Kitobni o'qish: «Uusia kertomuksia iltalampun ääressä»

Koti.
Joulukertomus

 
Tervehtii jo meitä
Joulu armainen —
 

– Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä tungoksessa, – tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle kätensä tervehdykseksi. – Täällä junalla on todella sellainen tungos, kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

– Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki haluavat kotia joululle.

– Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä valituita.

– Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa tänään? – nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla, kirkkailla silmillään.

– Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää kuoleman syytä.

– Uh, niin inhoittavaa!

– Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan kysyä, lasten ja kukkasten kera?

– Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle, heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

– Katsokaas! – professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi katsomaan ikkunasta. – Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä. Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissä metsissä, joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

– Tehän runoilette, hyvä rouva!

– En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona – kaikki muistoni ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito, vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen kaihonnut! Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä seutuja: – Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. – Hän hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa – vaaleaveristä, viisivuotiasta poikaa – näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta joululehdestä.

– Miehenikin ikävöipi maalle – sanoi nuori rouva hyväilevällä äänellä. – Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!

– Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä pienempiä osiansa myöten.

– Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?

– Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.

– Koditon, oh Jumalani! – hän otti kiihkoisesti syliinsä kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi lapsen rinnoilleen, – minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä koti – joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa – on aina sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden toiveitten – vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.

– Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!

– En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat, kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta, siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.

– Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?

– Niin pitkälle en mene – vastasi rouva nauraen – minä tahdoin ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä – esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään.

– Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota tarkoitatte – kodin? – tohtori kysyi pilkallisesti.

– Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä ihmiseenkin – rouva vastasi yksinkertaisesti.

Tohtori kumarsi:

– Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva hyvä?

– Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte mielellänne tyhjentää sen pohjaan – hän sanoi iloisesti. – Jaloimmat, puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti. Koti kasvattaa isänmaan rakkauden – ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja – se kuvastaa meille ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.

Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: – Minulla on elämän periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte, rouvaseni – kysykää ruumismadoilta sitä asiaa – maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: – Äiti! – Rouva vavahti kuullessaan lapsen äänen: – Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on hevosia?

– Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.

– Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.

– Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.

– Niin niin, vaan kerro kuitenkin!

– No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.

– Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja sopii tytölle!

– Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä, joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, humistavat korvansa ja syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.

– Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille, pienoiseni ja – kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla, me olemme kotona!

– Ja sitte äiti, entäs sitte – pienokainen oli käärinyt pulleat kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin silmiinsä.

– Sitte, lapseni – äiti loi poikaan haaveilevan katseen – sinä näet, John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja kynnyksellä seisoo iso-äiti itse, avosylin tervehtien meitä tervetulleiksi!

– Ja entäs joulukuusi, äiti?

– Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen latvassa tähti – Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:

 
Tervehtii jo meitä
Joulu armainen —
 

– Vielä kerro, vielä, vielä —

– Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan. Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja annat kättä joulupukille.

– John ei koskaan pelkää!

Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: – Se onkin kiltti pukki, hän tuo lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan haju – siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon uinuessa.

– Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö Anderssonia. Hyvästi herra tohtori – rouva kääntyi ja ojensi hänelle kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde – jääkää hyvästi!

Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen omituisesti: – Kiitoksia kertomastanne kauniita – satuja!

Rouva pudisti päätään: – Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.

Tohtori hymyili epäilevästi: – Pieniä asioita pienille lapsille!

– Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi – eivät ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.

Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti. – Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha oppimaan sitä läksyä – hän sanoi surunvoittoisesti.

– Vaan kuule, John – tohtori otti pojan syliinsä – en minä näe yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?

Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:

– Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.

– Hiljaa, hiljaa poikaseni – äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle.

– Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen huulilta – tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!

– Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan – John oli heti valmis sovintoon.

– Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» – tohtori vastasi hymyillen – minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia – hyvästi!

Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään – tuo lämmin perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin – Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: – Minä tiedän, että olen hullu – hän mutisi – vaan minä kadehdin heidän – kotiaan!

Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten kiitäessä mielihalulla.

Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: – Nyt ollaan kotona!

Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen, John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: – John näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.

– Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti – ah, äiti, äiti! – nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen syliinsä – voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.

– Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin – sanoi professori ystävällisesti – minun kukkani oli liian syvään juurtunut lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni, ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi —

– Ja sekö kaikki on kodin ansiota?

– Niin minulla on täysi syy otaksua.

– Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo – isoäiti veti rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.

– Onko sinulla joulupukkikin, mummo? – kysyi John.

– Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni – ja sinä minun kultakipeneeni – iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille! Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää katsella sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan niinkuin ennenkin.

– Ja sinä myöskin, äiti kulta.

– En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä.

– Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten mieheni ja minä – lapsista puhumattakaan – olemme olleet iloissamme tästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala sinua siunatkoon! – Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä käsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästi hänen päätänsä: – Elä kiitä minua – sanoi hän hiljaa – hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä voimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylhäällä. Siellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona!

Muistoruno

Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain joukossa vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen muoto ja rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli – uskotun palvelijan tyyppi vanhoilta hyviltä ajoilta.

Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman; nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.

Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa »koko aikansa», eikä hän koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan »uskottu henkilö», vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia, jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt velvollisuuksien tieltä.

Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket – kun niin oli tarve – niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta – mutta se olikin ainoa tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että molemmat lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.

Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.

Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa hänen vikkelissä sormissaan.

Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä, joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla, jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin maukkaasti laitettuna.

Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista, hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.

Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko varmaan sanoisi niinkuin moni muukin:

– Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa kurnaali-maidosta.

Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.

Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma, että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.

Joka aamu, kun hän tuli navettaan – varsinaiselle työkentälleen – rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään. Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten, mistä onni tuli.

Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi, joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli ollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella vieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa itselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi.

Tuumasta toimeen! Tupa, tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen ja perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni ihannetupa hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni pyhäkamari eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat karttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset pieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa valossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset olivat katselleet suureksi huvikseen.

Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta, pappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen saduilleen.

Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä panettamat sanat: – Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet ollut uskollinen, mene Herran iloon.

Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen muistolleen.