Rouva de la Motte

Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa alistunut ihminen.

Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton, valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.

Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia sanoja.

Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni nämä sanat:

"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"

"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.

"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte kotona?"

"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä kaupungille."

Tämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt sairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta nähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta päättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta nojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.

Vaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli kääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle henkilölle:

"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu."

Ovi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä Saint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin asunnossa.

"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?" kysyi Clotilde valaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin kunnioittavasti.

"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta", vastasi vanhempi tulijoista.

"Pariisista?"

"Ei; Versaillesista."

Clotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi nojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.

Clotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat saisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan hitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella nyt alkavaa keskustelua.

III
JEANNE DE LA MOTTE DE VALOIS

Jeanne de la Motten ensi huolena, voidessaan säädyllisesti taas kohottaa katseensa, oli tarkastaa, millaisten ihmisten kanssa hän nyt joutui tekemisiin.

Vanhempi tulijoista saattoi, kuten olemme maininneet, olla kolmenkymmenen tai kahdenneljättä ikäinen; hän oli huomattavan kaunis, vaikka hänen piirteissään kaikkialla ilmenevä kopeus tietysti riisti kasvoilta osan sitä viehätystä, joka niissä olisi voinut olla. Näin ainakin Jeanne päätteli siitä vähästä, mitä sai nähdä vieraan kasvoja.

Vieras näet oli, valiten mieluummin nojatuolin kuin sohvan, asettunut kauas lampunvalosta, istuen nurkassa, ja venyttänyt otsansa eteen huppukauluksen reunaa niin, että se heitti varjoa hänen kasvoilleen.

Mutta pään ryhti oli niin ylpeä, katse niin vilkas ja niin luonnollisesti avoin, että yksityispiirteitten ollessa piilossakin tulijan saattoi kokonaisuuden nojalla huomata olevan kaunista ja varsinkin ylhäistä sukua.

Hänen seuralaisensa, ainakin näyttäen vähemmän aralta, vaikka oli neljää, viittä vuotta nuorempi, ei salannut todellista kauneuttaan.

Ihonvärin ja piirteitten puolesta ihailtavat kasvot; ohimot paljastava hiuslaite, joka antoi soikeiden kasvojen esiintyä kaikessa sulossaan; suuret sinisilmät, jotka olivat kirkkaan tyynet ja samalla syvälle näkevät; miellyttävä suu, jolle luonto oli suonut vilpittömyyden ja kasvatus ja seurustelu hienotunteisuuden; nenä, jonka ei tarvinnut muotonsa vuoksi kadehtia mediciläistä Venusta. – Kaikki tämä selvisi Jeannen nopealle silmäykselle. Harhaillen sitten muihin yksityiskohtiin kreivitär saattoi havaita, että nuoremmalla naisella oli hienompi ja notkeampi vartalo kuin toisella, laajempi ja ääriviivoiltaan uhkeampi povi ynnä pullea käsi, kun taas vanhemman käsi oli jäntevä ja hieno.

Jeanne de Valois teki nämä huomiot muutamissa sekunneissa, siis nopeammin kuin olemme ehtineet ne tässä luetella. Sitten hän kysyi hiljaisella äänellä, mikä onnellinen seikka oli antanut aihetta vieraiden tuloon. Nämä katsahtivat toisiinsa, ja vanhemman annettua merkin vastasi nuorempi nainen:

"Rouva… olette kai naimisissa?"

"Minulla on, madame, kunnia olla kelpo aatelismiehen, kreivi de la Motten puoliso."

"No niin, rouva kreivitär, me olemme erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaria. Meille on teidän tilastanne kerrottu semmoista, mikä herättää osanottoa, ja senvuoksi olemme halunneet saada tarkkoja lisätietoja teistä ja oloistanne."

Jeanne viivytteli vastausta hetkisen.

"Hyvät rouvat", lausui hän huomaten toisen vieraan olevan varuillaan, "tuossa näette Henrik III: n muotokuvan. Hän oli esi-isäni veli, sillä minä olen todellakin Valois-sukua, kuten teille lienee sanottu."

Ja nyt hän odotti uutta kysymystä luoden vieraisiinsa katseen, jossa oli jonkinlaista ylpeätä nöyryyttä.

"Onko totta, kuten sanotaan, madame", kuului vanhemman naisen vakava ja lempeä ääni, "että äitinne oli portinvartijana eräässä Fontette-nimisessä talossa, lähellä Bar-sur-Seineä?"

Jeanne punastui tästä muistosta, mutta vastasi hämmentymättä:

"Se on totta, madame, äitini oli Fontette nimisen talon portinvartija."

"Niinkö?" ihmetteli kysyjä.

"Ja kun äitini Marie Fossel oli harvinaisen kaunis", jatkoi Jeanne, "rakastui häneen isäni ja nai hänet. Isäni puolelta minä olen ruhtinaallista sukua. Madame, isäni kuului Saint-Remy de Valoisin sukuun, polveutuen suoraan niistä Valoiseista, jotka ovat olleet kuninkaina."

"Mutta kuinka olette joutunut näin hädänalaiseen tilaan, madame?" tiedusti sama nainen, joka oli ennenkin kysynyt.

"Valitettavasti se on hyvinkin helppo käsittää."

"Minä kuuntelen."

"Ette voi olla tietämättä, että Henrik IV: n noustua valtaistuimelle, jolloin kruunu siirtyi Valois-suvulta Bourboneille, vallasta syöstyllä perheellä oli vielä muutamia jälkeläisiä, tosin jokseenkin tuntemattomia, jotka kuitenkin epäämättä olivat samaa alkuperää kuin nuo neljä niin onnettoman lopun saanutta veljestä."

Molemmat vieraat nyökkäsivät, ikäänkuin myöntämisen merkiksi.

"Nämä Valois-suvun jälkeläiset", jatkoi Jeanne, "jotka huomaamattomina pelkäsivät herättävänsä uuden kuningasperheen epäluuloa, vaihtoivat Valois-nimensä nimeen Remy erään maatilan mukaan, ja tämännimisinä heitä tavataan sukuluettelossa Ludvig XIII: n ajoista viimeisenedelliseen Valoisiin, isoisääni, saakka, joka nähdessään kuningasvallan vakaantuneen ja entisen suvun joutuneen unohduksiin ei enää katsonut olevan syytä riistää itseltään ainoata perintöään, mainehikasta nimeä. Hän siis otti jälleen nimen Valois, pysyen sennimisenä kaukana maaseudulla, tuntematonna ja köyhyydessä, eikä Ranskan hovissa kukaan kuvitellut, että syrjässä valtaistuimen loisteesta yhä oleskeli Ranskan entisten, ellei kuuluisimpien, niin ainakin kovaonnisimpien kuningasten jälkeläinen."

Tähän Jeanne pysähtyi. Hän oli puhunut kaunistelematta ja liioittelematta, johon seikkaan kuulijat panivat huomiota.

"Varmaankin teillä on todisteenne hyvässä kunnossa, madame", sanoi vanhempi vieraista lempeästi, luoden tarkkaavan katseen siihen, joka sanoi itseään Valoisien jälkeläiseksi.

"Oi, madame", vastasi tämä katkerasti hymyillen, "todisteista ei ole puutetta. Isäni toimitti ne täyteen kuntoon ja kuollessaan, jätti ne kaikki minulle, kun ei muuta perintöä ollut, mutta mitä etua siitä on, vaikka voikin näyttää toteen tarpeettoman tai sellaisen totuuden, jota ei kukaan tahdo tunnustaa?"

"Isänne on siis kuollut?" kysyi nuorempi vieras.

"Niin on, surullista kyllä."

"Maaseudullako?"

"Ei, madame."

"Siis Pariisissa?"

"Niin."

"Tässäkö asunnossa?"

"Ei, madame; isäni, parooni de Valois, kuningas Henrik III: n veljen jälkeläinen, kuoli kurjuuteen ja nälkään."

"Mahdotonta!" huudahtivat vieraat yhtaikaa.

"Eikä täällä", jatkoi Jeanne, "ei tässä köyhässä kodissa, ei omassa vuoteessaan, kuinka kehno se liekään ollut, vaan viheliäisimpien, onnettomimpien vierustoverina. Isäni kuoli Pariisin Hôtel-Dieussä." [Köyhäinsairaala. – Suom.]

Molemmat vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.

Mielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla esityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta, silmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.

Vanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta kun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa murheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän taas puhua:

"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria suruja, ja varsinkin isänne kuolema…"

"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin huomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani."

"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä murheita?" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen kulmakarvojaan.

"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä. Sillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä täällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista perhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan iloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden jälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!"

"Leipäänsä kerjätä!"

"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää isääni eikä minua."

"Mutta entä äitinne?"

"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä, että hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että Jumala on jättänyt äitini elämään."

Vieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta puhetavasta.

"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa kovaonnisesta elämästänne?" kysyi vanhempi nainen.

"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä luettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää mieltänne."

"Minä kuuntelen teitä", lausui majesteettisesti vanhempi vieras, johon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.

Rouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen äänessä oli käskevä sointu.

"Niin, minä kuuntelen siis", uudisti vieras hillitymmin, "jos tahdotte olla niin hyvä ja kertoa."

Ja tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen, joka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen hartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan jäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla olevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä osakseen nuhtelevan katseen.

"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi."

"Anteeksi, madame", sanoi kreivitär de la Motte, "olen äärettömästi pahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi taas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat seitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko sitten."

"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras, "olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."

"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin, madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä halunnut."

Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.

"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti vaimokseen alempisäätyisen naisen."

"Niin, hän nai portinvartijansa."

"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni, joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."

– Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika, yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.

– Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta, sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.

– Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona, sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, – kun silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi saada selkääni, niin että kuolisin.

"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.

"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.

"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."

"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.

"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi nuorempi nainen.

"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden vaaran – sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain yksi pelko – se, että saisin selkääni."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa, ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."

Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli kyyneliä.

"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön, jossa hän kuoli."

"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.

"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.

"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."

"Jäitte orvoiksi!"

"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa, kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt kaikkien luotujensa elää."

"Valitettavasti!"

"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis, vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."

"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"

"Juuri hän."

"Luullakseni hän on jo kuollut?"

"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."

"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."

"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi. Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut. Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle, jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."

"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt: kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."

Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.

"Entä miehenne, mitä hän tekee?"

"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa odotellen puolestaan parempia päiviä."

"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"

"Olen kyllä."

"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt myötätuntoa?"

"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."

"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?"

"En ketään. Kaikkialla turha yritys", vastasi rouva de la Motte.

"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!"

"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Voin kuolla nälkään kuten isäni."

"Onko teillä lapsia?"

"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa, pääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme."

"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan – voitteko esittää päteviä todisteita sukuperästänne?"

Jeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia papereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi valoa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa kiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.

Silloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi selkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa hän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.

"Mutta, madame", sanoi hän, "tässä on vain jäljennöksiä enkä näe ainoatakaan alkuperäistä todistusta."

"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä toisin ne nähtäväksi…"

"Jos siihen olisi tärkeä syy?" sanoi vieras hymyillen.

"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä teidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle niin suuriarvoisia, että…"

"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle."

"Ah, madame", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä suosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, "minusta ei tunnu, että te olette outo ihminen."

Ja heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla esille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka oli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun salkkuun.

Vieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:

"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä jättämään ne asianomaiseen virastoon."

"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"

"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa kuntoa."

"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."

"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten taas kasvonsa näkymättömiin.

Rouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään. Hän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille se kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä kiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.

Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:

"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa apua."

Rouva de la Motte katsahti kääröön.

"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä, ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."

Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan talikerroksen keskeltä.

Kitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän pisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.

Mutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui kynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin valotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät sanoen tukehtuvansa.

"Näkemiin asti, rouva kreivitär!" huusivat lähtijät ja riensivät rappusia alas.

"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?" kysyi Jeanne de Valois.

"Siitä saatte sanan", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin niin nopeasti kuin suinkin pääsi.

Ja pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.

Rouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten varmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen astuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin esine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja lattian välistä rakoa.

Kumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen – se oli kreivitär de la Motten ensi ajatus.

Löydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti koristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista suklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita, että siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta kreivittären kesti jonkun aikaa hakea.

Viimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen muotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta ja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen kaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.

Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki laakerikruunun ympäröimänä.

Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului portti sulkeutuvan.

Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä, missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä keveiden kääsien ajavan poispäin.

Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli laskettu lipastolle.

"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä kolikkoa."

Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.

"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär.

"Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"

Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde, lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt, seisoi suu auki ja kädet ristissä.

"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"