Kitobni o'qish: «Muistatko—? Kukkia Keväiseltä Niityltä»

Kun hautasi umpeen luotua sen ympärille ryhmittynyt saattoväki kuin yhdestä suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylös korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera, kirvelevä tunne, että nyt olin sinut lopullisesti menettänyt. En ollut menettänyt sinua vielä silloin, kun olit hengähtänyt viimeisen hengähdyksesi. Pidin sinua silloin vielä kädestä ja sinä tunnuit olevan ainakin osaksi minun. Eikä erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sitä umpeen luotaessakaan vielä ollut täysin tietoinen. Olithan siinä, joskin turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sitä hoitaen ja kukittaen, vielä kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levätty saman turpeen alla, yhdessä elettyä yhdessä häviten.

Mutta kun saattoväki sataäänisenä veisasi:

"Ja ruumis, se maatunut maassa, nyt katoovaisuutensa muuttaa ja taivaassa sielunsa kanssa on alkava eloa uutta, oi onnea, ihanuutta!"

niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki, ystävät, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtäkkiä kuin tempasivat sinut minulta ja veivät miltei mielenosoituksellisesti sinut virtensä sävelsiivillä minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan ääni oli kuin yhden ainoan ääni, joka tulkitsi yhtä ainoata järkähtämätöntä, voitonvarmaa uskoa, että olet noussut sinne ja tulet siellä elämään niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidän uskonsa ei ollut minun, mutta minä tiesin, että se oli sinunkin. Rintani täytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sinä, vaikka olisin tahtonutkin. He ikäänkuin jostain voitosta riemuiten veivät sinut minulta sinne, mistä en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikäänkuin enkelipilvessä olisivat kantaneet sinut näkyvistäni hautuumaan koivuholvin läpi ylös kesäiseen sineen ja auringon häikäisevään autereeseen, ja niinkuin sinä vastaansanomatta olisit antanut sen tapahtua, jättäen minut siihen avuttomine epäuskoineni, voimattani sinuun enää koskaan yhtyä.

Tiesin, että uskoit elämään kuoleman jälkeen ja että oli taivas ja tapaaminen siellä. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimäinen lapsemme oli kuollut, sanoit, että elämäsi olisi mahdoton elää, jollet tietäisi tapaavasi jälleen niitä, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka tahdoit tietää kohtaavasi jossain vielä kuolemankin jälkeen. En hennonut edes koettaakaan sitä tunnelmaa sinulta riistää, en sinun tähtesi enkä itsenikään tähden, johon se myöskin kohdistui. Mutta sinä tiesit, etten minä sittenkään uskonut niinkuin sinä. Kai suritkin sitä salaisesti.

Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet välillämme olisivat katkenneet eivätkä olisi enää yhteen solmittavissa. Sinä olit mennyt ja minä olin jäänyt…. Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme eläneet ihanan elämän kaksin, nyt täytyy minun elää loppuikäni täällä yksin. Sinä näytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen tyytyvän. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtäkkiä oli minustakin, kuin olisikin se vain siitä riippunut. Niin pian kuin uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elämään yhdessä siellä, niin elämme vielä täälläkin, joskin lyhyessä, satunnaisessa erossa. Olit vain mennyt hiukan edeltäpäin auringon maahan, minä täällä vain järjestäen jotain ja sitten seuraten.

Olisin tahtonut, kiihkeästi tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka tunteeni koettikin minua taivutella, järjelläni en voinut mitenkään. En voinut muuta kuin itseäni säälien valittaa: miksi on minulta otettu lapsuuteni usko?

Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iäksi mennyt sen toiselle puolelle. Uskaltaisinko minäkin, sittenkin, pyrkiä sen yli? Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epäuskoani?

Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kävi miten kävi—mitä minä täälläkään ilman sinua? Vaivoin jaksoimme yhdessäkään elää nämä viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme, kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elämistä yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyyttä, oikeutta, vanhurskautta, totuutta—mitä minä täällä enää teen? On mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa työhön, valittaa en voi … lähdenkö pois? Mutta jos en pääsekään yli? Jos joudun iäksi harhailemaan erossa sinusta. Sinä siellä, minä missä, ikuisessa erossa? En voi lähteä sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sitä ainakaan itse tahdo jouduttaa.

Samassa tunnen: olipa miten oli … olitpa missä olit, elitpä tai olit kuollut, erottipa meidät millainen kuilu tahansa, minä tahdon olla yhteydessä kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani hautuumaalta kotiin päin ja taistellessani hukkumistani vastaan, sitä kiihkeämmin minä turvaan tähän oljenkorteen: siihen, että sittenkin täytyy. Miten? Sitä en tiedä enkä käsitä enkä välitäkään tietää. Mutta kuilun poikki minä olen kulkeva. Hoen sitä itselleni kuin hourailija.

Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin rauhallinen ja tyyni ja välinpitämätön, kuin ei täällä olisi mitään muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nähneet, puut ja ikkunat ja päädyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivät ja surivat ja iloitsivat yhdessä kanssamme? Nyt niistä on kadonnut myötätunnon ja osanoton henki. En sitä niistä löydä nyt niinkuin joka kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sitä eniten kaikesta tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edestä. Pianpa ehtivät. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siitä, että olit ainakin ollut täällä, ollut siinä viimeisen kerran ja siitä lähtenyt.

Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia töitä: onko alotettava jo heinänteko vaiko mentävä ruismaata muokkaamaan? Väki on sekin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut eikä muuttunut. Minun täytyy antaa joitakin määräyksiä ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan: Tähän taloon en voi jäädä. Kokonainen elämän malja yhteisiä iloja on suistunut suulleen eikä niitä ole enää, suruja ja kärsimyksiä en voi kenenkään kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.

Järvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin johonkin, johon jäin.

Olen nukkunut yön ja päivän, ensi kerran viikkojen valvomisen jälkeen. Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vähitellen taas tunnen omakseni. On kai juhannusilta, koska kaikki väki on poissa, järven rannoilla hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa…. Sinäkin olet poissa, mutta kai tulet pian. Siltä varalta, että minä tulisin ennen, näyt—hyvä haltija—panneen esille illallisen ja peittäneen ruuat liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.

Tiedän jo, että olet tullut pois sieltä, minne sinut veivät. Olen tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietävät jo tulostasi. Henkesi värähtelee joka lehvässä. Oli hyvä, että korjasivat pois hautauskuuset. Jään tänne enkä koskaan lähde. Nyt ei mikään paina, nyt kaikki tukee ja nostaa.

Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvänsä ja mistä hyvänsä!

Tiedätkö, elämäni on löytänyt itselleen uuden lähteen!

Muistatko, kuinka me kerran, sinä hirmuisena kesänä, kun petyimme kaikesta—omistamme, tästä kansasta, sen punaisista niinkuin sen valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun työmme tulokset näyttivät luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva pöly leijaili kaiken yllä—kuinka me, kun elämän surkeudella ei näyttänyt olevan mittaa eikä määrää, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elämässä lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisillä tappotanterilla, vaan sitten myös niinkuin siellä kuoleutuu ja kuivaa karuksi, ohdakkeiseksi erämaaksi, jonka hedelmöitymisestä ei ole toivoakaan. Ei kosteikkoa silmänkantamissa, ei taivaalla näkyvissä ainoatakaan pilveä, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidän tiedossamme eikä saavutettavissamme. Miksi epäilys, uupumus on ainoa, joka jää? Miksi henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessä ruumiin kanssa? Onko senkin saatava kasvuvoimansa aineesta? Eikö sekään kestä ajan vaihteita? Jos henki on vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessään ruumiin sortumisesta huolimatta? Eikä vain meidän, vaan koko maailman henki? Eikö olekaan sen sisältöä ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin höyry kattilassaan, sähkö patteriinsa sidottuna?

Nämä olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sinä koetit sanoa vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja aatteet imevät voimaa itsestään, siitä, mitä ovat olleet ja mitä ovat saaneet aikaan. Vaikkei niillä enää näyttäisi olevankaan nykyisyyttä, eikä olevan tulevaisuudesta tietoa, on niillä ollut entisyys, joka ei voi hävitä, koska ei mikään häviä. Koska ei häviä meren vaahtokaan, vaan muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa se, joka haihtui, vaan vettä, joka iät kaiket elää, liikkuu ja läikkyy."

Jotain semmoista puhuit silloin, kun vielä voit. Et kauankaan senjälkeen enää voinut. En ymmärtänyt sinua silloin, et saanut minua silloin siivilleni. Kai elämänlähde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin kätkettynä, mutta minulla ei silloin ollut sitä kaivonkatsojatietäjän taikasauvaa, jonka avulla olisin sen löytänyt, ei sitä tuoretta oksaa, joka olisi taipunut sinnepäin, missä kaivo oli kätkettynä.

Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tähän asti tietämätöntä, minulle kätkössä ollutta elämänlähdettä kohti.

Käyskelin täällä kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu liikahda, ei oksa, ei puu, eikä valvo muu kuin valoisa, viileä kesäinen yö, ja jossa sinä nukut jossain kuin sadun prinsessa—niin yhtäkkiä levähtää eteeni kuin valoisalle vaatteelle häilähtelevä sarja eletyn elämäni kuvia joista en tiedä, mistä ne saavat valonsa, mutta joissa näen liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni—enkä ainoatakaan onnetonta. Vaelsin eilen pimeässä, haparoiden eteenpäin, kopeloiden käsin ja jaloin, kiukutellen elämän kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta. Niinkuin kerran vuoristossa, missä pimeä yllätti, sakenemistaan saeten. Ja yhtäkkiä alkaa siellä koko taivas salamoida, mutta ei jyristä, valot syttyvät ja sammuvat ja syttyvät uudelleen ja alinomaa, välähdellen vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisiltä jäätiköiltä ja lumihuipulta toiselle ja sieltä alas, niin että kuljettavani polku yli kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja turvallisena kuin päivällä…. Onnemme parhaat hetket, ihanimmat elämyksemme, suuret ja pienet, elämämme huiput, olen nähnyt ja näen ne ylösnousseina, uskosi herättäminä kuolleista. Ne ovat siinä ja tuolla ja kaikkialla ympärilläni. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa, tämä lumottu puutarha herää ja sinä nouset puutarhan pihlajan alta ja tulet vastaani niinkuin silloin—muistathan—kun siitä ensi kerran ojensit minulle kätesi ja kun minä ujona ja mykkänä en saanut sanaakaan sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sinä kasvojesi ilmeellä itse sanoit itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitään ole hävitetty, erämaa kukkii, koko maailma on ennallaan—niinkuin tämä talommekin, josta en ikinä lähde—sanoinhan jo: minä jään tänne enkä koskaan lähde.

Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myöskin muu maailma ehkä niitä tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on heidän elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä.

Niitä nousee minulle joka askeleella kuin kukkia keväisellä niityllä. Niitä on yhtä paljon elämäni varjoisilla alangoilla kuin sen päiväisillä rinteilläkin. Onko niitä todella voinut olla siellä niin paljon? Musta, kylmä maa peittyy kokonaan niiden alle, näen ne kunkin erikseen, voin laskea ja luetella ne, etäämpää näen niitä loppumattomasti toisen toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi. Saan niitä, milloin tahdon, sylini täydet, sirotan ne kaikkialle kaduille, hävitetyille paikoille, levitän ne kuin purppuravaatteen kuningasten kulkea,—ei kuningasten, vaan kerjäläisten, meidän kaikkien, joilla ei näyttänyt enää olevan mitään onnea, ei ainakaan omaamme. On, on, vaikka emme sitä tiedä emmekä ymmärrä.

Minä vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhjä tuohinen kädessä laahusti kotiinsa päin marjasta, missä ei koko päivänä ollut mitään löytänyt, ja yhtäkkiä yllättää mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella—tuolla, tuolla niitä punoittaa suuria, meheviä, kuinka paljon tahansa, enemmän kuin mihin astia riittää ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen tulisi ja veisi, minkä minä olen löytänyt—ei, tulkoot kaikki, koko maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitään, sillä minulla on nyt yllin kyllin onnea loppuiäkseni, kun ammennan uudelleen entisen elämäni onnet.

Tunnen yhtäkkiä voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja voihkaa ja kärsii ja näyttää kuolleen valkoisen vaipan alle, pääsee rauhaan, iloitsee eikä näytä muistavan muuta. Ei kesäinen tyyni lampi lipattavine laineineen muista talvellista jääpeittoaan, ei lehto hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtiä, ei tyven meri myrskyä, ei kukkaniitty kuloa. Miksi minä sitten murheitani ja kärsimyksiäni!

Sillä ethän olekaan kuollut. Jos olit, herätin sinut henkiin. Houkuttelin sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistäsi. Sinä luot itsellesi ja minulle ja meille taivaan täällä, heräät hengettärenä, joka käy talosta taloon, majasta majaan niitä kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin niille, jotka eivät jaksa uskoa elämään kuoleman jälkeen, mutta eivät myöskään kuolemaan elämän jälkeen, vaan tahtovat elää uudelleen sen, mikä tässä elämässä oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elämä.

Ajattele, että onnettomuutta ei ole, kun sitä ei anna olla. "Onhan sitä tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita, ja erämaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myös hongikon humisevaan holviin ja tähtää kauas taivaanrantaan päin, mistä kosteikon palmu viittoo tietä. Elkää välittäkö siitä surkeudesta, minkä näette, niin ette näe. Kieltäkää tosiasiat, niin niitä teille ei ole. Opetelkaa hymyilemään, silloin kun teillä on suurin suru. Käykää onneen niinkuin kukka aurinkoon päin silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmälläkin säällä, yölläkin, napaseutujenkin yössä. Kääntykää siihen päin niinkuin islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkää odottaen, että ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kääntyneinä itään imeäksenne siitä itseenne heti ensimäisen onnen auringon säteen.

Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkää muistako suota, johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja pääsitte sen reunaan ja riensitte ylös vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan meillä juuri niin! Minä tahtoisin antaa kaikille tämän elämänviisauden ohjeen. Muistatko, mitä me lastemme haudalta palattuamme päätimme? Sinä sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Tasotamme sen, kylvämme siihen kukkia. Emme pane hautaristiä, vaan vihreän puun, jossa ei ole syntymä- eikä kuolinvuosia, ja joka vain vihertää ja tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidän, niinkuin se on ollut ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten järjestänyt. Jos kaikki vääryys ja kauheus, mitä maailmassa yleensä on tapahtunut, alati eläisi muistossa ja mielissä, täytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta itsensä sovitukseksi. Ei mitään sovitusta, ei mitään uhria—ei mitään anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me—niinkuin sinä teit niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi kätkenyt itseensä kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensä myrtymykseen, omien veriensä myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tämä, sinä aioit elää sen mukaan. En tiedä, mistä olit sen saanut—ehkä oli se verissäsi perintönä joltain esi-isältä tai esi-äidiltä, paljon kärsineiltä ja paljon kestäneitä, jotka eivät koskaan nostaneet kättään kohtaloaan kirotakseen, vaan tyytyivät siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen täytymys ja tyytymys, jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestäneet vanhojenkin isojen vihojen kauhut: meidän on kestettävä näiden uutten, sinä sanoit, ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri, sinä olit heistä tulos. Meidän vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehän mekään omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.

Tunnen, että minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen aiheet kokoontuvat kaikkialta, missä ne ovat hajallaan kuin Lemminkäisen ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lähetti mehiläisen taivaasta noutamaan niille hengen. Sillä sinähän menit sinne vain tullaksesi ja tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu tuhkaan ja säkkeihin niinkuin Job, en kiitä siitä Herraa, niinkuin hän teki, vaan vaadin ja otan häneltä takaisin, mitä olen menettänyt. Liitän pala palalta yhteen särkyneen elämän sirpaleet ja nostan ne jalustalle.

Kuljen kuin uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani. Rakennan, mitä minulta polttivat, sovitan sillä, mitä rikkoivat, viiton heille kaikille sovituksen tien. En enää jaksa enkä tarvitse surra omaa kohtaloani, en isänmaan enkä muun maailman. Pakenen tätä inhaa ikää siihen ihanaan aikaan, kun tätä ei vielä ollut.

En tiedä, mihin joudun, mutta yhden tiedän—: kuinka. Lähden muistojen taipalelle, lähdemme yhdessä; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!

Muistatko—ethän voi, sillä eihän sinua silloin vielä ollut, ei ainakaan minulle. Mutta etköhän kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana elämäni aikaisimmassakin onnessa.

Se oli, niinkuin sanottu, keväinen metsäniitty, nuokkuen kukkia niin, että mikä siinä lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden kiviä ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivät niihin. Sanoit usein, että lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtämittaista onnea. Ehkä sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta molempain kuitenkin kukkia.

Ja mikset olisi voinut jo silloin olla täällä, missä minäkin! Ainakin nyt minulla on se tunne, että jos joku silloin olisi sanonut minulle, että sinulla on ystävä, joka jostain sinua katsoo, vaikket häntä näekään, olisin uskonut sen heti, empimättä. Jos minulle olisi sanottu, ettei hän tosin vielä ole syntynytkään, mutta että hän syntymättömänä jo pyrähtelee kuin pikku lintuna tämän talon ympärillä, niin olisin uskonut senkin. Että vaikkemme heitä näekään, he kyllä näkevät meidät. Minulle sanottiinkin joskus, että lapset, jotka eivät vielä ole syntyneet, liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka minäkin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eikä minun nytkään ole erikoisemman vaikea uskoa, että toisilleen määrätyt henkinä seurustelevat toistensa kanssa jo ennen henkilöitymistään. Se on niin kaunista ja näyttää selittävän niin paljon siitä, mikä on salaperäistä ja muuten käsittämätöntä. Ja olisiko se sen ihmeellisempää kuin kaikki se, mikä on satunnaista? Olisiko ollut vain pelkkä sattuman oikku, että me tapasimme toisemme, ja kaikki, mitä siitä seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkään edeltä määrätty?

Varmaan sinä olit joku niistä valkorinta-pääskysistä, jotka muistan, ennenkuin mitään muuta muistan, istumassa ja sirittämässä aitan harjalla tai viilettelemässä ilmassa, kun minut on kannettu päiväpaisteeseen pihalle. Kukuit ehkä käkösenä, jonka kuulin, mutta jota en koskaan nähnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan ikkunaan ja jonka luulin pyrkivän sisään ja joka kerran tulikin avatusta ikkunasta eikä mitenkään tahtonut lähteä ulos. Olithan tietysti täällä, kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua vielä olisi ollutkaan, koskapa olet nytkin, kun sinua ei enää ole, enemmän kuin oli silloinkaan. Kun olet täällä se ilma, jota nyt hengitän, mikset olisi ollut sitä jo silloin?

Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella muistojani niiltä ajoilta? Eivät ne tuomatta tule. Joku niitä sieltä kukkasniityltä poimituttaa ja tänne kannattaa. Ne tulevat sieltä kuin ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisän oven takana, juhlapukuisina, valmiina häntä laululla herättämään hänen syntymäpäivänään, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa niitä minulle. Niitä ojennetaan minulle pitkin päivää kaikkialla, missä vain liikun. En tiedä, mitkä niistä ennen toisia ottaisin vastaan, ne ovat minusta yhtä kauniita kaikki. Kun tulen tänne työhuoneeseeni, joka oli myöskin isäni työhuone, on niitä pöytä ja ikkunat ja uuninreunat kukkuranaan. Ei riitä maljakoita mihin niitä panna. Sinäkö panet heidät tuomaan niitä tänne, tähän huoneeseen, joka on niin täynnä sinua, ensin aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni toteutumista? Täällä sinua ikävöin, tänne sinua odotin, tietämättä silloin vielä sinusta mitään. Tämä oli häähuoneemme, tämä työhuoneeni, tänne sinä tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista käsivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet askeleet eteisessä ja käden haparoivan lukkoa. Minä järjestelin joitakin talous- ja tilikirjojani, sinä kudoit jotain lämmintä ja pienokaiset kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin pitkin. Varhaisimpia muistojani on, että minäkin aikoinani kisasin siinä samassa vuoteessa. Täällä me lopuksi yhdessä itkimme poikiamme, kun heidät meiltä vietiin—mutta ei siitä nyt sanaakaan, sillä tämä ei ole siitä. Ikkunastahan näkyvät koivukäytävä ja vainiot ja kirkko ja silta ja virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsäiset vaarat: yhteisen onnemme elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.

Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta nyt näyttää. En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan. Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa, saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä, kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se, mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu, sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?

Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja selittämätön. Se oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä— ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.

Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa. Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa varsa, ynähtää ja on vasikka.

Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni kokonaisuudessaan on kuin joku senaikuinen tällainen yksityinen yö: nukun pitkät ajat niin sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä: uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa; osaa ja saa uida; saa ratsastaa oikean hevosen selässä. On joskus pieni painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Herää ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat pienet kultapöytänsä ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, herää pahimmoilleen. Se on suru, ei sentään suurimpia, sillä toivoo, yhä unessa, että toisen kerran on taivaassa parempi onni…. Jos olet siellä, pidä huoli, että lapset eivät herää, ennenkuin saavat syödyksi luumunsa kerman kera.

* * * * *

Aikaihmiset alkavat nouseskella, mutta minun ei vielä ole tarvis. Olen puolihereillä, mutta tahdon säilyttää unen silmissäni enkä avaa niitä. Kuuluu hiljaista liikettä ja kuiskutusta. Joku kohottaa minua olkapäistä ja asettaa pääni tyynylle ja vetää peitettä jalkojeni päälle. Äiti se on, tunnen hänen otteensa, joka on toinen kuin lastenhoitajan. Raotan hetken päästä silmiäni. Takassa leimuaa aamuvalkea ja äiti istuu sen ääressä ja parsii kintaita. Ne ovat minun, joihin eilen tuli reikä. Heti kun nousen, menen mäkeen. Mutta nyt ei ole vielä aika nousta, sillä ikkuna on musta. Äiti sanoo: "Tuti vielä." Nukun taas ja kun herään, on iso päivä ja ikkunasta näkyy huurteinen koivu. On satanut tuoretta lunta. Seinällä vastapäätä vuodetta vaeltaa lattiasta kattoon ulottuva pitkä kaitainen varjo nurkasta toiseen, kadoten uunin taa; hetken kuluttua liukuu sama varjo uunin takaa ja katoo nurkkaan; sitten tulee niitä kaksi, toinen toisaalta niinkuin kaksi ihmistä vastakkain, ne sulavat hetkeksi yhteen ja seisovat siinä keskellä seinää; sitten ne eroavat kukin haaralleen. En tiedä, mitä ne ovat, enkä kysy. Tuolilla vuoteen vieressä on uusi kelkka ja ne minun kintaani. Minä pelmahdan pystyyn ja kirkaisen riemusta. Mitä sinä päivänä sitten tapahtui, en muista. Mutta niinkuin semmoinen yö ja semmoinen aamu on minulle koko lapsuuteni.

On kuin senaikuiseen onnentuntuun tullen pääsisin heti kosketukseen myöskin kaiken sen onnen kanssa, mitä minulla on elämässäni yleensä ollut sinun kanssasi. Niinkuin siellä olisi pohjallinen koko elämäni langan kultaisen kerän. Kultaisenko? Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää, sanovat, eikä kai ollut silloinkaan, minullekaan. Vaan vaikka se olkoonkin valekultaa muille, minulle ei lapsuudessani mikään ollut valekultaa. Lapselle kaikki kiiltää ja lapselle kaikki on kultaa, kuvittelunsa kultaa. Ja eikö elämä yleensä ole kuvitellen elettyä, silloin kun se on kauneimmin eletty, sitä kauniimmin kuta kuvitellummin? Taivaan valtakunta on lasten, mutta lasten valtakunta on myös taivas.

Se valtakunta oli pieni ja rajoitettu. Siinä ei alussa ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden keskessä, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja toinen metsänrantaan ulkoveräjälle ja siitä suureen ulkometsään. Kaikki, mikä tapahtui ulkopuolella, tapahtui toisessa maailmassa. Yhteyttä sen kanssa ylläpiti vain se, mikä sieltä näkyi ja mitä sieltä kuului. Jotka ajoivat maantiellä tai soutivat järvellä, eivät olleet meidän maailmasta, vaan siitä toisesta. Ne olivat vieraita ja minä niitä vierastin ja vieroin. Vieras, vihainen härkä puski veräjää, mutta ei päässyt. Se mylvi kerran koko kesäisen yön ja ammui vimmatusti, mutta minua ei pelottanut vuoteessa isän selän takana. Toisen kerran kävi ukkonen, jyrisi ja leimahteli, valaisten isän korkean otsan hänen istuessaan ja katsoessaan ikkunaan. Isä on totinen ja pelkää, koska se on Jumalan voima, joka käy, ja koska milloin tahansa saattaa samalla tavalla jyrähdellen ja leimahdellen tulla maailman loppu. Minä en pelkää, koska se on aidan takana ja minä olen isän selän takana. Ei meidän maailma lopu, vaikka muu maailma siellä loppuisikin.

Tämä kotoisen turvallisuuden tunne on elämäni ensimäisiä onnen tunteita.

Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensi kerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä karkua kotiin niinkuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni. Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, Iivaaran rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja rusottava kaski katolta. En usko. Se on sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee.

Minulle on ja elää ja haastelee kaikki, niinkuin itse tahdon. Jokainen esine elää, jokaisessa on henki. Hieno virpa vingahtaa, vähän paksumpi vongahtaa, kun niitä huiskutan, mutta luuta suhahtaa. Minä saan niistä ne äänet. Minä annan niiden haastaa niin kauan, etten enää jaksa. Keppihän kalahtaa, kun lyön sillä toista keppiä, toinen keppi toisin kuin toinen. Keppi suuttuu ja lyö minua peukaloon. Minäkin suutun ja lyön takaisin pahaa keppiä. Tynnöristä vastaa toisin, kun siihen puhun, kuin jos siihen kuiskaan. Metsä huutaa: "Hoh!", kun minä huudan: "Hoh!"– "Hih!", kun minä huudan: "Hih!". Oli siitä niin hauska, olin siitä niin onnellinen, että sitä muistaessani yhä vieläkin on siitä hauska ja olen siitä onnellinen.