjailijassa muutos valoisampaan päin. Vaikka hän viimeisissäkin tuotteissaan yhä edelleenkin valitsee ilottomia aiheita, ei hän enää ole elämän kylmä kuvaaja. Hän ei enää pidä pahaa välttämättömänä ilmiönä, jonka täytyy olla ja pysyä semmoisena. Hän muuttuu räikeästä realistista sovinnollisemmaksi miettijäksi, jonka sävelissä kuulostaa seestyvän mustan sumusään enne ja keveämpi henki. Hän alkaa nähdä valoisan päivän kaukaista koittoa ja tuntee, että raikkaat tuulet tulevat ja haivuttavat raskaan hämärän.

Tshehow oli omintakeinen, aito alkuperäinen kirjailijaluonne, joka koko elämänsä kulki omaa tietään. Hänen lahjakkuutensa voima ei koskaan väsynyt. Hän kuvasi aina tuoreilla, selvillä väreillä ja jos vielä lisäämme, että hänen tuotteensa ovat teentä-tavaltaan harvinaisen eheitä taideluomia, olemme siten maininneet pääpiirteet hänen kirjailijaluonteestaan.

Tshehow on tunnustettu nuorimman venäläisen kirjailijapolven etevimmäksi edustajaksi. Hänen teoksiaan luettiin kautta koko Venäjän tavattoman ahneesti ja jokaista uutta tuotetta odotettiin jännitetyin mielin. Hänen kertomuskokoelmistaan on Venäjällä ilmestynyt aina 10-14 painosta ja muutamilla hänen näytelmillään ("Setä Vanja", "Kolme sisarusta" ja "Kirsikkapuutarha") on Venäjällä ollut ja on vielä tänäkin päivänä tavaton näyttämöllinen menestys. Paljon odotettiin vielä lahjakkaalta kirjailijalta, mutta yltyvä keuhkotauti, jonka hän oli luultavasti saanut Sahalinilla, missä hän oli käynyt tutkimassa sikäläistä elämää, vei hänet ennenaikaiseen hautaan mistään parannuskokeista huolimatta.

Kun suomalaiselle yleisölle tarjotaan nyt kokoelma Tshehowin kertomuksia, tapaa hän siinä melkein yksinomaan kirjailijan lyhyitä, vallattomia kertomuksia, joissa rajaton humori iloaan pitää. Olisi väärin, jos tyytyisimme ainoastaan tältä puolen tutustuttamaan suomalaista yleisöä Tshehowin tuotteisiin. Sen vuoksi olemmekin aikoneet jatkaa valikoitua kertomussarjaa, jonka olemme tahtoneet alkaa samassa järjestyksessä kuin kirjailijan tuotteet johdonmukaisessa kulussa eri kehityskausina ovat ilmestyneet.

Suomentaja.

ÖLJYTIKKU

(Rikosjuttu)

I

Aamulla 6 p: nä lokakuuta 1885 tuli S: n kihlakunnan 2: sen piirin pristavin luo hyvin puettu nuorimies ja ilmotti, että hänen isäntänsä, virasta eronnut kaartin kornetti Mark Iwanowitsh Kljausow, oli murhattu. Tätä ilmottaessaan oli nuorimies hyvin kalpea ja kovan mielenliikutuksen vallassa.

– Ketä minulla on kunnia puhutella? – kysyi pristavi.

– Psekow, Kljausowin tilanhoitaja. Agronoomi ja mekaniko.

Pristavi ja vieraatmiehet, jotka saapuivat Psekowin kanssa tapahtumapaikalle, havaitsivat seuraavaa. Sen rakennuksen luona, jossa Kljausow oli asunut, tungeksi paljo rahvasta. Tapauksesta oli lentänyt viesti nuolen nopeudella kautta seudun, ja kun oli pyhäpäivä, tulvi kansaa rakennukselle kaikista lähikylistä. Puheltiin ja hälistiin. Siellä, täällä näkyi joukossa kalpeita, itkettyneitä naamoja. Kljausowin makuuhuoneeseen vievä ovi huomattiin olevan lukossa. Sisäpuolella näkyi retkottavan avain.

– Nähtävästi ovat roistot tunkeutuneet sisään ikkunan kautta, – huomautti Psekow ovea tutkittaissa.

Mentiin puutarhaan, jonne makuuhuoneen ikkuna antoi. Ikkuna kuumotti synkän ja kumman näköisenä. Se oli verhottu vihreällä, haljistuneella vaatteella. Yksi verhon kulma oli hieman kääntynyt sisäänpäin, joten voi kurkistaa huoneeseen.

– Onko joku teistä katsonut sisään? – kysyi pristavi.

– Ei suinkaan, herra pristavi, – sanoi puutarhuri Jefrem, pieni, harmaapäinen ukonkääpä, jolla oli virasta eronneen aliupseerin kasvot. – Vielä tässä katsomaan, kun ilmankin vapisuttaa ja hervottaa.

– Ohhoh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! – huokasi pristavi huoneeseen katsoessaan. – Johan minä sanoin sinulle, ettet hyvällä lopu! Vaan etpäs totellut! Ei se semmoinen elämä hyvään pääty!

– Kiitos Jefremille, – sanoi Psekow, – ilman häntä ei olisi arvattukaan. Hänelle johtui ensiksi mieleen, ettei täällä asiat taida olla oikein. Tulee aamulla luokseni ja sanoo: "miksikäs se meidän herra makaa niin kauan? Kokonaiseen viikkoon ei tule makuuhuoneestaan". Silloin minua vihlasi kuin veitsellä… Paikalla välähti ajatus… Hän ei ollut näyttäytynyt viime lauantaista pitäen ja nyt jo on sunnuntai! Seitsemän päivää – se ei ole leikin asia!

– Mies parka… – huokasi pristavi uudestaan. – Viisas, sivistynyt ja hyvä mies. Seurassa ensimäinen, saattaa sanoa. Mutta koko turmelus, rauha hänen sielulleen! Eipä sattunut odottamattani! Stepan, – sanoi pristav eräälle vieraallemiehelle, – mene hetipaikalla meille ja lähetä Andrjusha ispravnikan luo sanomaan, että tulkoon tänne. Sano, että Mark Iwanitsh on tapettu! Ja pistäydy urjadnikalle – mitä se siellä kuhnii! Tulkoon tänne! Vaan joudu itse niin sukkelaan kuin voit tutkijatuomari Nikolai Jermolaitshin luo ja sano, että tulisi tänne. Maltahan, minä kirjotan hänelle kirjeen.

Pristavi asetti rakennuksen ympärille vahdit, kirjotti tutkijatuomarille kirjeen ja läksi tilanhoitajan luo juomaan teetä. Kymmenisen minuutin kuluttua hän istuu jakkaralle, haukkailee varovasti sokeria ja kiskoo tulikuumaa teetä.

– Niin se kävi… – puheli hän Psekowille. – Niin kävi…

Aatelismies, rikas… ja jumalten lemmikki, saattaa sanoa, kuten

Pushkinilla oli tapana sanoa, ja mitä hänestä on tullut? Ei mitään!

Joi ja renttuili ja siinä se nyt on! Tapettiin!

Kahden tunnin kuluttua saapui tutkija. Nikolai Jermolajewitsh Tshubikow (se oli tutkijan nimi), pitkä, tanakka, 60-ikäinen vanhus, on ollut virassaan neljännesvuosisadan. Hänet tunnetaan piirissään rehelliseksi, viisaaksi, tarmokkaaksi ja tointaan rakastavaksi mieheksi. Tapahtumapaikalle saapui myöskin hänen ainainen seuralaisensa, apurinsa ja kirjurinsa Djukowski, pitkä, 26 vuoden korvilla oleva nuorukainen.

– Ihanko totisesti? – kysyi Tshubikow astuessaan Psekowin huoneeseen ja hätäisesti puristaen kaikkien kättä. – Ihanko totisesti? Mark Iwanitsh surmattu? Ei, se ei voi olla totta! Ei voi olla totta!

– Menkääpäs katsomaan… – huokasi pristavi.

– Herra taivasten tekijä! Minähän näin hänet viime perjantaina

Tarabanjkowin markkinoilla! Ja yhdessä viinaa ryypittiin.

– Menkäähän katsomaan… – huokasi pristavi uudelleen.

Huokailtiin ja päiviteltiin, juotiin lasilliset teetä ja mentiin rakennukselle.

– Tie auki! – kiljasi urjadnikka rahvaalle. Kun oli tultu sisään, ryhtyi tutkijatuomari ensinnä tarkastamaan makuuhuoneen ovea. Ovi oli petäjäinen, keltaseksi maalattu ja vahingoittumaton. Mitään erityisiä jälkiä, joista olisi saatu jonkullaista osviittaa, ei löydetty. Ryhdyttiin särkemään ovea.

– Asiattomat, olkaa hyvä ja poistukaa! – sanoi tutkijatuomari, kun ovi kovan jyskytyksen ja räiskeen jälkeen oli antanut perää kirveelle ja taltalle. – Minä pyydän sitä tutkimuksen nimessä… Urjadnikka, ei saa laskea ketään sisään!

Tshubikow, hänen apulaisensa ja pristavi avasivat oven ja epäröiden astuivat toinen toisensa perästä huoneeseen. Heidän silmiään kohtasi seuraava näky. Huoneen ainoan ikkunan vieressä oli suuri puusänky, jossa oli tavattoman paksu untuvapatja. Patja oli ankarasti survottu ja sillä oleva peite monessa sykkyrässä. Puuvillapäällyksinen tyyny, jota myöskin oli vatvottu, virui lattialla. Pienellä pöydällä sängyn vieressä oli hopeainen taskukello, ja kahdenkymmenen kopekan hopearaha. Samalla pöydällä oli myöskin rikkitikkuja. Paitsi pöytää, sänkyä ja yhtä tuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. Sängyn alle pilkistettyään huomasi pristavi siellä parisenkymmentä tyhjää pulloa, vanhan olkihatun ja neljännesämpärillisen viinaa. Pöydän alla vetelehti pölyttynyt saapas. Luotuaan yleissilmäyksen huoneeseen, rypisti tutkijatuomari naamaansa ja punastui.

– Roistot! – mutisi hän nyrkkiään pudistellen.

– Missäs Mark Iwanitsh on? – kysyi Djukowski hiljaa,

– Pyydän olemaan sotkeutumatta minun asiohini! – sanoi Tshubikow äreästi. – Suvaitkaapas tarkastaa lattiaa! Tämä on toinen samallainen tapaus minun toimiajallani, Jewgraf Kusmitsh, – sanoi hän pristaville matalalla äänellä. – Vuonna 1870 sattui minulle ihan samalla lailla. Ja tehän muistanettekin… Kauppias Portretowin murha. Siellähän oli näin. Roistot ensin tappoivat ja sitte laahasivat ruumiin ikkunasta pellolle…

Tshubikow astui ikkunan luo, työnsi verhon syrjään ja tyrkkäsi varovasti ikkunaa. Se avautui.

– Aukeni, siis se ei ole ollut kiinni… Hm!.. Ikkunalaudalla on jälkiä, näettekö? Tuossa on polven jälkiä… Joku on kiivennyt ulkoapäin… Ikkuna täytyy tutkia juurtajaksain.

– Lattiassa ei ole mitään erityistä huomattavissa, – sanoi Djukowski. – Ei pilkkuja eikä naarmuja. Löysin vain palaneen öljytikun. Tässä on! Mikäli minä muistan, ei Mark Iwanitsh tupakoinut ja tavallisessa elämässään hän käytti rikkitikkuja, mutta ei milloinkaan öljytikkuja. Tämä tikku saattaa olla todistuskappaleena…

– Ah, pitäkää suunne kiinni! – viittasi tutkijatuomari kädellään. – Tikkuineen siinä telläytyy! Kyllä on viisas! Sen sijaan, että tikkujen kanssa nuohotte, tutkisitte edes sänkyä!

Tarkastettuaan sängyn ilmotti Djukowski:

– Ei veri- eikä muitakaan pilkkuja ole huomattavissa… Tuoreita repeytymiä ei myöskään: Tyynyssä on hampaan jälkiä. Peitteelle on kaatunut jotain nestettä, joka haisee oluelta ja maultaan on myöskin sitä… Patjan yleinen muoto antaa aiheen otaksua, että sillä on tapahtunut kamppailu.

– Tiedän ilman teitäkin, että on kamppailtu. Eikä teiltä kamppailua kysyttykään. Sen sijaan tekisitte paljon paremmin, jos…

– Toinen saapas on tässä, toista ei ole näkösällä?

– No, mitä sitte?

– Sitä, että hänet on kuristettu sillä aikaa, kun hän riisui saappaitaan. Hän ei ole ehtinyt riisua toista saapastaan, kun…

– Sen vei!.. Mistä te tiedätte, että hänet kuristettiin?

– Tyynyssä on hampaan jälkiä. Itse tyyny on pahasti vatvautunut ja viskattu 2 1/2 arssinan päähän sängystä.

– Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi olisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten nuuskia… Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.

Kun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen. Ikkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla kasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää siitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan ylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.

– Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? – kysyi Djukowski

Psekowilta.

– Keltainen, purjekankaasta.

– Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen nuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt saapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew. Ispravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan. Lääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet silmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä kysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:

– Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne tahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!

Ikkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea ja ikkunaa lähinnä olevien pensaiden tarkastus antoi sen sijaan tutkimukselle paljon hyödyllisiä neuvoja. Djukowskin onnistui esimerkiksi keksiä nurmella pitkä, tumma juova, joka oli muodostunut jälistä ja joka ulottui ikkunalta jonkun sylen puutarhan sisäosaa kohti. Juova päättyi erään sireenipensaan alle suureen tumman ruskeaan täplään. Saman pensaan alta löydettiin toinen saapas, joka osottautui huoneessa tavatun pariksi.

– Vanhaa, hyytynyttä verta! – sanoi Djukowski täplää tarkastaen.

Kun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja vilkasi pikinpäin täplään.

– Verta näkyy olevan, – murahti hän.

– Siis ei kuristettu, jos verta on! – sanoi Tshubikow myrkyllisesti

Djukowskiin katsahtaen.

– Kuristus on tapahtunut makuuhuoneessa, vaan täällä on häntä lyöty jollain teräaseella, ettei olisi vironnut. Pensaan alla oleva täplä osottaa, että hän on virunut siinä verrattain pitkän aikaa, kunnekka he olivat saaneet käsiinsä asuja, joilla hänet on kuletettu puutarhasta pois.

– No, entäs saapas?

– Saapas vahvistaa vieläkin enemmän sitä ajatustani, että hänet on murhattu silloin, kun hän nukkumaan käydessään oli riisumassa saappaitaan. Yhden saappaan hän on ehtinyt riisua, vaan toisen eli tämän hän on saanut vain puoliväliin, josta se on tärinän ja kaatumisen tähden itsestään lähtenyt…

– Suurenmoista kekseliäisyyttä! – naurahti Tshubikow. – Niin se poika laskee kuin laastaria! Milloinka te Herran nimessä opitte hillitsemään viisasteluhaluanne? Sen sijaan, että tyhjää horisette, ottaisitte veren tahraamaa ruohoa analysia varten!

Kun paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi tutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan. Murkinoidessa sukeusi keskustelu.

– Kello, rahat ynnä muu on koskematta, – alkoi Tshubikow keskustelun. – Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei murhaa ole tehty ryöstön aikeessa.

– Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, – lisäsi Djukowski.

– Mistä te sen päätätte?

– Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset talonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät vain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin huomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme: kaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva mies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.

– Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on nukkunut?

– Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän kerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.

– Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!

– Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, – sanoi puutarhuri Jefreni, joka toi teekeittiön pöytään, – ei tuota turmelusta ole tehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.

– Hyvin mahdollista, – sanoi Psekow.

– Kukas se Nikolashka on?

– Herran kamaripalvelija, herra pristavi, – vastasi Jefrem. – Ken muu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja renttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet makaamaan… Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan sanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa, että tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan tähden… Hänellä oli semmoinen nainen… Se oli herran mieleen ja ne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti… Tuolla se nytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka surku…

– Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, – sanoi Psekow. – Hän on yksinkertainen nainen, mutta… Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä Nanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa… mielyttävää viehkeää…

– On se nähty… tiedettiin… – sanoi tutkijatuomari niistäen nenäänsä punaiseen liinaan.

Djukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa sormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän alkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen. Tutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori, pitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut rinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi tutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun pöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.

– Missä herra on? – kysyi häneltä Tshubikow.

– Murhattiin, herra tuomari.

Tämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi itkeä.

– Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä on hänen ruumiinsa?

– Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.

– Hm… Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin… Inhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra surmattiin? Lauantaina toisin sanoen?

Nikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.

– En voi muistaa, herra tuomari, – sanoi hän. – Olin ryypyksissä enkä muista.

– Alibi! – kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.

– Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?

Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.

– Ajattele sukkelaan! – sanoi ispravnikka.

– Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa… Ja siitä se veri tuli.

Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut ehdottomasti kieltääkään.

– Alibi! – hymähti Djukowski. – Ja miten tyhmä alibi!

– Kävitkö Akulkan luona?

– Tulihan sitä tehdyksi.

– Houkuttelikos herra hänet sinulta?

– Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian laita on.

Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä. Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti. Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti vuorostaan epäilevästi Psekowiin.

– Saat mennä! – sanoi hän Nikolashkalle. – Vaan sallikaa minun nyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte lauantaina sunnuntaita vasten täällä?

– Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa iltasta.

– Ja sitte?

Psekow hämmentyi ja nousi pöydästä.

– Sitte… sitte… En tosiaankaan muista, – sopersi hän. – Join paljon sinä iltana… enkä muista milloin ja mihin nukuin… Mitäs te minusta kaikki tähystelette? Niin kuin minä olisin murhaaja!

– Missä te heräsitte?

– Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla… Kaikki voivat sen vakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä…

– Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?

– Mitäs merkillistä siinä olisi!

– Teiltä hän joutui Kljausowille?

– Niin… Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem

Kusmitsh?

Seurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin verran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin kalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.

– Täytyy lähteä, – sanoi hän, – toiseen taloon puhuttelemaan vainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä neuvoja.

Tshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta herrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli neljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa suuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla asiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.

– Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin sanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, – alkoi kohtelias Tshubikow. – Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo kuulleetkin… On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain tavoin murhattu… Herran tahto, ymmärrättehän itsekin… Kuolemaa ei kukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi auttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?..

– Ah, älkää kyselkö minulta! – sanoi Maria Iwanowna entistään enemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. – En voi kertoa teille mitään! En mitään! Rukoilen teitä! En mitään voi… Ah, ei, ei… ei sanaakaan veljestä! Vaikka kuolisin, en voi kertoa!

Maria Iwanowna purskahti itkuun ja meni toiseen huoneeseen. Tutkijat vaihtoivat katseita, kohauttivat olkapäitään ja poistuivat.

– Saakelin akka! – kirosi Djukowski poistuessaan herrastalosta. – Hän näyttää jotain tietävän, vaan salaa. Ja sisäkönkin kasvoihin oli jotain kirjotettu… Malttakaahan riiviöt! Kyllä se selvä otetaan!

Illalla palasi Tshubikow apulaisineen kotiin kuun kalpeassa valossa. Kärryissä istuessaan he laskivat päässään kuluneen päivän puuhien tuloksia. Kumpikin oli uuvuksissa ja ääneti. Tshubikow ei yleensä pitänyt puhelusta matkalla, hölökielinen Djukowski taas oli vaiti isäntänsä mieliksi. Matkan lopulla ei apulainen kuitenkaan jaksanut enää olla ääneti, vaan virkkoi:

– Että Nikolashka on asianosallinen, non dubitandum est. Näkeehän sen naamastakin, mikä kapine se on… Alibi ilmaisee hänet karvoineen päivineen. Ei ole myöskään epäilyä siitä, ettei hän olisi teon alkuunpanija. Hän on ollut vain tyhmänä, tylsänä aseena. Vai mitä? Eikä Psekowkaan näyttele tässä jutussa aivan mitätöntä osaa. Siniset housut, hämmästys, makaaminen uunilla peloksissa murhan jälkeen, alibi ja Akulka.

– Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se, joka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän imeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa – tekin siis olette asianosallinen.

– Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan en minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä löin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa kävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on inhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa… Vaatimaton nuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa. Itserakkaus, nähkääs… Kosto tuli mieleen ja sitte… Hänen paksut huulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko, kuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja että se roikale palaa intohimosta – on päivän selvää! Siis: loukattu itserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi aiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas? Nikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow on arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas eivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja seipäällä… Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?

Djukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei päästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.

– Eijaa, – huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. – Eijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni pälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?

– Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.

Käykää syömään.

Tuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen ryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin silmin:

– Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon heittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut on ollut – nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria Iwanownaa!

– Tuota tuokkeroista… Eikös teidän päänne vähän niin kuin… eikö sitä kivistä?

– Olen aivan terve. – Sama se, olkoon, että olen menettänyt järkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän ilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa selityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään – hyvä on, olkoon menneeksi – vaan muistakaapas heidän suhteitaan! Hän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija, jumalaton iletys… Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen saaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen kätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!

– No, entäs sitte?

– Ettekö vieläkään tajua? Hän, vanha-uskolainen, on tappanut veljensä uskonraivosta! Ja vähät siitä, että hän on tuhonnut harhaoppisen riettailijan – hän on vapauttanut maailman anttikristuksesta ja siinä juuri, ajattelee sisar, on hänen ansionsa ja uskonnollinen sankarityönsä! Oo, te ette tunne noita vanhojapiikoja, vanha-uskolaisia! Lukekaapas Dostojewskiä! Ja mitä kirjottaa Leskow ja Petsherski?.. Hän, hän se on, vaikka tähän paikkaan takertuisin! Hän on kuristanut! Voi sinuas kyykäärmeen sikiö! Ja eikö hän polvistunut rukoilemaan vasta sen jälkeen, kun me olimme saapuneet sisään. Silmän palvelusta ja meidän pimittämistä! Käyn muka tähän rukoilemaan, niin luulevat, että olen rauhallinen ja etten heitä ollenkaan ole odottanut. Se on kaikkien alkavien rikollisten metoodi. Rakas ystäväni, Nikolai Jermolowitsh, isäni, antakaa tämä asia minun ajettavakseni! Antakaa minun ajaa se loppuun asti! Olkaa armollinen! Kun kerran olen sen alkanut, niin voinhan sen päättääkin.

Tshubikow pyöritteli päätään ja rypisteli naamaansa.

– Osataan tässä itsekin selvittää vaikeat asiat, – sanoi hän. – Eikä teidän sovi telläytyä sinne, missä teitä ei tarvita. Kirjottakaa vain, mitä teille sanellaan – se on teidän toimenne!

Djukowski sävähti tulipunaiseksi, kiskasi oven auki ja meni.

– Älykäs poika se lurjus sentään on! – mutisi Tshubikow oveen katsellen, josta Djukowski oli kadonnut. – Älykäs ihan kerrassaan! Mutta hieman sopimattoman tulinen ja pikainen. Täytyy sille ostaa ensi markkinoilta paperossikotelo lahjaksi…

Seuraavan päivän aamulla tuotiin tuomarin luo Kljausowin kylästä nuorimies, jolla oli suuri pää ja jäniksen huulet, joka sanoi olevansa paimen Danilka ja joka antoi hyvin tärkeän todistuksen.

– Olin ryypyksissä, – kertoi hän. – Puoleen yöhön istuin kuoman luona. Kotimatkalla menin minä humalapäissäni uimaan jokeen. Siinä uidessa katsahdin ylös ja näin silloin kaksi miestä, jotka kantoivat jotain mustaa. Hih! kiljasin minä niille. Ne säpsähtivät ja minkä koivesta läksi ala latmistaa Mukarjewskin pelloille päin. Jumala minut riivatkoon, elleivät ne silloin retuuttaneet herraa!

Samana päivänä illansuussa vangittiin Psekow ja Nikolashka ja lähetettiin sotilassaattueen vartioimana kaupunkiin, jossa heidät pistettiin linnaan.