Kitobni o'qish: «Kuningattaren kaulanauha»

Alexandre Dumas'n vallankumousromaanien sikermä, jossa tämä suomennos ilmestyy viidentenä, muodostuu yhdeksi suurenmoiseksi kokonaisuudeksi siten, että melkoinen osa henkilöistä esiintyy mukana koko sen kaksikymmenvuotisen toimintajakson ajan, jota romaaneissa kuvaillaan.

Jotta eri romaaneihin voi mukavasti tutustua yksitellen, on edellisiin suomennoksiin liitetty selostavia katsauksia menneistä tapauksista. Näissä "Rouva de la Motte" ja "Kuningattaren kaulanauha" edustavat erityistä toimintavaihetta, jonka vaikuttavimmista henkilöistä seikkailijatar Jeanne de la Motte ja nuori kreivi de Charny ovat uusia esiintyjiä ja liittävät nämä kaksi romaania niin kiinteästi yhteen, että jälkimäisen lukijalta on edellytettävä edellisen tuntemusta.

"Rouva de la Motten" alkulauseessa sitävastoin selvitellään aikaisempien kolmen romaanin yhteinen sisältö siinä määrin kuin se on tarpeellista neljännen ja viidennen täydelle oivaltamiselle. Näiden jatko taasen käsittelee kahtena romaanina jälleenkin uuden toimintajakson ja tulee varustetuksi viidestä alkuromaanista ulottuneiden piirteiden selvityksellä.

"Kuningattaren kaulanauhaan" päättyy muutamien omituisten seikkailijain osuus tässä valtavassa historiallisessa kuvaussarjassa. Suomentajan alimuistutuksessa täydennetään heidän tarinaansa historiasta sen ajankohdan yli, johon Dumas on heidät johtanut. Sitte saavummekin jo vallankumouksen melskeisiin, joiden esikautta tekijä on valaissut perusteellisella henkilö- ja tapauspanoraamallaan.

V. H. – A.

1. Autio talo

Kreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan taloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo tulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää näkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta kuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten hakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti suljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia, – siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt puheenaolevana hetkenä.

Luostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira, ja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme surunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme neljännestä yli kahdeksan.

Kuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta ison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat, joita tuuli oli sen sisään kasannut.

Kuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen, josta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin äkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta lentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan ahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi – kaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun avain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.

Mutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa; ruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen saumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin alaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt raot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli luonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden sirkkalehtiensä alle.

Cagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään, sitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi kaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan väistyivät.

Portin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena kuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa painuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut kivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei nähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi pysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli taloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen hävitetty ja autio.

Ulkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä, muut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja lopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet murskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki lipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.

Cagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen avulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan ottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi talon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti elämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä uudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät nurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa, pysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki sisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan tilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli jo käynyt.

Kreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä, mistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa, sellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja herättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta. Nyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken entisyyden.

Kulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro astui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen pontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti talon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä sai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi. Mutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa uudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli rappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi Cagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa olevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen haltia.

Kreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin muisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan varjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon, joka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa tätä salaperäistä olinpaikkaa.

Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode, jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa, silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat, joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.

– Näin siis saan, – mutisi hän, – imeä sisääni hivenen sitä sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.

Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista kielistä.

Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.

Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole pelkkää järkeilyä.

Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula, jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi, tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä, Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja, otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:

– Lorenza!

Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään kuunnellut.

– Hyvästi! – sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä iäksi hukkaan. – Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia asioita.

– Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä, katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi! Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana voitolle.

Hän laski lyhdyn portaille.

– Koko tämä porrashuone, – sanoi hän, – on hävitettävä. Tämä sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.

Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat rivit:

'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.

Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat; sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi; aikaa: viikko.'

– Katsokaamme nyt, – mutisi hän, – voiko täältä hyvin nähdä pikku kreivittären akkunan.

Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.

– Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, – tuumi Cagliostro. – Hyvä on.

Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa arkkitehdille.

Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa. Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä; suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti sille seuraavan ruumispuheen:

– Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!

Sic transit gloria mundi. [Niin menee maailman kunnia. Suom.]

Viikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten mukaan.

2. Jeanne suojelijattarena

Kardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynyt Böhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:

'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee,

missä hän tänään syö illallista.'

– Pikku kreivittäreltä, – tuumi hän haistellen paperia. – Menenpä sinne.

Syy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli seuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa oli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän ja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi huomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän kutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja ripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi. Lakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena päivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt Jeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei tingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa suotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.

Böhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei ollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli paha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja kirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.

Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.

– Mieltäni surettaa, monsieur, – sanoi hän, – eräs asia aika lailla.

– Mikä se on, kreivitär? – kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.

– Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan…

– Mitä ihmettä te nyt puhutte?

– Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta aikaa.

– Minulta, – sanoi kardinaali kohteliaasti.

– Ei, vaan minulta, – vastasi rouva de la Motte lyhyesti. – Muuten…

– Voi, kreivitär… keskeytti kardinaali.

– Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.

– Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?

– Se juuri.

– Ja miksi se ei teitä liikuta?

– Siksi, etten minäkään teitä rakasta.

– Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan ystävällistä?

– Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää selvitettynä erään tosiasian.

– Mikä tosiasia se on?

– Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään minua.

– Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, – väitti prinssi melkein sillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. – Minussa on ollut teihin paljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne mukaan.

– Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon, että puhumme keskenämme totta.

– Ja miltä kuuluu totuus?

– Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.

– Mikä side?

– Oma etu.

– Oma etu? Hyi, kreivitär!

– Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!

– No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn: kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?

– Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä nuhdella.

– Olkaa niin hyvä.

– Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen kunnioitusta.

– Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?

– Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…

– Mistä asiasta?

– Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.

– Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.

– Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.

– Kreivitär! – mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.

– Kuulkaapa, – sanoi hän, – miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?

Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.

– Anteeksi, hyvä prinssi, – sanoi hän, – minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.

– No, no, kreivitär…

– Mutta…

– Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.

Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.

– Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, – jatkoi kardinaali. – Niin sanoitte itse.

– Ja sen toistan, – myönsi rouva de la Motte.

– Teillä oli siis jokin päämäärä?

– Tietysti.

– Mikä se oli, kreivitär?

– Tarvitseeko minun todellakin selittää?

– Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?

– Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita. Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on ollut mieluinen.

– Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis, että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.

– Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.

– Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua varjelkoon sitä luulemasta!

– Nainen ei aina pysy kuningattarena, – huomautti Jeanne, – ja minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.

– Hän olikin varsin kaunis mies, – vastasi kardinaali nauraen.

– Ja erinomainen pääministeri – lisäsi kreivitär tyynesti.

– Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan kansan puolelta.

– Tosiaan kaikki, – sanoi Jeanne, – paitsi eräs seikka.

– Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?

– Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta kammoo.

– Ja hän vihaa minua?

– Ooh!

– Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin kauniilla alulla, kreivitär.

– No niin, kuningatar ei rakasta teitä.

– Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.

– Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.

– Kaulanauha on kuitenkin ostettu.

– Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse rakastakaan.

– No no, kreivitär!

– Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.

– Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?

– Siitä olen varma.

– Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.

– Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.

– Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.

– Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.

– Mitä nyt, kreivitär?

– Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.

– Mutta minun ei ole enää nälkä.

– Puhelkaamme siis.

– Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.

– Erotkaamme siis.

– Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!

– Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur – vastasi Jeanne, – olkaamme kumpikin oma itsemme.

– Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.

Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."

Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:

– Entä jatko, kreivitär?

– Perin yksinkertainen.

– Mitä minun on tehtävä?

– Ei mitään. Odottakaa minua.

– Ja te menette…

– Versaillesiin.

– Milloin?

– Huomenna.

– Ja vastauksenne saan…

– Viipymättä.

– Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.

– Antakaa vain minun toimia.

Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:

– Vapaus on sittenkin parempi.