Kitobni o'qish: «Kaksikymmentä: novellikokoelma»

Shrift:

Asianmukaisia toimenpiteitä

Keskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota – kuten sikäläinen vankilan johtaja väittää – ei edes suurennuslasilla voi löytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee. Raatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta, johon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin valtuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan matkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja… Lautakunnan matka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia. Terveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta, asianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista, huitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä ja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja kääntyen muitten puoleen ilmottaa:

– Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin pohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa, kun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella. Jumal'avita!

– Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria valitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. – Eikös aleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja… toiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää sitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli rotan likaa seassa… Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!

– Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? – sanoo lääkäri välinpitämättömästi.

Terveyslautakunta astuu Osheinikowin "The, sockuri ja kaffe ja muiden kolonnialitavarain makasiiniin" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti tarkastukseen.

– Kas vaan!.. – huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta somasti kokoon pantua pyramidia. – Millaisia torneja sinä rakentelet saippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu… mutta mitä tämä on? Katsokaa tänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata samalla veitsellä!

– Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, – huomauttaa isäntä järkevästi.

– Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä leipää.

– Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta… Mutta mitä asiaa teillä on, hyvät herrat?..

Poliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä silmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja näpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:

– Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?

– Mitä te?.. Herra varjelkoon!.. – säpsähtää kauppias.

Poliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa silmäillä "Asmolow ja K: nin hintaluetteloa". Kauppaseuran edustaja pistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä olevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa… Hän katsoo sinne ja kasvoilleen nousee hellä ilme.

– Kissa … pikku kissa! Kisimirri! – lepertelee hän. – Makaa ryyneissä ja nostelee nokkaansa… Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä! Sinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.

– Miks'ei!.. Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista nähtävää… Tässä on silliä, juustoa … sampea, jonka saimme viime torstaina, parasta lajia… Mishka, tuoppas veitsi tänne!

He leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.

– Jos maistaisin minäkin – puhelee isäntä kuin itselleen. – Olisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä alle, se antaa aivan toisen maun… Mishka, tuoppas meille sellainen pieni pullo sitä parempaa.

Mishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta ja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.

– Ryyppy tyhjään vatsaan – sanoo poliisimestari kahnuttaen epätietoisena korvallistaan. – No, eihän yksi ryyppy mitään tee… Mutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!

Neljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien huuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa

Goloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa.

Viisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.

– Enemmän oikealle!.. Vetäkää sieltä syrjästä … vetäkää vaan! Tynki alle pian … no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän ylhäisyytenne!

Tynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan… Pojat käyvät tynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen ääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien ponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti pilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin vierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa toistamiseen.

– Thyi! – sylkäisee poliisimestari. – Mennään Shibukinin luo!

Taitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.

Tultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.

– Äskenhän se oli vielä auki! – ihmettelevät he silmäillen toisiaan. – Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin tuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? – kysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.

– Antakaa Herran tähden vähän… – kähisee kerjäläinen, – vähän köyhälle raajarikolle … olkaa armeliaita, hyvät herrat… Kyllä Jumala teitä siunaa…

Terveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista kaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja, ikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen seuransa perään.

Noin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena, rasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa juhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.

– Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa, – huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo "Viinikellari". – Se virkistäisi niin.

– Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.

Terveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat pyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään viinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.

– Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, – valittaa kauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan. – Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?.. Mutta entäs…

Edustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman omenan ja alkaa pureskella sitä.

– Kas!.. taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! – sanoo poliisimestari ikäänkuin ihmetellen. – Näytäppäs tänne, minäkin valitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme ne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin pitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme kuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei seuroja – kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät herrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!

* * * * *

– Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? – kysyy poliisi poliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita ylös.

– Va… vakan? Minkä vakan? Mu… muistan! Hävitä se omenineen päivineen … ei … eipä tiedä vaikka niissä olisi – ru… ruttoa!

– Omenat te suvaitsitte syödä.

– Sy… syödä?!.. Vai niin!.. Kuules! Mene kotiin ja sano rouvalle, ettei hän vaan suuttuisi… Mi… minä vaan tunniksi…

Valtuuston kanssa maata … ymmärräks? Hö… höyhensaareen. Sprechen

Sie deutsch, Ivan Andreitsch?

Ja kohotettuaan katseensa taivasta kohti nyökäyttää poliisimestari katkerasti päätään, levittää kätensä ja huudahtaa:

– Tällaista se elämä on!

Kauhea yö

Ivan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin pieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:

– Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883 palasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme pitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin, olivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin. Minä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen virkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani ahdistivat, olivat raskaita —

"Elämäsi lähenee loppuaan… Tunnusta syntisi ja kadu…"

– Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän onnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei ainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: "Tänä yönä". En usko spiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai minut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se on hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen ihmisen luonteelle… Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut ympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen valittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni en nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä, valtasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä, ennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta katsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan sivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen muodossa.

Ivan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:

– Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt minua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon neljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun vaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä ja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.

"Jos Spinozaan saattaa luottaa, – hymähdin minä – niin täytyy minun tänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!"

Minä sieppasin tikulla tulta… Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen talon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi kiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku jyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua pyytäen…

"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä", – ajattelin minä.

Mutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta sinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani, niin näin odottamattoman ja kauhean näyn… Oli vahinko, ettei tuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan silloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä kiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja hämmästyksen valtaamana…

Keskellä huonettani oli ruumisarkku.

Kauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa ääriviivat… Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun, säkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin arkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat mieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen olette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen ainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat. Tämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen ruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis hopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat – kaikki ilmaisi, että vainaja oli rikas.

Suin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta, miettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita alas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat turkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut enkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää lyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi rajusti, henkeäni ahdisti…

Eräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi lähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:

– En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon, varkaan, raivoisan koiran… En olisi ihmetellyt, jos katto olisi romahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet… Kaikki tämä olisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku voinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla? Kallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku, – kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan huoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo ennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin kummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!

"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos", – välähti aivoissani.

Minä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät suinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista, että arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat saattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään paikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme eivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin juomarahaa?

"Henget ennustivat minulle kuolemaa, – ajattelin. – Eivätköhän he liene minulle myös arkkua varustaneet?"

Minä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan spiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin mystilliselle tuulelle.

"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika, – päätin vihdoin. – Se oli vaan näköhäiriö – eikä mitään muuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut siis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät ruumisarkun… Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?"

Sade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja hattuani… Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi tästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin – mutta siellähän uhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä kestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja, näkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää järkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja kylmään yöhön.

Silloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka myöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan luona Kuolleen kadun varrella.

Ivan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan, huokasi raskaasti ja jatkoi:

– Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja vakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen poikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini minä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin lepäämään. Oli pimeä… Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli uunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo jouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla. Mutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan päinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen. Minä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos huoneesta…

Toverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin – ruumisarkun!

Mutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja tummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka tämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että se olisi näköhäiriö… Eihän toki joka huoneessa saata arkkua olla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen minä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän asumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin "arkkumaniian" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei tarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja Spinozan sanoja…

"Minä tulen hulluksi! – ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. —

Hyvä Jumala! Mitä on tehtävä?"

Pääni oli haljeta, jalat notkuivat… Satoi kuin saavista kaataen, tuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä hattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani eivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä sylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.

– Mitä on tehtävä? – jatkoi Ivan Panihidin. – Olen tullut mielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä Kuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin valmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä istunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin… Silloin ei hän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan asui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.

Sallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen Pogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin kauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja paiskellen ovia.

– Tänne! – kuului sydäntä särkevä huuto. – Tänne! Yövahti!

Ja hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu, jolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.

– Pogostow! – huusin minä tunnettuani ystäväni. – Tekö se olettekin? Mitä teille on tapahtunut?

Tultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä harhailivat…

– Oletteko Panihidin? – kysyi hän kolkolla äänellä. – Tekö siinä olette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette vaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette…

– Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!

– Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni teidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö. Kirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan epäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani näin huoneessani – ruumisarkun!

Minä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.

– Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena portaalle. – Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin pelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi ruumisarkkuun!

Hämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka minä olin nähnyt…

Hetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä ja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole näköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.

– Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, – selitti lääkäri, – niin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut, jotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain todellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?

Oltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten ja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää pelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan lääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle huoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun, joka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu kullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti ristinmerkkejä.

– Nyt sopii katsoa, – sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, – onko tämä arkku tyhjä vai ei.

Kauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi arkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli – tyhjä…

Vainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen, jossa seisoi:

'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten. Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut – hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa – niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme, olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun

Ivan Tsheljustin.'

Tämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja hermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti sekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja hautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa eivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen kotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen marmorisen hautapatsaan.