Kitobni o'qish: «Veljekset: Talvinen tarina», sahifa 2

TOINEN LUKU

Mitä masterin poissa ollessa tapahtui

(Jatkoa.)

Matkani loppu-osa kului helisevänä pakkaspäivänä joulukuun lopulla, ja oppaana minulla oli itse Patey Macmorland, Tomin veli. Karheatukkaiseksi, paljasjalkaiseksi kymmenvuotiaskölliksi oli hänellä suurempi varasto ilkeämielisiä juttuja kuin koskaan olin kuullut; hän oli ajoissa oppinut kyntämään veljensä vasikalla. Minä en itsekään vielä ollut varsin vanha; ylpeyteni ei ollut vielä kukistanut uteliaisuuttani, ja kukapa ei moisena koleana aamuhetkenä olisi antautunut kuuntelemaan seudun vanhoja kertomuksia ja katselemaan matkan varrella paikkoja, missä ihmeellisiä asioita oli tapahtunut? Minä kuulin Claverhousen tarinan ratsastaessamme suoseudun halki ja juttuja pirusta kiivetessämme yli harjanteen. Luostarin seutuvilla sain kuulla yhtä ja toista vanhoista munkeista ja paljonkin salakuljettajista, jotka käyttävät sen raunioita varastohuoneinaan ja senvuoksi laskevat rantaan lähempänä kuin kanuunankantaman päässä Durrisdeerista, ja koko matkan olivat Duriet ja mr. Henry-parka ennen muita muistettuina. Minulla oli siis moninaisia ennakkoluuloja sitä perhettä kohtaan, jonka palvelukseen tulin joutumaan. Sen vuoksi tulinkin jommoisenkin hämmingin valtaan nähdessäni Durrisdeerin kartanon lepäämässä suojaisessa sievässä lahdelmassaan luostarikukkulan alla muhkeine ranskalais- tai italialaistyylisine asuinrakennuksineen (minä en taidetta ollenkaan ymmärrä) ja somine ympäristöineen, missä oli tarhoja, nurmikoita, pensaikkoja ja puita niin hauskana ryhmänä, etten ollut moista milloinkaan ennen nähnyt. Ne rahat, jotka tuohon oli käytetty, olisivat voineet saada perheen jälleen jaloilleen; nyt kului joka vuosi suuria summia komeuden ylläpitoon.

Mr. Henry itse tuli ulos ja toivotti minut tervetulleeksi; hän oli pitkä, tumma herrasmies (Duriet ovat kaikki tummia), kasvot avomieliset, mutta jurot; hän oli tanakkarakenteinen, mutta ei näyttänyt reippaalta; kättä hän antoi minulle kuin vertaiselleen, ja hänen tasainen, ystävällinen puheensa sai minut heti kotiutumaan. Hän vei minut halliin, vaikka minulla oli ratsusaappaat jalassa, esitelläkseen minut paroonille. Oli vielä valoisaa, ja silmäni sattuivat kaikkein ensiksi lasiin maalatussa vaakunakilvessä olevaan kirkkaaseen neliöön; muistan pitäneeni sitä rumentavana, sillä sali oli muuten komea perhemuotokuvineen, laudoitettuine kattoineen ja koristeltuine tulisijoilleen, jonka yhdellä kulmalla parooni istui lukemassa Liviustaan. Parooni oli mr. Henryn näköinen; hänellä oli jokseenkin samanlainen avoin ilme, vain hienompi ja tyytyväisempi. Hänen juttelunsa oli myöskin äärettömän paljon mielenkiintoisempaa. Hänellä oli paljon kyselemistä Edinburghin yliopistosta, jossa minä äskettäin olin saanut maisterin arvon, ja erinäisistä professoreista, joiden asema ja toiminta näytti olevan hänelle varsin selvillä. Kun näin keskusteltiin asioista, jotka tunsin, pääsin pian vapaasti juttuamaan uudessa kodissani.

Tällä välin tuli rouva sisään; miss Katarina, jonka syntymistä odotettiin seuraavassa kuussa, vaikutti, etten heti ensi silmäyksellä tullut erittäin huomanneeksi hänen kauneuttansa. Kun rouva sitä paitsi esiintyi alentuvaisemmin kuin muut, joutui hän arvossapitoni kolmannelle sijalle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kokonaan olin kadottanut uskoni Tom Macmorlandin juttuihin ja muuttunut Durrisdeerien perheen uskolliseksi palvelijaksi, jona sittemmin olen aina pysynyt. Eniten miellyin mr. Henryyn. Hänen kanssaan minä tein työtä ja opin hänet tuntemaan vaativaksi herraksi. Kaiken ystävällisyytensä hän säästi vapaahetkiksemme. Hän piti huolta siitä, että työ ei päässyt loppumaan hovimestarilta, vieläpä varsin tarkoin valvoikin toimiani. Tapahtuipa kuitenkin vihdoin, että hän nosti nokkansa papereistaan ja sanoi hiukan pelokkain ilmein: "Mr. Mackellar, minä pidän velvollisuutenani sanoa, että olen teihin tyytyväinen." Se oli ensimmäinen saamani kiitos, ja sen jälkeen hänen valvontaintonsakin laimeni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mr. Mackellaria kaivattiin joka asiassa, ja enin osa toimiani Durrisdeerissa on tapahtunut milloin ja miten minä tahdoin, eikä moitteen rahtuakaan koskaan ole ilmennyt. Silloinkin, kun mr. Henry ankarimmin minua ahdisti, minä tunsin, että pidin hänestä. Siinä oli varmaan osaksi sääliäkin, sillä jokainenhan voi nähdä, miten onneton hän oli. Joskus hän vaipui kesken laskelmiamme syviin mietteisiin, istui ja tuijotti kirjan sivuun tai ulos ikkunasta, ja hänen ilmeensä tai huokauksensa herättivät minussa mitä suurinta uteliaisuutta ja sääliä. Eräänä päivänä olimme jonkun asian vuoksi jääneet kauemmaksi aikaa konttoriin. Huone sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja on sieltä näköala yli lahdelman ja – pitkin metsäistä vuorijonoa – yli koko leveän hiekkarannikon. Sieltä näki laskeutuvaa aurinkoa vasten, miten vapaakauppiaat liikkuivat miehineen ja hevosineen pitkin merenrantaa. Mr. Henry oli tuijotellut länttä kohti pitkät ajat, niin että minä ihmettelin, miten hänen silmänsä kestivät aurinkoa. Äkkiä hänen ilmeensä synkistyi ja hän siveli kädellä otsaansa; sitten kääntyi hän hymyillen puoleeni.

"Ette voisi arvata, mitä ajattelin", sanoi hän. "Minä mietiskelin, että olisin onnellisempi mies, jos saisin ratsastella noitten lakia rikkovain joukkojen kanssa tuolla rannalla ja panna henkeni vaaralle alttiiksi."

Minä vastasin huomanneeni, ettei hän tosin ollut erittäin iloluontoinen, ja että oli varsin tavallista kadehtia toisia luullen, että asia parantuisi, jos osat vaihtuisivat. Minä selitin asiaa käyttämällä Horatiuksen sanoja, äsken leivottu akateemikko kun olin.

"Niinpä kyllä", hän vastasi. "Ja sitten voimme jälleen ryhtyä laskuihimme."

Pian sen jälkeen sain vihiä siitä, mikä häntä painosti. Sokeankin täytyi huomata, että talon yli lepäsi synkkä varjo, Ballantraen masterin muisto. Kuolleena tai elävänä (siihen aikaan häntä pidettiin kuolleena) oli hän veljensä tiellä; hän oli hänen tiellään kansan keskuudessa, missä mr. Henrylle ei kukaan suonut hyvää sanaa, vaikka masteria kyllä itkettiin ja ylistettiin; samoin kotona, missä isä, vaimo, vieläpä palvelusväkikin kallistuivat samaan suuntaan.

Yleisen mielipiteen johdossa esiintyi kaksi vanhaa palvelijaa. John Paul, pieni, kaljupäinen, juhlallinen ja vatsakas mies, joka olemukseltaan tuntui varsin vakavalta ja yleensä oli sangen uskollinen ja luotettava, oli masterin puoluelaisten johtaja. Ei kukaan uskaltanut niin paljon kuin John. Hänen ilonaan oli kaikkien nähden halventaa mr. Henryä, ja usein hän sitäpaitsi muodosteli vertailuja, jotka eivät olleet mr. Henrylle eduksi. Varmaankin parooni ja rouva häntä siitä moittivat, mutta ei koskaan niin ankarasti kuin olisi pitänyt, ja kun John vain päästi kyyneleet valloilleen ja alkoi valitella masterin – "tuon rakkaan poikansa" – kohtaloa, annettiin kaikki anteeksi. Henry itse oli tästä kaikesta vaiti, näytti vain milloin rasittuneelta, milloin murheelliselta. Kuolleen kanssa hänen oli mahdoton kilvoitella, ja mitenkä hän olisi voinut moittia vanhaa palvelijaa liiallisesta uskollisuudesta? Hänellä ei ollut luontoa sellaiseen.

Toisen puolueen etunenässä oli Macconocchie, vanha juopporenttu, aina valmis kiroilemaan, haukkumaan ja kerskumaan. Olen usein ajatellut tässä ilmenevää omituista psykologista piirrettä, sitä nimittäin, että nämä miehet kumpikin ottivat puolustaakseen henkilöä, joka oli aivan erilainen kuin he itse, joten he siis tuomitsivat omia virheitään ja välittivät viisi hyveistään, kun ne esimiehessä ilmenivat. Macconocchie sai pian vainutuksi salaisen taipumukseni; hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja saattoi tuntikausia haukkua masteria, niin että minäkin unohdin työni. "Ihan ne ovat hulluja täällä joka ainoa, Jumala heitä kolauttakoon, niin että silmät aukenevat!" oli hänen tapanaan murista. "Master – piru niiden kurkkuun istukoon, jotka häntä niin nimittävät! Mr. Henryn tässä nyt masterina pitäisi olla. Eivät he niin kovin masteria kaivanneet, kun hän oli täällä, se on varmaa. Jospa hän ei koskaan olisi maailmaan tullut! En koskaan ole kuullut hyvää sanaa hänen suustaan, eikä kukaan muukaan, haukkumista, pureskelua ja jumalatonta sadattelua – piru hänet periköön! Hänen häijyydellään ei ollut rajoja. Hieno herra hän oli olevinaan. No niin, oletteko koskaan kuulleet Wully Whitestä, kankurista? Niin nähkääs, Wully oli oikein potra poika olevinaan, ei ollenkaan minun miehiäni, en koskaan voinut häntä sietää; mutta hän oli kylläkin suuri omasta mielestään ja katsoi voivansa nousta masteria vastaan jonkun hänen koiranjuonensa vuoksi. Eikö ollutkin sankarillista, että Ballantraen master suostui kankurin kanssa taistelemaan, häh?" vihelsi Macconocchie. (Joka kerta kun hän mainitsi masterin täydellisen nimen, tapahtui se jotenkin vihaisesti pihisten). "Ja hän teki sen. Oli se oiva urakka. Hän jyskytti miehen ovea, huusi 'möyvöy!' hänen savupiippuunsa, sai ruutia hänen takkaansa ja noita-ämmiä hänen ikkunoihinsa, kunnes mies uskoi itse vanhan Erkin häntä ahdistavan. No niin, summa oli se, että Wully tuli hulluksi eikä lopuksi tehnyt muuta kuin makasi polvillaan ulisten, mylvien ja rukoillen, kunnes pääsi pois. Se oli selvä murha, jokainen sen sanoi. Kysykää John Paulilta, – hän kovasti häpesi juttua, hän, joka itse on niin jumalinen. Oiva urotyö Ballantraen masterin tekemäksi!" Kysyin häneltä, mitä master itse oli asiasta arvellut. "Mitäpä minä tiedän?" hän vastasi, "hän ei koskaan sanonut mitään." Samalla alkoi hän totuttuun tapaansa kirota ja sadatella ja aika ajoin tuli vinkuen hänen nenästään: "Ballantraen master!" Erään tällaisen purkauksen aikana hän näytti minulle kirjeen, jonka oli nostanut maasta Carlislessa ja jossa vielä näkyi hevosenkengän jälki. Mutta se oli viimeinen kerta, sillä hän puhui niin ilkeästi rouvasta, että minun oli häntä ankarasti moittiminen ja sen kerran perästä karttaminen häntä.

Vanha parooni oli aina ystävällinen mr. Henryä kohtaan; joskus hän osotti kiitollisuuttansakin hänelle varsin somalla tavalla, saattoi taputtaa häntä olkapäälle ja sanoa: "Minulla on tässä kunnon poika!" Ja kiitollisuutta hän varmaan tunsi; olihan hän järkevä ja oikeamielinen mies. Mutta luulen myöskin, ettei hän muuta eikä enempää tuntenut, ja tiedän varmaan mr. Henrynkin niin uskoneen. Hänen rakkautensa suuntautui kokonaan kuolleeseen poikaan. Tällä en tahdo sanoa hänen usein päästäneen tätä tunnettaan ilmoille: minun nähteni se tapahtui yhden ainoan kerran. Parooni kysyi kerran kuinka tulin toimeen mr. Henryn kanssa, ja minä kerroin hänelle asian niinkuin se oli.

"Niin", sanoi hän, tuijottaen sivuttain takkavalkeaan. "Henry on hyvä poika, varsin hyvä poika. Olette kai kuullut, Mackellar, että minulla on ollut toinenkin poika. Pelkään, ettei hän ollut niin kelpo poika kuin Henry; mutta Jumala paratkoon, herra Mackellar, hän on kuollut, ja hänen eläessään me kaikki hänestä ylpeilimme, ylpeilimme syystäkin. Joskaan hän joka suhteessa ei ollut mallikelpoinen, niin me, ehkä sentähden, kuitenkin pidimme hänestä sitä enemmän." Viime sanoja sanoessaan hän miettivästi tuijotti tuleen; sitten hän jälleen kääntyi puoleeni ja sanoi varsin vilkkaasti: "No niin, minua ilahuttaa, että te niin hyvin sovitte mr. Henryn kanssa. Hän on teille hyvä isäntä, saatte olla varma siitä." Samalla avasi hän kirjansa, mikä oli tavallisesti sen merkki, että keskustelu oli lopussa. Mutta hän varmaankin luki varsin vähän ja ymmärsi vieläkin vähemmän. Cullodenin tappotanner ja master olivat melkein hänen ainoita ajatuksiaan, kuten minun alkoi olla omituinen mustasukkaisuus kuollutta kohtaan mr. Henryn puolesta.

Kun en ole vielä kertonut rouvasta, voi lukija pitää tunnettani liioiteltuna, mutta saa itse päättää, kun kertomukseni on lopussa. Sitä ennen on minun kuitenkin kerrottava eräästä toisesta asiasta, joka minua lähemmin tutustutti olosuhteisiin. Ennenkuin olin ehtinyt olla puolta vuotta Durrisdeerissa, sattui, että John Paul sairastui ja joutui sänkyyn; minun vähäpätöisen arveluni mukaan oli juopottelu hänen kipunsa varsinaisena syynä, mutta häntä hoidettiin hyvin, ja hän käyttäytyikin kuin pyhimys, jota on kohdannut Jumalan lähettämä vitsaus. Pappikin, joka häntä kävi katsomassa, näytti lähtiessään varsin juhlalliselta. Sairauden kolmantena aamuna tuli mr. Henry luokseni ja näytti olevan kovin allapäin.

"Mackellar", sanoi hän, "minä pyydän teiltä pientä palvelusta. Me maksamme erästä avustusta, jonka John Paul tapaa viedä perille. Nyt, kun hän on kipeä, en tiedä, kenen muun puoleen kääntyisin kuin teidän. Asia on hyvin arkaluontoinen; itse minä en hyvällä syyllä voi lähteä rahoja viemään, Macconocchie'ta en uskalla lähettää, hän ei osaa pitää suutansa ja minä olen – minä – minä en halua, että vaimoni saa siitä mitään tietää." Puhuessaan punastui hän aina korvia myöten.

Totta puhuen täytyy minun tunnustaa, että kuullessani rahojen menevän Jessie Brownille, naikkoselle, jonka maine ei mielellään voinut huonontua, minä luulin mr. Henryn yrittävän salata omaa harha-askeltaan. Sitä voimakkaammin minuun vaikutti totuus, kun sen sain kuulla.

Jessie Brown asui eräässä ahtaassa solassa St. Brides'in syrjäisimmässä kolkassa. Siellä asui pahinta roskaväkeä, enimmäkseen salakuljettajia. Solan suulla istui mies, jolta oli pää halkaistu, ja kauempana oli kapakka, missä jotkut nuoret miehet lauloivat ja melusivat, vaikka oli vasta aamupäivä, kello ei yhdeksääkään. En todellakaan ole koko isossa Edinburghissa nähnyt pahempaa kulmaa, ja olin kääntyä takaisin. Jessien asunto oli ympäristönsä kaltainen, eikä hän itse sen parempi. Hän ei suostunut antamaan minulle kuittia (jonka tuo järjestystä rakastava mr. Henry oli minun käskenyt ottaa), ennenkuin oli lähettänyt hakemaan juomatarpeita ja minä olin kilistänyt lasia hänen kanssaan. Ja kaiken aikaa hän pieksi kieltään aivan päättömästi ja kevytmielisesti; joskus hän teeskenteli olevansa hieno nainen, toisinaan lasketteli varsin sopimattomia sukkeluuksia, olipa vielä joskus niin likentelevä, että olin häpeästä haljeta. Rahoista hän puhui traagillisemmin.

"Ne ovat verirahoja!" sanoi hän; "minä otan ne vastaan petetyn verirahoina! Nähkääs, miten minut on alennettu. Voi, jos se sorja poika palajaisi, niin kyllä kaikki muuttuisi. Mutta hän on kuollut – makaa ylämaan kukkulain välissä – se sorja poika, se sorja poika!"

Hän kirkui sorjaa poikaansa, löi käsiänsä yhteen ja kohotti katseensa taivasta kohti – asento, jonka hän kaiketi oli oppinut joltakin kiertävältä teatterijoukolta; minusta näytti hänen surunsa suurimmalta osalta olevan teeskentelyä, ja hän palasi juttuunsa alinomaa vain sentähden, että hän enää voi kerskua ainoastaan häpeästään. En tahdo väittää, etten olisi ollenkaan häntä säälinyt, mutta sääliini sekaantui inhoa ja se katosi kokonaan, kun hänessä tapahtui viimeinen muodonvaihdos. Saatuaan kylliksi pauhata minulle ja vihdoin kirjoitettuaan kuitin hän sanoi: "Tuoss' on ja marssi matkaasi!" ja käski sopimattomasti manaillen minua viemään kuitin sille kavalalle konnalle, joka oli minut lähettänyt. Ensimmäisen kerran minä kuulin mr. Henryä niin nimitettävän; hänen äkkinäinen kiivautensa sitäpaitsi minua ällistytti niin, että puikin ulos huoneesta kiroustulvan alta kuin märkä koira. Mutta sillä minä en päässyt, sillä tuo räähkä avasi ikkunan, pisti päänsä pihalle ja jatkoi haukkumistaan, kunnes tulin ulos solasta; salakuljettajat tulivat kapakan ovelle ja lisäsivät osansa iloon hekin, olipa yksi heistä kyllin ystävällinen usuttaakseen kimppuuni pienen äkäisen koiran, joka puri minua nilkkaan. Tämä olisi saattanut olla vakavaa opetusta, jos minulla olisi ollut taipumuksia huonoon seuraan; ratsastin kotiin koipi kipeänä ja aika lailla kiukuissani.

Mr. Henry oli konttorissa. Hän oli kyllä puuhailevinaan, mutta minä näin hänen kärsimättömästi odottavan uutisia matkaltani.

"No?" kysyi hän kohta kun pääsin sisään, ja kun kerroin hänelle hiukan kokemiani, mainiten ettei Jessie näytä ansaitsevan eikä kaipaavankaan hyväntekeväisyyttä, niin hän sanoi: "Ei Jessie ole minun ystäviäni, mutta totta puhuen, Mackellar, minä en yleensä voi kehua ystävistä, ja tuolla naisella on tavallaan syytä olla epäkiitollinen. Minun ei tarvitse salata, minkä koko seutu tietää: eräs perheemme jäsenistä on kohdellut häntä niin ja näin."

Tällöin kuulin mr. Henryn ensimmäisen kerran viittaavankaan masteriin ja minä luulen, että hänen oli vaikea saada tätäkään vähää sanotuksi. Kohta sen jälkeen hän jatkoi: "Senvuoksi en halua siitä puhuttavan. Se olisi kiusallista vaimolleni – ja isälleni", lisäsi hän ja punastui taas.

"Mr. Henry", sanoin minä, "jos uskallan puhua teille vapaasti, niin neuvon teitä antamaan tuon naikkosen mennä menojaan. Mitä hyötyä siitä on, että hänelle rahoja lahjoitatte? Hän ei ole raitis eikä kunnollinen, ja mitä kiitollisuuteen tulee, niin voitte pikemmin lypsää maitoa kallion kyljestä; asia ei muutu, vaikka lopetatte hyväntekeväisyytenne – lähettinne sääret vain säilyvät."

Mr. Henry hymyili.

"Säärenne surettaa minua", sanoi hän sitten varsin vakavasti.

"Ja huomatkaa myöskin", jatkoin minä, "että minä annan teille tämän neuvon kypsän harkinnan jälkeen; alussa minäkin säälin häntä."

"Niin, näettekö!" sanoi mr. Henry; "ja ajatelkaa, että minä olen tuntenut hänet jo niinä aikoina, jolloin hän oli varsin kelpo tyttö. Lisäksi se, että vaikka puhun vähän perheestäni, ajattelen kuitenkin paljon sen mainetta."

Siihen hän katkaisi keskustelun, tuttavallisimman, mitä meillä oli ollut. Mutta samana iltapäivänä sain tietooni, että hänen isänsä oli täydellisesti selvillä asiasta, ja että mr. Henry siis salasi sitä vain vaimoltansa.

"Pelkäänpä että teillä on ollut epämieluisa tehtävä tänään", sanoi parooni minulle, "ja kun se ei millään tavalla kuulu virkatehtäviinne, kiitän teitä siitä ja pyydän samalla pitämään mielessänne (jos mr. Henry on unohtanut siitä huomauttaa), että me haluamme miniäni pysyvän asiasta täysin tietämättömänä. Vainajaan viittaaminen on kaksin kerroin kiusallista, Mackellar."

Minussa kiehui, ja olin vähältä sanoa paroonille suoraan, kuinka väärin hänen oli puhua noin, hänen, joka myötäänsä palautti vainajan muiston rouvan mieleen, ja miten paljon parempi olisi, jos hän särkisi tuon väärän epäjumalankuvan. Nyt olin näet päässyt niin pitkälle, että selvästi huomasin millaiset herran ja rouvan välit olivat.

Kynäni on kyllin selvä kertomaan tasaista ja mutkatonta historiaa, mutta kuinka voisin luoda yhteiskuvan niistä äärettömän monista pikku-asioista, joista ei yksikään ole erikseen mainittavissa, kuinka tehdä tiliä silmäniskuista ja sanojen sisällöstä, sanojen, joilla itsessään ei ole suurta merkitystä? Minunhan olisi puolelle sivulle koottava noin kahdeksantoistakuukautisen yhteiselämän ydinsumma. Puhuakseni suuni puhtaaksi, oli syy yksinomaan rouvan. Hän piti suostumustaan naimisiin jonkinlaisena armonosoituksena ja katsoi olevansa marttyyri. Kaikkeen tähän parooni häntä tietäen tai tietämättään yllytti. Ansioksi itselleen hän luki myöskin uskollisuutensa vainajaa kohtaan, vaikka hienommin asiaa käsitellen saattaisi pikemmin sanoa sitä uskottomuudeksi elossa olevaa kohtaan. Tässäkin parooni oli hänen puolellaan. Hän kai tahtoi mielellään jutella häviöstään, mutta häpesi siitä pitää puhetta mr. Henryn läsnä ollessa. Se kumminkin on varmaa, että hän tässä kolmihenkisessä perheessä sai muodostetuksi oman ryhmänsä, ja että aviomies sai jäädä sen ulkopuolelle. Durrisdeerissa oli kyllä vanhastaan tapana, perheen ollessa yksin, että parooni päivällisen jälkeen joi viininsä takan ääressä ja että miss Alison samoin jäi, otti tuolinsa hänen luokseen ja piti juttua yllä. Sama tapa jatkui senkin jälkeen kun neiti oli mennyt naimisiin. Itsessään oli varsin hauskaa nähdä vanhan herran ja hänen miniänsä välillä vallitsevaa hellää suhdetta, mutta minä olin liiaksi mr. Henryn puolella tunteakseni muuta kuin vihaa sen vuoksi, että hänet suljettiin pois seurasta. Monen monta kertaa näin hänen nousevan pöydästä sen näköisenä, että saattoi arvata hänen suoraa päätä lähtevän vaimonsa ja paroonin luo. He puolestaan eivät koskaan hidastelleet lausua hänet tervetulleeksi, he kääntyivät hänen puoleensa hymyillen kuin lapselle, joka tahtoo olla mukana, ja liittivät hänet keskusteluun niin huonosti salatuin ponnistuksin, että hän pian palasi pöydän luo, missä minä istuin. Sieltä saatoimme me (niin iso on Durrisdeerin halli) kuulla ainoastaan äänien hyrinän tulisijan luota. Siinä hän istui ja piti heitä silmällä, minä hänen vierellänsä, ja joskus, kun parooni murheellisesti pudisti päätänsä, tai pani kätensä rouvan päälaelle, tai kun he silmäilivät toisiaan kyynelsilmin, voimme me päättää keskustelun koskeneen vanhaa asiaa, ja kuolleen varjo lepäsi huoneen yllä.

Toisinaan minusta tuntuu, että mr. Henry teki hullusti ollessaan niin kärsivällinen, mutta on muistettava, että hänen avioliittonsa oli säälin hedelmä, ja että hän sellaisilla ehdoilla oli ottanut vaimonsa. Muistan hänen kerran kertoneen, että hän oli löytänyt miehen, joka osasi asettaa uuden ruudun värilliseen lasiin, seikka, joka tietysti oli yksinomaan hänen huolehdittavansa, koska hän johti kaikkia talon käytännöllisiä toimia. Mutta niille, jotka ihannoivat masteria, oli tuo väritön ruutu kuin pyhäinjäännös, joten rouva, heti kun kuuli asiasta, lennähti tulipunaiseksi kasvoiltaan.

"Antakaa olla!" huudahti hän.

"Paljonhan minä jo olen antanut olla", vastasi mr. Henry, katkerammin kuin milloinkaan ennen olin kuullut.

Silloin ryhtyi vanha parooni välittäjäksi, silitteli ja sovitteli tapansa mukaan, ja kun päivällinen oli syöty, oli kaikki näennäisesti unohdettu. Mutta ruuan jälkeen, kun parooni ja rouva vanhaan tapaan olivat asettuneet takan luo, näimme me miten rouva nojasi päätänsä hänen polveensa ja itki. Mr. Henry jutteli kanssani jostain talousasiasta – hän ei koskaan osannut puhua juuri muusta kuin taloudesta, eikä hän ollut mikään huvittava seuramies; mutta tuona päivänä hän jutteli melkein herkeämättä ja vaikka hän kerta kerran perään vilkaisi takan luo ja korotti ja hiljensi ääntänsä, ei hän siltä puheessaan pysähtynyt. Mitään uutta ruutua ei asetettu, ja tätä minä luulen hänen pitäneen suurena tappiona. Jos hän ei ehkä ollutkaan kyllin ylpeä, niin oli hän varmaan kyllin hyvänluontoinen. Rouva osoitti hänelle alentuvaisuutta, joka olisi minun turhamaisuudelleni ollut syövyttävää myrkkyä, jos hän olisi ollut minun vaimoni; mutta hän otti sen vastaan suosiona. Rouva piti häntä kolmen askelen päässä, unohti hänet, muisti sitten ja puhutteli kuten lasta. Palvelukset hän otti kylmän ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä, punaisena ja purren huultansa, aivan kuin häveten toisen vuoksi; huomaamattaan hän voi komentaa miestään katseellaan, toisinaan taas pyytää häneltä mitä tavallisinta avuliaisuutta, aivan kuin jotain erinomaista suosionosoitusta. Ja kaikkeen tähän parooni vastasi mitä suurimmalla huomaavaisuudella; hän rakasti, kuten sanotaan, sitä maatakin, jota vaimonsa astui, ja rakkaus loisti hänen silmistään kirkkaana kuin lamppu. Kun miss Katarinan piti tulla maailmaan, ei hän tyytynyt pysymään poissa vuoteen luota. Siellä hän istui (kuten sain tietää) kalman kalpeana ja otsa hiessä. Nenäliinan hän oli kädessään rutistanut kokoon, niin ettei se ollut pyssynluotia suurempi. Hän ei voinut myöskään pitkään aikaan katsella miss Katarinaa, ja luulenpa ettei hän koskaan ollut oikein isä hänelle, josta syystä häntä kovasti moitittiinkin.

Sellainen oli asiain tila perheessä huhtikuun 7 päivän tienoilla 1749, jolloin sattui ensimmäinen siitä tapausten sarjasta, joka oli musertava monta sydäntä ja särkevä monta elämää.

Tuona päivänä minä istuin huoneessani vähää ennen illallisaikaa, kun John Paul kysymättä tempasi oven auki ja ilmoitti alhaalla olevan jonkun, joka halusi puhutella hovimestaria (arvonimeni hän lausui pilkallisesti).

Minä kysyin, millainen mies siellä oli ja mikä hänen nimensä; mutta silloin selvisi vain, miksi John oli niin kiukkuinen, sillä ilmeni, että vieras halusi sanoa nimensä vain minulle. Tämä loukkasi syvästi John Paulia, ovenvartijaa.

"Hyvä on", sanoin hymyillen, "saadaanpa nähdä mitä hän tahtoo."

Etehisessä seisoi pitkä, kovin huonoihin vaatteisiin puettu mies, yllään merimiestakki, aivan kuin olisi hän vast'ikään noussut maihin, kuten asia todella olikin. Lähellä häntä seisoi Macconocchie, joka pisti kielensä pihalle ja asetti kätensä leuan alle, kuten vähämielinen tekee oikein tuumiessaan. Vieras oli vetänyt viitan kasvoilleen ja näytti arkailevan. Niin pian kuin hän näki minun tulevan, astui hän nopeasti ja hymyillen minua kohti.

"Hyvä mies", sanoi hän, "pyydän tuhannesti anteeksi, että teitä häiritsen, mutta asiani ovat perin hullulla tolalla. Tuolla on eräs koipeliini, jonka minä kyllä tunnen, ja mikä pahempaa, luulen hänen puolestaan tuntevan minut. Koska te olette tämän talon väkeä ja teille on uskottu varsin vastuunalainen asema (sentähden minä uskalsinkin pyytää teitä tavata), niin varmaankin kuulutte kunniallisten puolueeseen?"

"Joka tapauksessa voitte olla varma", vastasin minä, "että kaikki, jotka siihen puolueeseen kuuluvat, ovat täydessä turvassa Durrisdeerissa."

"Sitähän minäkin, mies hyvä", sanoi hän. "Nähkääs, minut jätti juuri äsken tuonne rantaan eräs varsin kunniallinen mies, jonka nimeä en voi muistaa. Hän odottaa minua huomisaamuun asti, mikä seikka voi olla jossakin määrin vaarallinen hänelle, ja puhuakseni suoraan, mahdollisesti minullekin. Minä olen niin usein pelastanut henkeni, herra – minä olen unohtanut teidän suuresti kunnioitettavan nimenne – että tuntuisi ilkeältä nyt lopuksikin se menettää. Ja tuo koipeliini, jonka luulen tavanneeni Carlislen luona…"

"Macconocchie on kyllä luotettava huomiseen asti", vastasin minä.

"Se ilahduttaa minua suuresti", sanoi vieras. "Ei näet sovi kieltää, että minun nimelläni on huono kaiku täällä Skotlannissa. Sivistyneeltä mieheltä, kuten te, en tietysti tahdo mitään salata, ja teidän luvallanne kuiskaan sen hyvin hiljaa. Nimeni on Francis Burke – majuri Francis Burke – ja olen tullut tänne mitä suurimman vaaran alaisena tapaamaan herrasväkeänne – jos sallitte minun käyttää sellaista nimitystä; ulkoasustanne ja olemuksestanne päättäen ei olisi luullut teillä mitään herrasväkeä olevankaan. Ja jos nyt olette hyvä ja teette minulle sen suuren palveluksen, että ilmoitatte heille tuloni, voitte samalla kertoa, että minulla on mukanani kirjeitä, joitten lukeminen varmaan on heitä ilahduttava."

Majuri Francis Burke oli yksi niitä, jotka suuressa määrin olivat vahingoittaneet prinssin asiaa ja joita skotlantilaiset vihasivat kapinan kestäessä, ja minä johduin heti ajattelemaan kuinka Ballantraen master kaikkien ihmeeksi oli heidän puolueeseensa liittynyt. Samassa syntyi sielussani voimallinen aavistus siitä, mitä oli odotettavissa.

"Olkaa hyvä ja astukaa tänne", sanoin minä ja avasin erään huoneen oven, "minä ilmoitan paroonille."

"Toden totta, varsin ystävällistä teiltä, mr. mikä olikaan nimenne", sanoi majuri.

Hitain askelin minä kuljin halliin. Siellä he olivat kaikin – vanha parooni paikallaan, rouva ikkunan luona työssä, mr. Henry taas tapansa mukaan kävelemässä edestakaisin huoneen toisessa päässä. Keskellä hallia oli katettu illallispöytä. Minä ilmoitin heille lyhyesti saamani tiedon. Vanha parooni vaipui taaksepäin tuoliinsa. Rouva hypähti seisaalleen jääden siihen kuin kuvapatsas. Hänen ja hänen miehensä katseet kohtasivat toisensa läpi salin. Omituinen oli se silmäys, jonka he vaihtoivat, ja vähitellen katosi puna heidän kasvoiltaan. Sitten kääntyi mr. Henry puoleeni, ja sanomatta mitään teki hän sormellaan merkin. Se riitti; minä lähdin alas majuria hakemaan.

Kun tulimme ylös, olivat kaikki kolme melkein samoissa asennoissa; luulenpa, ettei yksikään ollut mitään puhunut.

"Parooni Durrisdeer, arvaan minä?" kysyi majuri kumartaen. Parooni nyökkäsi vastaukseksi. "Ja tämä herra", jatkoi majuri, "lienee Ballantraen master."

"Sitä nimeä en ole koskaan omistanut", sanoi mr. Henry, "minä olen Henry Durrie, palvelijanne."

Sitten kääntyi majuri rouvan puoleen ja kumarsi, hattu sydämellä, mitä imartelevimman näköisenä. "En voi erehtyä noin ihanavartaloisen naisen suhteen", sanoi hän. "Minä seison ihastuttavan miss Alisonin edessä, josta olen kuullut paljon puhuttavan?"

Taaskin vaihtoivat mies ja vaimo silmäyksiä.

"Minä olen mrs. Henry Durie", hän sanoi, "mutta ennen naimisiinmenoa oli nimeni Alison Graham."

Nyt ei parooni kestänyt kauempaa. "Minä olen vanha mies, majuri Burke", sanoi hän, "ja heikko mies. Teette hyvän työn, jos käytte rivakasti asiaan. Tuotteko minulle uutisia – " hän epäröi; sitten hän sai sanan sanotuksi aivan erilaisin sävyin – "pojaltani?"

"Hyvä herra parooni, minä olen teille avomielinen kuin sotamies", sanoi majuri. "Kyllä, minä tuon."

Parooni heilautti kättään, aivan kuin merkiksi, mutta mahdotonta oli arvata merkitsikö se, että majurin piti antaa hänelle rauhoittumisaikaa, vai oliko se kehoitus jatkamiseen. Vihdoin hän sai änkytetyksi: "Hyviäkö uutisia?"

"No parhaitapa tietenkin, mitä auringon alla sopii toivoa", huusi majuri. "Sillä minun hyvä veljeni ja ihailtu toverini on tällä hetkellä hienossa Pariisissa, ja jos oikein tunnen hänen tapojansa, asettaa hän parhaillaan tuolia päivällispöydän ääreen. – Jumal'avita, luulenpa rouvan voivan pahoin."

Rouva oli todella kalpea ja nojasi ikkunanpieleen. Mutta kun mr. Henry liikahti rientääkseen hänen luoksensa, suoristi hän väristen ruumiinsa. "Ei minua mikään vaivaa", mutisi hän kalpein huulin.

Mr. Henry pysähtyi ja viha vääristi hänen kasvojansa. Kohta hän kääntyi majurin puoleen. "Älkää hämmästykö sanojenne vaikutusta", sanoi hän. "Se on aivan luonnollista; me olemme kaikki kolme kasvaneet kuin sisarukset."

Rouva loi mieheensä katseen, jossa oli helpotusta, jopa kiitollisuuttakin. Luullakseni saivat nämä sanat ensinnä hänet leppeämmin katselemaan mr. Henryä.

"Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi, mr. Durie; minä olen irlantilainen villi ja pysyn sellaisena", sanoi majuri. "Ansaitsisin kyllä tulla ammutuksi, kun en osannut hienommin esittää asiaani rouvasihmiselle. Mutta tässä ovat masterin omat kirjeet kullekin perheen jäsenelle, ja jos minä oikein tunnen ystäväni nerokkaan mielen, niin luulen hänen kertovan historiansa sulavammin."