Musta nuoli

"Miten on, sir?" kysyi Richard. "Tuotteko sir Danielin pään mukananne?"

"Teidän korkeutenne", Dick vastasi pelottomasti vaikka surullisena, "valitettavasti en tuo väkeänikään mukanani. Olen joutunut perinpohjaisesti tappiolle."

Gloucester katseli häneen ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.

"Minä annoin teille viisikymmentä ratsumiestä ja vastaavan määrän peitsimiehiä."

"Teidän korkeutenne, sain ainoastaan viisikymmentä miestä ratsuväkeä", nuori ritari vastasi.

"Mitä se merkitsee?" Gloucester kysyi. "Hän pyysi viisikymmentä peitsimiestä?"

"Jos teidän korkeutenne suvaitsee", vastasi Catesby mielistellen, "kun oli kysymys vain yksinkertaisesta takaa-ajosta, riittivät ratsumiehet mielestäni."

"Hyvä", Gloucester vastasi lisäten: "Shelton, teidän on lupa poistua."

"Ei, pysähtykää!" sanoi lordi Foxham. "Tämä nuori mies liikkui myös minun asioillani. Sanokaa, nuori herra Shelton, onko teidän onnistunut löytää tuo nuori tyttö?"

"On, pyhimyksille kiitos", Dick sanoi. "Hän on täällä, tässä talossa."

"Niinkö? Silloin, teidän korkeutenne", lordi Foxham jatkoi kääntyen herttuan puoleen, "ehdotan että teidän suosiollanne vietetään häät huomenna ennen sotajoukkojen lähtöä. Tämä nuori herra…"

"Nuori ritari", oikaisi Catesby.

"Onko se totta, sir William?" huudahti lordi Foxham.

"Olen omin käsin lyönyt hänet ritariksi palkaksi siitä, mitä hän on minulle tehnyt", Gloucester sanoi. "Hän on kahdesti taistellut urhoollisesti minun puolestani, rohkeutta häneltä ei puutu, mutta hän on vailla miehen rautaista tahtoa. Hän ei sen vuoksi tule kohoamaan korkealle, lordi Foxham. Hän on nuorukainen, joka taistelutanterella sotii kuin jalopeura, mutta hänen ruumiissaan sykkii kanan sydän. Oli kuitenkin miten oli, jos hän aikoo naida, niin naittakaa hänet Pyhän neitsyen nimessä, ja pian."

"Niin, hän on uljas nuorukainen – sen tiedän", lordi Foxham sanoi.

"Olkaa levollinen, sir Richard. Minä olen järjestänyt asiat herra Hamleyn kanssa, ja huomenna vietämme häänne."

Dick piti nyt viisaimpana poistua, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt ulos ruokasalista, harppasi muuan mies, joka juuri oli laskeutunut hevosenselästä luostarinportin edustalla, ylös portaita neljä porrasta kerrallaan, syöksyi palvelijain ohi saliin ja heittäytyi herttuan eteen polvilleen.

"Voitto, teidän korkeutenne!" hän huusi.

Ja ennen kuin Dick oli ennättänyt asettua huoneeseensa, joka hänelle annettiin lordi Foxhamin vieraana, hän kuuli jo sotilaiden leiritulten ääressä kohottavan riemuhuutoja. Samana päivänä olivat näet lancasterilaiset noin kahdenkymmenen mailin päässä kärsineet toisen tappion.

SEITSEMÄS LUKU

Dickin kosto

Seuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen. Saatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään kuluttaakseen aikaansa.

Hetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa talvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi, kulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen metsään, nähdäkseen auringonnousun.

Hänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan epäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi Foxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana katsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni, aurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti jäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen luostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa suuren puun takana.

"Seis!" hän huusi. "Kuka siellä?"

Puhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi puhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle kasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir Daniel.

Miekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään kuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen lähenemistään.

"Mitä nyt, Dick?" sir Daniel sanoi. "Aiotko hyökätä lyödyn miehen kimppuun?"

"En ole koskaan uhannut henkeänne", Dick vastasi, "ja minä olin vilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni."

"Sen tein ainoastaan itsepuolustukseksi", ritari vastasi. "Ja nyt, poikani, on sanoma viimeisestä taistelusta ja tuon kirotun epaton majaileminen omassa metsässäni tykkänään murtanut voimani. Olen matkalla etsimään tyyssijaa luostarista ja aion sitten viedä mukanani mitä voin ja lähteä meren yli, alkaakseni Ranskassa tai Burgundissa uutta elämää."

"Holywoodiin ette pääse", Dick sanoi.

"Kuinka? Ja miksi en?" kysyi ritari.

"Kuulkaa, sir Daniel, tämä on minun hääaamuni, ja aurinko, joka juuri nousee, valaisee elämäni onnellisinta päivää. Te olette ansainnut kuoleman – kahdessakin suhteessa: ensiksi surmaamalla isäni ja sitten kavaltamalla minut, holhokkinne. Mutta en minäkään ole synnitön, olen itsekin syypää monen ihmisen kuolemaan, ja tänä ilon päivänä en tahdo olla tuomari enkä pyöveli. Vaikka olisitte itse paholainen ilmielävänä, en teihin kättäni satuttaisi, vaan te saisitte vapaasti mennä minne haluatte minun puolestani. Pyytäkää Jumalalta anteeksi, minä annan teille anteeksi vapaaehtoisesti. Mutta minä olen Yorkin suvun palveluksessa enkä kärsi vakoojia sen leirissä. Jos te siis astutte askelenkaan kauemmaksi tähän suuntaan, minä kohotan ääneni ja käsken lähimmän vartijan vangitsemaan teidät."

"Sinä pilkkaat minua", sir Daniel sanoi. "Minä en ole turvassa missään muualla kuin Holywoodin muurien sisäpuolella."

"Siitä en välitä", Richard sanoi. "Teille on tie auki itään, länteen tai etelään, mutta pohjoista kohti en salli teidän kulkevan. Holywood on teiltä suljettu. Menkää, älkääkä pyrkikö takaisin, sillä niin pian kuin te olette poistunut, varoitan minä jokaista vartijaa, niin että he pitävät silmällä kaikkia pyhiinvaeltajia. On siis aivan turhaa, että yritättekään sinnepäin, se olisi teille vain turmioksi."

"Sinä tuomitset minut kuolemaan", sir Daniel sanoi synkästi.

"En, sitä en tee", Richard vastasi. "Jos haluatte mitellä voimianne kanssani, niin tulkaa vain, ja vaikka pelkään, ettei se ole oikein puoluettani kohtaan, suostun vaatimukseenne ja taistelen teitä vastaan kutsumatta ketään avukseni. Sillä tavoin voin rauhallisesti kostaa isäni kuoleman."

"Mutta sinulla on pitkä miekka", sir Daniel sanoi, "ja minulla vain tikari."

"Minä vetoan yksin taivaaseen", Dick vastasi heittäen miekkansa kappaleen matkaa taaksepäin lumelle. "Jos kohtalomme niin vaatii, tulkaa, ja Kaikkivaltiaan avulla toivon voittavani teidät, te kavala mies."

"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta", sanoi ritari purskahtaen teeskenneltyyn nauruun. "Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi."

"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä", Shelton vastasi. "Viiden minuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen suhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan venynyt maassa kädet ja jalat sidottuina."

"Hyvä, Dick, minä lähden", sir Daniel sanoi. "Kun ensi kerran tapaamme, kadut varmaankin kovasydämisyyttäsi."

Näin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse. Dick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti hiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen, joka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.

Tien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin että se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului tiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja Tunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.

Dick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat tuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: "Onko nuoli musta?"

"On, se on musta", Dick vastasi vakavasti.

Sanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja sir Danielin elämä oli päättynyt.

Hiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja kuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan kohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat viserrellä muratin seassa.

Kun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan muutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä oli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja kädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa tuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään, Dick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.

Viimein hän kohosi pystyyn, ja Dick tunsi Ellis Duckworthin.

"Richard", hän sanoi vakavasti, "minä kuulin kaiken. Te valitsitte paremman osan, annoitte anteeksi, minä huonomman, ja tuossa makaa nyt viholliseni maassa. Rukoilkaa puolestani!"

Hän puristi lujasti Richardin kättä.

"Sir", Richard sanoi, "minä rukoilen mielelläni puolestanne, mutta en tiedä vaikuttaako se mitään. Jos kosto, jota te niin kauan olette harjoittanut, nyt alkaa tuntua teistä katkeralta, niin malttakaa mielenne ja antakaa anteeksi muille vihollisillenne. Hatch on kuollut, miesrukka, ja tuossa makaa sir Daniel. Jos panette vähänkään arvoa rukoukseeni, niin pyydän teitä säästämään sir Oliveria."

Duckworthin silmät säihkyivät.

"Ei", hän sanoi, "paholainen on vielä väkevä minussa. Mutta rauhoittukaa, mustat nuolet eivät enää lennä – veljeskunta on hajonnut. Ne viholliset, jotka vielä elävät, saavat rauhassa päättää päivänsä, milloin taivaan Herra niin säätää. Ja te itse, nuori mies, menkää nyt sinne, missä onnenne teitä odottaa, älkääkä enää koskaan muistelko Ellis Duckworthia."

KAHDEKSAS LUKU

Loppu

Noin kello yhdeksän aamulla lordi Foxham talutti holhokkiansa, joka taas oli pukeutuneena sukupuolensa mukaisesti ja astui Alicia Risinghamin rinnalla Holywoodin kirkkoon päin, kun Richard Kyttyräselkä, jonka otsa jo oli murheen uurtama, äkkiä sattui heidän tielleen ja pysäytti heidät.

"Tämäkö on nuori morsian?" hän kysyi, ja kun lordi Foxham vastasi myöntävästi, hän lisäsi: "Kaunis lapsi, kohottakaa päänne, jotta näen kasvonne."

Hän katseli tyttöä hetken aikaa synkästi.

"Te olette kaunis", hän sanoi vihdoin, "ja mikäli olen kuullut, myös rikas. Mitä sanotte, jos ehdotan teille kauneutenne ja ylhäisen syntyperänne mukaisen avioliiton?"

"Teidän korkeutenne", Joanna vastasi, "teidän luvallanne menen mieluimmin naimisiin Richard Sheltonin kanssa."

"Miksi niin?" herttua kysyi tuimasti. "Ottakaa puolisoksenne se, jonka minä määrään, ja hänet korotetaan korkeaan arvoon ja te olette lordin puoliso ennen iltaa. Mitä sir Richardiin tulee, sanon teille suoraan, että hän elää ja kuolee vähäpätöisenä ritarina."

"Minä en pyydä taivaalta suurempaa armoa kuin saada kuolla sir Richardin puolisona", Joanna vastasi.

"Kuulkaa, mylord", Gloucester sanoi kääntyen lordi Foxhamiin. "Tämä pari näkyy olevan teidän mieleisenne. Kun minä kehoitin tätä nuorukaista palkinnoksi palveluksistaan pyytämään itselleen jotakin suosionosoitusta, hän valitsi sen, että anoi armoa vanhalle juopuneelle laivurille. Minä pyysin häntä miettimään, mutta hän pysyi mielettömyydessään. 'Silloin on suosioni lopussa', minä sanoin, ja hän vastasi mitä julkeimman nenäkkäästi: 'Vahinko on minun.' Ja sen hän kautta kaikkien pyhimysten saakin kokea."

"Sanoiko hän niin?" huudahti Alicia. "Oivasti sanottu, jalopeuranajaja."

"Kuka tämä on?" herttua kysyi.

"Sir Richardin vanki", lordi Foxham vastasi. "Neiti Alicia Risingham."

"Naittakaa hänet luotettavalle miehelle", sanoi herttua.

"Olen ajatellut sukulaistani Hamleyta, jos teidän korkeutenne hyväksyy hänet. Hän on hyvin palvellut puolueemme asiaa."

"Se sopii hyvin", herttua sanoi. "Pitäkää huoli siitä, että heidät vihitään mitä pikimmin. Haluatteko mennä naimisiin, kaunis neito?"

"Haluan, teidän korkeutenne", Alicia vastasi, "jos mies on kelvollinen ja komea – ." Hän mykistyi säikähtäen sopimattomia sanojaan.

"Kyllä hän on komea mies, neitiseni", Richard vastasi levollisesti, "minä olen ainoa kyttyräselkä koko puolueessani, muuten ovat kaikki miten kuten kauniskasvuisia. Hyvät naiset ja te, lordi", hän lisäsi äänellä, jonka sävy yhtäkkiä tuntui sekä vakavalta että kohteliaalta, "älkää pitäkö minua liian epäkohteliaana, jos nyt jätän teidät. Päälliköllä ei sodassa ole aika omassa vallassaan."

Sirosti kumartaen hän poistui upseeriensa saattamana.

"Oi kuinka minä häpeän!" huudahti Alicia.

"Te ette häntä tunne", lordi Foxham vastasi. "Se oli hänelle vain pikku seikka, ja hän on jo unohtanut sananne."

"Silloin hän on oikea ritari", sanoi Alicia.

"Ei, mutta hänellä on niin paljon muuta ajattelemista", lordi vastasi.

"Mutta älkäämme enää viivytelkö."

Kuorissa oli heitä odottamassa Dick ja muutamia muita nuorukaisia. Joanna ja Dick yhdistettiin nyt avioliiton siteillä. Kun he onnellisina mutta vakavina palasivat raikkaaseen talvi-ilmaan ja päivänpaisteeseen, oli sotajoukko jo lähtenyt liikkeelle ja Gloucesterin herttuan sotalippua kannettiin juuri luostarinkirkon ohi. Komeana se liehui välkkyvien miekkojen yläpuolella, ja sen takana ratsasti teräspukuisten ritarien ympäröimänä rohkea, vihamielinen, kunnianhimoinen, epämuotoinen Gloucesterin herttua eteenpäin sillä tiellä, joka johti hänet lyhytaikaiseen kuninkuuteen ja lukemattomiin rikoksiin.

Morsiussaatto lähti nyt luostarin ruokasaliin, jossa hääaamiainen oli valmiina. Isä ruokamestari itse piti huolta siitä, ettei mitään puuttunut, ja otti osaa iloiseen ateriaan. Hamley oli unohtanut entisen mustasukkaisuutensa ja keskusteli ahkerasti Alician kanssa, joka mieli hyvänä kuunteli hänen kohteliaisuuksiaan. Ulkona kajahtivat torventoitotukset, aseet kilisivät ja sotaratsujen kaviot tömisivät, mutta Dick ja Joanna istuivat onnellisina käsi kädessä hymyillen toisilleen.

Sota ja taiston temmellys ei heitä tästedes koskenut. He elivät kaukana sodan pauhinasta vihreässä metsässä, jossa heidän lemmensatunsa alkoi.

Kaksi vanhaa miestä nautti Dickiltä eläkettä ja eli kauan Tunstallin kylässä rauhallista ja huoletonta elämää, joskin ehkä liian ahkerasti viiniä ja olutta viljellen. Toinen heistä oli koko elämänsä ollut merimies eikä koskaan lakannut suremasta toveriansa Tomia. Toinen, joka oli kokenut yhtä ja toista elämässä, syventyi taas vanhoilla päivillään hengellisiin asioihin ja kuoli hyvin hurskaana läheisessä luostarissa, kantaen nimeä veli Honestus. Näin sai Lawless toivonsa täytetyksi ja kuoli munkkina.