Loppiaisaatto eli Miten mielitte

OLIVIA. Sitä luultavampi, että se on sepitetty; olkaa hyvä, pitäkää se omiksi tarpeiksi. Kuulin, että olitte hävytön tuolla ulkona, ja sallin teidän tulla sisään, pikemmin ihmetelläkseni kuin kuullakseni teitä. Jos ette ole mieletön, niin menkää; jos olette järkevä, niin puhukaa lyhyesti; en ole nyt sillä tuulella, että voisin näin koppavaan sanakiistaan ruveta.

 
MARIA.
Tahdotteko nostaa purjeenne, herra? Tässä on reitti.
 

VIOLA. En, hyvä koksmaatti; aion tässä vielä hetken aikaa kellua. – Aarnianne sietäisi hiukan kesyttää,³ kaunis prinsessa.

 
OLIVIA.
Sanokaa toimenne.
VIOLA.
Olen lähettiläs.
 

OLIVIA. Tosiaankin teillä lienee hirveitä asioita kerrottavana, kun noin kauheasti kursailette. Sanokaa asianne.

VIOLA. Se on yksinomaan teidän kuultavaksi aiottu. En tuo mitään sodanjulistusta, en vaadi mitään uskollisuuden lupausta; kannan kädessäni öljypuun oksaa, ja puheeni on vaan rauhan kieltä.

 
OLIVIA.
Kuitenkin alotitte niin röyhkeästi. Ken olette ja mitä tahdotte?
 

VIOLA. Minussa ilmenevän röyhkeyden opin siitä tavasta, millä minut otettiin vastaan. Ken olen ja mitä tahdon, se on salaista kuin impeys: teidän kuulla, jumalallista, muiden kuulla, häväistystä.

OLIVIA. Jätä meidät yksiksemme. Tahdomme kuulla tuota jumalallista. (Maria menee.) No, herraseni, mikä on tekstinne?

 
VIOLA.
Armahin kaunotar, —
 

OLIVIA. Lohdullinen oppi, josta olisi paljon sanottavaa. Missä on tekstinne luettavana?

 
VIOLA.
Orsinon povessa.
OLIVIA.
Hänen povessaan! Ja missä hänen povensa luvussa?
VIOLA.
Vastatakseni kaavanmukaisesti: hänen sydämmensä ensimmäisessä.
OLIVIA.
Oi, sen olen lukenut; se on harhaoppia. Onko teillä muuta sanottavaa?
VIOLA.
Hyvä madonna, suokaa minun nähdä kasvonne.
 

OLIVIA. Onko herranne antanut teille toimeksi hieroa kauppaa kasvojeni kanssa? Nyt olette joutunut pois tekstistänne. Vedän kuitenkin syrjään tämän verhon ja näytän teille maalauksen. Katsokaa, herraseni, tämän näköinen olin tällä hetkellä. Onhan se hyvää työtä, eikö niin?

 
VIOLA.
Erinomaisen hyvää, jos kaikki on Jumalan työtä.
OLIVIA.
Väri on puhdasta, herraseni; se kestää ilmat ja sateet.
VIOLA.
Oi, kauneus, jonka valkean ja punan
Sovitti luonnon hieno taitokäsi?
Olette, neiti, julmin elävistä,
Jos nämä sulonne te hautaan viette,
Mukausta jättämättä maailmalle.
 

OLIVIA. Oi, herraseni, niin kovasydamminen en aio olla. Aion antaa erityisiä luetteloja kauneudestani; teetän kalukirjan, ja jokainen pienin kappale ja parseili on testamenttiini liitettävä, niinkuin: item, kaksi huulta, välttävän punaista; item, kaksi vaaleansinistä silmää ja niihin kuuluvat luomet; item, yksi kaula, yksi leuka, ja niin edespäin. Onko teidät lähetetty tänne arviomieheksi?

 
VIOLA.
Mik' olette, nyt näen: ylen ylväs;
Mut olkaa vaikka lempo, kaunis ootte.
Teit' isäntäni lempii; moinen lempi
On maksettava, vaikka oisittekin
Kauneuden helmi.
OLIVIA.
                 Mikä lempens' ilme?
VIOLA.
Rukoukset, palvehet ja kyyneltulvat,
Huokausten jyrinät ja voihkan leimut.
OLIVIA.
Hän tuntee mun; hänt' en voi lempiä;
Mut, luulen, hän on kunnon mies, ja tiedän,
Ylevä, rikas, puhdas nuorukainen,
Maineikas, uljas, oppinut ja aulis,
Ja luonnonlahjoiltaan ja olennoltaan
Ihannes mies; mut hänt' en minä lemmi,
Se hänen oisi tullut aikaa nähdä.
VIOLA.
Jos minä teitä lempisin kuin hän,
Niin hiukuvana, kuolontuskaisena,
En kieltoanne ymmärtäis; en siinä
Näkisi mieltä.
OLIVIA.
               Mitä tekisitte?
VIOLA.
Tekisin pajumökin portillenne
Ja taloon huuteleisin sielulleni,
Lemmestä hyljätystä virret tehden,
Veisaisin niitä hiljaisessa yössä;
Nimenne kaiuttaisin kallioille
Ja ilman juorutarta opettaisin
"Oliviaa" huutamaan. Niin, maan ja taivaan
Välillä ette missään rauhaa saisi,
Ennenkuin heltyisitte.
OLIVIA.
                       Kuka tietää,
Mit' aikaan saatte! Mikä syntynne?
VIOLA.
Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;
Ylimys olen.
OLIVIA.
             Herttuan luokse menkää:
En häntä lemmi, viesteistään en huoli,
Jos ette itse tulle kertomaan,
Miten hän tämän kestää. Hyvästi!
Ja kiitos vaivoistanne! Tässä muisto.
VIOLA.
Rahanne viekää! Palkasta en tullut;
Herraani palkitkaa, mut älkää mua.
Kiveksi lempi tehköön sydämmen,
Jot' armastatte kerran! Ylenkatseeks
Tulenne tulkoon, niinkuin nyt Orsinon!
Hyvästi kaunis julmus!
 

(Menee.)

 
OLIVIA.
                       "Syntynne?"
"Parempi virkaani, vaikk' on se hyvä;
Ylimys olen." Vannon, että olet:
Olento, muoto, kieli, äly, käytös
Viiskertaisen suo kilpimerkin sulle. —
Pois liika hoppu! Hiljaa vain! Kentiesi
Palvelijassa herra piilee! – Mitä?
Näin pianko se tartunnainen tarttuu?
Tuntuupi, kuin tuon nuorukaisen avut
Odottamatta, hiljaa, salavihkaa
Lumoisi silmäni. No, hyvä, hyvä! —
Malvolio!
 

(Malvolio palajaa.)

 
MALVOLIO.
          Tässä; mitä käskette?
OLIVIA.
Tuo pöhkö sanantuoja juokse kiinni,
Tuo herttuan mies; tään sormuksen hän jätti
Väkisin tänne; sano, siit' en huoli,
Ja sano, ett'ei herraansa hän mairi,
Ei toivoon eksytä; en mene hälle.
Palata huomenna jos tahtoo, airut,
Niin syyn hän kuulla saa. Malvolio, riennä!
MALVOLIO.
Kyllä, kyllä, neiti.
OLIVIA.
Oi, mitä teen, en itsekään ma tiedä;
Älyltä silmä saattaa vallan viedä.
Jumalan sallimus, ma tahtos teen:
Ja nyt se tulkoon, mik' on tullakseen!
 

(Menevät.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Merenrannikko.

(Antonio ja Sebastian tulevat)

 
ANTONIO.
Ette tahdo siis enää viipyä? Ettekö salli, että minä teitä seuraan?
 

SEBASTIAN. Suokaa anteeksi, en. Tähteni tuikkivat minuun synkkinä; kohtaloni vihat ehkä tarttuisivat teihinkin. Pyydän siis, että sallitte minun yksin kantaa onnettomuuteni. Huonosti palkitsisin rakkautenne, jos niistä osankaan laskisin teidän päällenne.

 
ANTONIO.
Suokaa minun kuitenkin tietää, mihin matkanne pitää.
 

SEBASTIAN. Anteeksi, ystävä, en. Aiottu matkani on aivan päämäärää vailla. Mutta huomaanpa teissä niin viehättävää hienotunteisuutta, että väkisin ette tahdo minusta kiskoa irti, mitä itse tahdon pitää takanani; sitä enemmän siis kohteliaisuus vaatii minua ilmaisemaan itseni. Tietäkää siis, Antonio, että nimeni on Sebastian, eikä Rodorigo. Isäni oli se Sebastian Messalinalainen, josta olette kuullut puhuttavan, niinkuin tiedän. Hän jätti jälkeensä minut ja sisareni, jotka molemmat olimme samalla tunnilla syntyneet. Oi, jospa taivas olisi sallinut meidän samalla tunnilla kuoliakin! Mutta te, herra, sen ehkäisitte, sillä joku tunti ennen, kuin minut otitte meren kuohuista, hukkui sisareni, —

 
ANTONIO.
Hyvä Jumala!
 

SEBASTIAN. – tyttö, joka, vaikka häntä sanottiinkin hyvin minun näköisekseni, kuitenkin monen mielestä oli kaunis; vaan jos kohta minä en voisikaan näin liialliseen ihmetykseen yhtyä, niin rohkenen kuitenkin vakuuttaa, että hänessä oli sielu, jota kateenkin täytyi sanoa kauniiksi. Hän on suolaisiin vesiin hukkunut, vaikka siltä näyttää, kuin tahtoisin minä hänen muistonsa vielä uusiin hukuttaa.

 
ANTONIO.
Suokaa anteeksi, herra, että vastaanotto on ollut huono.
 

SEBASTIAN. Oi, hyvä Antonio, suokaa te anteeksi, että minä olen teille vaivaksi ollut.

ANTONIO. Jos ette minua rakkaudesta surmata tahdo, niin suokaa minun olla palvelijanne.

SEBASTIAN. Jos ette tahdo tyhjäksi tehdä tekoanne, se on, surmata sitä, jonka olette pelastanut, niin älkää tätä pyytäkö. Hyvästi kerta kaikista! Sydämmeni on aivan heltyä, ja minussa on vielä niin paljon äitini luontoa, että vähimmästäkin lisäaineesta silmäni sitä kantelevat. Minun on mentävä kreivi Orsinon hoviin; hyvästi!

(Menee.)

 
ANTONIO.
Jumalat kaikki suosikoot sua tielläs!
Hovissa monta mull' on vihamiestä,
Pianpa muuten kohtaisin sun siellä.
Vaan huoli siitä! Niin sua jumaloin.
Sua seuraan vain ja vaaraa ilkamoin.
 

(Menee.)

Toinen kohtaus

Katu.

(Viola tulee, Malvolio hänen jäljissään.)

 
MALVOLIO.
Tehän se vast'ikään lähditte kreivitär Olivian luota?
 

VIOLA. Vast'ikään, herra. Kohtalaisella käynnillä en ole ehtinyt tätä pitemmälle.

MALVOLIO. Hän lähettää teille takaisin tämän sormuksen. Olisitte voinut minulta vaivoja säästää ja itse ottaa sen mukaanne. Lisäksi hän käskee teitä herrallenne viemään sen toivottoman tiedon, että kreivitär hänestä ei huoli. Ja vielä yksi asia: älkää ikänä rohjetko palata uudestaan herttuan asioissa, jos ette tule kertomaan, miten herranne on tämän iskun kestänyt.

 
VIOLA.
Hän otti sormuksen; sen pitäköönkin.
 

MALVOLIO. Kuulkaapa, herra; näsäkkäästi sen hänen eteensä paiskasitte, ja hänen tahtonsa on, että sen samalla tavalla saatte takaisin. Jos kannattaa sen tähden kyykistyä, niin tuossa se on nokkanne edessä; jos ei, niin olkoon se ensi löytäjän oma.

(Menee.)

 
VIOLA.
En mitään sormust' antanut ma hälle.
Mit' aikonee hän? Taivas varjelkoon,
Ett'ei lie muotooni hän hurmastunut!
Hän hellän katseen minuun loi, niin hellän,
Kuin silmä rammannut ois kielen hältä;
Niin puhui sekavin ja katkosanoin.
Mua lempii hän, ja lemmen viekkaudella
Tuon jörön kautta vietellä mua koittaa.
Herttuan sormus! Moista ei hän saanut.
Mua lempii hän; – jos niin on, paremp' oisi
Tuon raukan rakastua unelmaan.
Sa, valhepuku, olet ansa, jolla
Saa viekas vihollinen paljon aikaan.
Kuin helppo kauniin mairijan on painaa
Kuvansa vahaiseen naissydämmeen!
Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:
Miks luodut olemme, se luontoamme.
Kuin käynee vain? Oliviaa herttua lempii.
Ma, raukka, rakastan taas herttuaa,
Ja mua hellii pettynyt Olivia.
Kuin päättyy tämä? Miehenä ma itse
Orsinon lemmest' epätoivoss' olen;
Ja naisena, – voi päiviäni, voi! —
Olivian saatan epätoivon tuskaan!
Sun, aika, täytyy tämä selvittää:
On liian tiukka mulle solmu tää.
 

(Menee.)

Kolmas kohtaus

Huone Olivian asunnossa.

(Herra Topias Räihä ja herra Antreas Kälppäinen tulevat.)

HERRA TOPIAS. Kuulehan, Antreas! Joka ei keskiyön jälkeen ole levolla, se on varhain jalkeilla; ja diluculo surgere, tiedäthän, —

HERRA ANTREAS. En, toden totta, sitä en tiedä; mutta sen minä tiedän, että joka myöhään on jalkeilla, se on myöhään jalkeilla.

HERRA TOPIAS. Väärä päätelmä, ja sellaisia vihaan niinkuin tyhjää haarikkaa. Joka keskiyön jälkeen on jalkeilla, ja silloin menee levolle, on varhainen mies; siis, joka keskiyön jälkeen menee levolle, menee varhain levolle. Eikö elämäämme muodosta ne neljä elementtiä?⁴

HERRA ANTREAS. Niin kyllä, niinhän sitä sanotaan; mutta minä luulen, että sen pikemmin muodostavat syöminen ja juominen.

 
HERRA TOPIAS.
Sinä olet oppinut mies; syökäämme siis ja juokaamme. – Maria, hoi!
Pullo viiniä!
 

(Narri tulee.)

 
HERRA ANTREAS.
Totta jumalauta, tuossa tulee narri.
 

NARRI. Mitä nyt, rakkaat ystävät? Oletteko koskaan nähneet sitä kolmen narrin kapakkaa?⁵

 
HERRA TOPIAS.
Terve tultuasi, aasi! Nyt pieni loilotus.
 

HERRA ANTREAS. Piru olkoon, sillä on mainiot keuhkot, tuolla narrilla. Antaisin vaikka jonkun punnan, jos olisi minulla sellaiset reidet ja sellainen laulunääni, kuin tuolla narrilla on. Totta tosiaan, olitpa sangen lystikäs narri eilen illalla, kun kerroit tuosta Pigrogromituksesta ja Vapiaaneista, jotka kulkevat Quebuksen päiväntasaajan poikki. Se oli, saakeli soikoon, sangen hupaista. Lähetin siitä sinulle roposen henttusi varalle. Saitko sen?

NARRI. Pistin prisanttisi pussiin, sillä Malvolion nokka ei ole mikään piiskanvarsi, fröökinälläni on valkoiset kädet, ja Myrmidonit eivät ole mitään olutkapakoita.

HERRA ANTREAS. Verratonta! Tuopa se on sittenkin mitä hullunkurisinta, lopultakin. Nyt pieni laulu.

 
HERRA TOPIAS.
Niin oikein; tuossa sinulle kolikko; laula meille laulu.
HERRA ANTREAS.
Tuossa kilukka minunkin puolestani: jos toinen antaa, —
NARRI.
Pitääkö olla lemmenlaulu vai siveellinen laulu?⁶
HERRA TOPIAS.
Lemmenlaulu, lemmenlaulu!
HERRA ANTREAS.
Niin, niin; minä en siitä siveellisyydestä välitä.
NARRI. (Laulaa)
    Mun helttuni, miss' olet, hintu?
    Oi, kuule, tääll' on lempilintu,
    Joka laulaa liirettää.
    Tule, tule, armas hempi,
    Hämyn tulless' alkaa lempi,
    Tyhmäkin sen älyää.
HERRA ANTREAS.
Toden totta, verratonta!
HERRA TOPIAS.
Hyvä, hyvä!
NARRI. (Laulaa)
    Mit' on lempi? Hetken ele.
    Iloitse ja naureskele,
    Huomist' älä mieti lain.
    Viipy hedelmää ei kanna;
    Tule, pusu mulle anna:
    Nuoruus kestää hetken vain.
HERRA ANTREAS.
Ääni makea kuin hunaja, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!
HERRA TOPIAS.
Myrkkäinen.
HERRA ANTREAS.
Niin, sangen makea ja myrkkäinen, tosiaankin.
 

HERRA TOPIAS. Niin, nenällä kuullen, makea kuin myrkkä. Mutta hummataanko nyt, niin että taivas pyörii? Kaikotammeko tarhapöllöt lentoon loilotuksella, joka lappaa kolme sielua kankurista? Mitä sanot?

HERRA ANTREAS. Ystävyyden nimessä, olkoon menneeksi. Olen aivan hullaantunut tuollaisiin koirankurisiin loilotuksiin.

 
NARRI.
Niin maarinkin, koiratkin niistä hullaantuvat.
HERRA ANTREAS.
Se on vissi, se. Karautappas nyt: "Vait, konna!"
 

NARRI. "Vait, konna, suusi kiinni," ritari? Minun on silloin pakko sanoa sinua konnaksi, ritari.

 
HERRA ANTREAS.
Ei se ensi kertaa tapahdu, että ihmisten on pakko sanoa minua konnaksi.
Alota, narri! Se alkaa: "Vait, suusi kiinni."
NARRI.
En pääse ikänä alkuun, jos pitää minun pitää suuni kiinni.
HERRA ANTREAS.
Hyvin, totta vieköön! No, alota!
 

(Laulavat loilotuksen.)

(Maria tulee.)

 
MARIA.
Mitkä kissannaukujaiset täällä on? Jos armollinen neiti ei ole kutsunut
Malvoliota, hovimestariaan, luoksensa ja käskenyt häntä ajamaan teitä
pellolle, niin älkää uskoko minua koskaan.
 

HERRA TOPIAS. Armollinen neiti on toratilli, me olemme valtioviisaita, Malvolio on vanha horuloru, ja (Laulaa.)

 
"Täss' on kolme veitikkaa."
 

Enkö minä ole hänen veriheimolaisensa? Enkö ole hänen vertaan? Helsuti rallaa, armollinen neiti! (Laulaa.)

 
    "Babyloniss' eli mies,
    Helsuti rallaa!"
NARRI.
Hitto olkoon, sillä ritarilla on ihmeteltävät narrinelkeet!
 

HERRA ANTREAS. Niin kyllä, hän tekee sen sangen hyvin, kun on sillä päällä, ja niin teen minäkin: hän sen vaan tekee somemmin, mutta minä luontevammin.

 
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ja kahdestoista joulukuuta," —
MARIA.
Herran tähden, hiljaa!
 

(Malvolio tulee.)

MALVOLIO. Hyvät herrat, oletteko hullut? Vai mitä olette? Eikö teissä ole älyä, tapoja ja häveliäisyyttä, kun näin myöhään yöllä meluatte kuin kattilanpaikkurit. Luuletteko, että armollisen neidin talo on olutkapakka, koska niin hillimättä täyttä kurkkua hoilaatte noita paikkasuutarin laulujanne? Ettekö tiedä mittaa ja määrää?

 
HERRA TOPIAS.
Meillä kyllä on laulussamme oikea mitta. Menkää hiiteen!
 

MALVOLIO. Herra Topias, minun täytyy puhua teille suoraa kieltä. Armollinen neiti käskee minun sanoa teille, että, vaikka hän sukulaisuuden suhteista pitää teitä talossaan, hän ei siltä ole missään suhteessa irstaaseen elämäänne. Jos voitte luopua huonosta käytöksestänne, niin olette tervetullut hänen taloonsa; jos ette voi ja jos teitä haluttaa erota hänestä, niin hän aivan mielellään jättää teidät hyvästi.

 
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Hyvästi, kulta, mull' on täältä hoppu."
MALVOLIO.
Niin oikein, hyvä herra Topias.
NARRI (laulaa).
"Ja silmä sanoo, ett' on kohta loppu."
MALVOLIO.
Niinkö todellakin?
HERRA TOPIAS (laulaa).
"En tahdo kuolla, en."
NARRI (laulaa).
"Nyt, maarin, narraatten."
MALVOLIO.
Tuo on teille suureksi kunniaksi.
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko hänet pois?"
NARRI (laulaa).
"Mik' ilo siitä ois?"
HERRA TOPIAS (laulaa).
"Ajanko kehnon hornaa kohti?"
NARRI (laulaa).
"Ei, ei, ei, ei, sit' ette tohdi."
 

HERRA TOPIAS. Eikö mittaa, häh? Valehtelit, herraseni. Oletko sinä muuta kuin hovimestari? Luuletko, että, vaikka itse olet puhdas, sitä ei enää ole olutta ja päällispalaa maailmassa?

NARRI. On kuin onkin, kautta pyhän Annan! ja inkivääriäkin, niin että suuta polttaa.

HERRA TOPIAS. Olet oikeassa. – Mene, hovimestari, ja kiilloita vitjojasi leivän murusilla. – Pullo viiniä, Maria!

MALVOLIO. Mamselli Maria, jos armollisen neidin suosio on teille jonkin arvoinen, niin varmaankaan ette edesauta tuollaista siivotonta elämää. Hän on saapa siitä tiedon; sen vannon kautta tämän käden.

(Menee.)

 
MARIA.
Horise mitä horiset.
 

HERRA ANTREAS. Yhtä hyvä kuin juoda nälkäänsä, olisi vaatia häntä miekkasille ja sitten syödä sanansa ja pilkata häntä.

HERRA TOPIAS. Tee se, ritari; minä kirjoitan puolestasi vaatimakirjan, tai ilmoitan hänelle suusanalla suuttumuksesi.

MARIA. Rakas herra Topias, olkaa hiljaa vaan tämä yö. Armollinen neiti on kovin levoton siitä pitäen, kuin tuo nuori herttuan mies kävi hänen luonaan. Mitä tuohon Malvolio herraan tulee, niin kyllä minä hänestä pidän huolen: jos en häntä niin vedä nenästä, että hänestä tulee sananparsi ja yleinen naurunaine, niin älkää luulko, että minulla on kyllin älyä maata suorana vuoteessa. Tiedän, että sen voin.

 
HERRA TOPIAS.
Anna kuulla, anna kuulla. Kerrohan meille jotakin hänestä.
MARIA.
Niin, nähkääs, hän on väliin noin niinkuin puritaani.
HERRA ANTREAS.
Oi, jos sen tietäisin, niin pieksisin häntä kuin koiraa.
 

HERRA TOPIAS. Mitä? Siitäkö, että hän on puritaani? Onko sinulla perustettuja syitä siihen, mies hyvä?

 
HERRA ANTREAS.
Perustettuja syitä minulla ei juuri ole, mutta kuitenkin kyllin hyviä.
 

MARIA. Ei se lempo ole puritaani eikä mikään muukaan ajan pitkään; tuuliviiri vaan, teeskentelevä aasi, joka on ulkoa oppinut ylhäisiä puheenparsia ja niitä purkaa sakeana höyrynä; äärettömästi itseensä tyytyväinen ja omasta mielestään niin täyteen ahdettu hyviä avuja, että hän uskonkappaleena uskoo, että kaikki, jotka vaan häneen katsovat, rakastuvat häneen. Tuohon heikkouteen on minun sangen sopiva tähdätä kostoni.

 
HERRA TOPIAS.
Mitä aiot tehdä?
 

MARIA. Kylvän hänen tielleen salaperäisiä rakkauden kirjeitä, joissa hän itse on kouraan tuntuvalla tavalla kuvattuna: parran väri, säärten muoto, käyntitapa, silmän luonti, otsa, ihokarva. Osaan sangen hyvin jäljitellä armollisen neidin käsialaa; unhottunutta asiaa koskevasta kirjoituksesta voimme tuskin itse päättää, kumman kättä se on.

 
HERRA TOPIAS.
Oivallista! Vainuan sotajuonta.
HERRA ANTREAS.
Minun se jo tuikkaa nenääni.
 

HERRA TOPIAS. Hän sitten luulee, että nuo kirjeet, joita sinä kylvät, ovat sisareni tyttäreltä ja että tyttö on häneen rakastunut, niinkö?

 
MARIA.
Sentapainen se minulla on älli.
HERRA ANTREAS.
Ja se älli tekee hänestä älliön.
MARIA.
Älliön, oikein.
HERRA ANTREAS.
Oi, tästä tulee verratonta!
 

MARIA. Kuninkaallinen kuje, olkaa varma siitä: minä tiedän, että lääkkeeni häneen tepsii. Asetan teidät kaksi ja narrin kolmanneksi väijyksiin siihen paikkaan, missä hän kirjeen on löytävä. Pankaa merkille, miten hän selittää sen. Ja nyt täksi yötä levolle uneksimaan asiasta. Hyvästi!

 
HERRA TOPIAS.
Hyvää yötä, Penthesilea!
 

(Maria menee.)

 
HERRA ANTREAS.
Totta totisesti, se on kelpo tyttö.
HERRA TOPIAS.
Hurtta, aito rotua, ja minua ihan jumaloiva; mutta mitäpä siihen voi?
HERRA ANTREAS.
Minuakin on kerran jumaloitu.
HERRA TOPIAS.
Nyt levolle, ritari. – Sinun tulee toimituttaa enemmän rahaa.
HERRA ANTREAS.
Jos en saa omakseni sisarenne tytärtä, niin olen myyty mies.
 

HERRA TOPIAS. Toimituta vaan rahaa, ritari. Jos et häntä lopulta saa, niin sano minua töppöhännäksi.

HERRA ANTREAS. Jos en häntä saa, niin ei ole minuun koskaan uskomista; ymmärtäkää se miten tahdotte.

HERRA TOPIAS. Tule pois, tule! Minä menen kiehauttamaan vähän sektiä; nyt on liian myöhä mennä levolle. Tule, ritari, tule!

(Menevät.)