Talismani

"Ja itävaltalainen", sanoi Richard, "jota vastaan on niin tukevat epäluulot tämän pillatyön alkuunpanemisesta?"

"Eripuraisuutta armeijassa estääksensä", vastasi erakko, "Itävalta tahtoo suostua kaikkiin syyttömyydennäytteisiin, joita Jerusalemin patriarkka hänelle määrää".

"Tahtooko hän viattomuuttaan todistaa kaksintaistelulla?" sanoi kuningas Richard.

"Hänen valansa sitä kieltää", sanoi erakko; "ja sitä paitsi ruhtinasten neuvoskunta – "

"Ei ole hyväksi nähnyt sallia taistelua saraceneja eikä muita vastaan", katkaisi Richard hänen puhettaan. "Mutta tästä kyllin, isä – sinä olet minulle näyttänyt kuinka hullua on ajaa tätä asiaa sillä tavoin kuin olen aikonut. Ennen voidaan soihtoa vesilätäkössä sytyttää, kuin saada säkentä välähtämään kylmäverisestä pelkurista. Itävaltalaisesta ei mitään kunniaa ole saatavana ja sentähden hänestä kyllin. Minä kuitenki pakotan häntä väärän valan vannomiseen; minä vaadin syyttömyydennäytettä. Makeasti saan nauraa kuullessani hänen kömpelöin sormiensa sähisevän, kun hän tarttuu kuumennettuun rautapalloon! – Niin, taikka nähdessäni hänen suuren suunsa ammollaan ja kurkkulakinsa paisuksissa, niin että hän on läkähtymäisillään, kun hän kokee nielaista siunattua leipää!"

"Vaiti, Richard", sanoi erakko, "oi vaiti, häpeän, ellei ihmisrakkauden tähden! Kuka voipi ylistää ja kunnioittaa ruhtinaita, jotka solvaavat ja panettelevat toisiansa? Oi, että olento niin jalo kuin sinä, niin kerrassaan ruhtinaallinen ajatuksissa ja uljuudessa, niin omiaan töittensä kautta olemaan kristittyjen kunniana ja, tyynemmillä hetkillään, neronsa kautta heitä hallitsemaan – että semmoisella olennolla pitää olla leijonan kesytön, hillitsemätön hurjuus yhdistettynä tuon metsien kuninkaan rohkeuden ja arvollisuuden kanssa!"

Hän seisoi hetken mietteisiin vaipuneena, silmät luotuina maahan, ja jatkoi sitten: "mutta taivas, joka tuntee puutteellisen luontomme, vastaanottaa vaillinaisen tottelevaisuutemme ja on toistaiseksi lykännyt, vaikkei pois kääntänyt, uskaliaan elämäsi verisen lopun. Murha-enkeli on seisahtunut, kuin muinoin Jebusealaisen Araunan riihen ovella; mutta hänen kädessään on miekka paljastettuna, jonka kautta ennen pitkää leijonasydäminen Richard on makaava yhtä matalalla kuin halvin talonpoika".

"Täytyykö sen sitten tapahtua niin pian?" sanoi Richard. "Mutta, käyköön niin. Olkoon vain elämäni loistosa, joskin lyhyt!"

"Voi, jalo kuningas", sanoi erakko, ja näytti siltä, kuin kyynel (harvinainen vieras) olisi puhjennut hänen kuivaan, tuijottavaan silmäänsä – "lyhyt ja surullinen, täynnä nöyryyttämistä, onnettomuutta ja vankeutta, on se ajanjakso, joka sinut erottaa vastaasi ammottavasta haudasta – haudasta, johon vaivut jälkeistä jättämättä ja kansasi surematta, jota alituisilla sodillasi olet köyhdyttänyt, vaan jonka tietoja et ole kartuttanut ja jonka onneksi et ole tehnyt mitään".

"Mutta ilman maineetta, munkki, en hautaani astu, enkä ilman armahani kyynelittä! Nuo lohdutukset, joita et sinä voi tuntea etkä arvossa pitää, seuraavat Richardia Manan maille".

"*Minäkö* en tunne, *minäkö* en voi arvossa pitää runoniekan ylistystä ja vaimon rakkautta!" vastasi erakko äänellä, joka hetkeksi näkyi vetävän itse Richardin innostukselle vertoja. "Englannin kuningas", hän jatkoi laihtunutta käsivarttansa ojentaen, "se veri, joka sinun sinisissä suonissasi virtaa, ei ole jalompaa kuin se, joka hitaasti minun suonissani vierii. Harvalukuiset ja kylmät kuin nämä pisarat ovatkin, ovat ne sentään kuninkaallisen Lusignanin, sankarillisen, pyhän Gottfriedin verta. Minä olen – se tahtoo sanoa, minä olin, mailmassa eläessäni – Alberick Mortemar – "

"Jonka sankarityöt", sanoi Richard, "niin usein ovat maineen torvea täyttäneet! Onko se mahdollista – onko todellakin niin? Saattoiko tähti, semmoinen kuin sinä, pudota ritariston taivahalta, kenenkään tietämättä mihin sen tuli oli sammunut?"

"Hae pudonnutta tähteä", sanoi erakko, "ja sinä löydät vain likaisen limaläjän, joka ilmojen kautta kiitäessään hetkisen loisti näennäisellä valolla. Richard, jos uskoisin että verisen peitteen vetämällä kauheasta kohtalostani voisin taivuttaa ylpeän sielusi kirkon kurituksen alle, niin melkein rohkeneisin kertoa sinulle kertomuksen, jota tähän saakka olen sisimpään sieluuni sulkenut, jossa se on sisälmyksiäni raadellut, niinkuin kettu repi nuoren spartalaisen. – Kuule siis, Richard, ja se suru ja epätoivo, mitkä eivät voi hyödyttää sitä kelvotonta jäännöstä hänestä, joka kerran oli mies, olkoot varottava esimerkki niin jalolle, ja kumminkin niin rajulle olennolle kuin sinä! Niin – minä tahdon – minä *tahdon* repiä auki kauan salatut haavat, joskin sinun edessäsi juoksuttaisin vereni tyhjiin".

Kuningas Richard, johonka Alberick Mortemarin elämäkertomus oli syvästi vaikuttanut hänen nuoruudessaan, silloin kuin hänen isänsä saleissa kaikui ministrelein legendat pyhästä maasta, kuunteli kunnioituksella kertomusta, joka, vaikka lauserakennuksen puolesta epäselvä ja vaillinainen, kuitenkin tarpeeksi selitti syyn siihen hulluuteen, jonka valtaan tämä eriskummallinen ja onneton olento aina ajottain joutui.

"Minun ei tarvitse sulle kertoa", hän sanoi, että olin jaloa sukua, rikas, uljas asetöissä, viisas neuvotteluissa. Näin olin; mutta kun Palestinan jaloimmat naiset kilvan sitelivät tukkakiehkuroita kypäriäni varten, oli sydämeni kiintynyt – järkähtämättömästi ja hellästi kiintynyt halpasäätyiseen tyttöön. Hänen isänsä, vanha ristin sotilas, havaitsi rakkautemme, ja ajatellessaan meidän kahden välillä olevaa sääty-erotusta, hän ei nähnyt muuta neuvoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi, kuin luostarin siimestä. Minä palasin pitkältä sotaretkeltä, myötäni tuoden laakereita ja saalista, nähdäkseni onneni ijäti kadonneeksi! Minäkin pakenin luostariin ja saatana, joka minun oli saaliikseen valinnut, puhalsi sydämeeni puuskan hengellistä ylpeyttä, joka vain saattoi olla kotoisin hänen pirullisesta valtakunnastansa. Minä olin noussut yhtä suureen arvoon kirkon, kuin ennen valtion palveluksessa, olin, muka, viisas, itsekylläinen, erehtymätön! – Minä olin kirkolliskokousten neuvonantaja ja pappisylimysten ohjenuora; kuinka minä olisin voinut horjahtaa? – miksi minä pelkäisin kiusausta? Voi poloinen! Minä jouduin rippi-isäksi muutamaan nunnaluostariin, ja sisarten joukossa siellä löysin kauan rakastettuni – kauan kadotettuni. Säästä minua laajemmasta tunnustuksesta! Langennut nunna, joka itsemurhalla rankaisi rikoksensa, lepää levollisesti Engaddin holveissa, ja hänen haudallansa huokaa, valittaa ja karjuu olento, jolla on vain sen verran järkeä jäljellä, kuin hän tarvitsee surkeutensa suuruutta täydellisesti käsittääksensä!"

"Onneton mies!" sanoi Richard. "En kauvemmin kummastele kurjuuttasi. Kuinka vältit rangaistusta, jonka kirkkolait säätävät rikoksestasi?"

"Kysy häneltä, joka vielä juopi mailman katkeraa sappea", sanoi erakko, "ja hän on puhuva elämästä, joka säästettiin erityisten avujen ja ylhäisen sukuperän tähden. Mutta, Richard, minä sanon sulle, että Luoja on minua varjellut kohottaakseen minua valoksi ja tulitorniksi, jonka tuhka kuitenki on heitettävä Tophetiin¹², kun kerta maallinen kehäni on palanut. Kuihtunut ja kutistunut kuin tämä ruumis onkin, elähyttää sitä sentään kaksi sielua: yksi toimelias, viisas ja terävä Jerusalemin kirkon asian edistämiseksi, toinen kurja, hyljätty ja epäilevä, horjuen hulluuden ja viheliäisyyden vaiheilla, kelvollinen ainoastaan omaa surkeuttansa suremaan ja pyhiä jäännöksiä vartioimaan, joihin minun olisi suurin synti edes silmiäni nostaa. Älä minua säälittele! Syntiä olisi sääliä näin kadotettua – älä säälittele minua, mutta käytä esimerkkiäni hyödyksesi. Kaikista kristityistä ruhtinaista sinä seisot korkeimmalla ja sentähden vaarallisimmalla huipulla. Sydämesi on ylpeä, elämäsi hekumallinen, kätesi verinen, Sysää luotasi nämät synnit, jotka ovat sinulle kuin tyttäriä – vaikka ne ovat vanhalle Aatamille rakkaat, niin aja sydämestäsi nämät syöjättäret – ylpeytesi, irstaisuutesi, verenhimosi!"

"Hän raivoo!" sanoi Richard ja kääntyi erakosta de Vaux'hon päin, ikäänkuin vähän tuskissaan soimausten kuulemisesta, joita hän ei voinut rangaista. Sitten hän tyynesti ja vähän ylönkatseellisesti lausui erakolle: "arvoisa isä, sinä olet hankkinut koko parven tyttäriä miehelle, joka vain muutamia kuukausia on naimisissa ollut; mutta koska minun tulee ne talostani ajaa, niin täytyy minun hellänä isänä toimittaa heille sopivat aviomiehet. Minä jätän siis ylpeyteni kirkon jaloille kaniikeille, irstaisuuteni, kuten sanoit, sinun veljeskuntasi munkeille – ja verenhimoni temppeliritareille".

"Oi, sinä terässydän, sinä rautakoura!" sanoi erakko, "johon neuvot ja varottavat esimerkit ovat yhtä pystymättömät! – Kumminkin sinua vielä vähän aikaa armahdetaan siinä tapauksessa, että käännät itsesi ja teet mikä on Herralle otollista. – Mitä minuun tulee, täytyy minun palata paikalleni. – Kyrie eleison! – Minä olen se, jonka kautta jumalallisen armon säteet tulvaavat, niinkuin tulilasi kokoo auringon säteet toisiin esineisiin, kunnes ne syttyvät palamaan, vaikka tulilasi itse pysyy kylmänä. Kyrie eleison! Köyhiä täytyy kutsua, sillä rikkaat ovat pidoista kieltäyneet – Kyrie eleison!"

Näin sanoen hän kovasti huudellen hyökäsi teltasta ulos.

"Hullu pappi!" sanoi Richard, jonka mielestä erakon hurjat huudot osaksi olivat poistaneet sen vaikutuksen, minkä hänen elämäkertansa ja kovat onnettomuudet olivat tehneet. "Kiirehdi hänen jälkeensä, de Vaux, ja katso, ettei mitään vahinkoa hänelle tapahdu; sillä vaikka olemme ristiretkeiliöitä, on silmänkääntäjällä suurempi arvo sotilastemme seassa kuin papilla eli pyhimyksellä, ja he voisivat kenties jotenkin häntä loukata".

Ritari totteli ja Richard antausi niiden mietteiden valtaan, jotka munkin merkillinen ennustus oli synnyttänyt. – "Kuolla aikaisin – jälkeistä jättämättä – kenenkään surematta? – Kova tuomio, ja hyvä, ettei sitä ole pystyvämpi tuomari lausunut. Kumminkin saracenit, jotka ovat perehtyneet mystillisiin tieteisiin, usein väittävät, että Hän, jonka silmissä viisaan äly on vain hulluus, laskee viisautta ja ennustusvoimaa mielipuolenki näennäiseen hulluuteen. Tuon erakon sanotaan myöski saattavan tähdistä lukea – taito, jota yleisesti harjotetaan tässä maassa, missä taivaallinen sotajoukko ennen muinoin oli epäjumaloitsemisen esineenä. Minun olisi pitänyt häneltä tiedustella lippuni katoamista; sillä itse pyhä thisbeläinen, hänen veljeskuntansa perustaja, ei olisi voinut näyttää hurjemmin innostuneelta, eli puhua enemmän profeetallista kieltä kuin hän. Mitäs nyt, de Vaux, mitä uutta hullusta papista?"

"Kutsutteko häntä hulluksi, korkea ruhtinas?" vastasi de Vaux. "Minusta hän pikemmin on korvesta ilmestyvän pyhän Johannes Kastajan kaltainen. Hän on noussut muutamalle heittokoneelle ja saarnaa sieltä sotilaille, niin kuin ei kukaan Pietari Erakon ajoista asti ole saarnannut. Koko leirin on hänen huutonsa saattanut jalkeelle ja väkeä tunkee tuhansittain hänen ympärillään. Silloin tällöin hän katkaisee saarnansa pää-aineen ja puhuttelee erityisiä kansakuntia heidän omalla kielellään, esitellen semmoisia syitä, jotka parhaiten pystyvät heitä rohkaisemaan kestäväisyyteen heidän aikeessaan Palestinan pelastukseksi".

"Taivaan valon kautta, jalo erakko!", sanoi Richard kuningas. "Mutta mitä muuta saattaisi Gottfriedin verestä lähteä? Hän epäilee autuudestansa, siksi että hän ennen aikanaan on elänyt par amours! – Minä pakotan paavia lähettämään hänelle täydellisen synninpäästön, vaikkapa hänen belle amie olisi ollut abbedissa".

Samassa ilmotettiin Tyron arkkipiispan, joka pyysi päästä kuninkaan puheille kutsuaksensa häntä, jos hänen terveytensä sitä sallisi, salaiseen neuvotteluun ristiretken päällikköjen kesken ja selittääksensä hänelle niitä sota- ja valtiollisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet hänen sairautensa aikana.

Yhdeksästoista luku

 
Pitääkö voiton miekka tuppehen
Jo pistää? Mainehikas matkamme
Eteenpäin joko pitää hyljättämän?
Asumme, Herran templiss' valalla
Pyhäll' otettu, onko riisuttava?
Tää vala onko tyhjiin sortuva.
Kuin lupaus, jonka lapsenhoitaja
Huvikseen huutokurkullensa antaa?
 

*Ristiretki. Murhenäytelmä.*

Tyron arkkipiispa oli hyvin valittu lähettiläs ilmottamaan Richardille sanomia, joita leijonasydäminen kuningas ei olisi malttanut keltään toiselta kuulla ilman hujimpaan vimmaan joutumatta. Vaan tämänki älykkään ja kunnian-arvoisen pappisylimyksen oli vaikea saada häntä kuulemaan tietoja, jotka kerrassaan hävittävät kaikki hänen toiveensa pyhän haudan takaisinsaamisesta asevoimalla ja sen suuren kunnian saavuttamisesta, minkä kristikunta yksimielisesti oli valmis hänelle ristin sankarina antamaan.

Mutta arkkipiispan kertomuksesta näkyi, että Saladin kokoili sadan heimokuntansa kaikki voimat ja että europalaiset ruhtinaat, jotka monesta syystä olivat kyllästyneet päivä päivältä yhä arveluttavammaksi käyneeseen sotaan, olivat päättäneet luopua yrityksestä. Heitä vahvisti tässä päätöksessä Franskan Philip, joka runsaasti lausuen kunnioitustansa ja vakuuttaen, että ensin tahtoi nähdä veljensä Englannin kuninkaan parantuneena, oli ilmottanut aikovansa palata Europaan. Hänen kruununvasallinsa, Champagnen kreivi, oli tehnyt saman päätöksen, eikä tarvinnut kummastella, jos Itävallan Leopold, jota Richard niin kipeästi oli loukannut, mielellänsä käytti tilaisuutta luopuaksensa hankkeesta, jonka johtajana hänen kopea riitaveljensä tulisi pidettäväksi. Useat muut ilmottivat samankaltaisen aikomuksensa; niin että oli selvää, että Englannin kuningas, jos hän päättäisi olla toisia seuraamatta, ei voinut odottaa muuta apua, kuin mitä saisi niiltä harvoilta vapaa-ehtoisilta, jotka näin ahtaissa oloissa voivat liittyä Englannin armeijaan, sekä epäluotettavaa kannatusta Montserrat'n Konradilta ja temppeli- ja johanniita-ritareilta, jotka, vaikka heidän veljeyslupauksensa käskivät heitä taistelemaan saracenejä vastaan, kuitenki kateellisesti näkivät europalaisen kuninkaan lopettavan Palestiinan vallotuksen, missä he, lyhytnäköistä ja itsekästä politiikaa noudattaen, aikoivat perustaa vapaita ruhtinaskuntia itseänsä varten.

Pitkiä näytöksiä ei tarvittu Richardin vakuuttamiseksi siitä, mimmoinen hänen asemansa tosiaan oli, ja kun ensimäinen hurja vihanvimma oli asettunut, istui hän tyynesti alas ja kuunteli synkillä katseilla, pää alaspäin laskettuna ja käsivarret ristissä, niitä syitä, joita arkkipiispa mainitsi osottaaksensa, kuinka mahdotonta hänen olisi yksinään ristiretkeä jatkaa, sittekun hänen asekumppalinsa olivat hänen hyljänneet. Niin, Richard ei edes keskeyttänyt pappia, kun tämä varovilla sanoilla rohkeni viitata siihen, että kuninkaan oma kiivaus oli yksi pääsyy ruhtinasten penseyteen koko retken suhteen.

"Connfiteor", vastasi Richard alakuloisena ja melkein surullisesti hymyillen; "minä tunnustan, arvoisa isä, että minun muutamassa suhteessa tulisi veisata mea culpa. Mutta eikö se ole kovaa, että pikaisuuteni on niin ankarasti rangaistava, että parin vihastumisen tähden olen tuomittava näkemään näin runsaan, kunniaa Jumalan ja ritariston edessä kasvavan viljan leikkaamatonna lakastuvan silmäini alla? – Vaan se ei saa lakastua. Vallottajan sielun kautta, minä istutan ristin Jerusalemin torneille, taikka on se Richardin haudalle istutettava!"

"Sinä voisit sen tehdä", sanoi pappi, "ainoatakaan nolppua kristittyä verta enään tässä sodassa vuodattamatta".

"Ah, te puhutte ystävällisestä sovinnosta, herra pappi – mutta silloin noiden uskottomain koirien verenki täytyy herjetä juoksemasta", sanoi Richard.

"Siinä on kyllin kunniaa", vastasi arkkipispa, "kun Saladiniä asevoimalla ja sillä pelvolla, jonka teidän maineenne on hänessä vaikuttanut, on pakotettu semmoisiin ehtoihin, jotka samalla haavaa jättävät meille pyhän haudan, aukaisevat Palestiinan pyhissä-vaeltajille, valvovat heidän turvallisuuttaan lujilla linnoilla ja, mikä on kaikkein tärkeintä, turvaavat pyhän kaupungin loukkaamattomuutta antamalla Englannin Richardille Jerusalemin suojeluskuninkaan nimen".

"Mitä!" sanoi Richard ja hänen silmänsä säihkyivät tulisesti – "minä, minä pyhän kaupungin suojeluskuningas! Itse voitto, ja tämä on voitto, ei voisi tuottaa enempää – tuskin niin paljoa, jos haluttomilla ja eripuraisilla voimilla saatu. – Vaan Saladin kait kuitenki tahtoo valtaansa säilyttää pyhällä maalla?"

"Niin, myötähallitsiana ja liittolaisena", vastasi pappi, "mahtavalle Richardille hänen sukulaiselleen, jos tämä naimisen kautta hänelle sallitaan".

"Naimisen kautta!" sanoi Richard kummastuneena, vaikka vähemmän kuin pappi oli odottanut. "Haa! – niin – Edith Plantagenet. Näinkö minä tästä unta? – vai kertoiko joku minulle siitä? Pääni on vielä heikko kuumeen jälkeen ja mieleni on ollut niin kiihyksissä. – Oliko se skotlantilainen, eli El Hakim, eli tuo pyhä erakko, joka mainitsi jotakin niin hurjasta tuumasta?"

"Engaddin erakko luultavasti", sanoi arkkipispa; "sillä hän on tässä asiassa nähnyt paljon vaivaa, ja sittenkun ruhtinasten tytymättömyys on tullut julkiseksi ja armeijan hajoaminen välttämättömäksi, on hän usein neuvotellut sekä kristittyin että pakanain kanssa aikaansaadakseen rauhantekoa, joka ainaki osaksi hankkisi kristikunnalle niitä etuja, jotka ovat olleet tämän pyhän sodan taitotuksena".

"Sukulaiseni uskottomalle – Haa!" huusi Richard ja hänen silmänsä alkoivat iskeä tulta.

Pappi kiirehti viihdyttämään hänen vihaansa.

"Paavin lupa on tietysti etupäässä saatava, ja pyhä erakko, jolla on hyvä maine Romassa, tahtoo asiasta sopia pyhän isän kanssa".

"Kuinka? – ennenkuin me ensin olemme suostumuksemme antaneet?" sanoi kuningas.

"Tietysti ei", sanoi piispa tyynellä ja nöyrällä äänellä; "ainoastaan teidän nimenomaisella suostumuksellanne".

"Minun suostumukseni sukulaiseni naimisiin uskottoman kanssa?" sanoi Richard; kuitenki hän puhui äänellä joka pikemmin osotti epäilemistä, kuin esityksen suoraa hylkäämistä. "Olisinko voinut uneksia senlaatuisesta sopimuksesta, kun laivani kokasta hyppäsin maihin Syrian rannalle, ikäänkuin saaliinsa niskaan karkaava jalopeura! Ja nyt – vaan jatkakaa – minä tahdon kuunnella kärsivällisesti".

Yhtä iloissaan kun kummissaan että asiansa oli niin paljon huokeampi kuin hän oli luullut, kiirehti arkkipispa Richardille mainitsemaan useoita esimerkkejä semmoisista naimisista Espanjassa, joihin pyhä istuin niin ikään oli antanut suostumuksensa, sekä niitä arvaamattomia etuja, joita koko kristikunnalle syntyisi, kun Richard ja Saladin yhtyisivät näin pyhällä siteellä, ja varsinki hän suurella innolla ja kiivaudella mainitsi mahdolliseksi, että Saladin vaihtaisi väärän oppinsa oikeaan uskoon, jos vain kysymyksessä oleva naimiskauppa tulisi toimeen.

"Onko sulttani sitte osottanut minkäänlaista taipumusta kristityksi tullaksensa?" sanoi Richard; "jos niin on, ei koko mailmassa löydy kuningasta, jolle kernaammin tahtoisin antaa sukulaiseni, niin sisareni, puolisoksi, kuin jalolle Saladinille – niin, vaikkapa toinen laskisi kruunun ja valtikan hänen jalkainsa juureen ja toisella ei olisi muuta tarjottavaa, kuin hyvä miekkansa ja vielä parempi sydämensä!"

"Saladin on kuunnellut kristityitä opettajiamme", sanoi arkkipispa, vähän kartellen – "minua itseä halpa-arvoista ja muita – ja koska hän kärsivällisesti kuuntelee ja tyynesti vastaa, tarvitsee tuskin epäillä, että hän on temmattava ikäänkuin kekäle tulipalosta. Magna est veritas et prevalebit. Muuten Engaddin erakko, jonka sanoista harva on hedelmätönnä pudonnut maahan, on siitä täydellisesti vakuutettu, että saracenein ja muitten pakanain kutsumus on lähellä, ja että tämä naiminen on oleva alkuna siihen. Hän lukee tähtien juoksun; ja kun hän lihaansa kidutellen on oleskellut näillä jumalallisilla paikoilla, joilla pyhimykset muinaisista ajoista ovat liikkuneet, on Eliaan, Thisbeläisen, hänen siunatun veljeskuntansa perustajan henki ollut hänen kanssansa, samoin kuin profeeta Elisan, Saphatin pojan, kanssa, kun hän heitti levättinsä hänen päälle".

Kuningas Richard kuunteli papin puhetta allapäin ja arvelevan näköisenä.

"Minä en voi selittää", hän sanoi, "kuinka minun on laita; vaan luulenpa, että näiden kristittyin ruhtinasten kylmät neuvonpiteet ovat minunki sieluun tartuttanut penseyttä. On ollut aika, jolloin olisin kaatanut maahan sen maallikon, joka tämmöistä naimista olisi minulle esittänyt, ja jos hän olisi ollut hengellinen mies, olisin sylkenyt häntä kasvoihin ikäänkuin uskonsa hylkääjää ja Baalin pappia; vaan nyt tämän neuvon kuunteleminen ei korviani leikkaa; sillä miksi en ystäväksi ja liittolaiseksi etsisi urhoollista, vilpitöntä ja jalomielistä saraceniä, joka rakastaa ja kunnioittaa arvollista vastustajaa, kun kristikunnan ruhtinaat luopuvat liittolaisistaan ja hylkäävät taivaan ja jalon ritariston asian? – mutta minä tahdon mielenmalttini säilyttää enkä muistella heitä. Ainoastaan yhden yrityksen tahdon tehdä, tämän komean sotajoukon koossapitämiseksi, jos mahdollista, ja jos en onnistu, herra arkkipispa, tahdomme tarkemmin keskustella esityksestäsi, jota nykyään yhtä vähän hyväksyn kuin hylkään. Lähdetään neuvostoon, aika on tullut. Sinä sanot, että Richard on ylpeä ja kiivas – sinä saat nähdä hänen nöyryyttävän itseään, niinkuin mitätön ginsti, josta hänen nimensä johtuu".

Palveliansa avulla kuningas äkkiä puki päällensä tumman yksikarvaisen takin ja levätin, ja ilman muuta merkkiä kuninkaallisesta arvostaan, kuin kultainen rengas otsallansa, hän Tyron arkkipispan kera kiiruhti neuvostoon, jossa vain odotettiin hänen tuloansa neuvottelujen alkamiseksi.

Ulkopuolella sitä laajaa telttaa, johon neuvosto kokoontui, seisoi ristin suuri lippu, sekä toinen, johon oli kuvattu polvillensa langennut vaimonpuoli hajotetuilla hivuksilla ja revityillä vaatteilla, jonka piti esittää Jerusalemin hyljättyä ja murehtivaa kirkkoa; lippuun oli kirjotettu: Afflictæ sponsæ ne obliviscaris! Huolellisesti valitut vartiat pitivät kaikkia kuuntelioita tarpeellisen matkan päässä tästä teltasta, että keskustelut, jotka toisinaan olivat jotenki kova-äänisiä ja kiivaita, eivät ehtisi syrjäisten korviin.

Täällä ristiretken ruhtinaat siis olivat koolla, Richardin tuloa odotellen, ja tätäki lyhyttä viivähystä hänen vihamiehensä selittivät hänelle haitallisella tavalla; monta esimerkkiä vedettiin esiin todistukseksi hänen kopeudestaan ja sopimattomasti anastetusta esimiehyydestänsä, ja nykyistä viipymistä mainittiin myöski semmoiseksi. Toinen koki toisestaan vahvistaa näitä pahoja ajatuksia Englannin kuninkaasta, ja oikeuttaa mielipahaansa muka kärsitystä loukkauksesta ankarimmasti selittämällä vähäpätöisimpiä seikkoja; ja kaikki tämä, kenties, syystä, että kaikilla arvaten oli sankarillista hallitsiaa kohtaan vaistomainen kunnioitus, jonka poistamiseksi vaadittiin tavallista väkevämmät ponnistukset.

He olivat sentähden päättäneet vastaanottaa häntä hänen tullessaan huolimattomasti eikä suuremmalla kunnian-osotuksella, kuin kylmä ceremoniali eli juhlamenoin sääntö välttämättä vaati. Mutta nähdessään tämän jalon vartalon, nämät kuninkaalliset kasvot, vielä kalpeat viimeisestä sairaudesta, tuon silmän, jonka ministrelit olivat kutsuneet taistelun ja voiton kirkkaaksi tähdeksi – muistellessaan hänen sankaritöitänsä, jotka tavallisen ihmisen rohkeudelle ja voimalle näyttivät mahdottomilta – nousivat kaikki kokoontuneet ruhtinaat, yksin kateellinen Franskan kuningaski ja jörömäinen, harmistunut Itävallan herttua, yksimielisesti pystöön ja huusivat yksi-äänisesti: "Jumala varjelkoon Richardia, Englannin kuningasta! Kauan eläköön rohkea Leijonasydän!"

Kasvot iloiset ja kirkkaat kuin kesäaurinko noustessaan, kumarteli Richard joka taholle ja kiitteli onneaan, kun taas oli päässyt ruhtinaallisten asekumppaleinsa joukkoon.

"Hän halusi lausua muutaman sanan", näin hän kokoontuneita puhutteli, "vaikka niin halvasta aineesta kuin hänestä itsestään, jos hän senkautta muutaman minuutin tuonnemmaksi lykkäisikin heidän neuvottelunsa kristikunnan hyväksi ja heidän pyhän hankkeensa edistämiseksi".

Kokoontuneet ruhtinaat istuivat jälleen istuimillensa ja syvä hiljaisuus syntyi.

"Tämä päivä", jatkoi Englannin kuningas, "on suuri liiton juhlapäivä; ja hyvin kelpaa kristityille miehille semmoisessa tilaisuudessa sopia veljestensä kanssa ja tunnustaa molemmanpuoliset vikansa. Jalot ruhtinaat ja isät tällä pyhällä retkellä, Richard on soturi – hänen kätensä on aina nopeampi hänen kieltänsä – ja hänen kielensä on liiaksi tottunut hänen ammattinsa karkeaan lausetapaan. Mutta älkäät Plantagenet'n ajattelemattomain puhetten ja pikaisten töitten tähden hyljätkö jaloa päätöstänne Palestinan vapauttamiseen – älkäät luotanne viskatko maallista mainetta ja iankaikkista pelastusta, jotka ovat täällä saatavat jos ihminen koskaan niitä voipi saada, siksi että sotilas on teoissaan osottanut pikaisuutta ja hänen puheensa on ollut kovaa, niinkuin se rauta jota hän lapsuudestaan on kantanut. Jos Richard on kohdellut ketään teistä väärin, on Richard valmis hyvitystä antamaan niin sanalla kuin teolla. – Jalo veli, Franskan kuningas, olenko onnettomuudekseni teitä loukannut?"

"Franskan majesteetillä ei ole mitään hyvitystä pyydettävää Englannin kuninkaalta", vastasi Philip kuninkaallisella arvollisuudella, tarttuen samalla haavaa Richardin ojennettuun käteen; "ja minkä päätöksen tehnenki sodan jättämisestä, tulee se riippumaan syistä, joita oman valtakuntani tila käskee muistamaan, eikä mistään kateellisuudesta tai tytymättömyydestä kuninkaallista ja urhoollista veljestäni vastaan".

"Itävalta", sanoi Richard, astuen arkkiherttuan luo puoleksi rohkeasti puoleksi armollisesti, jolloin Leopold melkein vasten tahtoansa nousi istuimeltansa, ikäänkuin automati, jonka liikunnoita ulkonainen vaikutus määrää, "Itävalta arvelee syystä saattavansa olla Englannille suutuksissa; Englanti taas luulee voivansa valittaa Itävallan käytöksestä. Antakoot he molemminpuolisesti toisillensa anteeksi, että Europan rauha ja tämän sotajoukon yksimielisyys jääköön rikkomatta. Ilmeisesti me kannatamme pelastuksen lippua, joka on paljon ihanampi kuin yksikään, joka maallisen ruhtinaan edessä on liehunut. Älköön siis välillämme olko riitaa maallisten arvojemme merkkikuvista. Jättäköön Leopold Englannin lipun takaisin, jos se on hänellä hallussansa, ja Richard tahtoo, paljaasta rakkaudestaan pyhää kirkkoa kohtaan, selittää, että hän katuu sitä pikaisuutta, jonka kautta hän on Itävallan lippua solvaissut".

Arkkiherttua seisoi liikkumatta, totisena ja tyytymättömänä, silmät luotuina maahan ja kasvot synkistyneinä hillitystä mielipahasta, jota pelko ja jorömäisyys esti häntä sanoilla ilmaisemasta.

Jerusalemin patriarkka kiirehti ratkaisemaan tätä tuskallista äänettömyyttä ja vakuutti, että Itävallan arkkiherttua juhlallisella valalla oli vannonut olleensa kokonaan tietämätön siitä väkivallasta, joka Englannin lipulle oli tehty.

"Sitten olemme jalolle herttualle tehneet sitä enemmän väärin", sanoi Richard, "ja pyytäen häneltä anteeksi, että olemme häntä niin pelkurimaisesta teosta syyttäneet, tarjoomme hänelle kätemme, uuden rauhan ja ystävyyden merkiksi. – Vaan mitä tämä tahtoo sanoa? Itävalta kieltää paljastettua kättämme vastaanottamasta, niinkuin hän ennen on teräshansikkamme hyljännyt. Kuinka? Emmekö voi olla hänen kumppalinsa rauhassa eikä vastustajansa taistelussa? Hyvä, olkoonpa niin. Me pidämme sitä halveksimista, jota hän osottaa, sovintona siitä, mitä mielen kiivaudessa olemme häntä vastaan rikkoneet, ja tahdomme sillä lukea rätinkimme molemminpuolisesti kuitatuksi".

Näin sanoen hän kääntyi arkkiherttuasta pikemmin arvollisuutta kuin ylönkatsetta osottavilla kasvoilla ja jätti itävaltalaisen nähtävästi yhtä hyvilleen siitä että hän oli päässyt hänen katseensa alta, kuin laiska ja niskotteleva koulupoika, koska hänen ankara opettajansa on kääntänyt silmänsä hänestä pois.

"Jalo Champagnen kreivi, ruhtinaallinen Montserrat'n markiisi, urhoollinen temppelikunnan Suurimestari, minä seison tässä kuin synnintekiä rippituolissa; onko kellään teistä syytöstä tehtävää minua vastaan eli hyvitystä minulta vaadittavaa?"

"Minä en tiedä, mihin semmoisen perustaisimme", sanoi liukaskielinen Konrad, "jollei siihen, että Englannin kuningas asekumppali-raukoiltansa ryöstää kaiken sen kunnian, minkä he ovat toivoneet tässä sodassa voittavansa".

"Minun syytökseni, koska minua kehotetaan sitä esiintuomaan", sanoi temppeliritarein suurimestari, "on tärkeämpi ja totisempi kuin Montserrat'n markiisin. Voipi ehkä näyttää sopimattomalta, että sotainen munkki, niinkuin minä, korottaa äänensä, missä niin moni jalo ruhtinas on vaiti; vaan koko sotajoukkomme kunnia, yhtä paljon kuin tämän jalon Englannin kuninkaan, vaatii, että joku hänelle vasten kasvoja ilmottaa ne moitteet, joita tarpeeksi monet hänestä lausuvat hänen selkänsä takana. Me kiittelemme ja kunnioitamme Englannin kuninkaan rohkeutta ja jaloja töitä, vaan se meitä loukkaa, että hän kaikissa tiloissa itsellensä anastaa ja kokee pysyttää yliherruutta ja esimiehyyttä, johon itsenäisten ruhtinasten ei sovi taipua. Vapaasta tahdostamme tekisimme monta myönnytystä hänen urhoollisuudelleen, hänen innolleen, hänen mahtavuudelleen ja rikkaudellensa; vaan joka riistää kaikki itselleen ikäänkuin oikeutena eikä jätä mitään kohteliaisuuden ja hyväntahtoisuuden annettavaksi, hän alentaa meitä liittolaisista vasalleiksi ja palvelioiksi sekä himmentää sotamiestemme ja alamaistemme silmissä sen ylhäisyyden loistoa, jota emme kauvemmin itsenäisesti harjota. Koska kuningas Richard on pyytänyt meiltä saada kuulla totuuden, ei hänen sovi hämmästyä eikä suuttua, kun hän kuulee miehen, jolle maallinen komeus on kielletty ja maallinen valta sama kuin ei mitään, jollei se edistä Jumalan temppelin parasta ja sen leijonan kaatamista, joka kulkee ympäri etsien ketä hän niellä mahtais – kun hän, sanon ma, kuulee semmoisen miehen suoraan hänelle sanovan totuuden, totuuden jota kaikki kuuliani sydämmessään tunnustavat, vaikka pelko ehkä sulkee heidän suunsa".

Richard punastui kovasti, kuin suurimestari näin suorastaan ja mutkittelematta moitti hänen käytöstänsä, ja puhetta seuraava hyväksymisenhyminä osotti selvästi, että melkein kaikki läsnä-oliat yhtyivät syytöksen kohtuullisuuteen. Suuttuneena ja samalla nöyrtyneenä hän kuitenkin älysi että hän, kiihtyvälle vihallensa antaen valtaa, jättäisi kylmälle ja viekkaalle syyttäjällensä sen edun itseänsä vastaan, joka temppeliherran päätarkotus oli ollut saada. Hän sentähden koki mieltänsä malttaa ja oli ääneti, kunnes oli lukenut yhden pater nosterin, jota keinoa hänen rippi-isänsä oli käskenyt hänen käyttää, milloin hän huomasi vihastuvansa. Kuningas sitten puhui tyynesti, vaikka ääni, varsinkin alussa, ilmaisi vähän katkeruutta.