Kitobni o'qish: «Kirjekyyhkynen»

I

Toukokuun 5 p: nä 1637.

Kaunis kyyhkynen, hopeahöyhen, mustasepel, punajalka, koska sinusta vankilasi tuntuu niin kolkolta, että uhkaat surmata itsesi sen ristikoita vasten, niin annan sinulle vapautesi.

Mutta koska epäilemättäkin tahdot minut jättää vain päästäksesi takaisin jonkun toisen henkilön luo, jota rakastat enemmän kuin minua, on minun tehtäväni osoittaa sinut syyttömäksi viikon kestäneeseen poissaoloon kotoasi.

Todistan siis, että aikomukseni oli antaa sinun maksaa elinkautisella vankeudella se palvelus, jonka sinulle tein: niin itsekäs on ihmissydän, ettei se osaa mitään hyvää tehdä vaatimatta palkkiota, useinpa kaksin verroin suurempaa kuin hänen tekonsa ansaitsee.

Lähde siis, armas airut, lähde sinne, mistä tulit, ja vie anteeksipyyntöni sille miehelle tai naiselle, joka sinua matkain takaa kutsuu, ja jota sinä silmin etsit, vaikka matka lie pitkä. Kirje, jonka siipeesi kiinnitän, on uskollisuutesi turvakirja.

Jää hyvästi, vielä kerran; ikkuna aukeaa, taivas sinua odottaa…

Hyvästi!

II

Toukokuun 6 p: nä 1637.

Kiitokset teille, ken olettekin, joka annoitte minulle takaisin ainoan toverini; mutta, saatte nähdä, teidän hurskas tekonne saa palkintonsa: ikäänkuin olisi tuo suloinen airut, joka toi minulle kirjeenne, ymmärtänyt, että minun tulee kiittää teitä ja että ainoa pelkoni, koska en tiedä, missä asutte, oli, että moittisitte minua kylmäkiskoisuudesta, niin valtasi sen luonani sama rauhattomuus kuin sen oli teidänkin hallussanne vallannut.

Eilispäivänä: sen paluu oli pelkkää iloa kohdata jälleen minut; mutta tänä aamuna, – katsokaa, miten häilyvä sen mieli on! – tänä aamuna: minä en riittänyt sille enää; se sysii nokallaan ja siivillään, ei häkkinsä säleihin, sillä koskaan ei se ole ollut häkissä, vaan ikkunaruutuihini; se ei tahdo enää olla yksinään minun; se tahtoo olla meidän molempien.

Olkoon siis niin; vastoin monien mielipidettä arvelen, että ihminen kartuttaa kaksin verroin omaisuuttansa, josta sallii osan toisillekin. Meillä on siis tästä lähtien kaksi Iristä; ja huomatkaa, että minä annoin sille nimen Iris varmaankin aavistaen, että siitä tulisi kerran meidän lähettiläämme: teidän Iriksenne, joka tuo teille minun kirjeeni, minun Irikseni, joka tuo minulle kirjeet teiltä; sillä minä toivon, että tokihan suvainnette sanoa minulle, minkä palveluksen olette hänelle tehnyt ja kuinka hän teidän käsiinne joutui?

Teitä ehkä kummastuttaa, että minä näin muitta mutkitta ja aivan heti olen niin avomielinen teille, te tuntematon ystävä tai ystävätär. Mutta te olette varmaan hyvä, koska minulle lähetitte takaisin kyyhkyseni; ja sitäpaitsi lähetitte sen keralla kirjeen, joka ilmaisee, että henkilö, joka sen kirjoitti, on älykäs ja hyvin sivistynyt; ja ovathan kaikki jalot sydämet sisaria, kaikki ymmärtäväiset sielut veljiä; kohdelkaa siis minua veljenä tai sisarena, miten vaan haluatte, sillä minä kaipaan nimittää jotakuta tuolla veljen tai sisaren nimellä, jota en ole antanut kenellekään.

Iris, kaunis ystäväni, sinä palaat nyt sinne, josta tulitkin; ja sano hänelle, joka lähetti sinut takaisin minulle, että minä lähetin nyt sinut jälleen hänen luokseen, ystävän tai ystävättären; voit lisätä, että mieluummin lähettäisin kai ystävättären luo.

Lähdehän siis, Iris, ja muista, että odotan sinua.

III

Samana päivänä, Angelus-soiton jälkeen.

Siskoni:

Ettehän soimaa Iristä ettekä minua? Minä en näet ollut huoneessani, kun airuenne saapui; mutta ikkuna oli auki, ottaen vastaan iltatuulen ensimäisiä henkäyksiä. Iris tuli sisään, ja ikäänkuin tuo suloinen pikku olento olisi ymmärtänyt, että sillä oli kirje annettavana ja vastaus tuotavana, se odotti kärsivällisesti palaamistani, ja kun huoneeseeni astuin, lensi se olalleni hyllyltä, jonne se oli asettunut…

Oi, syöksyessäni alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteitten olen tieni kahden puolen kohdannut kyllin sekä surullisia että iloisia mielenliikutuksia. Mutta mikään ei ole ollut surullisempi sitä, jonka tunsin valtaavan itseni, kun lähettäessäni takaisin kyyhkysenne, tuon, jonka nimeä en edes silloin tiennyt, – enteellistä nimeä, sanoitte itse, – kun silloin luulin eroavani siitä ainaiseksi; ja mikään ei ole ollut iloisempi kuin se tunne, kun luultuani siitä ainaiseksi eronneeni näin sen jälleen huoneessani ja tunsin sen raikkaan siiven hivelevän poskeani, sen olalleni asettuessa.

Oi Jumalani! sinulla on siis ihmiselle, tuolle kaiken ympäröivän ainaiselle orjalle, hallussasi hetken olosuhteista johtuvia iloja ja suruja! ja mies, joka ei itkenyt menettäessään melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, joka ei värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä hänen ympärillään, hän itkee kerran nähdessään linnun katoavan ilmojen etäisyyteen; hän värähtää kuullessaan suhinan, jonka kyyhkysen nopsain siipien sulat luovat! Se on sinun salaisuutesi, Jumalani! ja sinä tiedät, onko jumalallisilla salaisuuksillasi nöyrempää ja hartaampaa ihailijaa kuin hän, joka tällä hetkellä kumartuu maahan sinun jumalallisen Poikasi ristin juureen kiittääkseen ja ylistääkseen sinua!

Näin sanoin minä itsekseni nähdessäni jälleen pikku kyyhkysen, jonka luulin jo kadottaneeni, jo ennen kuin luin kirjeenkään, jonka se minulle toi.

Ja sitten kuin sen luin, vaivuin syviin unelmiin.

– Miksikä, kysyin itseltäni, miksi minä, haaksirikkoutunut raukka, joka luulin jo tehneeni sovinnon myrskyn ja veljesliiton kuoleman kanssa; miksi takerrun, valtameren äärettömyyteen kadonnut, tähän häilyvään parruun, ehkä viimeiseen jätteeseen jostakin purresta, joka murskautui niinkuin minunkin ja jonka paremminkin sattuma kuin Sallimus lähistölleni ajaa? Enköhän, jos annan johtaa itseni toivoon, enköhän samalla anna johdattaa itseäni kiusaukseenkin? Oliko minulla siis, itse tietämättäni, vielä jokin vaatteeni lieve oven raossa, joka aukenee maailmaan, ja enkö ollut, niinkuin jo luulin, täydellisesti tempautunut irti maan kaikista turhuuksista ja harhakuvista?

Siinä oli, kuten näette, sisareni, laaja aihe uneksia ja aprikoida: Jumala pääni yläpuolella, kuilu jalkaini edessä, ympärilläni maailma, jota en enää nähnyt, koska suljin silmäni, jota en enää kuullut, koska suljin korvani, mutta jonka yhtäkkiä alan kuulla pauhaavan kuin ennenkin ja näen uudestaan pyörteissä kiertävän, jos minä varomaton vaan avaan korvani ja silmäni.

Mutta ehkäpä näen mielikuvissani loitommalle todellisuutta; ehkäpä olen korottanut pikku asian, joka on vailla kantavuutta, suurtapauksen arvoon.

Pyydätte pientä kertomusta, siskoni; sen saatte.

Viikko sitten istuin puutarhassa ja lueskelin; tahdotteko tietää, mitä kirjaa lueskelin, siskoni? Luin tuota rakkauden, uskonnon ja runouden aarretta, jonka nimi on "Pyhän Augustinuksen tunnustukset". Minä luin, ja ajatukseni olivat täydellisesti sulautuneet tuon autuaan piispan ajatuksiin, jonka äiti oli pyhä nainen ja josta itsestään kerran tuli pyhimys.

Yhtäkkiä kuulen pääni päältä aivan kuin siipien suhinaa; luon silmäni ylös, ja jalkaini juureen syöksyy, anoen apuani, kyyhkynen, varpushaukan niin ankarasti ahdistama, että siltä oli jo jäänyt joku höyhen petolinnun kynsiin ja nokkaan.

Jumala, jonka majesteetille varpunen, joka maahan putoaa, on samanarvoinen kuin valtakunta, joka sortuu, – oliko Jumala sanonut sille, lintu-raukalle, että minussa oli hänen turvansa niinkuin haukassa vaara hänen hengelleen?

Kuinka lie ollutkaan, minä otin tuon vapisevan ja hiukan veren tahraamankin maasta; panin sen povelleni, jonne se painautui sulkien silmänsä ja sydän kovasti sykkien; ja sitten, kun näin varpushaukan asettuneen erään poppelin latvaan, vein kyyhkysen kammiooni.

Viiteen, kuuteen vuorokauteen ei varpushaukka poistunut tähystystorniltaan kuin muutamiksi hetkiksi, ja minä näin sen yötä päivää istuvan liikkumatta kuivalla oksallaan, jossa se vaani saalistansa.

Kyyhkynenkin puolestaan tunsi, epäilemättä, sen läheisyyden; sillä noihin viiteen tai kuuteen päivään ei se mennyt edes ikkunan ääreen, vaan tyytyi surullisena, mutta ikäänkuin alistuvaisena kammioon.

Viimein, toissa päivänä, katosi haukka, ja vanginvaisto sanoi kyyhkylle, että hänen vihamiehensä oli väsynyt, sillä melkein heti syöksyi se läpikuultavaa ruutua kohti, niin rajusti, että oli vähällä sen rikkoa. Siitä alkaen en ollut enää sille suojelija, vaan vanginvartia; kammioni lakkasi olemasta turvapaikka ja muuttui vankilaksi. Kokonaisen päivän koettelin sitä suostutella sovintoon kanssani; kokonaisen päivän sitä pidätin ja se ponnisteli vastaan. Vihdoin, eilen, tuli minun sääli sitä: laadin kirjeen, jonka saitte, ja avasin kyyneleisin silmin ikkunan, josta luulin näkeväni sen katoavan ainaiseksi.

Sitten olen ajatellut sangen usein haukkaa, joka istui liikkumatta ja vaanien puun kaikkein korkeimmalla oksalla, ja hänessä näin minä tuon ihmislasten vihollisen vertauskuvan, jonka kuulemme kiljuvan, mutta jota me emme näe, ja joka kiertää alinomaa ympärillämme, quaerens quem devoret, etsien kenen hän nielisi.

Ja nyt, ellen tuntisi iloa, joka minua samalla peloittaa, nähdessäni jälleen tämän kyyhkysen ja saadessani tuon kirjeen teiltä, sanoisin teille: kertokaa, siskoni, miten Iris läksi teidän luotanne, kun minä nyt olen kertonut, kuinka se tuli minun luokseni.

Huomenna kohtaavat päivän ensimäiset säteet ikkunani avoinna, ja niiden loistaessa lähtee teidän airuenne matkaan, tuoden teille tämän vastauksen.

Odotellessa kumartukoot kaikki nuo siipi-lapsukaiset, joita uniksi kutsutaan, kunnioittavasti vuoteenne ylitse ja vilvoittakoot otsaanne siipiensä leyhynnällä!

IV

Toukokuun 10 p: nä, aamumessun jälkeen.

Minä olen ollut kolme vuorokautta teille vastaamatta, kuten näette kirjeeni päiväyksestä; siihen on syynä, ettei teidän viestissänne ollut epäilyn sijaa. Toivoin saavani kutsua teitä siskokseni, ja nyt täytyy minun joko lakata teille kirjoittamasta tai sanoa teitä veljekseni.

Te pelkäätte, sanoitte, jonkin vaatteenne liepeen jääneen oven rakoon, joka aukenee maailmalle. Te olette siis painunut maailmasta yksinäisyyteen?

Olette syöksynyt alas kautta inhimillisen suuruuden monien eri asteitten, sanotte lisäksi. Te olitte siis aikoinanne yhteiskunnan ensimäisillä arvopaikoilla, koskapa matkanne alas vei niin monien väliasteitten ohitse?

Te olette menettänyt melkeinpä kokonaisen kuningaskunnan, ja te ette ole värähtänyt piilun huiskeessa, joka kaatoi päitä ympärillänne, sanotte samoin. Te olette siis elänyt mahtavain maailmassa? olette ottanut osaa ruhtinasten taisteluihin?

Kuinka saankaan tämän sopusointuun teidän ikänne kanssa, sillä te olette nuori; ja nöyryytennekin kanssa, sillä te puhutte polvillanne?

Ja sittenkin: mitä varten te pettäisitte minua? Ette minua tunne; ette tiedä, olenko ylhäinen vai alhainen, nuori vai vanha, ruma vai kaunis.

Eikä teille muuten merkitse mitään tietää, kuka minä olen, enempää kuin minullekaan, kuka te olette. Me olemme kaksi toisillemme outoa olentoa, jotka elämme erillämme toisistamme, tuntemattomia toisillemme, ja joita ei mikään mahti voi olemuksellisesti yhdistää.

Mutta paitsi aineellista yhdessäoloa löytyy myöskin ajatusten yhteisyys; paitsi ruumiillista näkemistä ja kosketusta löytyy henkien heimolaisuus, mystillinen rakkauden ateria, jolloin kaksi ihmistä juo samasta kalkista Herran Sanaa ja Pyhän Hengen tulenkielten säteitä.

Siinä kaikki, mitä teiltä toivon, siinä kaikki, mitä te minulta taidatte tahtoa.

Kun tämän tiedämme, mitä pahaa olisikaan Herramme silmissä siinä, että sielumme ja henkemme, jos kerran sielujemme välillä on jotain sympatiaa ja henkiemme jotain heimolaisuutta, jos ne seurustelevat toistensa kesken välimatkain takaa, kuten kahden ystävys-tähden säteet, jotka kohtaavat toisensa avaruuksien ja ilmain yksinäisyydessä?

Nyt kerron, kuinka Iris-raukka läksi pois huoneestani;

Sen päivän aattona, jolloin te pelastitte kyyhkyseni hengen, olin rukoilemassa, polvillani; lamppuni oli asetettu lähelle vuoteeni uutimia. Sydänyön tienoilla minä nukahdin rukoillessani. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, mikäli luulen, aukeni ovi, joka oli huonosti suljettu, tuulen sysäyksestä; nuo uutimeni heilahtivat hulmuamaan, tapasivat lamppuun ja syttyivät tuleen. Tuossa tuokiossa tuli huoneeni, joka on pieni, täyteen tulta ja hehkua. Minä heräsin tukehtumaisillani. Kyyhkys-parkani räpytteli laipiossa, kamppaillen savupilvessä. Minä juoksin ikkunan luo ja avasin sen. Tuskin oli ikkuna auki, niin se syöksyi ulos, ja kuulin sen törmäävän pimeässä tuttujen puitten oksiin, noiden, joiden kätkössä se kuhertaa aina osan päiväänsä.

Toivoen sen palaavan päivän koittaessa jätin ikkunani auki; mutta päivä tuli ja päättyi sen saapumatta takaisin. Tulipalon peljättämänä se oli kai paennut minkä siivistänsä pääsi. Seuraavana päivänä, paluumatkalla, alkoi luultavasti tuo varpushaukka, jota vastaan se tuli anomaan teiltä turvaa, sitä ajaa. Te otitte sen suojaanne, piditte luonanne sitä, ja minä luulin sen kadottaneeni, kunnes yhtäkkiä kuulin siiven lyöntejä ikkunaani. Minä avasin ikkunan: siinä oli karkuri, tuoden anteeksipyynnön mukanaan, mutta anteeksi olisi hän saanut jo ennakolta, ellei sitä olisi tuonutkaan.

Sellainen on pikku Iriksen tarina. Senkö ainoastaan tahdoitte tietää, ja eikö teillä ole mitään muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa palaa lähettimme tänne takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Tiedän, mitä se merkitsee, ja siksi huudahdan teille:

Jääkää hyvästi, veljeni; Jumala olkoon kanssanne!

Toukokuun 11 p: nä, aamun sarastaessa.

Iris tuli takaisin ilman viestiä ja kirjettä. Pikkupoloinen näytti aivan surulliselta, kun sen täytyi ilmestyä näin lähettiläs-arvonsa menettäneenä; se nosti itse siipeään ikäänkuin kysyäkseen minulta, mitä tämä merkitsee.

Se merkitsee sitä, rakas Iris, että sinä olet nyt ypöyksin minun, että päivä, joka tummaa taivastamme kirkasti, sammui, että veli oli vieras, että ystävä ei meistä välittänyt.

Ja tämän, rakas raukkaseni, kirjoitan itseäni varten. Tämä yksinäisyydessään vaikeroivan sieluni valitus ei saavu hänen kuuluviinsa. Sinulle minä sanon, että minä kärsin; sinulle sanon, sinulle vain, että itken; sinulle sanon, että minä olen onneton.

Voi, Jumalani, niinköhän on, ettei sinun vanhurskautesi joskus erehdy, ja eivätkö iskut, joita sinä kohdistat jonkun näkymättömän ja pahan enkelin harhaanjohtaman syyllisiin, osu joskus viattomiinkin? Tämän elämän tuskat ovat valmistusta toisen elämän autuuteen, sanotaan meille; mutta miksi annetaan tuskaa sille, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, jolla on ehkä vikansa, mutta jolla ei tosiaan ole rikosta sovitettavana? miksi antoi Jeesus anteeksi Magdaleenalle? miksi armahti Kristus vaimoa, joka oli avioliiton rikkonut? miksi tällainen ankaruus minua kohtaan, minua yksinäni, oi Jumalani?

Olen rakastanut, se on totta; mutta minä olen rakkaudessani vastannut toisen rakkauteen; minä olin syntynyt maailman elämään enkä luostarin. Minä olen rakastaessani noudattanut lakia, jonka sinä olet säätänyt eläimille, ihmisille, kasveille. Kaikki tässä maailmassa rakastaa; kaikki koettaa liittyä ja sulautua yhteiseen elämään: purot jokiin, joet virtoihin, virrat valtamereen. Nuo tähdet, jotka öin lentävät yli taivaan, lähtien toiselta ilmanrannalta ja piirtäen ilmojen kanteen kultaisen viivan ja kadoten vastakkaiselle taivaan reunalle, ne rientävät sammumaan toisen tähden syliin; ja meidän sielummekin, nuo sinun jumalaisen henkäyksesi emanatsiot, etsivät toista sielua maan päällä ainoastaan löytääkseen kumppanin rakkaudessa, ja kun ne lähtevät ruumiistamme pois, lähtevät ne sulautuakseen samallaisella kaipuulla sinuun, joka olet kaikkeuden sielu ja ääretön rakkaus.

Niin, Jumalani, hetken minä riemuitsin toivosta, että olin löytänyt avaruuteni toiselta rannalta sielun, joka oli minulle tuntematon, mutta sisar, sisar kärsimyksessä; sillä ensimäiset valitukset kuullessani minä luulin, että sydämen kieli se niin vaikeroi. Miksi et sinä, tuskaa kärsivä sielu-parka, miksi et tahdo ottaa osaa suruistani niinkuin minä ottaisin osan sinun tuskistasi? Niin on luonnon sääntö, että kahden kannettu taakka tuntuu keveämmältä ja että paino, joka musertaa alleen erillään ponnistavan voiman, tuntuu huokealta kahden yhdistyneen voiman sitä kantaessa.

Nyt soitetaan messuun; sinä kutsut minua luoksesi, Jumalani; ja minä tulen; minä tulen luoksesi luottaen puhtauteeni, avoimin sydämin, että sinä saat lukea sen pohjaan saakka, ja jos olen jollakin teolla, jollakin laiminlyönnillä sinua loukannut, oi Jumalani! niin ilmoita se minulle merkillä, jollakin aavistuksella, jollakin ilmestyksellä, ja minä painan alttarisi ääressä otsani maan tomuun, kuroittaen käsiäni puoleesi, kunnes olet antanut anteeksi minulle.

Sinä, rakas kyyhky, ole näiden minun heikon sydämeni ajatusten, näiden sielu-raukkani tuskan purkausten uskollinen vartia! Kätke siivilläsi tämä paperi, jonka nyt käännän kokoon, peittääkseni sen kaikilta katseilta, ja joka odottaa minua niinkuin puolilleen täytetty malja odottaa katkeran juoman loppua, joka sille on luvattu!

V

Toukokuun 11 p: nä, keskipäivällä.

Teidän aavistuksenne oli tosiaan oikea, surun ahdistama ihmis-parka: minä olin päättänyt, etten teille enää kirjoittaisi; sillä mitä varten koettaisi ihminen, joka makaa haudan syvyydessä, vielä itsepäisesti kurotella käsiään haudasta, paitsi kohottaakseen ne Jumalan puoleen? Mutta eräs ihmeellinen tapaus sai minut muuttamaan päätökseni.

Tuon kirjeen, jonka te olitte kirjoittanut pelkästään itseänne varten, tuon kirjeen, jossa te laskette koko sielunne avoinna Herran jalkojen juureen, tuon kirjeen, aatostenne uskotun, maljan, joka oli katkeruutta puolillaan ja jonka piti teidän palattuanne tulvia yli laitojen kyyneleistänne, tuon kirjeen toi kyyhkynen, tällä kertaa petturi, minulle, ei teidän kääntämänänne sen siiven alle, vaan se itse, kantaen sitä nokassaan, niinkuin vedenpaisumuksen arkin kyyhkynen kantoi vihantaa oksaa, joka ilmaisi, että vedet alkoivat valua pois maan pinnalta, kuten kerran kuivuvat kyyneleet anteeksi saaneen syntisen poskilta.

No hyvä, olkoon niin! minä otan vastaan tehtävän, jonka minulle annatte: kantaa osaltani suruanne; sillä niinhän tosiaan on, etten olekaan enää itseni oma, ja ne voimat, jotka Jumala on minulle jättänyt, täytyy minun käyttää vipusimena nostaakseni toisia onnettomuudesta.

Sieluni on tästä hetkestä alkaen omista kovista muistoistani tyhjä; vuodattakaa siihen kohtalonne, te puro, joka etsitte rantaa, johon laskea, te lentotähti, joka haette tähteä siihen sammuaksenne.

Kysytte, miksi kärsitte, vaikkette ole mitään tehnyt. Varokaa! Jumalalta te kysytte, ja matka kysymyksestä herjaukseen on lyhyt, kuiluun syöksyminen nopea.

Ylpeys on täällä maailmassa meidän ankarin vihollisemme. Kerrotaan, että esiintyy nykyään filosofi, joka on jakanut koko luonnon pyörre-järjestelmiin. Hänen mukaansa jokainen kiintotähti on aurinko, sellaisen maailman keskus kuin tämä meidänkin on, ja kaikki nuo maailmat kiertävät tasapainokin alaisina ja vetovoimia noudattaen avaruudessa, kukin oman keskuksensa ympäri, toisiinsa törmäämättä tai sekoittumatta.

Kas siinä järjestelmä, joka suurentaa kyllä Jumalan, mutta pienentää suuresti ihmisen, vai kuinka?

Niinpä voidaan myöskin meidän kunkin maailma jakaa miljooniin eri maailmoihin. Ylpeytemme uskottelee jokaiselle meille, että me olemme aurinko, jonkin kiertojärjestelmän keskus, kun me oikeastaan olemmekin enintään vaan atoomeja, tomuhiukkasia, joita Herran henkäys kierrättää vetovoimansa mukaan miljoonittain noiden enemmän tai vähemmän loistavain tähtiensä ympäri, joita kutsutaan kuninkaiksi, keisareiksi, ruhtinaiksi, sankareiksi, lyhyesti sanoen: tämän maailman mahtavien ympäri, joille Jumala on antanut heidän valtansa merkiksi valtikan tai piispansauvan, tiaran tai miekan.

Ja ken teille sanoo, eivätkö henkiset asiat pysyttäydy tasapainossa samalla tavalla kuin aineellisetkin? Ken teille sanoo, etteikö siveysmaailman laki ole juuri se, että toisen puolen sydäntä täytyy viihtyä kyynelissä, jotta toinen saisi olla ilossa, niinkuin toisen puolen maapalloa täytyy olla pimeässä, että toinen puoli olisi valossa?

Kertokaa siis minulle onnettomuutenne, surun ahdistama ihmis-parka; sillä kuinka suuret onnettomuutenne lienevätkin, eivät ne ole, siitä olen varma, minun kovien kohtaloitteni vertaisia; kertokaa, ja minulla on toivoakseni lohdutus jokaiseen valitukseenne, palsami jokaiseen haavaanne.

Mutta sitten, sitä rukoilen teiltä, juokaa puolestanne ainoastaan minun sanojeni purosta, etsimättä lähdettä, josta ne juoksevat; tehkää kuin mustat etioopialaiset ja Egyptin tummat lapset, jotka sammuttavat janonsa Niilin rannoilla ja luulevat, että he tekisivät jumalattoman teon, jos nousisivat virtaa myöten sen lähteille saakka.

Eräistä sanoista, jotka pujahtivat suustani, olette luullut voivanne nähdä mennyttä elämääni; olette tehnyt minusta tämän maailman mahtavan; olette luullut, että minun syöksymistäni seurasi valonjuova, ja että olen pudonnut taivaasta maan päälle kuin salaman lyömä enkeli.

Nähkää kaikkein ensiksi erehtyneenne: minä olen halpa munkki, ja nimeni on vähäpätöinen; entisyyteni – olipa se pieni tai loistava, tavallinen tai ylpeä, olen kadottanut täydellisesti muististani, ja ollen huonopäisempi elämässä kuin se muinaisajan filosofi, joka muisti taistelleensa Troian piirityksessä, oli kuollessaan, en muista tänään eilistä päivää enkä huomenna ole muistava nykyistä.

Niin tahdon minä askel kerrallaan astua iäisyyteen, tasoittaen pois kaikki jäljet, mitä olen elämästäni jättänyt, saapuakseni kuolemani päivänä Herran eteen sellaisena kuin olen äitini kohdusta tullut: Solus, pauper et nudus; yksin, köyhänä ja alastomana.

Hyvästi, sisareni; älkää pyytäkö minulta enempää kuin minä voin antaa teille, jotta voisin teille aina antaa.