Musta nuoli

VIIDES LUKU

Verinen ajo

Nuorukaiset makasivat liikkumatta, kunnes viimeiset askelten äänet olivat häipyneet tuuleen. Silloin he nousivat ja kömpivät jäykkinä ja väsyneinä raunioista takaisin toiselle puolen kaivantoa.

"Nyt", sanoi Matcham, "nopeasti Holywoodiin."

"Holywoodiinko!" Dick huudahti. "Kun hyvät toverini ratsastavat suoraa tietä surman suuhun. Ei toki. En vaikka mikä olisi!"

"Jätätkö minut, Dick?" Matcham kysyi.

"Jätän", vastasi Dick. "Ellen ehdi heitä varoittaa, tahdon kuolla heidän kanssansa. Pitäisikö minun pettää omat mieheni, joitten kanssa olen elänyt? Ei suinkaan. Anna minulle jouseni vetokoukku."

Mutta siihen Matcham ei ollut kovinkaan taipuvainen. "Dick", hän sanoi, "olet pyhimysten kautta vannonut vieväsi minut eheänä Holywoodiin. Tahdotko rikkoa valasi ja jättää minut?"

"Valaani en aio rikkoa", Dick vastasi, "niin pian kuin olen varoittanut miehiä, palaan tänne ja saatan sinut Holywoodiin."

"Sinä vain teet minusta pilkkaa", Matcham jatkoi, "juuri nuo miehet, joita auttaaksesi sinä jätät minut, ajavat minua takaa."

Dick raapi korvallistaan.

"En keksi mitään neuvoa", hän sanoi, "ei auta, sinä olet täällä turvassa, mutta heitä vartoo kuolema. Anna minulle vetokoukku!"

"Richard Shelton", sanoi Matcham katsoen häntä vakavasti silmiin, "tahdotko todellakin kuulua sir Danielin miehiin? Etkö kuullut mitä tuo Ellis sanoi? Etkö välitä omasta verestäsi, isästäsi, jonka he tappoivat? 'Harry Shelton' hän sanoi. Ja Harry Shelton oli sinun isäsi."

"Pitäisikö minun uskoa varkaita?" Dick huusi.

"Ei, mutta sen olen kuullut jo ennenkin", vastasi Matcham. "Käy yleinen huhu, että sir Daniel hänet tappoi, vieläpä hänen omassa talossaan. Taivas vaatii hänelle kostoa isäsi verestä – ja sinä, murhatun oma poika, menet taistelemaan murhaajan puolesta."

"Mitä minun sitten tulee tehdä?" Dick huudahti. "En tiedä, saattaa kyllä niin olla, mutta katsos, sir Daniel on minua elättänyt ja kasvattanut, hänen väkensä kanssa olen metsästänyt ja leikkinyt. Pitäisikö minun nyt vaaran uhatessa pettää heidät? Ei ikinä! Jos niin tekisin, olisin kunnoton roisto. Ei, toveri, et voi semmoista minulta vaatia."

"Mutta isäsi?" Matcham sanoi. "Isäsi ja valasi? Sinä vannoit pyhimysten kautta."

"Isäni!" huudahti Dick. "Niin, isäni kehoittaisi minua menemään. Jos niin on, että sir Daniel tappoi isäni, niin minä kyllä sen hänelle maksan, kun aikani tulee – mutta pettää hänet ja hänen miehensä hädän hetkellä, sitä en tee. Ja mitä valaani tulee, hyvä ystävä, sinä varmaankin päästät minut siitä."

"Minäkö, Dick? En ikinä", Matcham vastasi. "Jos sinä minut jätät, olet valapatto."

"Vereni kiehuu", sanoi Dick, "anna minulle vetokoukku! Heti paikalla!"

"En anna", Matcham kiisti.

"Etkö?" huudahti Dick, "kyllä minä sinut opetan."

"Koetapas", Matcham vastasi.

Kotvan aikaa he seisoivat vastatusten katsoen vihaisesti toisiansa silmiin. Sitten Dick hypähti kohti. Matcham karkasi pakoon, mutta Dick saavutti hänet kahdella harppauksella, heitti hänet maahan ja väänsi vetokoukun hänen kädestään. Matcham makasi suullaan nurmikossa.

"Kyllä minä sinulle näytän", Dick huusi raivoissaan. "Mene sen kattilaan kaikkine valoinesi." Ja sitten hän rupesi juoksemaan. Matcham puolestaan karkasi pystyyn ja alkoi juosta hänen jäljessään.

"Mitä sinä tahdot?" Dick huudahti seisahtuen. "Minkä tähden juokset perässäni? Mene matkoihisi!"

"Tahdon seurata sinua", sanoi Matcham, "metsä on yhtä hyvin minun kuin sinunkin. Vai nostat sinä jousesi? No niin, ammu, ammu, olethan sinä aika sankari."

Dick laski jousensa hämillään. "Mene nyt tiehesi", hän sanoi, "olet jo tehnyt minulle kylliksi kiusaa. Mene hyvällä taikka minun täytyy pakottaa sinut menemään, jollet tule järkiisi."

"Hyvä", sanoi Matcham itsepintaisesti, "sinä olet väkevämpi, tee mitä tahdot, mutta minä seuraan sinua, ellet estä väkivoimin."

Dick seisoi tyrmistyneenä. Lyödä hän ei saattanut niin heikkoa ja turvatonta olentoa, mutta hän ei myöskään voinut keksiä keinoa, millä päästä tästä vastuksellisesta ja, kuten hän rupesi epäilemään, tuskin luotettavasta toveristaan.

"Sinä olet hullu", hän sanoi. "Minä riennän vihollistesi luo, ja sinä vain seuraat."

"En välitä", vastasi toinen, "jos sinä riennät kuoleman kitaan, minä tulen mukaan. Mieluummin joudun sinun kanssasi vankeuteen kuin jään vapaaksi ilman sinua."

"Hyvä!" sanoi Dick, "en jouda enää kiistelemään kanssasi. Tule siis mukaan, jos välttämättä tahdot. Mutta älä vaan rupea petolliseksi, sillä et pitkälle potki. Saat nuolen nahkaasi, poika."

Niin sanottuaan Dick rupesi nopein askelin kulkemaan eteenpäin viidakossa, ja Matcham seurasi häntä uskollisesti. Tultuansa aukeammalle maalle he huomasivat jonkin matkan päässä kummun, jonne Dick suuntasi kulkunsa saadakseen avaramman näköalan. He eivät kuitenkaan ehtineet monta askelta ennen kuin Matcham kosketti Dickin käsivartta ja osoitti kummun vasemmalla puolen olevaa notkoa, josta puolentusinaa vihreänuttuisia miehiä paraikaa astui ruosteenkarvaisen kanervan peittämää rinnettä myöten kummun laelle. Etunenässä käveli Ellis Duckworth, joka oli helppo tuntea metsäkarjukeihäästään.

Dick katsahti Matchamiin leppeämmin.

"Sinä siis kuitenkin olet uskollinen minulle", hän sanoi. "Pelkäsin sinun olevan toisten puolella."

Matcham rupesi nyyhkimään.

"Mitä hulluja!" Dick sanoi. "Pyhimykset varjelkoot! Rupeatko vetistelemään yhdestä sanasta?"

"Sinä loukkasit minua, kun heitit minut maahan", Matcham nyyhki. "On raukkamaista tehdä pahaa heikommalleen."

"Mitä jaarittelet?" vastasi Dick. "Sinulla ei ollut minkäänlaista oikeutta vetokoukkuuni, hyvä nuori herra. Minun olisi oikeastaan pitänyt antaa sinulle selkäsauna. Jos tahdot tulla seurassani, saat myös totella minua; ja nyt mennään."

Tällä aikaa olivat kaikki metsäsissit ehtineet kummun yli ja hävinneet toiselle puolen. Dick siis riensi hyvää vauhtia sinnepäin. Matcham puolestaan alussa epäröi, mutta päätti sitten seurata Dickiä. Tällä oli kuitenkin nopeammat jalat, ja maa oli kovin epätasaista, kanervikko sakeata ja pitkää, mäki jyrkkää, niin että Dick oli jo aikaa sitten ehtinyt kummun laelle ja piiloutunut korkeaan kanervikkoon, ennen kuin Matcham läähättäen ehti paikalle ja äänetönnä painautui hänen viereensä.

Alhaalla laakson pohjassa näkyi Tunstallin kylästä alas suolle päin vievä tie. Paikoittain sen varrella oli matalia metsikköjä ja viitoja, paikoittain aukeata maata kahden puolen. Kaukana alhaalla kiilui auringon valossa seitsemän teräskypärää. Sieltä he nyt olivat tulossa, nuo sir Danielin miehet, jotka hän oli lähettänyt ajamaan Matchamia takaa.

"Näetkö tuota puusaarentoa tuolla tien varrella?" Dick sanoi. "Kunpa vain pääsisin sinne, voisin antaa heille merkin. Mutta epätoivo valtaa sydämeni, heitä on vain seitsemän niin monta vastaan, ja pelkät varsijouset aseina, vihollisilla sitä vastoin pitkät jouset."

Sillä aikaa sir Danielin miehet, Selden etunenässä, lähenivät lähenemistään, vaaraa aavistamatta. Kerran he kuitenkin seisahtuivat ja kokoontuivat yhteen ikään kuin kuunnellakseen ja neuvotellakseen. Mutta se ääni, joka oli herättänyt heidän huomiotaan, oli aivan toista. Se oli kumeaa tykinjyskettä, jonka kova tuuli aika ajoin kantoi kaukaiselta taistelukentältä. Ja äänen suunta ilmoitti heille, että taistelu oli siirtynyt itään päin ja että siis sir Danielin puolue, "Punaisen ruusun" herrat, olivat kärsineet tappion.

Pian kuitenkin tuo pieni joukko rupesi taas liikkumaan eteenpäin. Nyt he tulivat ihan aukealle paikalle, ainoastaan yksinäinen metsänkieleke ulottui tielle saakka. Kun he olivat edenneet tämän kohdalle, lensi metsiköstä nuoli. Yksi miehistä nosti kätensä ilmaan, hevonen karkasi pystyyn, ja molemmat, mies ja hevonen sortuivat maahan, yleisen hämmingin ja hälinän syntyessä toisten joukossa. Tämän kohtauksen saattoivat molemmat nuorukaiset varsin hyvin sekä nähdä että kuulla.

Hiukan tyynnyttyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja säikähdyksestään yksi miehistä rupesi astumaan alas hevosenselästä, kun jo toinenkin nuoli tulla suhahti heihin, tehden vielä enemmän tuhoa kuin ensimmäinen. Taas suistui satulasta mies, ja se joka jo oli astumaisillaan alas, päästi ohjakset käsistään, hevonen laukkasi täyttä vauhtia pakoon, laahaten mukanaan jalustimesta riippuvaa ratsastajaa, jota kivet ja hevosen kaviot pahoin runtelivat.

Nyt oli siis ainoastaan neljä miestä jäljellä. Heistä yksi kääntyi huutaen ja kiljuen takaisin suolle päin, muut kolme laukkasivat hurjaa vauhtia eteenpäin Tunstallin tietä, nuolien lentäessä jokaisesta puuryhmästä, jonka sivuitse he riensivät. Pian yksi hevonen kaatui ja ratsastaja jäi juoksemaan toisten perässä, kunnes uusi nuoli teki hänestä lopun. Kaksi oli enää jäljellä. Taas kierähti heistä toinen maahan, ja heti sen jälkeen kaatui toiselta hevonen. Koko joukosta oli siis yksi ainoa jäljellä ja hänkin oli nyt muuttunut jalkamieheksi. Kolmen valtoimeksi jääneen hevosen kavionkapse häipyi kaukaisuuteen.

Kaiken tämän tapahtuessa ei hyökkääjistä ollut näkynyt vilahdustakaan.

Ainoa henkiin jäänyt ratsastaja seisoi kauan aikaa kauhuissaan tiellä kaatuneen ratsunsa vieressä, tähystellen ympärilleen, eikö jo hänenkin vuoronsa tule. Mutta kun ei mitään tapahtunut, hänen mielensä rohkaistui vähitellen ja hän irroitti varsijousensa ikään kuin hankkiutuakseen ampumaan. Hänen liikunnassaan oli jotakin, josta Dick heti tunsi hänet Seldeniksi.

Mutta metsästä hänen ympäriltään soi kaikuva nauru. Heti sen jälkeen lensi nuoli hänen olkapäänsä ylitse. Onneton mies harppasi taka-askelen. Sitten tuli toinen nuoli, joka tarttui maahan hänen viereensä. Sitten kolmas hänen eteensä. Ja sitten raikui taas tuo äänekäs ilkkunauru joka haaralta. Ilmeisesti hänen vihollisensa vain pilkkasivat häntä, kuten kissa leikkii hiirellä. Hän päästi vihanulvonnan, nosti jousensa ja lähetti umpimähkään nuolen metsään päin. Eikä turhaan, sillä nuolen viuhunaan vastasi tukahutettu kiljahdus metsästä. Silloin hän turvasi jalkoihinsa, heitti jousensa pois ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia melkein suoraan sitä paikkaa kohti, missä Dick ja Matcham makasivat piilossa.

Nyt "Mustan nuolen" miehet rupesivat tekemään totta. Mutta paras hetkipä olikin heiltä jo livahtanut ohi. Aurinko paistoi heitä suoraan silmiin, vaikeuttaen tähtäämistä, ja Selden teki äkkimutkia harpatessaan pakoon.

Näytti jo siltä kuin hän pääsisi karkuun. Mutta äkkiä soi vihellyspilli kolme kertaa metsässä, sitten vielä kaksi kertaa. Siihen tuli vastaus toiselta taholta, ja metsästä kuului kovaa rytinää miesten syöksyessä läpi viidakon. Selden yhä vain juoksi. Silloin tällöin lensi nuoli hänen jälkeensä. Jännitetyin mielin ja vapisevin sydämin molemmat nuorukaiset katselivat tätä turman leikkiä. Dick piti joustansa valmiina auttaakseen pakenevaa miestä, ja Matchamkin oli unohtanut, että tämä oli hänen vihollisensa. Selden oli tuskin viidenkymmenen askelen päässä heistä, kun nuoli sattui häneen ja hän kaatui maahan. Hän nousi kuitenkin heti ja rupesi uudestaan juoksemaan, mutta nyt hän hoiperteli kuin sokea ja erehtyi suunnastaan.

Dick karkasi pystyyn. "Tännepäin!" hän huusi. "Tännepäin! Täällä on apua! Juokse mies, juokse!"

Mutta samassa tuli toinen nuoli, joka sattui Seldenin hartiaan, lävisti hänen rautarengaspaitansa saumauksen ja hänen nuttunsa sekä kaatoi hänet maahan kuin kiven.

"Oi, mies parka!" Matcham huudahti väännellen käsiään.

Dick seisoi kuin kivettyneenä mäellä, nuolten maalitauluna. Epäilemättä olisikin hänen viimeinen hetkensä heti tullut, jollei Ellis Duckworthin mahtava ääni olisi kajahtanut.

"Seis!" hän huusi. "Älkää ampuko! Ottakaa hänet elävältä! Se on nuori Shelton – Harryn poika."

Samassa soi taas vihellyspillin räikeä ääni monta kertaa perätysten, johon yhtäläinen ääni sieltä täältä metsästä vastasi. "Kostajan" sotapilli täten antoi käskynsä väelleen.

"Tuhat tulimmaista!" huusi Dick. "Nyt olemme hukassa. Nopeasti, toveri, nopeasti."

Samassa he kääntyivät ja puikkivat pakoon metsään, minkä käpälistä lähti.

KUUDES LUKU

Päivän kuluessa

Onni oli nuorukaisille suopea. Joka haaralta "Mustan nuolen" miehet riensivät mäenrinnettä kohti ja muutamat olivat jo melkein ehtineet kummun laelle saakka, kun sen toisella puolen Dick ja hänen turvattinsa pujahtivat tammistoon, jossa maa oli kova ja pensaaton sekä loivan viettävä, niin että he saattoivat kiitää aika vauhtia. Sitten tuli eteen aukea maa, ja heidän täytyi poiketa vasemmalle pysyäkseen metsän suojassa, joten he lähenemistään lähenivät maantietä ja jokea jonka yli he aikaisemmin samana päivänä olivat tulleet.

Heidän takaa-ajajansa sitä vastoin kaartoivat toisaalle, Tunstalliin päin, otaksuen nuorukaisten pyrkivän sinne sir Danielin linnan turviin. Ainoastaan joku heistä oli eksynyt vasemmalle, kuten nuorukaisetkin.

Huomatessaan ettei heitä ajettu takaa, nuorukaiset pysähtyivät hengähtääkseen. Dick koetti kuunnella korva maata vasten, mutta kova tuulen kohina metsässä esti saamasta täyttä varmuutta, minkä takia hän komensi: "Eteenpäin taas."

Huolimatta väsymyksestään ja vaikka Matchamille kävi vaikeaksi loukkaantuneella jalallaan nilkutella eteenpäin, he jatkoivat pakoansa milloin sakean tammiston milloin harvemman viidakon läpi.

"Seis!" jylisi äkkiä miehen ääni.

Puitten välissä, noin viidenkymmenen askelen päässä, seisoi kookas vihreänuttuinen mies, juoksusta hengästyneenä ja läähättäen. Hän ojensi jousensa heitä kohti. Matcham seisahtui kovasti kiljahtaen. Dick puolestaan paljasti väkipuukkonsa ja hyökkäsi nopeasti kuin salama miehen kimppuun. Joko pojan rohkeuden yllättämänä tai saamaansa kieltoa noudattaen tämä jätti ampumatta, seisoi vain typertyneenä, puolustautumatta, kun Dick tarttui hänen kurkkuunsa ja heitti hänet selälleen maahan. Jousi lennähti toiselle puolelle ja nuoli toiselle. Aseeton mies kävi hyökkääjään kiinni, mutta väkipuukko välkähti ja painui kahdesti. Pari huokausta kuului, Dick nousi ja seisoi liikkumattoman ruumiin ääressä.

"Pois, pois!" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham nilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan. Dickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti. Äkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli heidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean metsäseinämän välitse.

Seisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä, ensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni nopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten jalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania ratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin henkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset ehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja joukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti pakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut tiedon.

Tuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului kavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja, jonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä seurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan henkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet pakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt heidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät saavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä lyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä sadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.

Taaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni kasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä, miesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen sotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.

Dick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin herran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin, "Punaisen ruusun", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel? Oliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai oliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, "Valkoisen ruusun" puolelle?

Se olisi ruma juttu.

Dick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta nyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.

"Tule!" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat takaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta. Aurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.

"Olisipa jotain syötävää!" Dick huudahti.

Matcham istahti maahan ja alkoi itkeä.

"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden", sanoi Dick halveksivasti, "mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun tähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema tunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi."

"Minun tunnollani?" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. "Ja sinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden tapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä olit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen sankari."

Dick seisoi äänetönnä.

"Tein sen rehellisessä taistelussa", hän sanoi viimein, "hyökkäsin tähdättyä jousta vastaan."

"Teit raukkamaisesti", Matcham vastasi. "Olet vain suurisuinen kerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet yläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet nöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton naisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla sovussa sinun kanssasi – kas silloin olet mies hänet masentamaan."

Dick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo "naisparka", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.

"Sieluni kautta!" hän huusi. "Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi sortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham olet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä suojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin."

Sen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.

"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.

Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.

"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.

"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa tehnyt. Tule ja lyö – pelkuri!"

Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan neuvottomana.

"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi, "mutta anteeksi en anna sinulle – en milloinkaan. En sinua tuntenut, sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."

"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.

"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan, olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana – tahi aikaisin huomisaamuna, on parasta panna jalat liikkeelle."

Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen mielestään.

"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja, menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja nuhdesaarnan. Hyvästi!"

"Niinkö?" sanoi Dick. "Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha sinut periköön!"

Niin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä minnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan monta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham riensi hänen jälkeensä.

"Dick", hän huudahti, "olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä on käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt, avusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni. Ja onnea matkalle!"

"Hyvä toveri!" vastasi Dick. "Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi sinua seurata. Sinä olet liian riitaisa."

Sitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi heti Matchamin perään.

"Tässä on jouseni", hän sanoi, "ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna."

"Jousi!" sanoi Matcham. "Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä jännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin kiitän sinua."

Yö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet toistensa kasvonilmeitä.

"Yö on pimeä", Dick sanoi, "minä kävelen hiukan matkaa kanssasi, ainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään tapahtuisi."

Enempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä, kuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä metsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta kuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.

Kuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat kimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät pieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.

"Sinä olet väsyksissä?" sanoi Dick.

"Niin, kovin väsyksissä", toinen vastasi, "suorastaan tahtoisin laskeutua maahan kuolemaan."

"Kuulen veden solinaa", sanoi Dick, "menkäämme sinnepäin, minua kovin janottaa."

He astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi pensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat viileätä vettä kyllikseen.

"Dick", sanoi Matcham, "nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa."

"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan", Dick sanoi, "menkäämme sinne nukkumaan."

"Hyvin mielelläni", sanoi Matcham.

Kuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka muodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle likitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he sikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.