Rouva de la Motte

II
LAPEYROUSE

Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan, kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin polvia myöten.

Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.

Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä, pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän jakeli käskyjään katseilla.

Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita, niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.

Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle naapurilleen:

"Eikö herra kreivi juo?"

Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen, pienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat; hänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein surumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen avoimella ja ylevällä otsallaan.

"Minä juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.

"Paitsi kuningas Ludvig XV: n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin suvaitsi juoda viiniä."

"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin, vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."

"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.

Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä vahakynttiläin valossa.

"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."

Kreivi lausui sanan kiitos niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä, että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:

"Eläköön hänen majesteettinsa."

"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"

"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista hallitsijaa."

Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville.

"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."

"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja katsahti vanhaan ystäväänsä.

"En usko…" sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia vastapäätä.

"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden puhujaan läpitunkevan silmäyksen.

"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de Richelieu on ikäpresidenttimme."

"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."

"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.

"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä vuottani."

"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.

"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille, markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta: 1696, siinä vuosiluku."

"Mahdotonta", väitti de Launay.

"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä, ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan vuonna 1714."

"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."

"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras", vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan maljana."

"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän vastaan."

"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki vieraat kuin yhdestä suusta.

"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon pulloon sulkenut."

"Tekö?"

"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti turkkilaiset, vuonna 1664."

Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.

"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."

"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille, hän kun oli saavuttanut voiton S: t Gotthardin luona ja sillä kostanut sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."

"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa muistettavassa ottelussa."

"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen.

"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli Condorcet hymyillen.

"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen. "Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa, vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli venetsialaisilta ostanut."

"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin Filipin?"

"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä, jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä, kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."

"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin taistelussa."

"Miksi niin, monsieur?"

"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."

"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin teille olla joksikin hyödyksi."

"Olitteko siis mukana?"

"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston, ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."

"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.

"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."

"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"

"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista. Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."

"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."

"Jumala varjelkoon."

"Kleopatra oli siis…"

"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."

"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.

"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se tuskin pikkusormeeni."

Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.

Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.

"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."

"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."

"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."

"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan, joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin, luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai ette?"

"Kuolematonko?"

"Niin, kuolematon."

"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."

"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.

"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."

"Olette siis tuntenut Montecuculin?"

"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran, mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden samassa teltassa."

"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"

"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."

"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"

"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin teidän."

"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."

"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen kylkiluun kohdalla."

"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."

"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen on kuullut."

"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;

"Kah, se on perhesalaisuus."

"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski, sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa, sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette, näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."

"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."

"Voi, nuorentakaa siis minut."

"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut. Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään kolmekymmentä."

"Tuo oli vain kohteliaisuus."

"Ei, madame, se on tosiasia."

"Selittäkää."

"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."

"Kuinka niin?"

"Olette nauttinut elämänvettäni."

"Minäkö?"

"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."

"Kaikkea sitä kuuleekin."

"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle, joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti, jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista, kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi kiittämättömyyttä."

"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita…"

"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"

"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden resepti?"

"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle antanut kolme tai neljä pullollista."

"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"

"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle kerrottu hänen kuolleen."

"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."

"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.

"Aivan tosissani, sire… anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin käsittää tahalliseksi.

"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha nuorennettavaksi."

"Ei, sen vakuutan."

"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.

"Ei ollenkaan", vastasi hän.

"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte, julistan teidät Medeian oppilaaksi."

"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta katseensa kaikkiin kuulijoihin.

Jokainen nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."

"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.

"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.

Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.

Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.

Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään: kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.

Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.

"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen, joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli frangia. – Suom.] joka tippa."

"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea leikkiä.

"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.

"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku hyötyisi."

"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.

Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.

Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.

Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn luita sanoen, että hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.

Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä kyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.

"Oi-oi", voihki hän.

"Mikä nyt tuli?" kyseltiin häneltä.

"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!"

Ja hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi kyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.

Vaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi nuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin vanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.

"Asia on perin yksinkertainen, messieurs", selitti Cagliostro. "Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä, nuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi."

"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi", hoki vanhus kiihkeästi.

"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen", vastasi Cagliostro.

Kaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut rouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus ja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär katseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti käsiään, nuorentui itsekin näkemästään.

Kun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista Cagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi nopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:

"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo ihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia."

"Se merkitsee", huomautti Hagan kreivi, "että saadakseen nuoruutta kahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki."

Kaikki alkoivat nauraa.

"Ei", väitti Condorcet; "se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä viisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää kuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden."

"Vedenpaisumus!" sanoi Lapeyrouse.

"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut toisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli neljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua suojelemaan ajan hävitykseltä."

"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian perille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon, jotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen minä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä – sellainen nainen tai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa tätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen tipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla sulon ja tarmon asteella."

"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?" kysyi Hagan kreivi.

"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat kasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän pysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa riutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä. Silloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan kuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa – kun ruumista kuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit – pysähtyy kasvu kolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen viiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai kaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä, käydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri sillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on hallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa huomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon tuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin kyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa."

"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!" huudahti kreivitär, "miksi siis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut kahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?"

"Siksi, hyvä kreivitär", vastasi Cagliostro hymyillen, "että mielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja täyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen."

"Vai siksi!" sanoi kreivitär.

"Ihan totta, madame", jatkoi Cagliostro, "sillä kaksikymmenvuotias miellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen vanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja kuusikymmenvuotiaita miehiä."

"Myönnän, monsieur", sanoi kreivitär. "Ja turhaa olisikin kiistää elävää todistusta vastaan."

"No sitten minä olen hukassa", vaikeroitsi Taverney; "liian myöhään kävin asiaan käsiksi."

"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi", huomautti Lapeyrouse suorapuheisesti kuten ainakin merimies, "ja usein olenkin kuullut sanottavan, että marskilla on jokin resepti…"

"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta", sanoi Hagan kreivi nauraen.

"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?" kysyi rouva Dubarry.

Vanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja kiirehti vastaamaan:

"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?"

"Kyllä, tietysti me tahdomme."

"No niin, minä säästän itseäni."

"Kas vain!" huudahti seurue.

"Siinä se resepti on", vakuutti marski. "Minä väittäisin vastaan", sanoi kreivitär, "ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron reseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät vielä ole lopussa."

"Kyselkää, madame, kyselkää."

"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte elämän vettänne, eikö niin?"

"Juuri niin, madame."

"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien…"

"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame."

"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?"

"Kuten näette."

"Siinä tapauksessa te, monsieur", muistutti Condorcet, "todistatte enemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy."

"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?"

"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että elämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on neljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana."

"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan kuollut."

"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten Akilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet ampumalla nuolen hänen kantapäähänsä."

"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli", myönsi Cagliostro.

"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?"

"Valitettavasti."

"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet kolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?"

"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata perusteluitani."

"Tarkkaan kyllä."

"Me tarkkaamme myös."

"Niin, niin", toistivat muutkin.

Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja valmistui kuuntelemaan.

Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.

"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia, näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki.

"Ja terveyden ehtona on…"

"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.

"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä kaikkein paras ravintojärjestys?"

"Kukapa sen tietää?"

"Te, kreivi."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.

"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu, minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."

"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."

"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.

"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"

"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."

"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.

"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta palatkaamme elämänveteen."

"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.

"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin. Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta. Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista; sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda, enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei mitenkään juoda."

– No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset. Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani, luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.

– Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.

– Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.

Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.

"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"