Kitobni o'qish: «Vankina Kaukaasiassa», sahifa 5

VIII

Bashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka rattaille, – ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi omissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat arolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle, nousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat yhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.

– Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata, – sanoi hän. – Ota mikä enimmän miellyttää.

Pahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää, se oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen. Kuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.

Vanhin otti ketunnahkaisen lakin päästään ja asetti sen maahan.

– Tässä on merkki, – sanoi hän. – Tästä lähde, tähän tule. Minkä kierrät, sen saat itsellesi.

Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa, niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä, veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, – kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti", ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa hukkaan menemään", ajattelee hän. – "Aamun vilpoisuudessa on helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan arolle.

Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti. Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.

Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa, väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat. Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma. Hän katsahti aurinkoon – on jo aamiaisen aika.

"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan. Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee: "Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää. Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja jokin hiukan kimaltelee.

"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan, asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan, saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli kuuma.

Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa." Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin – sitten saan koko ikäni elää huoletta."

Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää. Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" – ja hän kulki vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom. Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei", ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."

Pahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua kohti.

IX

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata. Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää, mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi. "Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa? Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun, katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat, vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen. "Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko asian. En ehdi perille ennen päivän laskua…" Ja pelko vaikutti, että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn, kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän. Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee, kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä olen hukassa. En ehdi…"

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo, mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän. Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen, niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

– Aika poika! – huudahti vanhin. – Sait paljon maata.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn, mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan – täsmälleen kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, – ja peitti hänet multaan.

Kynttilä

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä. Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän itse oli perheellinen mies – hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa olevaa tytärtä – ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä. Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle, mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään. Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

– Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.

Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä. Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

– Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? – puhelivat he. – Hän tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin. Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä – siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

– En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! – sanoi hän. – Kuka sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

Illalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:

– Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä. "Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli, niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" – sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa, mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No, vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta keskustelemaan.

– Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! – arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

– Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa – siksi hänet vielä paha periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

Vasili suuttui tästä puheesta:

– Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen. Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään, niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään mene.

Mihejev lausui:

– Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää; pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet hävittäneesi pahan, mutta – kas! – paha sitäkin suurempi on mennyt sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän. Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui kylänvanhimman luokseen.

– No, panitko talonpojat kyntämään?

– Kyllä, Mihail Semjonytsh.

– Menivätkö kaikki?

– Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.

– Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

– Hyvä on.

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt, kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

– Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle, mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

– Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

Mihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:

– Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

– Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja päästä talonpojat.

– Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta, kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli nähnyt pellolla.

– No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?

– Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.

– Onko työ kunnollista?

– Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.

– Ja minkälaista on maa?

– Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä hajoittelisi.

Pehtoori oli vähän aikaa vaiti.

– No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski puhumaan suun puhtaaksi.

– Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi. Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se", ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja sanoi:

– Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.

– Mitä he sanovat? Kerro.

– Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.

Pehtoori rupesi nauramaan.

– Kuka sitä sanoi? – kysyi hän.

– Kaikki sanovat sitä. Sanovat: "hän on myynyt itsensä paholaiselle".

Pehtooria nauratti.

– Se on hyvä, – sanoi hän. – Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan, mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

– Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, – sanoi hän.

– Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.

– Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä – sanoo Vasili – saa sangen äkillisen lopun.

– Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

– Kaikki puhuvat pahaa.

– Mitä ne puhuvat?

– En minä ilkeä sanoa.

– Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.

– Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa hohottaa täyttä kurkkua.

– Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän sanoi? Tishkako?

– Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.

– Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu myöskin?

– Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.

– Mitä hän sitten sanoo?

– Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

– Kuinka niin?

– Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.

– Mitä hän sitten on tehnyt?

– Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä välkkyi jotakin.

– No?

– Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään? Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan, se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee, mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta kynttilä ei sammunut.

– Ja mitä hän sanoi?

– Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

– Puhelitko hänen kanssaan?

– En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

– Ja mitä hän siihen sanoi?

– Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

– Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!

Vaimo alkoi häntä taivutella:

– Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on niin araksi tehnyt?

– Minä olen hukassa, – sanoi pehtoori. – Hän on voittanut minut.

Vaimo alkoi suuttua.

– Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa, niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia päästämään.