Kasakat

IX

Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja lausui: "Isälle ja Pojalle." – Heti hanan napsahduksesta askeleet vaikenivat.

– Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! – kaikui tyyni basso ja työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.

– Olin sinut vähällä ampua, usko pois! – sanoi Lukashka.

– Mitä sinä ammuit? – kysyi ukko.

Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa. Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.

– Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen, – sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti seisomaan.

Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.

– Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin… Katsos tuonne… Katsos!

Siniset housut, pyssy kuin ainakin… Näetkö, hä? – sanoi Luka.

– Näenpä tietenkin! – sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. – Dzhigitin¹⁰ olet ampunut, – sanoi hän ikäänkuin säälien.

– Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko, aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa. Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään, mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle, katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle…" Katson savun välistä – pulikoi mies. Lieneekö voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos, ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo, niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.

– Vai niin sinä sieppasit! – sanoi ukko. – Saat nyt pysytellä loitompana… – Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja oksien ryskettä.

– Tuotte purren, niinkö? – huusi Luka.

– Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, – huusi yksi kasakoista.

Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä päästänyt saalista silmistään.

– Odota, Nazarka tuo purren, – huusi aliupseeri.

– Pöllö! elää kenties – on vaan olevinaan… Ota tikari! – huusi toinen kasakka.

– Ole lörpöttelemättä! – virkkoi Luka heittäen housut päältään. Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" – huusi sieltä Lukan kimeä ääni.

Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi pettänyt Lukashkan.

– Aika kalapas lähti! – sanoi yksi ympärille kerääntyneistä kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan survoen ruohoa.

– Ja miten keltainen! – sanoi toinen.

– Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? – sanoi kolmas.

– Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.

Näkyy olevan oikea dzhigitti! – sanoi Lukashka leikillisesti, vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. – Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.

– Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen on helpompi uida, – sanoi joku.

– Kuule, Lukashka! – sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. – Ota sinä itsellesi tikari ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, – lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun: – onpa siinä mulle mieleinen muisto.

Lukashka ei vastannut mitään, – häntä nähtävästi harmitti tuo mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.

– On siinä paholainen! – sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan tshetshenin mekon: – olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on vihoviimeinen rääsy.

– Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, – sanoi toinen kasakka.

– Mosev, minä menen kotiin, – sanoi Lukashka, joka näkyi jo unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle antamaansa lahjaa.

– Mene vaan!

– Kiskokaa se asemalle, pojat! – aliupseeri kääntyi kasakkain puoleen yhä tarkastaen pyssyä. – Ja sen päälle on asetettava suojus, ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.

– Ei ole vielä kuuma, – sanoi joku.

– Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? – huomautti yksi kasakoista.

– Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole hyvä jos repii.

– No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, – lisäsi päällikkö iloisesti.

– Niinpä se on ollut tapana, – yhtyivät kasakat. – Antoipas Luoja hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.

– Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön, hittoako niillä, – sanoi Luka. – Minun päälleni eivät mahdu, laiha ronkelo oli piru.

Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi sangollista viinaa.

– Juokaa pojat, sangollisen saatte! – sanoi Luka: – minä tuon itse stanitsasta.

– Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, – sanoi Nazarka.

Kasakat rähähtivät nauramaan.

– Olkaa siinä nauramatta! – toisti päällysmies: – hilatkaa pois ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?..

– Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! – huusi Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan, väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat näkyviin. – "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin! – virkkoi hän. – Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"

Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.

Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä. Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät, painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt, vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten, lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi. Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.

– Mies oli sekin! – sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.

– Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä laskenut! – vastasi eräs kasakoista.

Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.

Puolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin stanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin keskustellen taukoamatta.

– Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen isä kotona, vai missä, – sanoi Luka kimeällä äänellä.

– Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? – kysyi nöyrämielinen Nazar.

– Milloin sitte jollei nyt, – vastasi Luka.

Tultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata rötköttivät sitten iltaan saakka.

X

Kolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa Kaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan. Komppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät olivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista puunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään. Kuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset. Majoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen asuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja rintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia. Tuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä kapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki oli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli jäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä väkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat tänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? – Siitä vähät. Väenlaskusta päässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja epäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille ja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain, kolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat majoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät säkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten mielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa katselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle taivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin nuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa, laskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista siksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla pihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös kasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat kotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja tytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä ja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia liikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään. Vanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille rakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten puuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää, mikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.

Oleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari Kaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli stanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin Ulita-eukon luona.

– Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? – sanoi hengästynyt Vanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa ostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä iloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.

– Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? – kysyi hän hyväillen hevostaan ja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein kasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja järjesteli tavaroita.

Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet. Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.

– Niinhän te nauratte, – sanoi Vanjusha, – mutta menkääpäs itse puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei niiltä saa sanaa suusta. – Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon kynnykselle. – Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.

– Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?

– Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, – vastasi Vanjusha närkästyneenä.

– Kuka sinua sitten härnää! – kysyi Olenin katsellen ympärilleen.

– Piru niitä ymmärtää… Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka "kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että auta armias! – vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. – Miten tässä eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste, vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni…" Minkä kalatarhan ovat keksineet, ota siitä selvä! – lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.

– Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? – kysyi Olenin tehden pilaa, nousematta hevosen selästä.

– Antakaapa hevonen, – sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.

– Siis tatarilainen on jaloluontoisempi… hä, Vanjusha? – toisti Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.

– Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! – sanoi Vanjusha vihaisella äänellä.

– Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, – vastasi Olenin yhä hymyillen. – Annappas kun minä menen isäntäväen luo, – saat nähdä, kaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et tuskaile.

Vanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli herransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain herranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat kumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että he olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse. Vanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana, jolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen aikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta Vanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen hetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.

Olenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka, pelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on tavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää vasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä hihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä nuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja kiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen karttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot sekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja säikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. "Siinä hän on! – ajatteli Olenin. – Ja niitä näen vielä monta", tuli heti sen jälkeen hänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko, jolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa, selin häneen.

– Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista… – alkoi hän.

Oikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä kauniit kasvonsa.

– Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä pilkatkin, periköön sinut rutto! – huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä tulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.

Olenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista armeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit, ilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle arvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että aikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää puhettaan.

– Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty naama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan… Minä en tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty! Tupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin vietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!.. – huusi hän kimakasti keskeyttäen Oleninin.

"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! – ajatteli Olenin: – tatarilainen on jalomielisempi", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa hänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä eteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen paita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen vikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta, pysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen, ja katosi majan nurkan taa.

Kaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse valkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä enemmän hämmästyttivät Oleninia. "Hän se varmaankin on", ajatteli hän ja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa, meni Vanjushan luo.

– Samallainen hurja on tyttökin! – sanoi Vanjusha yhä puuhaten kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: – ihan kuin villin hevosen varsa. Lafam!¹¹ – lisäsi hän kovalla ja juhlallisella äänellä ja purskahti nauramaan.

XI

Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.

Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi, pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan. Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.

Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden, joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli, että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä. Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta, joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä, milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.

– Narttua suuteli, ruukun nuoli!.. Jeroshka-setä suuteli narttua! – alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. – Narttua suuteli! Tikarinsa joi! – huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas peräytyen.

Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.

– Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! – myönteli hän, reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun molemmille puolille. – Nartun join, synti se oli! – toisti hän, huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi tietävinään asiasta.

Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.

– Vaari! kasakka! – kääntyi hän häneen päin. – Tuleppas tänne.

Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.

– Terve, hyvä ystävä, – sanoi hän kohottaen lakkiaan lyhyttukkaisesta päästään.

– Terve, hyvä ystävä, – vastasi Olenin. – Mitä ne pojat huutavat sinulle?

Jeroshka-setä meni akkunan luo.

– Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, – sanoi hän äänessään luja laulava intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten puheelle. – Oletko sinä armeijan päällikkö?

– Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? – kysyi Olenin.

– Metsässä nujersin kolme poikasta, – vastasi ukko, kääntäen ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. – Vai etkö ole ennen nähnyt? – kysyi hän. – Jos tahdot, ota pari kappaletta. He! – ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania… Metsästätkö sinä? – kysyi hän.

– Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.

– Neljä? Siinäpä onkin! – leikillisesti sanoi ukko. – Entäs osaatko juoda? Juotko tshihiriä?

– Miks'ei! Kyllä minä juonkin.

– Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, – sanoi Jeroshka-setä.

– Käy talossa, – sanoi Olenin. – Sitten juomme tshihiriäkin.

– Voipihan sitä käydä, – sanoi ukko. – Ota tästä fasanit.

Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.

Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa, joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen. Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia. Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta. Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen, tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.

Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.

– Koshkildy! – sanoi hän. – Se merkitsee tatariksi: toivomme terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.

– Koshkildy! Tiedän, – vastasi Olenin antaen hänelle kättä.

– Ähä, et tunne, et tunne tapoja… Hölmö! – sanoi Jeroshka-setä, moittivasti pyörittäen päätään. – Jos sinulle sanotaan koshkildy, niin vastaa: allah razi bo sun, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla, veikkoseni, eikä koshkildy. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies – siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.

– Mitäs sinä minulle opetat? – kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen ukkoon.

– Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä olen veijari. – Ja ukko naurahti. – Minä istun, ystäväni, olen väsyksissä. Karga? – lisäsi hän kysyvästi.

– Mitä se karga merkitsee? – kysyi Olenin.

– Se merkitsee: hyvä grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla on sotamiesdrabantti? – Ivan! – huusi ukko. – Teillähän se on että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin, niinkö?

– Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.

– Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki Ivaneja? Ivan! – toisti ukko – pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota, muuten se noita-akka ilostuu… Meidän väkemme on vihoviimeistä, tyhmää väkeä, – jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.¹² Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,¹³ niin ihminen olet sinäkin ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies, ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies, minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, – niin juuri, veliseni!

Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.